Punareimari

Ei siinä ole häpeämistä, että kirjittaa asioista, jotka kiinnostavat lukijoita.

Ennen oli päinvastainen katsomus. Piti kirjoittaa niin ikävästi ja vaikeasti, ettei siitä saanut pirukaan selvää.


Parnasso-lehteä määrättiin hoidoksi uniapneaan, johon se tehosikin hyvin, ja oli matkoilla mukava, kun ei ollut väliksi, vaikka unohtui hotellin baariin.

(Ilkeily ei koska vanhaa Parnassoa, joka minulla on sidottuna kunniapaikalla - jonnekin vuoteen 1974 .)

Meillä on fundamentalistit keskuudessamme.

Istuin eilen kokouksessa ja häpesin, kun arkkipiispa heräsi kuorsaukseeni. (Vitsi - se arkkipiispa, jolla oli tapana kuorsata kokouksissa, kuului toiseen kirkkokuntaan ja eri vuosikymmenelle kuin tämä nyt käytössä oleva.)

Illalla perehdyin tieteellisiin julkaisuihin, joista muistaakseni Ilta-Lehdessä esitettiin hyvä huomio, ettei kiihkomielisyys ole kadonnut kirkosta naispappeusasiassa, jossa ystäväni Heikka on hiljan esittänyt paperin. Lehdessä tämä ongelma kytkettiin maallistumiseen ja herraskaisiin - maalaisiin pappeihin.

Kiinnittäisin puolestani huomion siihen, että meillä on näkyvissä tehtävissä stalinistisukupolven edustajat, ja toimitusjohtaja- ja pääministerihommissa tuon ajan kokeneet. Juuri vastikään on noussut asemiin sellaisia henkilöitä kuin Sanomien Pentikäinen ja Ylen Jungner, jotka ovat siitä mielenkiintoisia, että he eivät ole oikeastaan kokoneet poliittisen fundamentalismin aikakautta eivätkä ihan kunnolla edes suomettumisen aikaa. Herran ovat nyt vähän yli 40-vuotiaita.

Ei käy kiistäminen, että piilovaikutus voi iskeä. Lapseni, joita kaksi lähestyy nyt neljääkymmentä, ovat eri vaiheissa selittäneet olleensa pahasti eksyksissä ja heitteillä maripaitojen, vakosamettipukujen ja kauhean vouhotuksen maailmassa eli siis 70-luvulla.

Jälleen kerran korostan uskontoni eli farisealaisuuden mukaan, että tapaturmaisesti vältyin poliittisesta toiminnasta ja onneksi kimpaannuin muutamaan varhaiseen stallariin siinä määrin, että lakkasi kerrasta kiinnostamasta. Vanhaa muka vallattaessa olin naimisissa oleva, työssä käyvä yhden lapsen isä, ja toista odotettiin. Radikaalin vasemmiston kanssa olin kiinteästi tekemisissä, koska ajoin heidän tavallisia ja epätavallisia asioitaan. Kerrankin Erkki Tuomioja ja joku toinen vastaava olivat ajaneet yhteen Fredan ja Lönkan kulmassa, ja kymmenen minuutins isällä molemmat osapuolet soittivat ja pyysivät kumpikin puoletaan asianajoapua.

Tietenkin vanhemmat juristit pitivät minua kommunistina, koska en käyttänyt useinkaan kravattia ja olin kasvattanut risuparran.

Mutta, rakkaat nuoret, jospa uskoisitte että 1970-luvun Suomessa esimerkiksi kansandemokraatti ja demari olivat suurempia luokkavihollisia ja neuvostovihamielisten voimien edustajia kuin kokoomukselaiset. Nuori kokoomus juoksi mielistelemässä neuvostovirkamiehiä ja vakoilijoita minkä ehti.

Kytkeytyen viime päivien blogin puheenaiheeseen sellainen meininki, että ollaan hirveän innostuneita komentelemaan toisia ja saarnaamaan, mikä on oikea mielipide mistäkin asiasta ja kuinka hirveä rangaistus ja kosto uhkaa kaikkia, jotka tästä poikkeavat, ottaisin nyt huomauttaakseni, että meillä on ympärillämme aikamoinen määrä katumattomia vasemmistofundamentalisteja.

En todellakaan tarkoita marissineita ja laulaneita. On kohtuutonta vaatia ihmisiltä arvostelukykyä, ja oikeassa oleminen on aika usein enemmän hyvää onnea kuin viisautta.

Mutta nämä ihmiset, jotka olivat perusluonteeltaan elleivät keskitysleirin komendantteja niin ainakin aliupseerikoulun santsareita eli paatuneita simputtajia, muistelevat nyt menneisyyttä ja sanovat vienolla äänellä, etteivät kadu mitään - se oli ihanaa aikaa.

Niin varmaan oli, heille. Ei taatusti ollut, muille.

Suomettumisen ihmeellinen piirre oli viestinnän vallankumous - journalismin käyttäytymissäännöt muuttuivat kaikkia ihmisiä koskeviksi.

Journalisti, siis lehtimies tai televisiotoimittaja, paljastaa hirmuisia epäkohtia ja löytää kauheita roistoja, ja sitten kun viikkojen ja kuukausien kuluttua käy ilmi, ettei se nyt oikeastaan niin ollutkaan, niin asia painetaan villaisella ja kuitataan hyvin lyhyellä maininnalla.

Se ei ole hauskaa, mutta sellaista se nyt pakkaa olemaan. Nähdäkseni oikeudenkäyntiasioissa on tapahtunut myönteistä kehitystä. Koskaan en ole kuitenkaan nähnhyt loputtomien raitistumis- ja uskoon tulemis -juttujen seassa haastettelua, jossa haastateltava kertoisi ratkenneensa taas ryyppäämään tai lipsuneensa uskosta.

Tämä malli tuli stalinistien ja kaiketi hegemonisen vasemmiston käyttäytymismalliksi laajemminkin, ja se on edelleen olemassa.

Häpeämättömyys on kunniassa.

Tunsin ennen vanhaan paljon ihmisiä, jotka olivat munanneet itsensä pahanpäiväisesti Akateemisesssa Karjala-Seurassa tai muuten vain Suur-Suomi -haihatteluissa, jotka tuntuvat nyt täysin käsittämättömiltä.

Tämä joukko oppi pitämään turpansa kiinni, mikä on jalo ja kallis oppi. Ylivoimaisesti suurin osa ei koskaan, ei edes Palacen saunassa, ruvennut haikailemaan menneitä erehdyksiään. Olihan porukassa myös vanhaa äärioikeistoa - jota on tutkittu ja tunnettu merkillisen vähän. Mutta heitä oli hintsusti.

Luultavasti Kekkkosen kauden ahkera tutkiminen on saanut unohtamaan, että osittain Jussi Saukkonen ja sitten Juha Rihtniemi siivosivat puolueensa kiilusilmistä viimeistään Honka-liiton jälkeen eli 60-luvun alussa.

Suomi ja Eurooppa ovat menestyneet parhaiten vastustaessaan ääri-ilmiöitä kotona ja kaukana. Sitä äärettömyyttä edistäisin.