A.E.Järvinen - salojen valtias

Timantteja satoi...Särkyvää kirkkautta... Viimeisellä vedenjakajalla... Tunturi huutaa.

Yhdysvalloissa luonnonsuojelun lähtölaukauksen ampui joukko kalifornialaisia kaupunkilaisia, jotka alkoivat talsia Sierra Nevadan vuoristossa. Oaklandista kotoisin ollut Jack London ja pian myös kanadalainen Ernest Thompson-Seton kirjoittivat mielikuvituksellisia kertomuksia erämaista ja niiden asukkaista.

Uusi, luultavasti kuitenkin Rousseaun ja jossain määrin Herderin kirjoituksiin perustunut ja Yhdysvalloissa Thoreaun Waldenin vauhdittama ajatus oli ennenkuulumaton. Luonnolla on luontona jotain arvoa! Sitä on suojeltava!!!

Ei kulunut kuin sata vuotta, kun jo alettiin puhua luonnon monimuotoisuudesta eli biodiversiteetista, jota oli varjeltava.

Suomessa luonnonsuojelun napamiehiä olivat 1910-luvulta alkaen metsähallinnon ammattilaiset. Itse idea oli vanha, ehkä maailman vanhimpia, koska valtio oli suojellut Imatran 1883 ja Punkaharjun 1840. Koli ja Aavasaksa seurasivat perässä Venäjän vallan aikana. Ennen toista maailmansotaa muun muassa Pallas-Ounastunturi ja Malla oli määrätty luonnonpuistoiksi.

Metsästyshenkinen eräkirjallisuus oli sangen tuttua. Ehkä uranuurtaja oli poikakirjailija Jalmari Sauli - Ketunlukon oravapojat, Erämaan kasvatit. Hänen kirjojaan luettiin rinnan Thompson-Setonin kanssa (Kaksi partiopoikaa, Rolf salolla).

Ilmoittaudun tässä esimerkkihenkilöksi. Tosi isäni Kullervo oli hyvin syvällä metsissä samoilun aatteessa jo koulupoikana ja erikoista kyllä ei partioliikkeen vaan NMKY:n innostamana. Siten alan kirjallisuus löytyi kotoa. Hän ei kuitenkaan koskaan metsästänyt, ja kalastaminenkin oli laimeanlaista.

Jalkaisin liikkumisen kirjalliset profeetat olivat kulkeneet asioilla - ensin kielimiehet kuten M.A. Castrén ja itse Lönnrot, sitten kansatieteilijät, kuten Sakari Pälsi ja Samuli Paulaharju, ja siinä välissä karelianistit eli kansanrunoudentutkijat.

Pälsin ja Paulaharjun kirjoissa tapahtui outo murros. Sisällön rinnalle ja ohi nousi kirjallinen ilmaisu. Kirjallisuuden tutkijat professorikuntaa myöten unohtavat joskus, että Pälsi ja Paulaharju olivat 1900-luvun alkupuolen suurenmoisimpia kirjailijoita. He kepittävät mennen tullen melkein kaikki aikakauden romaanikirjailijat ja runoilijat ja löytävät ihmeellisen synteesin, jossa kuvauksen kohde eli luonto ihmisineen on yksi draaman sankareista.

Pälsin "Pohjankävijän päiväkirja" ja Paulaharjun monista teoksista ehkä "Sompio" ovat näitä huippuja.

Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan tässä välissä pienellä äänellä, että Paulaharjun koko tuotannon tunsin kotini kirjahyllystä ja Pälsin vähän tunnetun tuotannon luin Otavan arkistosta 1960-luvulla eli ennen kuin esimerkiksi Erno Paasilinna löysi sankarinsa ja ennen kuin Linkolan veljekset aktivoituivat 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa.

Pälsi oli arkeologina hiukan sivuraiteelle joutunut eläkeläinen, jonka uutta tulemista vauhdittivat lapsijutelmat (Fallesmannin Arvo), ja vuonna 1944 kuollut Paulaharju oli edelleen siinä suossa, johon Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran herrat olivat hänet sotkeneet, hän kuin ei ollut maisteri, vaan pelkkä kansakoulunopettaja...

Tietenkin sota ja ehkä ennen kaikkea asemasodan aikana nähdyt huikeat erämaat, kuten Pieningän salo, Euroopan suurimmaksi sanottu yhtenäinen erämaa, joka on tiettävästi pilattu vasta viime vuosina.

A.E. Järvinen aloitti eräkirjansa 1925. Hänen uutuuskirjansa olivat vakio-ostoksia joululahjaksi isälle, ja siis sopivia sellaiselle isälle, joka ei yleensä lukenut kirjoja. Järvinen avusti ahkerasti myös Metsästys ja Kalastus -lehteä, joka oli levikiltään vuosikymmenestä toiseen mahtava.

Sotavuosiin asti Järvinen oikeastaan keskittyi huurremetsojen ampumisen kuvailuihin ja tulilla tunnelmointiin; sotien jälkeen kirjoihin ilmaantui ihmisiä, mutta Järvinen karttoi ehkä tietoisesti toisaalta K.M. Walleniuksen ja Arvi Järventauksen eeppistä otetta ja vastaavasti eläinlääkäri Yrjö Kokon toisen elämänmuodon esittelyä (Laulujoutsenet, Ne tulevat taas, Sudenhampainen kaulanauha). Järvinen näyttäisi olleen täysin immuuni Pentti Haanpäälle, joka oli hänkin Kairanmaan kuvaaja ja Jäämeren rannan kävijä. Tämä asia jää auki myös elämäkertateoksessa. Oma arvaukseni on, että kun Haanpää ei todellisuudessa ollut jätkä eikä metsätyömies, vaan valistuneisuudestaan kuuluisan talollissuvun poika ja ammattikirjailija, Järvinen ehkä vaistosi, että Haanpäälle luonto ja luonnonolot oli aatteiden ja anekdoottien kulissi, ei muuta.

Vasta nyt tulevat selitykset.

Rovaniemeläiset Petteri Holma ja Risto Pyykkö julkaisivat eilen (Otava) A.E. Järvisen elämäkerran "Kairanviemä". Nyt meillä on Jari Tervon ja Lordin rinnalla kolmas erittäin merkittävä rovaniemeläinen, joka tosin kuoli 1963.

Holman ja Pyykön kirja on oivallinen ja erinomaisesti tutkittu. Se sisältää vaikka mitkä määrät uutta tietoa.

Kirja on Otavan. Järvinen oli kirjailijan WSOY:n leipähampaita. WSOY:n tietokirjapuoli on viime vuosina useinkin osoittanut täydellistä hipovaa asiantuntemattomuutta.

Jatkuvan solvaamisen jälkeen on syytä korostaa, että nyt Otavan tietokirja on todella ansiokas - vaikea, alusta loppuun tutkittu ja kirjoitettu elämäkerta aiheesta, joka on hyvin keskeisesti ja ongelmallisesti suomalainen ja lisäksi luultavasti omiaan löytämään yleisön.

A.E. Järvinen oli tullut pohjoiseen 1916 eikä oikeastaan poistunut sieltä koskaan. Lapin hävitys sai hänetkin kahden vaiheille, mutta hän palasi evakosta.

Kirjoittajien erittäin uskottavan selityksen mukaan Järvisen erähengen todellinen lähden oli oikeastaan tuttu - kiihkoiluun taipuvaisen uskonnollisen ja raittiuden profeetan henkisesti ruhjottuna poikana hän oli oppinut, että metsään voi mennä itkemään. Hän meni. Isäkin onneksi jossain välissä kuoli, mutta Järvinen jäi jotenkin rikkonaisena ihmisenä ylämaihin.

Metsässä ei ole koskaan niin kauheaa kuin kotona.

Järvinen oli kyllä Norssin kasvatti mutta isä oli sitä mieltä, että kaikki muut kirjat paitsi Raamattu ja virsikirjat olivat ilman muuta turmioksi. Raittiushulluudessaan hän oli Matti Helenius-Seppälän ystävä ja aisapari ja lisäksi hän julisti vielä Vapaussodan aikana että sosialismi on työväenliikkeen vaara...

Ammattinsa vuoksi Järvinen kulki jopa Taka-Lappia ennen sotia, kun teitä ei ollut ja alue oli kaiken kaikkiaan jokseenkin tuntematon. Turismi alkoi Pallastunturilla 1938. Jokia noustiin sauvomalla. Järvisen eräkaveri Arviiti oli sen verran etevä siinä työssä, että osasi vääntää sätkän nivapaikkaa sauvoessaan.

Järvinen on eräkirjoittajana pikku klassikko. Mielestäni hän ei ole suuri kirjailija, sellainen kuin Paulaharju. Toisaalta pikku klassikot ovat usein lukijalle mieluisampia kuin Suuret Pönöttäjät.

Täysin uutta ja sensaatiomaista tietoa kirjassa on Järvisen rooli pohjoisen avohakkuisiin ja metsäteollisuuden muuttumiseen.

Viimeistään Paavo Rintala toi dokumenttiromaaneissaan näyttämölle ne ainakin kaksisataa tuhatta entistä rintamamiestä, jotka aloittivat avotulilla ja nälkäpalkalla Kemi-yhtiön työmailla talvella 1945, Lapin sodan päätyttyä. Vasta nyt tuodaan esiin metsähallituksen virkamiehet ja metsätieteen professorit ja heidän joukossaan pitkän linjan metsäammattilaiset, kuten Järvinen, metsänarvioija ja metsänhoitaja, joka ajoi vängällä Lapin metsien tehokäyttöä ja kulki jo 1930-luvulla etsimässä sopivia maantien ja rautatien reittejä Savukosken Martista Saariselän läpi Inariin.

"Osaran aukiot" eli tyypillisesti 10 x 20 kilometrin paljaaksihakkuut näyttäisivät olleen olennaisesti Lapin piirin metsänhoitajien ja erittäin keskeisesti A.E. Järvisen suurhankkeita, jotka alkoivat toteutua Urho Kekkosen otettua pääministerinä Lapin elinkeinot erikoiseen suosioonsa.

Maantiehanke seudulle, joka on nyt nimeltään Urho Kekkosen luonnonpuisto, kaatui luultavasti Neuvostoliiton vastustukseen. Sitä vastoin hukutettiin Posoaapa ja saatiin aikaan Kemijoen säännöstely ja sen vesivoiman rakentaminen ja Lapin metsäluonto muutettiin lopullisesti ja kertakaikkisesti.

Nykylukija saattaa hitusen hämmästellä, että näiden hankkeiden ajaja kirjoitti kaunokirjallisesti ihmisen ikävistä jalanjäljistä tai suksenladuista rikkomassa erämaan rauhaa...

Suopea lukutapa olisi ehkä sellainen, että mitäpä yksi metsänhoitaja mahtoi, kun isot herrat Helsingissä olivat päättäneet energiantuotannosta ja selluloosatehtaista pohjoiseen.

Lukutapa on kyllä silminnähden väärä. Tämä nyt dokumentoitu metsänhoitaja, A.E. Järvinen, oli näiden hankkeiden hyvin vankka kannattaja, suunnittelija ja toteuttaja. Usean sukupolven luontotunnelmoijien oppi-isä oli Pohjois-Suomen parturoinnin toteuttaja, joka ammattimiehenä tiesi, että yli-ikäinen aihkimetsä oli saatava nurin, koivulle oli hankittava hyötykäyttöä ja raiskiot oli ojitettava, lannoitettava ja kylvettävä.

Minulla on sukulaismies, joka oli Keskusmetsäseura Tapion puolella metsänhoitajana Rovaniemellä vuosikymmeniä ja niinpä olin itse lukiolaisena muutaman kuukauden mm. istuttamassa metsää Sodankylän Moskuvaarassa vuonna 1960 (tai 1961) ja toisena vuonna avaamassa mittalinjoja Rovaniemen Oikarisessa metsänhoitajan ja metsäteknikon hanttimiehenä.

Otin oikein kysyäkseni näistä muuttuneista muodeista ja vaikka asianomainen on täyttänyt 85 vuotta, kyllä hän nämä asiat muisti ja tiesi vahvistaa.

Luontosuhteita ajatellen menneisyyden voisi pakata pähkinänkuoreen. Kun nyt mikä tahansa hakkuu Inarissa aiheuttaa kansainvälisen Greenpeacen hälytyksen ja tuo mielenosoituksiin nuorisoa monesta maasta, isoisien sukupolven edustajat hakkauttivat samoista kirveen käymättömistä metsistä kerralla tuhansia hehtaareja nurin ja kehittelivät ajatuksia autoteistä tarpeettomien tuntureiden kautta - esimerkiksi Luirojärveltä Lutolle.

Ja nämä isoisät, kuten 1891 syntynyt Järvinen, olivat miehiä, jotka viettivät vuosikymmeniä kaiken vapaa-aikansa saloilla ja osoittivat kirjoituksissaan ja lisäksi - Järvisen tapauksessa - varsin hyvissä ja näyttelykelpoisissa akvarelleissa ja öljymaalauksissa hienoa vaistoa luonnon liikahdusten aistimisessa.

(Sulkumerkkehin mainos: metsänhoitaja Valter Keltikankaan "Seitsemän tuntia erämaata" on salainen klassikko, jonka viimeisin eli toinen painos ilmestyi 1991 - olennaisesti samaa tavaraa ja hänkin metsänhoitaja, jonka virka edellytti linjojen ja ruutujen kulkemista jalan toukuusta syyskuulle kirveen kuulumattomissa.)