Tämä kantaatti - miten katoavaa, miten merkityksetöntä on sävelletty evankeliumitekstiin Matt. 8:23. Ja kuin hän oli haahteen astunut, seurasivat häntä hänen opetuslapsensa.
24. Mutta katso, suuri ilma nousi merellä, niin että haaksi aalloilta peitettiin. Mutta hän makasi.
25. Niin tulivat hänen opetuslapsensa ja herättivät hänen, ja sanoivat: Herra, auta meitä, me hukumme.
26. Ja hän sanoi heille: te heikko-uskoiset, miksi te olette pelkurit? Niin hän nousi ja asetti tuulen ja meren, ja tuli juuri tyveneksi.
27. Niin ihmiset ihmettelivät, sanoen: millainen tämä on? sillä tuulet ja meri ovat myös hänelle kuuliaiset.
Kysymyksessä on yksi "vesikantaateista". Puro muuttuu virraksi ja virta hyökyaalloiksi, jotka vievät mukanaan maailman turhuuden. Tanssi muuttuu kuolemantanssiksi ja pitkästä ilosta tulee itku.
Bassoaariassa Bach on jollain merkillisellä tavalla keksinyt sen, mistä Schubert tuli kuuluisaksi. Tästä on vain taimenen hyppäys "Forelliin" ja siis myös Forelli-kvintettoon (A-duuri D667).
Mutta myös tämä kantaatti on "syvyyspsykologinen".
Vaikka Bach ja hänen ihailijansa Mozart suhtautuivat usein teksteihin voitettavana katana, heillä on muuankin yhteinen piirre, joka voi kuulua barokin ja rokokoon perinteeseen - en todellakaan tiedä. Tekstistä poimitaan yksittäinen sana tai sanaryhmä, ja sävellys syöksyy merkitysten syövereihin.
Mozartin "Don Giovannissa" jaloista, käsistä ja silmistä tehdään hirveän iso numero. "Anna minulle kätesi" (Là ci darem la mano), sanoo Giovanni vieteltävälle tytölle, joka vastaa klassiseen tapaan "Vorrei è non vorrei" - haluan ja en halua. Viimeisessä näytöksessä Commendatore eli kivinen vieras sanoo saman Giovannille itselleen, ja sitten mennään helvettiin niin että monot vilahtavat.
Bach ei jätä käyttämättä tilaisuutta, kun vastaan tulee "syvyys" (Tiefe) tai vesi (Wasser).
Yksi vanhan suomalaisen virsikirjan huimaavimpia virsiä on 310, körttisävelmä, jonka teksti on merkintöjen mukaan vuodelta 1790. Silti se toistaa myös tämän kantaatin keskeisen sisällön:
"Jos me joudummekin
syvihin vesihin
ratki keskelle kuoleman kauhun,
emme nääntyä voi,
hänen äänensä soi
läpi myrskyn ja helvetin pauhun."
Kun nyt kirjoitain sunnuntaisin kantaateista, haluan poimia esiin vaikeasti löydettäviä teoksia, jotka ovat kiistattomia mestariteoksia. No, Bachin kantaateissa niitä on paljon. Tämä kumminkin on. Lisäksi tämä on jonkinlainen musiikillinen kummitustalo, jossa näkymät vaihtuvat jatkuvasti ja jopa oboet soivat häviötä.
Tulevana sunnuntaina edessä on uskonpuhdistuksen muistopäivä, jolloin vuorossa ei oikeastaan voi olla muu kuin kantaateista kukaties tunnetuin, "Jumala ompi linnamme" - se on sävelletty uskonpuhdistuksen 200-vuotisjuhlaan.
Raittiloimattoman virsikirjan virressä 170 veisataan: "Se vanha vainooja, Kavala, kauhea On kiivas, kiukkuinen Ja julma, hirmuinen. Vain Herra hänet voittaa."
VastaaPoistaEi liene epäselvää, kenestä tässä virsisuomennoksessa on kyse, mutta silti houkuttaa ajatus, joka ei ole uusi, että Luther olisi tarkoittanut Paavia, mitä en usko, mutta ajatus kyllä sopisi rivien väliin.
Heti laiskuuttani sanon, että en muista, koska virsi on tehty ja minkälaisiin konflikteihin Luther oli siihen mennessä Paavin kanssa joutunut.
Olen juuri aloittanut Martin Martyn Martti Lutherin.
Ad A-K.H.:
VastaaPoistaMuistissasi ei ole vikaa. Teksti (Jumala ompi linnamme) on Lutherin ja skaba oli täyttä päätä menossa. Ajatus paavista H.K.K. Paholaisen edustajana maan päällä oli noissa piireissä käypä.
Ja mikä ettei.
Paitsi ettei ollut kyllä Lutherillakaan puhtaat jauhot pussissa. Poliittisesti tarkoituksenmukainen talonpoikien murhaamiseen yllyttäminen esimerkiksi ei ollut erityisen evankelinen teko.
Kyllä juu. Luther on osattu oivasti (ovelasti) viipaloida ja ottaa parhaat palat käyttöön. Raamatullisesti voitaisiin kysyä Lutheriin viitaten, että uhkuuko samasta (lähteen)silmästä makeaa ja karvasta vettä.
VastaaPoistaNiin näyttää tehneen. Muistikuvani mukaan DDR:n johto ylisti muinaisessa Lutherin muistojuhlinnassa juuri hänen lojaalisuuttaa vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle, mihin saumaan taisi mennä talonpoikien tappaminenkin, vaikkei sitä ääneen sanottu.
Toisaalta myönnän, että olisi ollut tuhlausta heittää lapsi veden mukana.
Luther ei perustanut luterilaisuutta eikä Jeesus kristinuskoa, ajattelisin.
DDR:n johdolta ei varmaan jäänyt huomaamatta Lutherin näkemys yritystoiminnasta (Von Kaufshandlung und Wucher, 1524): Kun pieniä varkaita pistetään vankilaan tai hirtetään, "julkiset varkaat kulkevat kullassa ja silkissä." Jumala kuitenkin lopulta "on sulattava ruhtinaat ja kauppiaat, siis varkaan ja varkaan, toisiinsa niinkuin lyijyn ja kuparin ... niin ettei enää ole ruhtinaita eikä kauppiaita." (Karl Vorländer: Sosialististen aatteiden historia, Lahti 1950, s. 58)
VastaaPoistaa-k.h kirjoitti: "Toisaalta myönnän, että olisi ollut tuhlausta heittää lapsi veden mukana.
VastaaPoistaLuther ei perustanut luterilaisuutta eikä Jeesus kristinuskoa, ajattelisin. "
Vaikka ei lähetyisi asiaa tunnustuksellisena kirjoittajana, täytyy vaimeasti epäillä josko lapset ja vedet tässä menivät sekaisin, nimittäin viimeisen virkkeen kaksi väittämää ovat varsin erikoisella tavalla eriparisia sekä keskenään että pesuvesivertauksen että vielä mahdollisesti historiankin kannalta.
Eriparisia: Jeesus on kristinuskon koko juttu, Luther kieltämättä ei ole luterilaisuuden ydin.
Pesuvesivertauksen kannalta: Sopii Lutheriin mainiosti, mutta Jeesukseen valitettavasti ei, hän kun oli sekä se luvattu lapi, elävä vesi kuin vielä (jalkojen) pesijäkin eli - itsenäni toistaen - koko juttu.
Historian kannalta: Jeesus kutsui aivan itse opetuslapsensa ja heitä opetti, itse kävi Johanneksen kasteella jne. jne joten sikäli varsin vahvasti "perusti" suuntansa ja organisaation perustan (lähetyskäsky). Hieman vaikea nähdä mitä muuta perustajaksi kutsuminen voisi edellyttää.
Lutherinkin merkitys luterilaisuuden syntymiselle oli suuri; vaikkei tietoisesti alkujaan mitään suuntausta (pieteettisyistä en sano lahkoa) ollutkaan perustamassa, kovasti pontevasti ajatuksiaan kypsytti, esitti ja ajoi - mitä muuta liikkeen luonti on kuin sitä.
Lutherin ja Bachin kuva meidän mielissämme on aika pateettisen pyhäkoulunomainen, eikä tavallisella koulusivistyksellä oikeastaan voi saada kuvaa siitä maailmasta, jossa uskon puhdistus syntyi.
VastaaPoistaUskonpuhdistuksen selittäminen anakaupalla tai pelkästään Rooman kirkon turmmelluksella on karkeistusta, joka ei anna kuin hyvin hailean kuvan siitä, mitä 1400-luvulla tapahtui.
Tämä olisi taas paikka, jossa voisin riehaantua kirjoittamaan 1400-luvun talousjärjestelmästä ja sen kehityksestä, mutta ette te jaksaisi sitä kuitenkaan lukea.
Samalla tavalla kuin maarahvas näkee herkästi kaiken klassisen musiikin hienompina virsinä ja munattoman sievistelynä, kouluhistoria jättää sivuun sen, että Bachin aika oli itseasiassa melkoisen vapaamielistä ja tekisi mieleni sanoa, iloisen kaksinaismoralismin aikaa. Kun Bach kuoli oli Bellman 10 vanha, ja vaikka heidän kontekstinsa ja aikansa eroavat toisistaan, ei Bachille ollut vierasta se maailma missä Bellman kertoo.
Samalla tavalla kuin uskonpuhdistus oli paitsi taloudellinen ja poliittinen tapahtuma jossa jonkinlainen moraalinen paatos oli naamiona, myös 1700-luvun Ranskan suuri vallanhumaus ja 1800-luvun porvarillinen munattomuus olivat seurausta taloudellisesta ja poliittisesta kehityksestä, mutta jota aikaan manifestoitiin vastauksena 1700-luvun moraalittomaan elämään.
Edellä kirjoitettu on sekin tietysti karkeistusta ja puolitotuutta, mutta antaa jotakin siitä, mitä oli.
Kaipa nykyaikainen eksegetiikka pitää kristinuskon syntymistä vahinkona?
Itse asiassa evankeliumeista löytyy varsin tiukka kanta siitä, että Jeesus piti itseään juutalaisena eikä hänellä ollut tavoitteena mitenkään uuden uskonnon perustaminen, eikä hänen ollut tarkoitus muuttaa vanhasta laista mitään.
Kristinusko varsinaisesti syntyi vasta kirkolliskokouksissa ja siinä prosessissa Konstantinuksen rooli oli oikeastaan voimakkaampi kuin Jeesuksen.
Mithralaisuuden vaikutus siinä tilanteessa, jossa Jeesuksen nimissä opetettu oppi oli vasta aloittamassa markkinaosuukista kilpailuaan, oli myös erittäin tärkeä.
Jos nykyinen usko puhdistettaisiin niistä vaikutteista mitä siihen neljän viiden ensimmäisen vuosisadan aikana laitettiin niin markkinoinnillista kuin poliittisista syistä, ei jäljelle jäisi paljoa sellaista minkä tunnistaisimme.
"Historian kannalta: Jeesus kutsui aivan itse opetuslapsensa ja heitä opetti, itse kävi Johanneksen kasteella jne. jne joten sikäli varsin vahvasti "perusti" suuntansa ja organisaation perustan (lähetyskäsky). Hieman vaikea nähdä mitä muuta perustajaksi kutsuminen voisi edellyttää."
VastaaPoistaTohtori käyttää nyt kyllä nimensä mukaisesti, siis sokeasti, evankeliumin tekstejä historiallisina lähteinä, mitä ne eivät suinkaan ole. UT:n vanhimmat kirjat taisivat olla Paavalin kirjeet.
Eka evankeliumi, muistaakseni Markus, kirjoitettiin n 30 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Kolminaisuusopin perusta eli Johanneksen evankeliumi n. 80 vuotta Jeesuksen kuolemasta.
Paljon ehti siis virrata vettä Jordan virrassa ennen kuin löydettiin Jeesuksen todellinen olemus; Johanneksen mukaan Jeesus oli täydellinen ihminen ja täydellinen Jumala. Minkähänlainen olisi oikea historiallinen totuus Jeesuksesta?
Matteuksen lähetyskäskykin muuten lisättiin evankeliumiin myöhemmin jossakin kirkolliskokouksessa. näin muistelen. Alkuperäisissä ja vanhimmissa evankeliumeissa ei lähetyskäskyä taida olla? Kemppinen tietänee tarkemmin..
dr.blind luo tässä itse eriparin oman asiansa esilletuomiseksi. Kovin syvälle meneviin teologisiin pohdintoihin ei yleisblogi sovi. Tällainen kokemus minulla on, uskonnosta puhumattakaan. Jättäisin tällaiset kysymykset, vaikka en koe niitä edes perimmäisiksi, muille foorumeille. Luther sanoi, että kun Raamatussa tulee eteen kohta, jota hän ei ymmärrä, hän nostaa hattua ja jatkaa matkaa. Minä teen samoin tällä kohdalla. En pysähdy kiistelemään.
VastaaPoistaAd Catulux et Petja Jäppinen:
VastaaPoistaNii-in. Suomessa tuotiin Uuden testamentin tutkimustulokset uusina oivalluksina esiin runsaat kymmenen vuotta sitten.
Luin aikoinani paljon tästä aiheesta, alkaen R. Bultmannista.
Tiivistän tässä käsitykseni Bultmanin erään teoksen nimeen - die sieben echte Christusworte. - Siis ennen varsinaisen välineistön kehittymistä lähes sata vuotta sitten teologi-tutkijat arvioivat, että evankeliumeissa saattaisi olla seitsemän keskenän yhtäpitävää kohtaa.
Alan kirjallisuus on niin rannaton, etten edes ryhdy esittämään viittauksia. Mielestäni kuka tahansa lukutaitoinen näkee kolmesta synoptisesta ja neljännestä evankeliumista tietoisen tarinanmuodostuksen tarpeen.
Mutta perimmältään tässä on kysymys muusta. Ehkä kirjoitan tästä huomenna, ehkä en. Ajatushyppy on kovin haetun tuntuinen. Luen nimittäin tätä Väinö Linna -elämäkertaa, jossa käydään asialliseti läpi mm. monen vuosikymmenen keskustelua Linnan kuvausten todenmukaisuudesta.
Eräs luullakseni nyt sukupuuttoon kuullut epäilijöiden laji kirjoitti 200 vuotta evankeliumien todenmukaisuudesta.
Tuollainen aihe ei ole ensinkään kiinnostava. Jos siitä jotain pitäisi sanoa, niin mitä parempi (taiteellisesti / ajatuksellisesti) teksti on, sitä varmemmin se on valetta.
Tämä koskee minulle myös Raamattua.
Tekstit eli pyhät kirjoitukset ja hyvän taideteokset mitataan vaikutuksellaan, koskettavuudellaan, uskottavuudellaan. Ne vetoavat uskoon, eivät tietoon.
Ne on tarkoitettu ihmisille heidän elämäntilanteissaan, ei kokoonpano-ohjeiksi eikä analyysin tuloksiksi.
Ja sitten on tämä asia, jonka ympäriltä olen itse hankkinut jotakuinkin kunniallisen elatukseni: teoksen ympärille alkaa muodostua tulkintojen kuoria, joilla on kullakin oma historiansa.
Havaintoesimerkki: Linnan Pohjantähti III on hyvä lähde 1950-luvun lopun ihmisen ja yhteiskunnan tutkimiseen mutta paljon huonompi vuoden 1918 ihmisen asioihin.
Ja osa tulkinta-kuorista on toisiin tarkoituksiin tehty.
Havaintoesimerkki: onko kukaan edes kiinnostunut siitä, kuka oli Paavo Nurmi tai Hannes Kolehmainen? Se että he olivat kaiken muun lisäksi ihan ihmisiäkin, on unohtunut, ja niin on ehkä hyvä.
Catulux kirjoitti
VastaaPoista"Tohtori käyttää nyt kyllä nimensä mukaisesti, siis sokeasti, evankeliumin tekstejä historiallisina lähteinä, mitä ne eivät suinkaan ole. UT:n vanhimmat kirjat taisivat olla Paavalin kirjeet."
No, vaikken teologiankaan tohtori ole, on tässä jo vuosikymmeniä liki sitäkin maailmaa liikuttu, Neitsytpolulta Aleksille. (BTW, Toisin kuin Kemppinen muisti, Räisänen toi asiat lehtien etusivuille jo 1980-luvulla. )
Edellinen tekstini oli lapsi-pesuvesi-tasolla. Mutta, vaikka en missään tapauksessa halua viedä tämän blogin keskustelua pidemmäksi ajaksi tälle uralle, totean ettei, perustuen lähteisiin ennen tai jälkeen "Paavalin kirjeiden", ole kovasti ollut tapana epäillä historiallisen Jeesuksen olleen kokonaan sepitettä. Etteikö olisi ollut miestä ja oppilaita, ei pääsiäisen hämmästystä. Riippumatta "aitojen" Uuden Testamentin pätkien määrän pienuudesta, tätä perusjuurta ei ole modernissa eksegetiikassa ollut kovin yleistä epäillä. Kaikkea muuta sitten.
Hymyilevä Hannes ja mies, joka ei koskaan nauranut.
VastaaPoista"totean ettei, perustuen lähteisiin ennen tai jälkeen "Paavalin kirjeiden", ole kovasti ollut tapana epäillä historiallisen Jeesuksen olleen kokonaan sepitettä. Etteikö olisi ollut miestä ja oppilaita, ei pääsiäisen hämmästystä."
VastaaPoistaTotta kai mies oli ja oppilaatkin ilmeisesti olivat. Jeesuksesta löytyy maininta myös roomalaisista kirjallisista lähteistä.
Pääsiäisen hämmästys on kyllä sitten täysin uskon varassa.
Usko on sinänäsä ihan hieno asia; itsekin olen etsiskellyt sitä ja huhuillut välillä Jumalaa, kompastellessani eteenpäin rikkinäisin polvin, kuitenkaan niitä löytämättä.
Kemppinen toi uskosta esiin olennaisen:
"Tekstit eli pyhät kirjoitukset ja hyvän taideteokset mitataan vaikutuksellaan, koskettavuudellaan, uskottavuudellaan. Ne vetoavat uskoon, eivät tietoon."
Tulee taas mieleen Teuvo-opettajan runo. Siis nyt runottaa.
"On aivan sama kuka meille
sadun kertoo
Johannes vai Aisopos
Kunhan vain me uskomme siihen."
Catulux kirjoitti: "Tulee taas mieleen Teuvo-opettajan runo. Siis nyt runottaa.
VastaaPoista"On aivan sama kuka meille
sadun kertoo
Johannes vai Aisopos
Kunhan vain me uskomme siihen.""
Ja Leino (muistinvaraisesti):
"Ken uskovi toteen ken unelmaan/
viis siitä, kun täysin sa uskot vaan/
Sun uskos se suurin on totuutes/
Usko, oma poikani, unehes!"