Liikkeenjohdon käsikirja

Kerran julkaisin Hesarissa hyvän hyvyyttäni Jorma Ollilalle lyhyen kurssin kirjallisuudessa Nokian toimihenkilöiden koulimiseksi. Hänen tapauksessaan tiesin asiaan sekaantumisen turhaksi, koska hän lukee kirjallisuutta, samoin kuin Tauno Matomäki.

Nämä viisaat miehet ovat käsittäneet, että monien puuhamiesten koulutustaustassa on juuri tämä aukko: he eivät ymmärrä kaunokirjallisuutta.

Se on ehkä vielä pahempi puute kuin matematiikkasokeus, ja yhtä turha.

Nujakoivan median maailmassa ihmistä houkutellaan monin kavalin keinoin viihteellä. Viihteessä ei sinänsä ole mitään pahaa. "Viihteellinen" on myös monien kriitikkkojen, snobien tai muutoin henkisesti alamittaisten ihmisten käyttämä leimasin tai polttomerkki, jota he käyttävät, jos jokin ei satu sillä hetkellä miellyttämään heitä. Asia on vakavakin, koska myös kokonaisten lajityyppien leimaaminen arvottomiksi on hyvin suosittua. Esimerkiksi sarjakuva tai amerikkalainen seikkailuelokuva onnistuttiin pitkään pitämään pinnan alla näin arvottomin keinoin.

Olen itse nähnyt paavillisia henkilöitä, jotka kieltäytyvät katsomasta, jos ennakkoluulot ovat vaarassa. Taisin aikoinani markkinoida juuri tuotantonsa aloittanutta Enki Bilalia tuttavapiirissä. Jotkut näkivät hänessä ja Hugo Prattissa vain tilapäisviihdettä. Kun ranskalaiset elokuvaohjaajat alkoivat löytää taiteellisia arvoja seikkailuelokuvista, asianomaiset amerikkalaiset olivat aivan änkkänä. Hitchcock oli britti. Her never missed a beat. Hän siirtyi suuren taiteilijan rooliin silmää räpäyttämättä.

Romaanin tehtävä ei ole miellyttää lukijaansa. Romaanin tehtävä on herättää levottomuutta.

Olkoon Volter Kilven "Alastalon salissa" esimerkki.

Kilven romaanilla on huono maine: se on liian laaja, se on tavattoman pitkäveteinen ja se on Helsingin Sanomien arvostelijoiden suosikki.

Kilven kieli on samalla tavalla vaikeaa kuin Aleksis Kiven kieli. Molemmat suoriutuivat suuresta haasteesta eli jälleenrakensivat kielellisen ilmaisun asiansa ja aiheensa mukaiseksi.

Pitkäveteisyys eli yksitoikkoisuus on lukijan ongelma. Maailma on täynnä kirjoja, joiden kieli ja kuvaus ovat kohtalokkaasti eri paria. Niitä ei kannata lukea, ellei sitten tenttiin. Itse olen jokseenkin allerginen kaavamaisille seikkailu- ja rakkausromaaneille, joissa kaikki kaupan hyllystä löytyvät vakio-osaset esitellään piinallisen yksityiskohtaisesti, ja lukija tietää koko ajan, että tuloksena on yhdentekevä tarina. Asiaa ei ensinkään auta raflaava kerronta. Ihailemani Indiana Jonesin II osa alkaa kyllästyttää loppuvaiheessaan juuri siksi, että jatkuvasti vyöryvät juonenkäänteet luovat linnanmäki-tunnelman. On vempulaa ja vekotinta ja kaikki on suunniteltu ajatellen enemmän katsojan lompakkoa kuin tunteita.

Luultavasti ihmisellä ja monilla eläimillä on synnynnäinen kyky pitkästyä.

Luultavasti ihminen on eläimiä paremmin keksinyt keinoja viihdyttää itseään. Paha kyllä, monet niistä keinoista ovat tuhoisia ja tappavia, eräät koko maapalloa ajatellen. Ainakin ensimmäinen maailmansota oli kaikkien aikojen viihdenumero. Kitinä tapahtumattomuudesta ja ajan seisahtumisesta ainakin loppui kuin seinään kesällä 1914.

Niinpä olemme palanneet teemaamme, romaaniin (ja liikkeenjohtamiseen).

Tiede ja taide tapahtuvat usein samanaikaisesti. Kansan mielikuvituksessa lähinnä Einsteiniin liitetty uusi luonnontieteellinen malli eli yleinen ja erityinen suhteellisuusteoria, ennen ja jälkeen maailmansodan, muutti käsityksen ajankulusta absoluuttina. Erinäiset fysikaaliset yhtälöt toimivat ajassa takaperin yhtä hyvin kuin etuperin. Ajassa liikkuminen ei ole matemaattisesti ongelmallista. Lukemattomat viihdekirjailijat ovat olleet ryömivinään "madonreikää" tai supersäiettä käyttäen rinnakkaisten maailmankaikkeuksien toisiin aikoihin tai sitten omaan menneisyyteemme tai tulevaisuuteemme.

Kirjallisuudessa kaikkein selvimmin Marcel Proust ja James Joyce hajottivat aika-käsityksen ja loivat romaanitekniikan, jossa kellolla tai kalenterilla mitattava aika ei ole missään laskennallisessa suhteessa romaanin sisäiseen aikaan. Joycen "Odysseus" on yhden päivän kuvaus. Proustin romaanisarja syntyi kahden puolen maailmansodan ja murhasi menneisyyden sentimentaalisena asenteena.

Suomea on siunattu suurilla kirjaioijoilla. Olen tässä blogissa pitänyt kovastikin esillä perinteisen romaanitekniikan käyttäjiä, kuten Waltaria ja Linnaa. Silloin tällöin olen toistellut, että Sillanpää oli Nobelinsa arvoinen, vaikka urbanilegenda väittää, että palkinto tuli talvisodan ansiosta. (Sehän tuli tilanteessa, jossa sota ei ollut syttynyt ja arvostelukykyiset henkilöt kuvittelivat, että kriisistä selvittäisiin jollain tavoin.)

Kuitenkin Volter Kilpi on ja oikeasti on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita, jolta olisi aika riisua hakuteosten harhauttavat määreet, kuten "tajunnanvirtatekniikka". Hyvänen aika, kai kaikki kirjallisuus on nimenomaan tajunnanvirtaa!

Uskaliaassa tekniikassaan hän ei poikkea niin hirmuisesti Joel Lehtosesta, jonka "Putkinotko" on myös yhden päivän romaani ja vaihtaa nopeasti ja notkeasti näkökulmia.

Nuori Lehtonen oli muuten nuoren Kilven kiihkeä ihailija. Nämä kaksi herraa olivat lisäksi kirjailijoistamme oppineimpia, siis suhteessa kirjallisuuteen. Kummallakaan ei ollut vaikeuksia seurata Ruotsin, Saksan ja Ranskan kirjallisuutta. Kilvestä ja Englannista en tiedä; joku viisaampi osaisi kenties neuvoa; arvaukseni on että hän lukea paukutti sekä Joycea että Woolfia alkukielellä eikä ruotsin kautta.

"Alastalon salissa" on liikkeenjohdon käsikirja ja tenttivaatimuksiin liitettävä siksi, että monien muiden teemojen ohella siinä on käsillä innovaatiodiffuusion ongelmakenttä - liiketoiminnassa ahavoituneet talonpojat perustavat yhtiön (laivanisännistö) rakentaakseen sellaisen parkkilaivan, jolla purjehtii kaus Itämeren alueen ja Englannin tuolle puolen.

Kilpi on ensimmäinen ja ainoa kirjailija, joka on keksinyt aiheekseen liiketoiminnan ja nimenomaan palveluntuotannon ongelmat. Teollisella yhteiskunnalla on tietysti ollut runsaasti kuvaajia, Ahon "Rautatiestä" Linnaan ja pienempiin profeettoihin.

Romaani kuvaa lämpimästi ja huvittavasti päätöksenteko-ongelmat, peliteoreettiset asetelmat ja luonnollisesti rahoituksen solmukohdat.

Kuuluisa - joillekin pahamaineinen - kohtaus, jossa Hörkäniemi valitsee itselleen telineestä piippua noin 90 sivun verran, on markkinataloudellisen rationaliteetin huikea riemuvoitto.

Tunnen tietenkin henkilökohtaista vahingoniloa tuon kohtauksen johdosta - siinähän käsitellään sytyttävästi piipun polttamisen riemuja, joista olen varsin hyvin itsekin selvillä. - Jos Alastalon salissa olisi mitattu häkää tai pienhiukkaspitoisuutta, parkkilaiva olisi jäänyt rakentamatta. Samoin olisi käynyt, jos huolena olisi ollut vyötärölihavuus tai persous totilasillisille.

Tekninen kommentti: Kilpi oli luullakseni ainoa suomalainen, jolla oli Shakespearen taito kirjoittaa proosa kätkettynä sidottuna mittana. Usein kohdin hänen kuvailunsa menee tarkasti tai melkein tarkasti heksametriksi tai distikoniksi (heksametri-pentametri). Innoittaja on kukaties ollut Otto Manninen, mutta Kilpi on parempi.

"... silloin on
kallio kangaspuuna, loimena pälkkien
pihkainen rivi ja kuteena vesojen hautuneet varvut,
miesväki tuoluissa irvessa hampain
kirskoo ja kiristää,
piukkaa ja pujoo,
punoo ja piukkaa,
isäntä pauhaa, rengit puhdissa,
pojat puikkimassa, kiire on
kilo kimmoisa hangilla häviävillä
poski kallion kiiltävän märkä
välkyssä auringon,
kuusi korkea latvan huojuvaa havuin vehrein ja vehmaan tuorein..."