Kjell Westö DMC-FZ50

Kjell Westön "Där vi en gång gått" on murskaavan hyvä ja todistus siitä, että teksti, etenkin huolella kirjoitettu romaani, on edelleen täysin ylivoimainen verrattuna esimerkiksi sähköisiin välineisiin.

Epäilen vahvasti että romaani on vaikutukseltaan aivan toista luokkaa kuin elokuvakaan.

Elokuva - ajattelen nyt kotimaista eli Kaurismäkeä - menee parhaimmillaan lihakseen ja vaikuttaa siis kipulääkkeenä tai huumeena.

Romaani - ajattelen Westötä ja vanhempia klassikkoja - menee i.v. eli suoneen, ja vaikuttaa sisäeritykseen. Spesialistiksi tarvittaisiin lähinnä endokrinologi, mitä en ole, eli sisäerityksen ja umpirauhasten tuntija.

Blogin kuvat ovat ensimmäistä sarjaa jälleen uudella kamerallani, joka on Panasonic Lumix DMC-FZ50. Lasissa on Leican nimi, mitä se nykyisin tarkoittaneekin, mutta kuvan laatu on kyllä hätkähdyttävän hyvä.

Nämä kuvat on pienennetty 6 Mb koosta puoleen megaan. Mainosten tähdentämä pikselimäärä on nyt vähän yli 10 miljoonaa. Molemmat on otettu käsivaralla tele täysillä (vast. 420 mm).

Verrattuna edelliseen malliin (FZ20), jonka vaihdoin mielestäni järkevään hintaan Rajalan putiikkiin, uudessa mallissa on korjattu useita ratkaisevia puutteita. Nähdäkseni tämä 600 euron kiinteäobjektiivinen kamera ajaa mainiosti saman asian kuin Canonin ja Nikonin prosumer-luokan kaksi tai kolme kertaa kalliimmat SLR-tyyppiset vehkeet. Uuteen Panasoniciin on viimein tulossa myös oma salama. Sen puuttuminen on ollut vakava rajoitus.


Westön romaani on kulttuurihistoriana tasoa, jota on nähty vain Waltarilla, tai ehkä yli sen tason. Waltari pystyi kuitenkin tukeutumaan tutkimuskirjallisuuteen, mutta Westöllä, jonka romaanin aikakausi on 1910-1939 + epilogi, kulttuurihistoriallista kirjallisuutta on hyvin vähän. Paitsi ystävieni ja kollegojeni Kari Immosen ja Hannu Salmen tutkimukset. Westö on käynyt läpi ainakin suuren määrän sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Sen näkee esimerkiksi tavaramerkkien itsevarmasta käyttämisestä. En minä olisi uskaltanut mainita Kis-Kis -karamelleja 1920-luvulla, mutta on minullakin Fazerin historia, josta asian olisi voinut tarkastaa. Pectus-pastillit olivat muistaakseni Hellaksen, enkä tiedä ainakaan ulkoa, onko tätä Huhtamäki-yhtymän osaa miten kronikoitu.

Muistelmia on luettu. Väinö Tannerin hienonhieno muistelmasarja, jonka toinen osa on parempi kuin se kuuluisa ensimmäinen (Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa verr. Näin Helsingin kasvavan).

Romaaneja on luettu. Waltarin ennen sotia ilmestyneet pintapuoliset Helsinki-romaanit on luettu.

Tämä on kuitenkin romaani eikä tutkimus. Juonikkaasti faktoihin on sekoitettu fiktiota. Jazz-musiikin rantautuminen Oopperakellarin (Opris) tiloihin 1920-luvulla on epilogissa myönnetyin tavoin liioiteltu, mutta mukana on myös henkilöhahmoja, joita ei todellisuudessa ollut olemassa, kuten komea neekeri Jonesy, joka näytti, miten pianoa soitetaan. En tiedä, että Talvisodassa kaatuneiksi kerrotuilla jazzin uraa uurtaneilla helsinkiläispojilla olisi ollut vastinetta. Sitä vastoin olen huvittunut nimistä - toinen jazz-friikki on professorinpoika Luther Eläintarhan Linnunlaulun villoista. Olen itse käynyt jollain asialla professorinleski Lutherin luona samaisessa paikassa.

Eccu Widing ostaa Leican ensimmäisestä lähetyksestä 1920-luvun lopulla. Hän on rikkaan miehen pojan asemastaan huolimatta ateljeevalokuvaaja, mutta täysin vailla kosketuspintoja I.K. Inhan 1800-luvun puolella aloittamaan vaikeaan dokumentoivaan valokuvaukseen. Suuret matkailija-valokuvaajat Mannerheim ja Pälsi jäävät myös sivuun. Timirjaseff ja Signe Brander mainitaan.

Valokuvaus on silti Westön keskeinen aihepiiri, ja se antaa aiheen arvata, että näin Westö viittaa
omaan tekniikkaansa. Hän ei dokumentoi eikä hae uskottavuutta (kuten Signe Brander), vaan luo platina- ja bromivedoksia eli tavoittaa aikakauden huolellisesti valaistuna, poseeraamassa.

Hänen päähenkilönsä on kirjan (ainakin alkukielisen laitoksen) kanteen oivaltavasti otettu Liittopankin talo. Mikähän se on nykyisin nimeltään? Aleksanterinkadun ja Keskuskadun kulmassa oleva entisen Helsingin Osakepankin rakennus, yksi Helsingin hienoimmista.

Liittopankin suunnittelija P.E. Blomstedt kuoli 35-vuotiaana vuonna 1935. Hänen vastinparinsa Yrjö Lindegren - lasteni isoisän lanko - kuoli hänkin nuorena sotien jälkeen suunniteltuaan Olympiastadionin ja käärmetalon.

Nisse Wikberg ja minä olemme sitä mieltä, että Alvar Aalto -vetoinen käsitys Suomen arkkitehtuurista on vino, koska juuri nämä kaksi katosivat ja viipurilainen Uno Ullberg, jonka taidemuseo oli ainakin sijainniltaan hienompi kuin Aallon puistoa raiskannut Viipurin kirjasto
, kuoli 1944 ja poistui samalla tietoisuudesta.

Ruokin itseäni kuvittelemalla, että 1960-luvun barbaarinen elementtirakentaminen olisi jäänyt vähemmälle, jos meillä olisi ollut hiukan useampia vahvoja arkkitehteja eli täsmälleen toisenlaisia kuin Jussi Lappi-Seppälä.

Westö huipentaa romaaninsa valtavan paviljongin rakentamiseen ruotsinkielisten kultapossujen kunniaksi. Siinä kohdin mennään maagisen realismin puolelle eli mielikuvituksen maailmaan, mutta todella vaikuttavasti. Nyt romaanilla itse asiassa ensimmäistä kertaa näkyviin nostettu suomalainen yläluokka katsoi, kun tuli sota ja veriset vaatteet.

Westön kuvaus lahtariroistojen rangaistusretkikunnista läntisellä Uudellamaalla ei ole totta mutta voisi olla totta. Sigurdsin episodin Kirkkonummella tunnen kirkkonummelaisena hyvinkin. Pellingin vapaajoukko on totta. Sipoon puolen tapahtumat Vapaussodassa näyttävät liittyvän yksityiskohtaisesti muistitietoon.

Niin ikään jokseenkin uusi nähtävyys Suomen kirjallisuudessa on, fiksu, sympaattinen ja henkisesti vahva mutta ristiriitainen ruotsinkielinen kommunisti Sörkasta, Allu Kajander. Hän taistelee Talvisodan ja menee käpykaartiin Jatkosodan ajaksi ja joutuu teloitetuksi hiukan ennen aselepoa 1944. Senkin voisin varmistaa Jukka Lindstedtin väitöskirjasta, mutta tyydyn tänään sanomaan ylimalkaisesti, että ruumiskasoja ei teloituspaikoille syntynyt enää aselevon kynnyksellä.

Romaanissa tämä on kuitenkin sielullisesti välttämätöntä ja kerronnallisesti totta.

Valokuvaaminen - palkkikameralla ateljeessa ja pikkukameroilla ulkona tai Panasonic Lumix -kameralla tänään, edellyttää rohkeutta nähdä. Kamerassa on edelleen sellainen reikä, josta on katsottava pelottomasti läpi, ja sen jälkeen näkymä on kehystettävä niin että syntyy kompositio.

Westö on tehnyt tämän mestarillisesti.

Tämä romaani eroaa syvästi aikaisemmista ja myös hyviksi kiitetyistä suomeksi kirjiotetuista aikalaisteoksista. Teksti ei ole kauttaaltaan umpipuuta. Westö käyttää lastulevyä ja Gyprocia ja erikoisen mielellään komposiitteja. Tietokonemallintamisen aikakaudella hän kykenee suunnittelemaan rakenteita, jotka olivat vielä vuosikymmen sitten mahdottomia. Hän näkee metsän puilta, mutta osa metsän puista on laminoituja ja painekyllästettyjä.

Tähän suomeksi kirjoittavat kollegat eivät ole päässeet, eivät ehkä lähellekään.

Olen aika iloinen siitä, että Helsingin Sanomien kiittävän arvostelun kirjoitti Tarkka, joka selvästi oli lukenut Westön kirjan kirjallisuuden asiayhteydessä, toisin kuin minä, toinen vanha mies, joka luen jossain määrin kulttuurihistorian kontekstissa.

Mutta tämä romaani on niin vauraus ja potkii niin moneen suuntaan, että jatkan samasta aiheesta ehkä jo huomenna ja lähipäivinä.

Iltapäivällä katson, miten uusi keksintöni toimi - kun ei ole sanomalehteä eikä toimitussihteerejä, voi mielestäni kirjoittaa sikin sokin artikkelin kahdesta asista, Westön romaanista ja uudesta kamerastaan. En luule arvostavani kotiaineita, en niitäkään, joita kirjanksutantajat julkaisevat kovissa kansissa. Ainekirjoituksen keskeinen arvstelukriteeri on otsikossa pysyminen. Oma pyrkimykseni on lipsahtaminen otsikon orjuudesta, kuitenkin niin, ettei teksti hajoaisi taivaan tuuliin.