Suomi kylmässä sodassa

Vapaaehtoisena kirjakauppa-apulaisena olen joutunut kahdessa päivässä kolme kertaa sekaantumaan asioihin, jotka eivät minulle kuulu, ja kertomaan myyjälle ja ostajalle, että Pekka Visurin uutuusteoksen "Suomi kylmässä sodassa" oheistuotteeksi mainitusta CD-levystä ei ole toistaiseksi tarkempaa tietoa. Ainakaan kirjan mukana ei tule sellaista.

Verkko-osoitteesta:

www.veteraanienperinto.fi/kylmasota

sitä vastoin löytyy kirjassa luvattu multimedia-aineisto eli tekstiä ja ääntä ynnä muuta.

Aineisto on toteutettu hiukan tahmeasti Adobe Authorware-ohjelmalla, joka käyttäjän on syytä asentaa tuossa verkko-osoitteessa olevasta painonapista. Asentaminen sujuu tavanomaisesti mutta ei aivan ongelmattomasti, verrattuna esimerkiksi QuickTime -liitännäisiin (plug-in - add-in). Aineisto näyttäisi olevan tottakai optimoitu Internet Explorerille, mutta sain kyllä sen hiukan askarreltuani toimimaan myös Mozillalla (Firefox 1.5).

Aineisto ei näyttäisi toimivan Macillä. Se on puute. Voi olla että ratkaisu on yksinkertainenkin. En tässä viitsinyt ryhtyä askartelemaan.

Tuon verkkopaikan tiedoista käy ilmi, että materiaali on kuin onkin tarkoitettu käytettäväksi CD-romilla. Kadettikunnan verkkosivulla kerrotaan kirjasta ja Internet-aineistosta sekä CD-romista, mutta siitä ei hiiskahdetakaan, mistä tuota levyä saa. Kun aineiston sanotaan olevan verkossa ja levyllä suunnilleen samanlaajuinen, asia ei ehkä ole kovin tärkeä.

Tällaisia tuotteita on tarvittu jo kauan - kirja, verkkomateriaali, opetusmateriaali. Tässä toteutus on kuitenkin keskeneräinen - näkyviä painovirheitä myöten.

Sääli.

Kirja on Kadettikunnan kouluille tuottamaa aineistoa, ja verkkomateriaali saattaa olla hyvinkin kätevää opetuksessa. Minun silmääni ei sattunut mitään sellaista erikoisempaa, jonka puuttuminen haittaisi kirjaa lukiessa.

Mutta kirja on hyvä ja tarpeellinen. Katselin sitä ensin hiukan hitaasti. Sitten muistin, että keskeinen osa siitä 1900-luvun historiasta, joka on minulle uuvuttavan tuttua, on virkeälle nuorelle ja itse asiassa keski-ikäisillekin täysin tuntematonta.

Sotien jälkeinen maailmanhistoria ja Suomen historia on totuttu esittämään valikoiden, ja kouluopetuksessa "sopivana" pidetty aineisto on aina välillä muuttunut.

Niin-pä. Muistan Pirkkalan opetusmonisteen ajat, muistan oikeaoppisen marxilaisen Suomen kirjallisuuden historian ja ainakin yhden Tammen kouluhistorian, joka herätti suurta kummastusta - mutta se taisi olla Hannu Taanilan toimiessa Tammen kustannustoimittajana eli hyvin kauan sitten; Hannun inspiroitunut suhde tosiasioihin lienee nykyisin yleisesti tiedossa.

Pekka Visuri, tämän kirjan kirjoittaja, on luotettava henkilö ja nähdäkseni aika vapaa historian nimimiehille ja -naisille luonteenomaisesta tarpeesta lyödä kuulijat hämmästyksellä tai tunkeutua parrasvaloihin vaikka saranan puolelta ja pokat kaulassa. Nimiä mainitsematta mieleen tulevat tässä kohdin Ylikangas ja Klinge. Molemmat ovat pitkän linjan professoreita ja molemmilla on tunnetusti vaikka mitkä määrät näyttöä erittäin korkeatasoisesta tutkimuksesta. Niin että ei sillä. Lisäksi olen hyvissä väleissä molempien kanssa. Se saattaa johtua siitä, että arvostan heidän tutkimuksiaan aidosti. Molemmat julkaisevat jatkuvasti myös muuta kuin tieteellistä tekstiä, ja se on erinomaisen kiitettävä asia. Se on sitten eri asia, että kaunokirjallisuuden alueella professori lähtee samalta viivalta kuin kaikki muutkin. Kirjallisia ja kerronnallisia ansiota ajatellen Gunnar Suolahtea ja Eino Jutikkalaa ei ole koskaan ylitetty, eipä päästy lähellekään.

Visurilla näyttäisi olleen päällystakkina Ohto Manninen, paras mahdollinen valinta. Manninen on jyryn näköinen mies niin kuin isoisänsä, mutta ei hän ketään purematta niele.

Visurin tietty eleettömyys ja kirjan luonne oppimateriaalina näyttää johtaneen monin kohdin asioiden vaimentamiseen. Hiukan mielivaltainen esimerkki - Kosyginin käynti Kekkosen kanssa Hangon satama-alueella 7.10.1968 sota-aluksella. - Minä en olisi malttanut olla mainitsematta, että rannikkotykistöllämme oli kovat piipussa, kun vieraan valtakunnan sota-alus tulee mitään ilmoittamatta täyttä vauhtia sotasatamaan. Tapauksen muistelijat eli vastuullisina sotilaina mukana olleet ovat jo kertoneet julkisuudessa, että iso selkkaus oli hyvin lähellä, koska pysyvien ohjeiden mukaan tuossa tilanteessa olisi täytynyt avata tuli.

Toinen esimerkki: Tietolaatikko "Kesän 1944 torjuntataistelut" on edelleen suomettunut versio. "Puna-armeijan parhaita joukkoja alettiin vetää taistelualueelta selustaan nuolemaan haavojaan ja valmistautumaan etelämpänä taisteluun Berliinistä."

Taistelujoukkoja eli 31. ja 33. kaartin läpimurtoarmeijakunta oli kuitenkin todellisuudessa eliminoitu, ja taistelu Berliinistä alkoi vasta noin kahdeksan kuukauden kuluttua. Ehkä on tarkoitettu viitata sotatoimi Bagrationiin eli hyökkäykseen Keski-Euroopassa. Myös Narvan rintamalla oli kova sota käynnissä.

Tämä ei ole esimerkki vaan mielipide. En näe Saksan aseapua kesällä 1944 enkä Ribbentrop-sopimusta käänteentekevinä, koska Saksalla ei ollut mitään vaihtoehtoja - heillä oli monta sataa tuhatta sotilasta hyvin lyhyen laivamatkan päässä Virossa. Suomalaisten ja suomalaisten täydentämisen ansiosta nuo joukot vedettiin 1944-1945 yllättävän onnistuneesti aivan Berliiniin saakka.

Tässä kirjassa ei arvailla. Mitä olisi tapahtunut, jos Saksan armeija olisi kaatunut niin kuin lankkuaita, samalla tavalla kuin syys- ja lokakuussa 1918? Minun arvaukseni on, että Stalin olisi unohtanut salamannopeasti Jaltan ja Teheranin etupiirijaon ja puna-armeija olisi ilmaantunut kiikaroimaan Englannin kanaalille. Senhän tiedämme varmasti, että kesällä 1944 puna-armeijan operatiivinen hyökkäyskäsky edellytti Kymijoen tasan valtaamista ja miehittämistä välittömästi Helsinkiin jatkamista varten.

Esimerkki kirjan maltillisesta ja siten kiitettävästä esitystavasta - Ruotsi ja Nato. Tekstin saa lukea varsin tarkasti ennen kuin huomaa, että "tiedusteluyhteistyö" mainitaan. Ruotsissa nämä tiedot ovat julkisia (William Agrell, Venona. Spåren från ett underrättelsekrig). Ruotsi osallistui kaikin voimin ja täysin rinnoin Neuvostoliiton vakoilemiseen ja etenkin koodinpurkuun Naton eli Yhdysvaltojen hyväksi. Sangen luultavasti ne paljon puhutut sukellusveneet Tukholman saaristossa - lukuun ottamatta rantaan ajanutta neuvostoliittolaista - olivat amerikkalaisia tai englantilaisia. Yleisölle ei voitu kertoa, että sotilaallinen yhteistyö "puolueettoman" Ruotsin ja länsivaltojen kesken oli syvää ja räjähtävää.

Historia on vähän vaikea aine. Toisin kuin kirjallisuudessa itseoppinut ja oma-aloitteinen esseistiikka johtaa harvoin hyviin tuloksiin. Tietenkin on suuria ja suurenmoisia poikkeuksia. Tämä kirja on ammattilaisten työtä ja ratkaisee siis yhden joululahjaongelman - millainen kirja sopii lahjaksi perheenjäsenelle, joka ei lue kirjoja. Tämä sopii.

Tämä kirjoitus ei ole kirjallisuusarvostelu, vaan blogipostaus ja siten vihje lukijoilleni. Kaiken mainontaan ja markkinointiin käytetyn rahan jälkeenkin uskottavien lähteiden vihjeeet vaikuttavat ostopäätöksiin erittäin paljon. Sitä en tietenkään tiedä, olenko uskottava lähde. Suoraan sanoen en ole siitä edes kauhean kiinnostunut. Palautan vain hätäisen lukijan mieleen, että olen kyllä väitellyt tohtoriksi historiasta.

En ole kuitenkaan mikään oikea historiantutkija. He eivät esitä käsityksiä asioista, joita eivät ole itse perin pohjin tutkineet.

Siis yhteenveto vihjeestä. Kirjassa on minulle hyvin vähän uutta tai yllättävää. Minun silmääni tämä on huomattavasti parannettu lukion historian kurssi toisen maailmansodan jälkeisistä tapahtumista. Vähemmän harrastaneelle tämä on kaiketi tervetullut kertaus ja sanomalehtitietojen varassa varttuneelle tarpeellinen oppikurssi erinäisistä asioista, jotka vaikuttavat vielä.

Omille sivistettävilleni (eteville oppilailleni) sanoisin, että kyllä tämä kirja on hyvä seisaallaan selata, mutta esimerkiksi Sir Martin Gilbertin kolmiosainen historiateos ja Tony Judtin suotta moitteitaikin saanut "Postwar" avaavat asioita aivan toisella tavalla. Tämä on lukiotasoa ja ne ovat korkeakoulutasoa.

Mikä antaa aiheen todeta, että Visurin kirjan kirjallisuusviitteet ovat yleensä erittäin hyviä ja suhteellisen kattavia. Vouhotuskirjallisuus on sivuutettu.

Otava oli jo 1930-luvulla hyvässä yhteistoiminnassa Suomen armeijan kanssa. Halstin uutena painoksena ilmestynyt Suomen puolustamista koskeva 30-luvun kirja, joka sai Mannerheimin repimään pelihousunsa, on vain yksi esimerkki.

Visurin kirjan kokoinen ja samoin mitoitettu kirja Talvi- ja Jatkosodasta puuttuu edelleen. WSOY:n Talvisodan Pikkujättiläinen on hyvä, mutta Jatkosodan Pikkujättiläinen on ikävän epätasainen.

Kun mielenkiinto aihepiiriin on näemmä kova ja sopivia kirjoittajiakin on, täten toivotaan, että kustantaja, Kadettikunta ja maanpuolustuspiirit panisivat tuulemaan.

Koska sanomalehtien myynti laskee jatkuvasti ja televisio ei tiedotusvälineenä kestä käsitteellistä kieltä, hyvien kirjojen merkitys ja menekki kasvavat jatkuvasti. Käsitykseni median kentästä on tämä: uutistiedot hankitaan yhä yleisemmin verkosta; sanomalehdet joutuvat etenkin ilmoitusmyynnin laskiessa yhä ahtaammalle, joten viisas panostaa korkeaan laatuun.

Häpeämätön elitismi on demokratian tae.