Britti tai skotti autiolla saarella

Englanninkielistä historiankirjoitusta ei yleensä pidä uskoa. Silloinkin kun Eurooppa vakiintuneena maantieteellisenä alueena on otettu huomioon, näkökulma heittää ja pahat työt Aasiassa yritetään sivuuttaa muina miehinä.

Hiukan liioitellen voisi sanoa, että ensimmäinen maailmansota johtui osittain siitä, että Englanti, Saksa ja Venäjä kilpailivat niin kovasti Perisan (Irak ja Iran) öljyn valtaamisesta.

Sotaa ei voitettu rikkaudella, kuten koululaisille valehdellaan, vaan raaka-aineilla ja energialla. Saksalla oli rautaa ja hiiltä, mutta öljy puuttui. Niin puuttui Englanniltakin, mutta BP ja Shell…

Polttoöljy muutti merisodan. Maavoimien nestemäisen polttoaineen tarve satakertaistui sodan alkuvuosina.

Asetin itselleni hölmön kysymyksen: miksi Englanti oli jokseenkin tuntematon maa ja outo kieli Suomessa vuoteen 1945? Tutkimus korostaa Suomen Ruotsin ja Saksan suhteita ja mutkikkaita välejä Venäjän keisarikuntaan. Tutkimus mielellään sivuuttaa sen, että keisarikunta ei rynninyt länteen, ei oikeastaan Suomeenkaan, mutta sitäkin voimakkaammin itään ja etelään, ja etelässä oli muun muassa öljyä.

Käännekohta oli Krimin sota, jolla Englanti ja Ranska rakensivat itselleen kilpailijat, Venäjän ja Saksan.

Kysymys Englannin pimennosta tuntuu aiheelliselta, kun ajattelee, että skotit (Finlayson) toivat maahamme oikean teollisuuden ja Englanti osti sitten metsäteollisuuden tuotteet. Tuntuu myös siltä, että itsenäisyyden aikana kirjan- ja lehdenkustantajat olivat maan ainoat englantilaismieliset, siis esimerkiksi Erkot ja Reenpäät.

Suhteet Yhdysvaltoihin paisuivat valtaviksi maastamuuton vuosikymmeninä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, mutta tiettävästi suhteita rahamaailmaan ja valtioon ei käytännössä ollut.

Vielä sotien välisenä aikana jopa luonnontieteet, joissa Englanti oli vahva, jäivät meillä vähälle – esimerkiksi ydinfysiikka ja elektroniikka. Niitä ei juuri matkustettu opiskelemaan. Tietysti oli poikkeuksia, kuten Edward Westermarck. Sitä vastoin Saksa oli lääkäreille, insinööreille ja papeille viimeistään väitöskirjavaiheessa välttämättömyys, ja Ranska oli maa, jossa tulevat edelläkävijät kävivät opettelemassa rautarakentamista ja betonin käyttöä.

Se Englannin merkitys on lähes pysyvä, valtava vaikutus mielikuvituksen maailmaan.

Robinson Crusoe (1719) oli ennen pitkää maailman tunnetuin kuviteltu henkilö, jolla kyllä oli esikuva. Itse tarina on kuitenkin taattua pötyä, eikä se ole koskaan lakannut kiehtomasta.

Sen hinauksessa tuli merirosvoromaani ja sitten meritarinat. ”Aarresaari” oli vuosisatansa vaikuttavia romaaneja, ja sen kirjoittaja, skotti R.L. Stevenson malli monilemulle.

Englannissa keksittyjen kuviteltujen sankareiden luettelo on hyvin vaikuttava: Sherlock Holmes ja Hercule Poirot, James Bond, Harry Potter. Tolkienin maailma ja hiukan fiinimmässä sarjassa Ihmemaan Liisa ja Nalle Puh ja hiukan vähemmän kuuluisina Kiplingin Kim, Peter Pan ja Maija Poppanen.

Jopa Chaplin ja Stan Laurel olivat brittejä, ja amerikkalainen mykkäfarssi on paljosta velkaa englantilaiselle varieteeteatterille.

Hiukan toisella linjalla mielikuvitusmaailman tuotteistamisessa uranuurtaja oli Charles Dickens, jonka tiukka kilpailija oli ranskalainen Dumas ja seuraaja amerikkalainen Mark Twain. Seuraavan vuosisadan hallitsija oli Agatha Christie.

Hyvin yllättävästi Trollopen, Thackerayn, Jane Austenin ja sisarusten Bronte luoma herraskartanoviihde on kokenut valtavan nousun englantilaisen television muokkaamana, etulinjassa Downton Abbey. Nyt tulevat kirjallisesti todella jumalattoman hyvä Jane Austen ja samanaikaisesti Tolstoin Sota ja rauha.

Talous-ja sotilashistoriallisesti Ison Britannian oli määrä olla loppuun kulunut menneisyyden muisto viimeistään 1914 tai 1918. Koko käsite ”viihde” tuntuu liittyvän melkein yksinomaan Yhdysvaltoihin, joka varmasti on viihdeteollisuuden kotimaa.

Silti kävi niin, että poprock lävisti maailman nimenomaan Englannista käsin. Nuorison suosimaa musiikkia on ollut aina, mutta The Beatles muutti keskiluokan maun.

Englantilaisten uusin sensaatiomaisen menestynyt tuote on BBC Nature, luonto-ohjelmat. Ne ovat tieteellisesti pitäviä mutta epätieteellisiä. Katseenvangitsijat hengen salpaajat on taitavasti istutettu kokonaisuuteen, joka on aina kerronnallinen. Tuotteen nerokkuus on sen kansainvälisyys. Se kelpaa kaikkialle. Sitä myydään valtavasti, ja lukuisat jäljitelmät, joita tehdään myös Suomessa, osoittavat miten vaikea tuo tuote on.

Yksi maailman kuuluisimpiin mielikuvitushahmoihin luettava ei kuulu brittien menestystarinaan, Tarzan. Edgar Rice Burroughsin luomus syntyi alemman luokan viihteeksi. Burroughs oli ensimmäinen korostamaan, että tienestiä etsiessään hän päätti kokeilla, miten huonon seikkailujutun hän onnistuisi kirjoittamaan.

Rudyard Kipling on varmaan oikeassa. Tarzan on todellisuudessa englantilainen aatelismies, joka on lapsena päätynyt eläinten kasvatettavaksi. Siinä on Englantia ja yleismaailmallista mytologiaa. Mutta menestys oli valtava, ja sen taustalla oli jo kuuluisa ”Villi länsi”, joka aluksi esitettiin oikeiden ihmisten (Buffalo Bill, Jesse James) epätosina seikkailuina. Ja pian intiaanijuttuja, jotka olivat velkaa myös James Fenimore Cooperille ja siten Rousseaulle, tehtailtiin menestyksellisesti mm. Saksassa (Karl May). Ja rinnalle nousivat riuskat luontojutut, joiden mestari oli Jack London.

Autoillen

Kaksi tienvarren taloa kolmesta tunnettiin. Sen tuntemattoman kolmannen talon pihasta lykättiin täysikokoista ihmistä lastenvaunuissa maantielle. Käsi retkotti ja pää. Siihen aikaan sairaita ja vammaisia hoidettiin kotona ja kunnalliskotien asiakkaat kuljeskelivat kylillä.

Appiukko muisti Aitolahdella ja Teiskossa aina entisiä, leikkaamiaan potilaita ja ehdotti, että poiketaanpa kylään, kun niin kovasti kutsuivat. Anoppi, sairaanhoitaja, sanoi suu tiukkana viivana, että ei poiketa. Kompan mäessä kakkonen hyppäsi päältä tai tartuttiin löysään hiekkaan. Rover oli hieno auto mutta hyvin raskas. Luultavasti paremmille lääkäreille järjestettiin jostain autoja myös siihen aikaan, kun länsiautoja ei periaatteessa saanut. Packardit oli ajettu puhki sodassa. Valtio otti armeijan käyttöön hevosia ja autoja, ja tietysti ihmisiä. Aikanaan takaisin tulleiden kunto oli mitä sattui.

Isoisä oli kai kauppiaan ja rakentajan toimissaan ajellut oman ja lähipitäjien kaikki pienetkin tiet ja luetteli talojen ja asukkaiden nimiä. Jotkut nimet olivat tosi hienoja, kuten Kultalahti, tai jännittäviä, niin kuin Hautaketo. Kun kysyin jotain lahoavaa latoa, että mikä tuo on, isoisä keksi vastauksia, kuten ”Jukan tulitikkutehdas”.

Orpanani mainitsi, että tulitikkutehdas, siellä Kniivilän kylällä, on taas maalaismaisemaa niin että nurkkakivetkin ovat lahonneet.

Isä puolestaan hallitsi karttakuvan välirauhan ajan ilmavalokuvauksen perusteella ja muisti tienristeysten nimet muuten vain. Koska hänellä oli kärpäspaperimuisti, hän saattoi sanoa, kun risteyksen punainen tanko ja valkoiset kilvet vasta häämöttivät, että Kurejoki 17,8 tai että Rasinperä. Kun olen skannannut itselleni vanhat tiekartat ja karttakirjat, huomaan kauhukseni, että osaan itsekin tänäkin päivänä ulkoa näitä käytöstä jääneiden tai paikallisteiksi alennettujen väylien nimityksiä ja välimatkatietoja.

Toisaalta sitten elämä on ollut tältäkin osin sattumanvaraista. Olen tehnyt mielessäni luetteloa paikoista ja seuduista, joissa en ole käynyt. Lähtisin käymään Kuusjoella tai Kodisjärvellä, jos keksisin, mitä siellä tekisin.

Kauhavalla eksyin omalla kahdeksan vuoden koulutielläni sekä autolla että jalan mutta toisaalta muistin maitolaiturit, joita valitettavasti ei ollut enää olemassa. Pari viikkoa sitten tapasin Säästöpankin talon edessä toisen samanlaisen, joka tunnusti nöyrästi olevansa Kortesjärven Ylikylästä, ja minä sanoin kohteliaasti, että teillä on siellä komea osuusmeijeri ja että siitä vähän matkaa eteenpäin Kukkolan koskella meillä oli tapana pysähtyä ottamaan auton syylariin vettä. Koski, oikeastaan vain virtapaikka, oli mieluisa ja vilpas.

Kleemolan kylällä oli sekin yksi paikka, jossa maantie kulkee yhden pirtin kulman ympäri niin että kiikkustuolissa istuva mumma näki, oliko linja-auton kattotelineellä tavaraa, esimerkiksi päreitä tai tärpättiä.

Linja-auto oli Haldinin bussi, Kokkola – Seinäjoki. Vaasa – Virrat kävi kääntymässä Matkahuollon pihassa.

Vanha suomalainen kirkonkylä saattaa nykyisin olla neljä suljettua pankkia käytöstä jääneissä rakennuksissa – ne tuntee rumuudesta – ja yksi kahvila, joka on suljettu. Edistysmielisten osuuskauppaliikkeiden kohtalo on yleensä ollut kolkko. Ne tuntee ainakin katosta. Kai Kulutusosuuskuntien Keskusliitto tai itse OTK toimittivat piirustukset. Se olisi hauska tietää, kuka nerokas henkilö keksi eri maakuntiin reippaat, työväenhenkiset nimet. Helsingin Elantoa ei käsitetty yleiskielen sanaksi - ansaita elantonsa tms. Oli Tarmo, Mäki-Matti, Voima ja Varma ja Laaja. En äkkiä löydä enkä muista näistä kuin osan.

Syvätarkkuus puuttuu muistista. Muistan menneisyyden kuvia ja ne voivat olla yksityiskohtaisia. Joissakin tapauksissa onnistun palauttamaan mieleen kauppaliikkeen kyltissä olleen kolminumeroisen puhelinnumeron. Joskus muistan väärin. Joskus muisti unohtaa vaikkapa kokonaisen kansakoulun.

Vahva kaunokirjallisuuden tuki on havainto, että ihmisen mieli rakentaa kertomuksia. Kun tapaa harvakseltaan muinaisihmisiä ehkä hyvinkin pitkin aikojen takaa, voi käydä ilmi, että he muistavat sinut jostain tietystä asiasta tai tapauksista. Kauan sitten olen lakannut väittämästä vastaan. Nuo pikku tapaukset, joita nyt joskus kuulee, ovat joka peräisin kirjoista tai sitten muokkaantuneita sattumuksia, jotka ovat todellisuudessa tapahtuneet esimerkiksi veljelleni.

Taannoin kuulin, että minut oli lähetetty linja-autolle kotiin jälkivaatimuksella. Se oli veljeni ja hänen kaverinsa. Kovia poikia. Olivat saaneet päähänsä polkea pyörällä Laihialle. Lehmäjoella heidät oli laitettu paluubussiin. Fiksu kuljettaja. Olisivatko pojat olleet kymmenvuotiaita.

Kansakouluaatteen historiaan kuuluisi se tieto, että sotien jälkeen vähäisiinkin kuntiin rakennettiin samanaikaisesti kymmentä kyläkoulua, kun kakaroita oli kärrykuormittain.

Rintamamiestaloista on vaikeasti löydettävää kirjallisuutta, vaikka ilmiö oli Suomen rakennustaiteen historiassa yhtä sensaatiomainen massailmiö kuin keskiajan harmaakivikirkot.

Voin muuten vakuuttaa, että näitä nykyisin syystä arvostettuja taloja halveksittiin syvästi silloin aikoinaan, kun niitä rakennettiin pakon edessä paljon. Lähtölaukaus oli välirauha 1940 ja asialla olivat maan johtavat arkkitehdit ja koetalojen tehtiin Viipurin Tammisuolla Auramon betoniaseman paikkeilla.

Haluaisin nähdä tyypittelevän historian suomalaisista rakennuksista. Kirkonkylien varhaisen betonielementtikauden laatikot ja mineriittipinnat olisivat näyttävästi esillä. Ennen sotia valmistuneet osuuskaupat ja suojeluskunnan talot eli valkoinen funkis oli aidosti yllättävä muoti – tasakatot vain eivät oikein pitäneet. Kirkonkylien moskova-tyyppiset kerrostalot olisi ikuistttava.

Mansardikatto tuli Terijoen purettujen ja siirrettyjen huviloiden myötä 20-luvulla, ja rakennuksiin majoittui usein Osuuskassa tai vastaava, ja tietysti rakennustyyppi oli tuttu ruotsalaisvaikutteisista maalaiskartanoista.

Tapa talonpoika

Otsikko on Arvo Saloon liitetty, demarien piikkiin mennyt vaalikampanjan mielialan kohottamiseen tarkoitettu lause, tapa talonpoika päivässä. Ajatus oli supistaa maataloustukea ja ilmeisesti korottaa vastaavasti teollisuuden palkkoja.

Lauseen on sanottu vaikuttaneen vakavasti puolueen vaalimenestykseen ja erittäin vahvasti pientalonpoikien eli vennamolaisten valtavaan menestykseen.

Tuohon aikaan käytettiin nimitystä ”huuli”. Mutta monet talonpojat eivät lainkaan ymmärtäneet sellaisia huulia.

Muutaman päivän takaisessa kommentissa sarkasmista puhutaan ironiasta. Kommentoija on siis eri mieltä kuin sanakirjat. En inttäisi määritelmistä, mutta kommentoijan kaltaisia on paljon. He eivät tiedä, milloin pahoittavat toisen mielen eivätkä, milloin on tulossa turpaan.

Toinen syy on piilevien hermostollisten vikojen yleisyys. Autismin alueella jopa taudinmäärityksissä mainitaan kyvyttömyys ymmärtää ironiaa. Poika pyytää päästä tytön asunnolle ja siis sänkyyn. Tyttö sanoo että älä unta näe. Poika sanoo: en minä tarkoita nukkumista. Jos poika on vakavissaan, hän ei ymmärrä kielikuvaa, joka tarkoittaa, ettei pidä uneksia mahdottomia.

Sarkasmia ei tarvitsekaan ymmärtää hyväksymällä. Kuuluisa kirjailija julisti 1918 punakaartin naisista, että nämä ovat naarassusia, jotka on tapettava penikoineen. Lause ei ole hauska.

Olettehan huomanneet, että avustajat selittävät kerran toisensa jälkeen Donald Trumpin loukkaavia lauseita sarkasmeiksi?

Kahvinjuojan sarkasmi on: ”Vieraanvarainen emäntä, kun ei ole vettä säästänyt.” Emännälle itselleen esitettynä repliikki tuskin kohottaa tunnelmaa.

Eräs työtoveri järjesti itselleen vaikeuksia kajauttamalla työpaikanruokalan pitäjälle tarjotinta palauttaessaan, ett nälkä ei lähtenyt mutta ruokahalu lähti.

Viipurissa ymmärrettiin vitsiksi ’”kiitos nyt tästäkin vähästä”. Noin sopi sanoa saatuaan ylenpalttista kestitystä eli parhaita herkkuja aamusta iltaan… Muunlaisessa tilanteessa sanonta voi aiheuttaa kohtalokkaita väärinkäsityksiä.

Syy kirjoittaa taas tästä ja saarnailla sinänsä ikävästi on tärkeä. Sitä ei yleensä mainita puhetaidon oppaissa.

Väkivaltaisista miehistä sanotaan, että heille nyrkki on kielen jatke. Kun ei keksi, mitä sanoisi, rupeaa hakkaamaan. Ajatuksessa voi olla perää.

Mutta sarkasmi on perustelun jatke. Kun järkisyyt loppuvat, ruvetaan herjaamaan. Jos sanallisesta siivottomuudesta huomautetaan, niiden latelija kiirehtii sanomaan: se oli vitsi. Herjaamisella voi myös yrittää peittää omaa henkistä alamittaisuuttaan.

Toisten ihmisten loukkaaminen on luvallista. Toisten loukkaaminen on välillä tarpeellista. Joskus se on välttämätöntä. Puhe on siis sanallisesta loukkaamisesta. Ruumiillinen väkivalta kiellettiin myös perhepiirissä siksi, ettei joidenkin oma arvostelukyky riitä. Kurittajan mielestä kohtuullinen tukkapölly, läimäyttely tai piiskaaminen voi olla todellisuudessa niin kohtuutonta ja kovaa, että uhrin paikkaamiseen tarvittaisiin lääkäriä.

Etenkin lähipiirissä on ihmisiä, joihin voi vaikuttaa. Kun sellainen ihminen kuolee välittömästi alkoholista johtuvaan syyhyn, sitä miettii, olisiko voinut tehdä jotain tai tehdä enemmän.

Kun joku purkaa tunteitaan tällaisesta ja asioista on ehkä kulunut vuosikymmeniä, voi olla viisainta valehdella eli kuunnella tarkoin ja sanoa, että et sinä olisi millään keinolla voinut vaikuttaa asiaa. Usein se ei olekaan vale.

Suorapuheisuus ei mielestäni ole hyve. Hienotunteisuus eli siis toisten tunteiden huomioon ottaminen ei sekään ole aina hyvä.

Päivän uutisissa kerrotaan, että Ranskassa on joissakin paikoissa kielletty naisten burkha-uima-asut (burkinit). Perustelu on joko se, etteivät uskonnolliset merkit kuulu uimarannalle, tai hygienia.

Hygieniasta ei ole esitetty todisteita; uimahalleissa väitetään, että shortsit ovat epähygienisempiä kuin uimahousut, eikä niitä saa käyttää. Tuon uskon, jos siis puhutaan kaiken päivää jalassa olleista alushousuista. Muuten en usko, koska luulen, etten erottaisi kaupassa toisistaan shortseja ja uimahousuja. Olenkin ihaillut olympialaisia katsellessani, miten ihmeellisen monenlaisia housuja urheilijoilla on. Miksi jalkapallohousut ovat nyt isommat kuin ennen ja miksi nyrkkeilyssä käytetään lököttäviä housuja? Arvaan että vastaus voisi liittyä alasuojuksiin.

Ranskan islamisteista haluaisin tietää, miksi miehet saavat käyttää länsimaisia vaatteita mutta naiset eivät. Jos sheikit uivat Rivieralla, luulisin heidän riisuvan kaapunsa ja käyttävän uikkareita. Siis kysymys olisi naisen asemasta ja seksistä.

”Uskonnolliset symbolit eivät kuulu uimarannoille” on tekopyhä perustelu. Ilmeisesti ihmiset eivät kehtaa sanoa, että heistä peittävät, islamiin liittyvät asut ovat vastenmielisiä. Olen osittain samaa mieltä. Minua epäilyttäisi, jos lääkäriasemalla lääkärillä olisi sellaiset vaatteet. Onko lääkäri mies vai nainen, sitä en edes huomaa tai siis noteeraa. Jos mieslääkärillä olisi lävistyksiä ja kasvokoruja, hämmentyisin.

Kun vihapuhe on kriminalisoitu, sitä on pakko miettiä. Olen edelleen sillä kannalla, että tuo säännös ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan on rangaistussäännökseksi liian monitulkintainen. Sama koskee syrjintärikoksia eräissä tapauksissa.

Seuraavaksi haluaisin ymmärtää, miksi japanilaiset omaksuivat niin tavattoman nopeasti länsimaiset vaatteet ja olivatko ne katumuotia ennen sotia ja sodan aikana. Tämä jäi askarruttamaan taas kerran Ozun filmiä katsoessa. Miehet näyttivät vaihtavan kotioloissa kimonoon. Naiset avasivat oven miehille ja kantoivat paketteja ja laukkuja. Seuraavaksi olisi ymmärrettävä sarkasmin ja ironian osuus japanin ja kiinan kielessä. Runoja kääntäessä tulee välillä mieleen, että onkohan tämä piruilua.

Ruma sana

Suomalaisen juridiikan suuria epäonnistumisia on liikesalaisuuden eli yrityssalaisuuden sääntely. Lait ovat huonoja, oikeuskäytäntö heittelee, kaksijakoisuus toisaalta valtion ja kuntien, toisaalta yksityiseen puoleen on haitallinen ja vie kahteen eri tuomioistuinlinjaan. Toisaalta hallinto-oikeudet, toisaalta yleiset tuomioistuimet käsittelevät näitä asioita.

Juridinen tutkimus lähti huonoon suuntaan jo vuosikymmeniä sitten, kun eräissä alan teoksissa kopsattiin arvostelukyvyttömästi saksalaista tulkintaa, jonka tausta oli dramaattisen toinen kuin Pohjoismaiden – ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet olot.

Pahimmillaan, pari vuosikymmentä sitten, ”liikesalaisuus” oli mikä tahansa asia, jota joku väitti salaiseksi.

Patenttioikeudessa on muuten ollut sama ongelma. Saksan rakenteeltaankin erilaista lakia käytettiin surutta tulkintasuosituksena ja sivuutettiin sekin, että Suomen laki oli muotoiltu Sveitsin, ei Saksan mallin mukaan, ja ero oli iso.

Länsimetron yhteydessä salaisiksi väitetyistä asiakirjoista on jatkunut jupina. Tuomas Pöysti on selvitellyt asiaa julkisuudessa, luonteenomaisen hyvin.

Mutta virkamiehet ja professorit eivät ole iljenneet kertoa ihan kaikkia syitä.

Kaikkien mielestä mahdollisimman monien hankkeiden pitäisi olla – nykytermein – läpinäkyviä, eli sekä yleisön että median olisi saatava niistä tietoa.

Luonnollisesti olen samaa mieltä, mutta lisään, että on asiassa ongelmia.

Etenkin kuntien ja osittain valtion toiminnassa vaikuttaa kaksi epäsuosittua joukkoa, hullut ja hihhulit.

Valitan sananvalintoja, mutta tuon suuntaisia on tapana käyttää, kun ei ole vieraita kuuntelemassa. Lukijan tulee ymmärtää, että ”hän on ihan hullu”, on useimpien itsekin käyttämää kotikieltä, jolla ei tarkoiteta mitään mielitautioppiin eikä mielenterveyteen liittyvää. ”Menen kauppaan ostamaan tölkin hernekeittoa tai jotain.” – ”Älä ole hullu. Kyllä pakastimesta löytyy jotain.”

Hihhuli tai samaa tarkoittavat sanat tarkoittaa jonkin aatteen tai poltteen läpi tunkemia ihmisiä. Täytyy aatteita olla ja etenkin periaatteita, mutta on kansalaisia, jotka puhuvat esimerkiksi suoviljelyaatteesta hautajaisissakin ja saavat siitä tiettyä mainetta.

Aina on ollut tapana keskustella ja kummastella, jos käy ilmi, että jonkun päähän on pudonnut lahna lähes pilvettömältä taivaalta. Se on sitten eri asia, onko aihetta ryhtyä tällaisen ilmiön johdosta kulkemaan kesät talvet, kirkossa ja kylillä kattila päässä.

Varmaa tietoa ei ole kenelläkään, mutta oman kokemukseni perusteella uskallan sanoa, että korkeimmalle oikeudelle ja hovioikeudelle osoitetuista valituksista ja kanteluista jokin osa on toivottomia eli vailla vähimpiäkään menestymisen mahdollisuuksia.

Se ei ole ongelma. Kaikki käsitellään asiallisesti. Kun joskus vaaditaan, että aivan kaikki ratkaisut olisi perusteltava, nämä jutut unohdetaan. Ellei esimerkiksi muutoksehakuvaatimusta ole ensinkään esitetty eli ei käy ilmi, mitä laatija haluaa, mielestäni se perinteinen ratkaisumalli on paikallaan, jossa sanotaan vain, että hakemus hylätään tai että kantelu ei anna aihetta toimenpiteisiin.

Kunnallisvalituksia käsittelevillä on kuulemma enemmän näitä nollajuttuja, ja veroasioissa vieläkin enemmän. Veroissa viranomaisen itseoikaisu on hyvä järjestelmä. Kävin yhtenä vuonna verovirastossa näyttämässä, että minua oli verotettu sekä Teknillisen korkeakoulun että Aalto-yliopiston maksamasta palkasta. Virkailija ymmärsi viidessä sekunnissa, että kysymyksessä oli yksi ja sama palkanmaksaja, naputti konettaan ja sanoi iloisesti, että kiitos, asia on hoidettu.

Kun nyt voi olla niin että esimerkiksi Länsimetron yhteydessä asiakirjoja ei anneta eikä pöytäkirjoja ole kaikkia edes tehty, asia on oikeudellisesti ihan selvä. Takana voi kuitenkin olla – en tunne tuota asiaa – joittenkin virkamiesten perusteltu pelko, että sitten tulee kaikenlaista aivan turhanaikaista paperia, valitusta ja kantelua.

Tuo ei saa estää laillista toimintaa, mutta näkökohta on syytä tuoda esiin. Niin voi käydä, että tuollaista pikkusilppua on niin paljon, että oikeasti tärkeiden asioiden ratkaiseminen hidastuu. Ja se ei ole hyvä asia.

Virkatuomarit tietävät, miten selvitään klassisesta valituksesta, kun moninkertainen rikoksenuusija on tuomittu taas kerran ja kiistänyt kaiken jälleen kerran ja vaatii nyt alemman oikeusasteen ratkaisun hylkäämistä.

Mutta on muunkinlaisia tilanteita.

Julkisuuden ja salaamisen kannalta oma erikoisryhmänsä on se, josta virkakielessä käytetään nimitystä ”kverulantit”.  Sana tarkoittaa päätoimista rettelöitsijää.

Olen itse joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, joilla on vireillä satakin oikeusjuttua, kaikki omituisia.

Media näyttää kiinnittäneen huomiota isompien uutisten puuttuessa hullunkurisen pikkumaisiin naapuririitoihin. No – niitä todella on.

Omassa kokemuspiirissäni ahkerin kverulantti piti eri tavoin yllä testamentin moitetta ja perinnönjakoa koskenutta oikeusjuttua 32 vuotta. Vastapuolena oli yleensä anoppi, joskus anoppivainajan sisko.

Siviilissä tuo henkilö oli aivan täysijärkisen kirjoissa.

Ja liikesalaisuuksista.  Olen tavannut suorastaan usein elinkeinonharjoittajia, joiden mielestä se on mitä huolellisimmin varjeltava liikesalaisuus, minkä värinen asianomaisen firman parkkipaikalla oleva Skoda tai Fordi on.

Salassapitotahto ei riitä. Vetoajan on osattava osoittaa myös salassapitointressi.

Nenä

Ystäväni ja entinen työtoverini vähän yli 50 vuoden takaa oli kasvattanut komean nenän sitten viime tapaamisen. K-kaupan ruokaturvallisuusvartija vilkuili meitä, kun tukimme toisilta tien kassan edessä. Ilmeen kyllästyneisyydestä päätellen harhailevat dementikot ovat turhan tuttu näky tuossakin kauppaliikkeessä.

Niin käy, kun ei ole bingoakaan. Kylmälän VPK:n talolla kuulemma olisi. Ei ole tosin tullut koskaan kokeilluksi pinkoa. En siis tiedä, jos se olisi hauskaakin. Kinkulle ja Kulta Mokalle löytyisi kyllä käyttöä.

Koska tupa oli jo täynnä muita eläkeläisiä, ajattelin hiljan kokeilla rahapeliä. Pyysin kassalta rahojeni perään katsovana miehenä vähän raaputetun arvan tai käytetyn mutta siistissä kunnossa (K = 3) olevan lottokupongin. Ei onnistunut.

Läheisriippuvuus eli omaisriippuvuus on iloinen asia, mutta voisi niitä olla muitakin.

Pian saamme varmaan lain, joka velvoittaa omaiset käyttämään kaikissa vaatteissaan keltaista tähteä ja tekstiä ”omaisuus vaarantaa terveytesi”.

En sanonut mitään mutta mietin, groteskeja tarinoita paljon pohdittuani, sitä tarinaa nenästä, joka korotettiin valtioneuvokseksi ja ajeli sitten vaunuissa pitkin Nevan rantakatuja.

Keskustelukumppanini kysymykseen vastasin, että kiitos, kuuluu pelkkää hyvää. Hän ilmaisi ällistystä. Vanhojen kuuluu esitellä vaivojaan ja ilmentää pettymystä elämäänsä: tätäkö se sitten oli.

Selitin että kun ei mitään erikoisempaa tahdo, kun ei juuri mihinkään pyri eikä ole sen pahempia kolotuksiakaan, niin eikö se ole suurta onnea.

Katumuksesta ei viitsi kauppaliikkeissä mainita. On, on katumisen aiheita, mutta toisaalta on aivan lystikästä miettiä vaihtoehtoisia skenaarioita. Siitä tulee ymmärtäväinen mieli. Miten moni käänne on ollut odottamaton.

Katumus ja suuri synnintunto on toisaalta itsensä korostamista. Yhteen aikaan eräs toinen ystävä tapasi soittaa perjantaisin noin kello 23:55 ja aloittaa kertomalla, että hän on huono ihminen. Sanoin aina, että niin on, ja kysyin, onko mitään uutta kerrottavaa.

Nykyisin en vastaa puhelimeen sellaiseen aikaan, enkä moniin muihinkaan aikoihin. Sitä vastoin otin ja muutin blogin otsikon suomenkieliseksi ja asiapitoisemmaksi ja jonkin aikaa mietittyäni päätin itse sorkkia Wikipedian artikkelia, jonka joku tuntematon on sinne aikoinaan kirjoittanut. Siinä ovat asiat vähän riipin raapin, jotkut vinksin vonksin, ja on paikallaan myös muuttaa aikamuotoja. ”On” sitä tai tätä saa muodon ”oli”.

Joku (itse asiassa Kuisma uusimmassa kirjassaan) mainitsee sivulauseessa suuryhtiöiden ongelman, sisäpiirintaistelun johon tehollinen työaika tahtoo kulua. Oikeasti ongelmallinen kysymys on ”mikrojohtaminen”, jonka peiteilmaus on ainakin muistokirjoituksissa ”piti kaikki langat käsissään”.

Itse olen toiminut enimmäkseen työpaikoissa, joissa pedanttisuus on yleensä ollut korkein hyve. Pahimmillaan virkatuomareiden keskuudessa saattaa menestyä sellainenkin oppi, että vaikka lopputulos eli jutun ratkaisu olisi vähän miten sattuu, tärkeintä on, että kirjoitusasu on moitteeton eikä kirjoitusvirheitä ole.

Alussa tarkoittamani Gogol kuvaa erään sankarinsa syvää sielullista järkytystä melkein musertavasti. Novellissa selostettujen onnettomien tapahtumien johdosta henkilö joutuu niin suunniltaan, että on tekemäisillään kirjoitusvirheen. Virka oli Suomessakin hyvin tunnettu kopisti eli kopioija. Virkamiehellä piti olla, siis aikana ennen kirjoituskoneiden käyttöön tuloa, erittäin kaunis käsiala. Myös tulevat tuomarit aloittivat virkauransa jäljentämällä käsin kirjoittamalla asiakirjoja, kunnes kohosivat reistaattoreiksi eli ylenivät valvomaan muun ohella asiakirjoihin läimäytettäviä leimoja. Oli tarpeen, että leima oli oikein päin.

Minulla on myös tuon alan koulutus, vaikka ”sinetinvartija” ei olisikaan oikea nimike. Kauppakirjoihin oli liimattava lainhuutoa haettaessa postista myytäviä leimamerkkejä lain määräyksen mukaisesti, esimerkiksi 4 prosenttia kauppahinnasta.  Tuomiokunnan notaari eli siis varatuomarin titteliin johtavan käräjäharjoittelunsa aloittanut nuori ihminen, laski summan vielä kertaalleen, ja havaittuaan, että oikein on, ryhtyi leimaamaan niitä merkkejä. Leimasimessa luki ”mitätön”, ja niitä tuli paljon. Oli erikoisesti huolehdittava siitä, että jokaisen merkin päälle tuli ainakin hiukan leimasinmustetta. Liikkeellä oli nimittäin niin sanottuja leimamerkin pesijöitä, jotka yrittivät irrotella papereista käytettyjä leimamerkkejä käyttääkseen ne uudelleen.

Alkujaan muuten ennakonpidätys eli vero maksettiin sekin nuolemalla palkansaajan verokirjaan veromerkkejä. Ajatus oli oikeastaan nokkela. Esimerkiksi potkut saatuaan viran- tai toimenhaltija saattoi yksinkertaisesti todeta, onko verot maksettu.

Suuriruhtinaskunnan aikana erinäiset viralliset asiakirjat oli laadittava paperille, jossa oli painettu leima. Paperiarkeissa oli siis niitä ostettaessa vero mukana.

Lyhyesti: se englantilainen, joka keksi postimerkin, oli nero. Yleismaailmallinen postisopimus oli omiaan luomaan uskoa huomispäivään. Valtiot onnistuivat todella sopimaan siitä, että yhdessä maassa maksetulla postimerkillä myös toinen valtio kuljetti postilähetystä. Miten tilejä tasattiin, se on sitten pidempi kertomus.

Nyt haluaisin ymmärtää, milloin etenkin persialaisten aikoinaan suuresti suosima miniatyyritaide levisi kansan syvien rivien keskuuteen postimerkkeinä. Moni sen varmaan tietää. Meillä oli hyvä postimerkkikokoelma, ja viisas veljeni osoitti jo varhain mielenkiintoa alaa kohtaan ja sai sen. Kai se on ollut jo kauan niin täydellinen, että Vaasan annin isoharkkoisetkin löytyvät, mutta tuskin kuitenkaan Zeppelinin virhepainamaa.

Tämä on jutustelua mongolien kunnianpalautuksen johdosta. Frankopan kertoo Silkkiteissä, että mongolit organisoivat postinkulun Moskovasta Kiinan rajoille tavattoman tehokkaaksi ja osoittautuivat myös veronkantajina ilmiömäisen taitaviksi.

Kestotilaa kirja

Topelius kirjoitti paksuja, moniosaisia kirjoja, koska hän ei luottanut kustantajaansa. Kustantaja oli Bonniers, Suomessa mm. Edlund eli kirjakauppias. Välskäreiden ensimmäinen suomennos ”Wälskäärin juttuja” näyttää olleen suomentajan omakustanne.  Uudesta osasta sai uuden maksun.

Ainakin vielä 1987 kustantaja määräsivät kirjakauppojen alennusprosentit eli käytännössä kirjojen hinnat. Suomen Kustannusyhdistyksellä oli kaikki mahdollisuudet valvoa kirjojen kohtaloa ja hinnoittelua jakeluketjussa.

Kysymyksessä oli yksi Euroopan rajuimmista kartelleista. Menettely oli myös Suomen lain mukaan kielletty. Kilpailuvirasto ei ehtinyt väliin. Menettelyä eli kilpailijoiden yhteen liittymistä muutettiin hiukan, kunnes romahdus alkoi 2000-luvulla.

Ilmiöllä ei ole mitään tekemistä digitaalisen murroksen kanssa, eivätkä verkkokaupat liity siihen sanottavasti.

Olen maan kiihkeimpiä kirjakauppojen ja kirjankustantajien kannattajia. Olen kasvanut kouluikään kirjakaupassa, hyllyssä Ison ja Pienen tietosanakirjan välissä, koska äitini hoiti suvun kirjakauppaa. Olen saanut lukea uutuudet ilmestymisviikolla tai sitä ennen libristikappaleina. Alle 20-vuotiaana menin työhön kustannusliikkeeseen. En ole varma tulkinnasta, kun tuntemattomat remonttimiehetkin sanovat, että tuntuu olevan (asunnossani) paljon kirjoja. Vastaan huokaisten, että niin on ja mihin niiden kanssa lopulta joutuu.

Kuvassa on äitini alle 20-vuotiaana kirjakaupan hoitajana. En ole tullut kysyneeksi, oliko hän itse selvillä markkinointikeinosta. Ilmasotakoululta juoksi vänrikkejä ja upseerioppilaita milloin milläkin asioilla. Isoisä kyllä tiesi. Myymälänhoitajaksi hankittu sukulaistyttö Anni oli hänkin kaunotar ja niin kävi, että hän otti ja meni naimisiin lentomestari Juutilaisen kanssa, joka oli kaunis poika, ja tiskin taakse otettiin toinen henkilö, joka hänkin kyllä suostui sotilashenkilöön, mutta tämä jäi paikkakunnalle, isäni siis.

Tämä on tausta ajatukselleni, että kirjakaupat ja kustannusliikkeet nykymuodossaan pitäisi lopettaa.

Kirjakaupat pysyivät pystyssä sotavuosien poikkeustilanteen jälkeen julkisen rahoituksen turvin. Kustantajat nimittäin päättivät, kuinka suuren osan kansakoulukirjoista sai myydä kunnalle Osuuskaupan kirjakauppa ja kuinka suuren meidän kirjakauppa. Myös hinnat tulivat kustantajilta ja kirjojen oli tietenkin oltava kouluhallituksen hyväksymiä. Monet olivat kouluhallituksen virkamiesten kirjoittamiakin.

Paikkakunnalla oli keskikoulu ja pian sen yhteydessä lukiokin. Koululaiset ostivat kirjat yleensä meiltä, ja tietysti vihkot, kynät ja paperit. Kaupan edessä ei ollut hevospuomia.

Kirjojen ostajat olivat paikkakunnan hienostoa. Vähemmän hienot ihmiset ostivat aikakauslehtiä, kuten Seuraa ja Apua. Vielä vähemmän hienot ostivat Nyyrikin, Sirpaleen tai Perjantain. Rehtori Paavo E. S. Elo osti ja tilauttikin kirjoja, mutta laskujen maksaminen ei tahtonut toimia ennen kuin kävi ilmi, että isoisäni oli tarpeen tullen vielä kovempi huutamaan kuin rehtori.

Isoisän hyllyyn oli päätynyt upeita saksankielisiä kirjoja, jopa kirjasarjoja. Talossamme asui nimittäin vuokralla koulun opettajia. Facebookin paikkakuntaryhmässä muistellaan kouluamme. Koulu oli hyvä. Joskus ja joidenkin kanssa oli ongelmia, kuten maan kaikissa muissakin kouluissa.

Oppimateriaalinen tuotannon yhteiskunnallinen tuki on ollut noin kymmenen vuoden välein puheenaiheena, kuten nytkin. Aina on jouduttu myöntämään, ettei valtio pysty kilpailemaan laadussa eikä hinnassa. Seuraavaksi nähdään, että digitaalinen media on vanhoille kustantajille vaikea rasti, luultavasti ylivoimainen.

Jako digitaaliseen ja painettuun mediaan on vakiintunut virhe. Ei se ero johdu tekniikasta, vaan logistiikasta.

E-kirja ei menesty, koska niitä myydään kuin painettuja kirjoja, omaksi. Tulee liikaa hintaa ja vero painaa. Kirjastot lainaavat ja Amazon vuokraa kirjoja. Minulla on nytkin Amazonilta eräs käsikirja vuokralla. Se siis lakkaa toimimasta kun kuukausi on kulunut.

Romaaneja ja tietokirjoja voisi vuokrata asiakkaille helposti.

Yksi keino olisi toimittaa palautuskuori vuokralle annettujen tai lähetettyjen kirjojen mukana ja lasku vuokrattujen kirjojen hinnasta vuokra-ajan päätyttyä. Olisi paikallaan, että samalla tavalla kuin kirjastoissa laskun voisi torjua palauttamalla kirjat kuitenkin ja korvaamalla kulut.

Vaihtoehto on tietenkin maksaa kirja. Kai meitä on ja tulee olemaan, ihmisiä jotka haluamme asua kirjojen keskellä. Jotkut pitävät kissaa, eikä sitä ihmetellä eikä paheksuta.

Toinen keino olisi kuukausivuokra – kymmenen tai kaksikymmentä kirjaa kuukaudelta laskettavaa tilausmaksua vastaan.

Äänitteille on jo tapahtunut näin. CD-levyjen ja DVD-levyjen myynti on hiipunut. Kauppaliikkeitä on muutama, harrastajille.

Se on suuri suru, että kirjakauppaliikkeet ja mahdollisuus selailla, oleilla ja saada herätteitä ja päähänpistoja menisi. Paitsi jos jotkut kirjakaupat panisivat hynttyyt yhteen pääkirjastojen kanssa niin että kirjaympäristö säilyisi ja asiakkaalla olisi tilaisuus ostaa, lainata tai vuokrata.

Tenttikirjavuokraamoihin tutustuin 2001 Kaliforniassa. Berkeleyssä niitä piti yllä ylioppilaskunta. Käytäntö näkyy mm. luonnontieteen isojen kirjojen hinnoissa. Opiskelijat vuokraavat ne - ja kirjastot ovat lähellä.

Entä kustannusliikkeet? Ehkä rehellinen kirjatehdas toimisi paremmin kuin nykymalli.

Hyväksyn sen ajatuksen, että myymälän ylläpitäminen maksaa euroa per kuutiometri. Ei täällä ole enää kenkäkauppojakaan mutta yksi nappikauppa on. Mutta jotain on tehtävä, jottemme joudu isojen markettien todella suppean kirjavalikoiman armoille.

Aamun avaus

Ihastuin kovin ajatuksesta. Aamukiroilu on melkein yhtä tavallinen tapa pesulle laahustaessa kuin aamuitsesääli ja perässä tuleva pelko alkaneen päivän koettelemuksista.

Luin nimittäin maininnan pilapiirtäjästä ja hänen esimiehestään, joka oli koko monialafirman johtaja ja lisäksi vanha ystävä. He tapasivat joka aamu. Johtaja kai poltti piippua ja piirtäjä oli mukava. Kymmenen minuutin kuluttua molemmat lähtivät muihin töihin tuntien taas niihin kykenevänsä.

Tässä yhteydessä ei tarvitse mainita, että piirtäjä oli Pekka Puupää -sarjakuvasta kuuluisa Ola Fogelberg ja esimies oli Väinö Tanner, joka myös asui johtamansa Elannon pääkonttorirakennuksessa Sörnäisissä ja jolle etenkin sodan, etenkin teollisuuden ja kaupan johtaminen ministerinä, otti välillä tosi koville.

Tuo on mainio ja työväenliikkeen ja osuuskauppaliikkeen henkeen sopiva muunnelma aamurukouksesta. Itse ajattelin puistella hetken päästä tuon maton. Kun eilen siivottiin päällimmäisiä pölykerroksia, matolla on kuitenkin vielä annos sahajauhoa ja betonin petollinen suudelma.

On se aina nautinto, kun iltaisen saunomisen ja porstaamisen jälkeen pukeutuu aamulla puhtaisiin ja vie vanhat vaatteet pyykkiin. Monien uskontojen vertauskuva on asiaa, kylpy ja uudet valkeat vaatteet. Kun sukista ei ole kirkolliskokouksen päätöstä, suosin mustia.

Ihmiset ovat aika samanlaisia siinäkin, että sitten kun ei enää pääse vuoteesta ja ehkä syöpäkin syö sisuksia, mieleen tulee asioita, joita ei aikoinaan osannut pitää minään.

Kotipolku kaivolle. No, kun meillä on kunnan vesi, kotipolku roskalaatikolle ja tullessa aamun lehti.

Laituri lahden suussa, heleä heinäranta. Jo vain, sain valokuviakin. Huvilan huopakattoa on korjattu ja ruodelautoja vaihdettu. Laituri on nykyisin parempi kuin ennen ja naapurikin kuuluu muuttuneen lauhkeaksi, kun ei muutakaan keksi ja on tullut vanhaksi.

Hyvä etteivät vaihtaneet Eeroa pingispöytään niin kuin tämä oli itse ehdottanut lähtiessään kesätyöhön Tukholmaan hoitamaan vanhuksia, etenkin sellaisia, joiden käytössä on enää vuosikymmenien takainen suomen kieli. Muu nähkääs unohtuu. Mummonikin muisti viimeisinä elinviikkoinaan kissan ja kahden nukkensa nimet, ei enää juuri muuta.

Olen oppinut tyttösiltä, jotka itse pitävät itseään keski-ikäisinä rouvina, että kannattaa pitää hanskoja käden ulottuvilla. Muuten roskat siirtyvät puistellessa matoista kynsin alle. Ei lohjennut kynsikään ole ilo. Jos lohkeaa, pitää osoittaa koko ajan sormella toisia ihmisiä, kun ei tiedä, mihin sen käden panisi, ja nämä saattavat pahastua.

Tarmokkaat työikäiset julkaisevat kirjoja. Kevyestä naamioinnista huolimatta käsitän kyllä, että monesti on haluttu kirjoittaa Taivaita tavoittelevan neron sydäntä särkevä tarina. Tuo nimi on kuitenkin jo käytetty (Eggers, A Heartbreaking Work of Staggering Genius). Muistaakseni jätin kirjan ostamatta San Franciscossa kun arvelin, että kirjoittaja on maanikko, ja sellaisia tunnen jo tarpeeksi itsekin.

Se olisi jaloa toimintaa, jos kävisi aamuisin kertomassa vitsejä vanhuksille. Mutta tuo ”vanhus” on nykykieltä. En tarkoita nimeämistä, vaikka olen huvittunut lehdissä usein mainituista 60-vuotiaista vanuksista. Tarkoitan että jonkin värinen ketunhäntä kainalossa kulkevat kalastelijat, kuten nyt poliitikot, väittävät että vanhukset ovat heitteillä tai heille on tapahtumassa tuota tai tätä. Puhe on kuitenkin suuresta joukosta.

Meitä 70 vuotta täyttäneitä on nyt Suomessa 743 000 henkeä eli 14 prosenttia väestöstä. Eläkeiän saavuttaneita eli 65-69 -vuotiaita on lisäksi 380 000. Siinä mennään kuulkaa yli 20 prosentin.

Usein mainitulla asunto-osakeyhtiömme työmaalla olen usein nuorin paikalla olija. Putkiurakoitsija tosin on poikanen, 49 syntynyt, mutta hän möyriiikin tarkastuskaivoissa ja sahailee ja ruuvailee polvillaan lattianrajassa horvin tovin ja kimpoaa siitä kulkemaan tavanomaista puolijuoksua niin kuin ei mitään. Mutta timpuri ja repsikka ovat vanhempaa polvea.

Puhe vanhusten huonoista tai hyvistä oloista on siis aivan yhtä ylimalkaista kuin jos väitettäisiin, että Suomessa hoidetaan ”ihmisiä” huonosti. Vähän niin kuin vuosikymmeniä sitten, feminismin varhaisvaiheessa, jotkut naiset aina korottivat äänensä ”naisten puolesta” esittämättä valtakirjaa tai muuta selvitystä asianosaiskelpoisuudesta. Ei kai kukaan voi oikeasti edustaa omin nokkinsa puolta maapallon väestöstä?

Tämä päivän avaus taitaa liittyä eilisiin, hiukan ikäviin ajatuksiin työn alla olevista kirjoista. Hankkimani käsityksen mukaan kirjojen levikki ja lukeminen on vielä huonompaa kuin julkisesti myönnetään. Kansan kahjtia jakautumisella tarkoitetaan tavallisesti tulotasoa tai epämääräisemmin vaihtoehtoja elämässä. Pienellä joukolla on mahdollisuudet vaikka mihin ja kasvava joukko syrjäytyy.

Siinä rinnalla on pahempi, vaikeammin korjattava kuilu, eikä se ole se Digital Divide. On kirjoitusta lukeva kansanosa ja se osa, joka ei lue. Kirjoitukseksi katsotaan myös kuvat. Tietokonepelit ovat kertomuksia ja sosiaalinen media on viime vuosikymmenien ilahduttavimpia keksintöjä.

Jos joku ajattelee, että nuorten (tai aikuisten) pitäisi oppia kirjoittamaan verkossa ”oikein”, hän ei tiedä mitä puhuu. Sellaista asiaa kuin oikein kirjoittaminen ei ole olemassa. (Jos haluaa joskus jättää hakemuksia koulutukseen tai työpaikkoihin, oikeinkirjoitus ja sen seuralainen kielioppi ovat sitten taas hyödyksi.)

Eli olisi siis skarpattava, kun työmaakin alkaa valmistua. Blogi mieluummin aamusta päivin kuin illansuussa.

113 088 sivun katselijaa kuukaudessa, yli 2 000 päivässä antaa aiheen epäillä rituaalilukijoita. Kirjalle 1 000 lukijaa on nykyisin paljon. Ja 79 462 kommentoijaa tämän toimintamuodon alusta laskettuna. Paljon.

Suuri työmies

Japanilaisen elokuvaohjaaja Ozun elämäntarina on tuskastuttavan tavanomainen, elämä luultavasti lihavan äidin kanssa, tavaton määrä tilaustöitä, luultavasti käännekohtia, arvattavasti armeijassa Kiinan sodassa, ja sitten kuolema syöpään kuusissakymmenissä.

Erkoista on vain menestys kotimaassa ja ulkomaillakin. Eurooppalainen yleissivistys sisältää Kurosawan niemen, hyvän yleissivistys myös Mizoguchin. Ozu ja puoli tusinaa muuta ovat hyvin elokuvateatteri Orioniin mahtuvan vakavia harrastajia.

Sight and Sound -lehden parhaiden elokuvien listat ovat erikoisia. Niihin nimittäin suhtaudutaan vakavasti. Kirjallisuudessa olisi toisin. Esimerkiksi minä nostaisin listalleni kolme tai neljä sellaista tekijää, joista juuri kukaan ei ole kuullutkaan. Se on hienostelua.

”Tokyö Story” (1953), suomeksi ”Ensimmäinen matka”, on elokuva, jota en suosittele kenellekään. Se nimittäin on yksi elokuvan historiankymmenestä parhaasta elokuvasta. Nolottaa ajatella, että edes tuon elokuvan ylistäjät eivät tunnu käsittäneen, mistä on kysymys.

Listan pysyvä ykkönen on ”Citizen Kane”. ”Tokyo Story” on Kanen vastaelokuva. Kaikki on tehty toisin.

Kanen Greg Tolandin kuvauksen syvyysterävyys mainitaan aina. Se tavoitettiin tempuilla ja aivan uusilla teknisillä laitteilla (valonheittimet).

Ozun elokuvan kerronta toimii syvyysterävyydellä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Mielestäni elokuvassa on käytetty vain kahdenlaisia objektiiveja, polttoväliltään normaaleja ja laajakulmia. Siinä ei taida olla ainuttakaan telellä otettua kuvaa.

Ozun yhteydessä mainitaan aina alakulman kuvat. Hänen kameransa on ihan lattian rajassa, puoli metriä tai alle.

Syy on syvyysterävyysalueen hallinta.

Joku istuu ja ”tuijottaa etäisyyteen”. En tuosta tiedä. Ihminen joka ajattelee asuntolainaansa tai pelkää kuolemaa, tuijottaa 2/3:n päähän etäisyydestä. Etäisyys on pakopiste, se kohta jossa kiskot tuntuvat kohtaavan toisensa. Kysymyksessä on illuusio. Elokuva on illuusio. Valkokankaalla ei liiku ihmisiä, vaan ihmisten kuvia.

Katsokaa tämän kirjoituksen kuvaa. Cartier-Bressonin kuvassa, joka on maailman juhlituimpia, on hyvin lyhyt syvyysterävyysalue. Jopa poikaa katsovat tytöt näkyvät pehmeinä. Kuvassa on muitakin perusvirheitä, kuten epäonnistunut rajaus (hame vasemmalla) ja kaatuvat pystyviivat.

Pakopisteen puuttuminen ja vinot viivat estävät katsojan silmän liikkeet. On katsottava viinipulloja kantavaa pikkupoikaa, jota janoin isä odottaa kotona remmi kourassa. Pojan onnellinen hetki on viimeinen, ehkä koko elämän viiniä. Muutaman vuoden kuluttua hän on itse kuvassa näytetyssä katuojassa.

Ozun elokuvan viimeistä edellinen kuva on tyypillinen maltillinen laajakulma, mutta vastavalosta huolimatta se on otettu niin suurella aukolla että vain matolla istuva päähenkilö, leskeksi jäänyt isä, näkyy terävänä.

Ozun maisemat, joita hän esittää usein kuin plansseja eli jakson sisällöstä kertovia kirjoituksia, ovat kaikki pitkän syvyysterävyyden kuvia. Elokuvassa on yksi teknisesti erittäin vaikea jakso, jossa myös näyttelijät ovat olleet kotona – isä ja tämän kaveri romahtavat poliisin tuomina tyttären kauneussalongin asiakastuoleihin ja jäävät siihen nuokkumaan. Kiukkuinen tytär sanoo menevänsä yläkertaan, kun ei muuta voi.  Yläkertaan meneekin äiti, joka saa huomenna junassa uuden kohtauksen, aivoverenvuodon, ja kuolee.

Ozun kuvissa on viisi suuntaa, kuvassa kolme, katsojan silmissä neljäs ja ylös viides. Pitäisi katsoa koko Ozun tuotanto. Ehkä siellä on kuudeskin, alas, kellariin, hautaan.

Esimerkki kerronnan keinosta on sen miellyttävän, konttorissa työskentelevän miniän asunto. Aika rähjäisen vuokratalon käytävä näytetään monta kertaa, hyvin terävänä. Kolme kertaa vasemmalla edessä on lapsen kolmipyöräinen, neljännestä se puuttuu pahaenteisesti.

Kuvista huimin on kylpyläkaupungin ranta. Miksi huonojalkaiset vanhukset kulkevat vinosti kohti kameraa pitkin kaidetta, joka ei ole leveä eikä ainakaan ikäihmisille tarkoitettu? Kuva on sukua vanhan parin kotikaupungin toistuvalle kuvalle, joka näyttää, että pariskunta asuu kirjaimellisesti jyrkänteen reunalla.

Taustalta kuuluu vähän väliä yksisylinterisen veneen moottorin puksutus, kuin ailahteleva sydän. Tuo sama ääni oli Suomen kesän kauneimpia. Mutta perämoottorit tulivat. Moottorin ja äänen näette ja kuulette

https://www.youtube.com/watch?v=hHLZGw_aCgM

Ozun teos on sotaelokuva. Siinä esiintyy siis vain ”pieniä ihmisiä” jokapäiväisissä asioissaan 1950-luvun alussa. Sota mainitaan humalaisten keskustelussa. Yhdeltä mieheltä on kaatunut molemmat pojat, toiselta vain yksi. Pitkin elokuvaa nähdään ja koetaan, että muutaman naisen vastarinnasta huolimatta inhimillisyys on kulutettu loppuun. Ajatusta korostavat kaksi lapsenlasta, jotka eivät ylimalkaan ajattele muita kuin itseään.

Tämän elokuvan nimi voisi olla ”miten narsistinen psykoosi tuli maailmaan”. Ketään ei syytetä.

Tässä elokuvassa on sama piirre kuin kaikissa Robert Bressonin mustavalkoisissa, mutta ei Renoirille. Huoliteltu kuvan käyttö näkyy vain teatterin isolla kankaalla. Ehkä vihjeen jälkeen ne saisi näkymään Blueray-levyllä, mutta katsominen vaatisi suurta tarkkailua.

Ei tuo Ozun keinovalikoima ole keikailua. Kuvataiteissa hiilipiirros ja akvarelli ovat hienoja, mutta sekä taitelijalle että katsojalle erittäin vaativia. Tiedon ja tunteen rinnalla katsominen ja kuunteleminen ovat taitoja, joita pitäisi harjoitella koko elinikä.

Groteski

”Sarkasmi” on huono puolustus. Sitä käytetään paljon politiikassa ja verkossa, koska sanan merkitystä ei tunneta. Perinteisesti ”ironia” on hauskaksi tai myönteiseksi tarkoitettu heitto. Sarkasmin tarkoitus on loukata, haavoittaa, aiheuttaa pahaa mieltä. Se on kielellistä kyynärpäätaktiikkaa, henkistä varpaiden survomista.

Miksi jotkut arvostavat sellaista, sitä voi ihmetellä. Kysymyksessä on pelkkä kiusaaminen. Myrkkykielinen ihminen on kuin isonyrkkinen koulupoika, joka hakkaa mennen tullen pienempiään ja puristelee väkipakolla tyttöjen rintoja.

Että sanoo tai kirjoittaa muuta kuin tarkoittaa, se on puolestaan ilmeikkään kielen peruspiirre. Sateella sanottuna ”kaunis ilma tänään” on käänteishuumoria. Huumori on tapa ylittää itsensä, taivaan heijastus maan päällä. Sen lähi-ilmiö on runous, kielellinen keino heilauttaa maailma toiseen asentoon.

”Groteski” on suomeksi irvokas. Uuno Turhapuron hahmo on groteski. Sanakirjojen mukaan tuollainen hahmo iljettää mutta saattaa herättää myös mielenkiintoa ja sääliä. Vakioesimerkki on Quasimodo, Notre Damen kellonsoittaja. Hyvä suomalainen esimerkki olisi Joel Lehtosen Rakastunut rampa, sen päähenkilö Sakris Kukkelman.

Lehtonen näyttää tunteneen suurta vetoa tällaisiin hahmoihin, ja groteskeja piirteitä on paljon hänen koko tuotannossaan, myös ”Putkinotkossa”. Erittäin hieno saavutus, tosin täysin unohdettu, ovat maalaisepopeat ”Rakkaita muistoja” ja ”Markkinoilta” – pikkukaupungista, jossa ihmispolot elääksensä eivät muuta voi kuin juoda kuollaksensa. Pekka Tarkan tutkimuksista voi päätellä, että Lehtonen epäili näkevänsä groteskin hahmon myös peilistä ja liikaa tuon tyylilajin piirteitä omassa elämässään. Että hän kuoli hirttäytymällä aamutakkinsa vyöhön kotonaan Haagassa, johtui kyllä kivuliaasta sairaudesta, mutta kyllä hänen viimeiset kirjansa olivat myrkyllistä tai siis myrkyttynyttä tekstiä.

”Henkien taistelu” muuten osoittaa yhden satiirin ongelman. Ajan kuluessa pilkan kohteeksi otetut epäkohdat muuttuvat ja unohtuvat ja satiiri käy vaikeatajuiseksi.

Nero, kuten Cervantes, keksii groteskin hahmon pilkatakseen ilmiötä, jota kukaan ei ole tuntenut enää vuosisatoihin. Toteutus vain on niin hieno, että kuvaus on kuitenkin yleispätevä, monipuolinen tarina siitä, miten voi käydä, kun mielikuvitukselliset ja haaveelliset kuvitelmat kivahtavat päähän. Mallia ei tarvinnut hakea kaukaa. Irvokkuus oli ollut kauan lähes vallitseva tyylilaji. Senkin lajin henkeäsalpaava mestari oli ollut runoilija Francois Villon, joka hallitsi kaikki lajit ja kaikki runomitat.

Groteski ei ole sinänsä hyvä eikä huono asia. Kuten kaikki puheen ja siis kirjoituksen keinot, se voi olla kumpaa tahansa. Tekijän taito ratkaisee. Jouko Turkka onnistui tai ei. Mielestäni hän ei aina onnistunut voittamaan katsojan / lukijan epäilyä. Se ei käy säännöstä, että sitä parempi, mitä ilkeämpää.

Toisaalta juuri groteski on ollut myös meidän nykykirjallisuutemme suuria linjoja. Sitä harrastavat vähäisemmät tekijät, jotka kylvävät tekstiinsä kauhistuttavuuksia, ajautuvat kierteeseen ja tuhoavat uransa. Groteskia on vaikea panna poikki. Se leimaa äkkiä harjoittajansa.

Harkitusti ja välillä hyvin tuloksin tuota keinoa ovat käyttäneet esimerkiksi Tervo ja Hotakainen ja hyvin määrätietoisesti ja etevästi Juha Seppälä. Seppälästä hakuteos sanoo tympeästi, että tämä harrastaa mustaa huumoria.

Se olisi groteskia teatteria, että Tshehovin näyttelijät esiintyisivät lavalla housuitta. En usko, että näin kuitenkaan löytyisi Tshehovista uusia piirteitä.

Silto muillakin kuin koomisiksi tarkoitetuilla hahmoilla on vahva sija perinteessä. Rigoletto on hovinarri, joka oopperan alussa esitellään aika epämiellyttävänä, mutta ennen pitkää katsojan sydän on särkyä. Samuel Beckett ja Eugene Ionesco käyttivät groteskin keinoja – kaksi rappioihmistä vaihtamassa omituisia repliikkejä roskalaatikossa seisten ja heidän sokea ja halvaantunut poikansa puhumassa näytelmän neljännen henkilön tappamisesta.

Suomessa pikkutekstien suosikkikeinoja ovat olleet ivamukaelma eli parodia (pakinoitsija Valentin), perinteinen humoreski (Agapetus), epäpoliittinen ja poliittinen satiiri (Olli, Arvo Salo), ironia (Bisquit) ja groteski (Vaasan Jaakkoo).

Viimeksi mainittu, Jaakko Oskari Ikola, oli merkillisen lahjakas- Hän onnistui kerran toisensa jälkeen tekemään henkilön, joka on joutavanpäiväinen ja vastemielinen, esimerkiksi saita ja suttuinen veljespari, vaivainen mummo, joka nielaisee vahingossa kellon jousen, tai juovuksissa toikkaroiva renkimies, jonka pitäisi suoriutua maastoesteistä päästäkseen naisystävänsä hoitoon.

Tarinoiden asetelma voi olla todella tolkuton, mutta usein niistä puuttuu latistava ironian eli yllättävän käänteen elementti. Sellainen puhkaisee tarinan. Samaa vitsiä ei halua kuulla uudestaan.

Mutta Ikola kuorii kummajaistenkin parkitun nahkan alta esiin ihmisen, johon lukija tahtomattaan samaistuu niin että heltyy. Omenavarkaissa säikäytetty mummo, joka seisoo yllätettynä yhdellä jalalla hievahtamatta kuin Lootin vaimo, muuttuu parilla sivulla inhimillisyyden perikuvaksi: jotain hyvää pitäisi saada, vaikka on vanha ja vaivainen.

Puhe on siis sarkasmin vastakohdasta, taidosta löytää jotain hellyttävää kohteesta, jossa mitään sellaista ei näyttäisi olevan.

Yllättävästi samanlaisia vireitä löytyy toiseltakin pohjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka puolestaan ei ole lainkaan unohtunut, Kurikassa syntyneeltä ja Härmääkin harrastaneelta Sakari Paulaharjulta. Jossain  väitetään epäonnistuneeksi kaunokirjalliseksi kokeiluksi hänen kaunokirjallista tarinakirjaansa ”Tunturien yöpuolta” – se on hänen komean tuotantonsa paras kirja, suurin onnistuminen.

Ehkä joku kirjallisuuden tutkija ottaa esimerkiksi groteskin voimasta vaikkapa sen Paulaharjun lapinmiehen, jonka anoppi ei tahdo pysyä kuoltuaan haudassa, vaan kummitellessaan karhaa vävynsä lopulta tunturikoivuun vapisemaan, kun vainaja järsii keltaisilla hampaillaan koivun runkoa poikki…

Pellolle ei saa antaa valtaa

Uskon eurooppalaisuuteen eli länsimaisuuteen. Pidän itäisiä poliittisia järjestelmiä ja eteläisiä uskontoja epäuskottavina.

En halua olla konservatiivi. En siis sano, että säilyttäkäämme arvokas osa perinteistämme. Sanon että yrittäkäämme kukin kohdaltamme kehittää niitä perinteitä.

Meitä humanisteja pidetään hupsuina. Emme ymmärrä rahan valtaa emmekä suostu tukkimaan suutamme, vaikka pankinjohtajat ja ministerit ymmärtävät asiat paremmin kuin me.

Tämä piti kirjoittaa siksikin, että minulla on sama tauti kuin monella muulla, venkoileminen ja vitsikkyyden tavoittelu. Tuota virhettä sanotaan joskus sarkasmien viljelemiseksi.

Esimerkki on poikkeuksellisen merkittävien kirjojen julkaiseminen suomeksi. Olen kirjoittanut, ettei sellaisia haluta kustantaa ja että syyksi mainitaan korkeatasoisen kirjallisuuden heikot myyntinäkymät. Tämä ei ole sarkasmi. Minulle on tuo kannanotto paperillakin (siis sähköpostina) – ”me olemme tutkineet tuota kirjaa täällä. Kyllä se on erinomainen, mutta ei sillä ole myyntimahdollisuuksia”. Olennaisesti sama kannanotto kolmelta henkilöltä, jotka käyttävät nimikettä ”kustantaja” tai ”kirjallinen johtaja”.

Joitakin kuukausia sitten rettelöin Ian Kershaw’n niteestä Penguinin uudessa Euroopan historian sarjassa (”To Hell and Back – Europe 1914 – 1949”). Suomensin sitä sata sivua. Väitin että Suomessa kokonaiskuva tuosta ajanjaksosta on keskimäärin hutera. Selitin että Venäjän ja itse asiassa Yhdysvaltojen avattua ajoittain salaisia arkistojaan esiin on tullut osittain mullistavaa tietoa, joka korvaa aikaisemmat johtopäätökset ja arvailut.

Ei kiinnosta.

Tätä samaa olen tehnyt vuosikymmeniä. Braudelin kapitlismin historian kaikki kolme vankkaa osaa tarjouduin suomentamaan mm. WSOY:lle ilmaiseksi ja apurahoja anomatta jo 1980-luvulla. Vastaus oli, ettei yhtiö halua niskoilleen julkaisukuluja. Olen myös ehdottanut, että voisin itse osallistua painokuluihin, jos kustantaja järjestäisi kirjan kauppoihin. Liian kallista. Varaston kiertonopeus on muistettava.

Kustantajat ovat oikeassa. Sellaisia kirjoja ei myydä. Ne eivät mene kaupaksi edes ”pörsseissä” kilohintaan. Penguinin Euroopa historiaa tai nyt Frankopanin Silkkiteitä ei monikaan huolisi, vaikka huoltoaseman kylkiäiskauppa tai halpahalli lupaisi lähettää juoksupojan pakettiautolla viemään ostajan ja ostoksen kotiin.

Jos joku saa onnettomuudekseen tuollaisia kirjoja perinnöksi, hän vie ne kiroillen paperinkeräykseen.

Tietääkseni kukaan ei ostanut kuvan esittämää WSOY:n vuonna 2012 ilmestynyttä kaksiosaista kirjaa, joka on kotimaisten tutkijoiden etevää työtä. Tietääkseni juuri kukaan ei ole kuullut puhuttavankaan tästä teoksesta. Kahta suurempi syy kustantajille ja kirjakauppiaille näyttää pitkää nenää Kershaw’lle ja hänen kaltaisilleen.

Jos suomalaisille aikuisille järjestettäisiin PISA-tutkimus, sen tulokset olisivat häpeälliset. Kohta meillä on vuorineuvoksia, jotka eivät osaa kertotaulua, ja yliopiston opettajia, jotka eivät osaa lukea.

Kirjankustantajissa on tietenkin runsaasti henkilöitä, jotka osaavat filosofian maisteri -tason kurssin sopivissa humanistisissa aineissa. Kustannustoimittajat ovat erittäin hyviä. Muutamaa heistä on kiskottu julkisuuteen. Se on outoa ja aika tarpeetonta. Mutta hyviä ammattilaisia on runsaasti. Heidän palkkansa ovat erittäin huonot ja työtä on keskimäärin aivan liikaa.

Jos minä satun tuntemaan kustantajia, jotka ihmettelevät, että onkohan tämä hyväkin kirjailija tämä tällainen Hemingway, kun en ole ennen kuullutkaan, se on ehkä poikkeus.

Kehittyneempi humanistinen perustelu ei ole se, että oppi on sinänsä hyväksi. Kyllä asia on niin, että on oppeja, joita ilmankin tulee hienosti toimeen. Oppilas itse ei ole välttämättä oikea henkilö arvioimaan tätä. Poliittisista tai muista syistä aina joskus esitetty vaatimus, että opiskelijoiden on päästävä mukaan päättämään aineista, opetuksen laadusta ja arvosanoista, on väärä. Mitä itse sanoisitte lääketieteen ylioppilaalle, joka tulisi ilmoittamaan, että hän ei sitten opiskele anatomiaa, koska se on ärsyttävää?

Toisin kuin väitetään, tällä hetkellä vallitseva tietämättömyyden palvonta, joka vaikuttaa niin Amerikassa kuin Suomessa, ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Uudistusten vastustamisessa ei ole mitään uutta. Uudistusten palvonnassa ei siinäkään ole kummastelemista. Toiset ovat nopeampia hurahtamaan kuin toiset.

Mutta kirja-ammattilainen joka muka tietää, että hyvät kirjat eivät mene kaupaksi, joten on julkaistava huonoja kirjoja, tulevat tunnustaneeksi, että he eivät osaa ammattiaan. Jos haluaa vaurastua, ei tosiaan kannata olla tekemisissä kirjojen kanssa.

Vetoan budjettiriiheen. Vähiten huono keino pitää yhteiskuntaa yllä on henkinen omavaraistalous. Suomen valtion lisäksi EU:lla on varoja luonnonvarojen säilyttämiseen ja ylläpitämiseen.

Säätiöiden – Kulttuurirahasto mukaan luettuna – uinuessa ja askarrellessa pienilmiöiden parissa olisi pantava selkeästi tiedollisen tai taidollisen arvon perusteella rahaa kirjallisuuden, siis suomen kielen ja suomalaisten ylläpitämiseen. Rahaa tarvittaisiin sen verran, että kirjoittajien ja suomentajien ammattikunnat pysyisivät hengissä. Jos siinä kitkuttelee pari kustannusliikettäkin, aina parempi.

Tämä huoli on ekologinen ja ongelma on jatkuva. Mutta tämä asia ei ole hirvittävä. Todella hirvittävä ei ole sellainen asia, johon raha auttaa.

Silkkitiet II

Historiassa on sama kuin fysiikassa. Pitää olla rohkeutta kysyä lapsellisia. Miksi ensin kristinusko ja sitten islam levisivät niin nopeasti?

Eilen ja nyt puheena oleva Frankopanin Silkkitiet-kirja sivuuttaa upeasti nekin kysymykset, joita pohtiessa Marxin ja Leninin parta jäi mankeliin. Eräässä arvelevassa arvostelussa Frankopania kuvataan materialistiksi. Se tarkoittaa ettei hän pane painoa aatteille, kuten uskonnoille tai politiikassa käytetyille, esimerkiksi demokratialle.

Mielestäni luonnehdinta on väärä.

Esimerkiksi ristiretkeläisistä osa oli uskonnollisen kiihkon vallassa, ja paavi keksi ”itsemurhapommittajat” lupaamalla nopean ja helpon tien paratiisiin uskossa kaatuneille.

Silti eräät nokkamiehet, etenkin valtavan propagandakoneiston kannattelema Bohemond, huomasi Aleppon valloituksen jälkeen, että haltuun saatuja aarteita voi kartuttaa suuresti käymällä järkevästi kauppaa tuon maan äären järkevien ihmisten kanssa, ja piti kaupungin omanaan.

Siitä tuli vähän sanomista, koska ritarit olivat juuri vannoneet pyhimmän mahdollisen valan keisarin tuen saatuaan. Valan mukaan saalis käytettäisiin yhteiseksi hyväksi ei kirkon ja keisarin ohjauksessa ja luonnollisesti Jumalan kunniaksi.

Bohemond ilmoitti, että tuleehan sitä vannottua kaikenlaista, mutta häntä eivät valat sido. Hän piti kaiken omanaan ja jätti ristiretken ja Pyhän Haudan valloittamisen toisille, tyhmemmille.

Ritari peloton ja nuhteeton oli sitä mieltä, että kun ihmisellä, ainakin ritarilla, on vapaa tahto, se tarkoittaa tietysti, että voi oman valintansa mukaan tehdä lupauksia ja rikkoa niitä.

Bysantin kuuluisa muistelmakirjailija ja hovinainen Anna Komnena oli vallan ihastunut ritariin, joka keksi aina tarvittavat keinot ja konnankoukut ja oli lisäksi komea ja katsannolta avoin, vaikka kirjoitti puoli vuosisataa myöhemmin. Luonnehdinnat ovat kiinnostavia siksi, että muiden tavoin tämä korkea taho piti frankkeja ja normanneja ja muita lännen asukkaita täysin oppimattomina ja taitamattomina raakalaisina, joista oli yleensä vain haittaa-

Jatkossakin ristiretkeläisten nokkamies saattoi kutsua puolustavan sulttaanin purrelleen ja ottaa evästä mukaan. Järkimiehet eivät taistelleet mistään Jerusalemista, vaan miettivät yhdessä Jumalan ja Allahin kasvojen alla, miten pöljää porukkaa vedetään nenästä ja kuinka voitto sitten jaetaan.

Islam oli syntyessään kaupallisesti edullinen tuote. Sitä oli helppo myydä. Erot juutalaisuuteen ja kristinuskoon eivät olleet häiritseviä. Hyvin tärkeä tekijä oli Persia. Islamin tilaisuus tuli Bysantin ja Persian pitkän ja tuloksettoman sodan seurauksena. Persia ajautui heikkoon tilaan, ja seurauksena oli maan nopea valloitus ja hajautettu hallinnollinen järjestelmä pitämässä yllä keskitettyä veronkantoa. Kalifaatti menestyi kauan, kunnes maailman keskustasta eli Aasian aroilta tuli seuraava joukko, mongolit- Ja heidän jälkeensä valtaan nousivat jälleen kerran samoilta seuduilta tulleet turkkilaiset, joiden hahmoa ja käytäntöjä tuntuu edelleen edustavan Erdögan.

Mahtavatko historian hylkijät huomata, että akseli Kiev - Istanbul oli tuhat vuotta sitten juuri samalla tavalla ajankohtainen kuin tänään Kremlissä?

Silkkiteissä on muuan jakso, joka tekee minuun suuren vaikutuksen. Tuon jakson olemassaolo on yksi syy suositukseen: hankkikaa kirja ja lukekaa. Suomeksi sitä ei tule. Jututtamani suomalaiset kustantajat ovat toinen toisensa jälkeen vakuuttaneet, että nimenomaan hyviä tietokirjoja ei aiota enää julkaista kielellämme. Ruotsiksi ne ilmestyvät kaikki – ja sitten ihmetellään, miksi Suomi jää ruotsalaisista jälkeen kaikilla mittareilla mitaten.

Tuo jakso on Italian kaupunkivaltioiden nousun syy. Venetsia ja Genova nousivat. Pisakin yritteli. Tuloksena oli melkein kaikki, mikä teki länsimaista länsimaita, eli esimerkiksi koulut ja yliopisto, raha- ja luottojärjestelmä, vekseli ja velkakirja, vakuutus, osakeyhtiö ja kirjanpito, alushousut ja haarukka ja sitten myös tiede ja taide.

Olin itse hakenut taustoja yleisesti Islamin alueelta, mutta osoite ei ole aivan oikea. Edes sassanidien Persia ei ole oikea. Nähdäkseni Frankopan on pannut sormensa oikeaan kohtaan tähdentäessään monihaaraista Silkkitietä.

Olin antanut perinteen harhauttaa. Aina on puhuttu jokilaaksojen kulttuureista ja sanottu, että Jangtse tai Indus tai Niili on kulttuurin alku. Niin onkin, mutta maanviljely ei ole koko totuus. Ellei ole jyviä, joita pistää poskeen, ei ole paljon muutakaan, mutta Silkkitie on myös joki. Sen virta kuljettaa kaukaa kauas, se kastelee, ravitsee, tulvii ja tuhoaa. Sitä pitävät silmällä sekä paimentolaiset eli metsästäjien ja keräilijöiden seuraava kehitysmalli, että kaupunkikulttuurit.

Samalla tavalla kuin vene ja aura olivat alku viljelylle, tie vaatii juhdan. Hunnit ja muut paimentolaiset tuottivat teollisesti hevosia. Niiden lisäksi tarvittiin kaksikyttyräinen kameli. Kiinaan mennessä on pari niin pahaa erämaata, ettei niistä tahdo muuten selvitä.

Maailmanhistoria on liian painokkaasti teollisuuden tai siis tekemisen historiaa. Sota ja muu rosvous on tietysti teollisuuden yksi muoto. Tekemisen rinnalle on nostettava kaupankäynti. Kaukokauppa on aivan muuta kuin yksinkertainen vaihtokauppa kyläkunnan piirissä.

Tämän lisäyksen Frankopan tekee, tosin erittelemättä kaupallisia rakenteita. Hän kirjoittaa virkeästi ja osaa esittää mieleen jääviä kuvia. Muslimit ihmettelivät kiinalaisia, joita vieraili välillä heidän maillaan. Nämä eivät pesseet ahteriaan tehtyään tarpeensa, vaan käyttivät pyyhkimiseen omaa keksintöään, paperia.

Muslimeilla oli eri ajatus. Ylittäen kaiken ennen nähdyn he kirjoittivat paperille eri kielillä kaikki menneisyyden kirjat ja joukon tulevia. Ennen pitkää heillä oli paperilla hindujen, buddhalaisten ja Kiinan viisaiden merkittävät kirjoitukset.

Silkkitie länteen ja itään

Kommentoija sanoi, ettei mitään länsimaisuutta ole olemassakaan. Hän tarkoitti länsimaista kulttuuria. Tuossa ja muissa maininnoissa vilahtelee myös epäluulo tiedettä ja tutkimusta kohtaan.

Olen samaa mieltä.

Tiedän lukijoitteni kannan universaalien ongelmaan. Aristoteles ja Platon tappeli – kumpi voitti? Onko pöytiä olemassa vai onko kysymyksessä vain pinttynyt tapa sanoa tietyn tyyppisiä kapineita pöydiksi?

”Länsimaat” on epämääräinen sana ja lisäksi huono käännös. Jos ”länsimaat” tuhoutuvat, mitä kaikkea siinä menee? Kreikka ei ole kartalla erikoisen läntinen. Eikä Suomi. Entä Turkki? Miten Venäjä?

Britti Peter Frankopan on tehnyt kumman kirjan. Silkkitiestä on kirjoitettu niin paljon, ettei se oikein kiinnosta, mutta nyt alaotsikko väittää, ett’ lysy,yksessä on ”uusi maailmanhistoria”.

Nyrkkisääntö on kaihtaa kaikkia uusia maailmanhistorioita. Parhaassakin tapauksessa ne ovat kohdittain huvittavaa pötyä. Jos iso historia on hyvin tehty, se on hirvittävän ikävä lukea, ja kirjoittajia täytyy olla sata tai monta kymmentä eikä tuloksena ole mosaiikki vaan kirjavien sirpaleiden varasto.

Sanoisin että tämä kirja on 656 sivua pitkä kotiaine. Mielenkiinto herää, kun käy ilmi, että Frankopan osaa ainakin lukea venäjää ja arabiaa ja arvattavasti persiaa sekä useita eurooppalaisia nykykieliä.

Hän tarkastelee jopa persialaissotia idästä, ei siis Ateenasta tai Spartasta, ja ainakin tähän mennessä lukemassani osassa hän osoittaa olevansa vähintäänkin selvillä Kiinan historian pääpiirteistä.

Tuo Kiina on tarpeellinen lisä. Eurooppaa piinasivat idän arojen paimentolaiskansat. Kiinalla oli juuri sama ongelma, ja eräs ratkaisu oli Suuri muuri. Hunnien vaikutus t’ang kauden levottomuuksiin ja sisällissotiin oli keskeinen, ja nuo ajat taas on ikuistettu runouteen, jota pidetään verrattomana.

Hunnien jälkeen tuli avaareja ja madjaareja, sitten mongoleja kuten Tshingis-kaani ja sitten suuri rutto. On muuten mahdollista, että Itä-Roomaa hyvin pahasti ravistellut Justinianuksen rutto oli sekin Silkkitien tuontitavaraa.

Frankopan niveltää tarinaansa myös suuren eurooppalaisen ongelman, joka on tapana esittää vajavaisesti, viikingit. Idäntie saattoi olla tärkeämpi kuin raivoaminen lännessä. En ole ennen huomannut selitystä kirjaimellisesti suunnattomille viikinkiajan rahakätköille. Suurimmat ovat Gotlannissa mutta on niitä Suomessakin. Gotlannista on tähän mennessä virallisesti löydetty 170 000 hopearahaa viikinkiajalta. Arvellaan että kymmeniä tuhansia on päätynyt vaivihkaa markkinoille. Ryöstelystä jaettiin tuomioitakin pari vuotta sitten.

Edes jonkinmoisen aarteen kuljettaminen pitkän matkan takaa Skandinaviaan oli lähes mahdotonta. Elleivät petshenegit tai muut ikävät ihmiset olleet väijymässä, aseveljet tappoivat ja pitivät saaliin ja alkoivat sitten tappaa toisiaan jne. Maakätkö ja vaikeneminen oli hyvä ajatus. Raha ja aarteet oli kuljetettava etappi etapilta, salaa. Niinpä kätköjä löytyy kaikkialta viikinkien idäntien varrelta. Kolikot kertovat, koska rahan ajoittaminen on enimmäkseen ongelmatonta.

Horjahtelevan Bysantin rinnalla kalifaatti oli niin rikas, että Frankopanin mukaan Irlannissa asti lyötiin kolikoita, joihin oli yritetty lyödä arabialta näyttävää kirjoitusta, se kun oli rahan merkki.

Tämä kuljettajan ongelma saattoi olla kauppaseurojen ja pankkien perustamisen syy. Silkkitien kaupasta huolehtivat aika laajasti kauppiaiden sukulaisuuteen perustuneet verkostot. Bolgar oli Volgan varrella mainio kauppapaikka, kunnes viikingit sen tuhosivat. Arabialainen matkailija Ibn Faladjan säilyneen kirjan mukaan rusit ovat pitkiä kuin taatelipalmut, vaaleatukkaisia ja vereviä sekä likaisinta väkeä, mitä Allah on koskaan luonut. Rusit käyttivät ihan tolkuttomasti humalluttavia juomia.

“Rus” lienee tarkoittanut 900-luvulla tavalla tai toisella valtakuntaa luoviin, myöhempiin venäläisiin kytkeytyneitä varjageja.

Valtavan rikkaaksi kuvailtu kasaarien valtio oli Silkkitien ja pohjanmiesten Bysantin reitin risteyksessä. Kasaarit, Mustanmeren ja Kaspian meren pohjoispuolella, muistetaan ainakin erikoislaatuisesta vedostaan kristittyjen (Bysantti), ennen pitkää Bagdadiin ennenkuulumattoman valtion rakentaneen islamin, vielä pakanallisten turkkilaisten ja ajoittain lännen kirkon ristipaineessa. He rupesivat juutalaisiksi ja heitä on kuvattu juutalaisten ”kolmanneksitoista” heimoksi. Valtion tuhosi Kievin Svjatoslav.

Frankopanin omaperäinen ajatus on suunnilleen se, että maailmankaupan keskipiste oli tuhansia vuosia Pamirin takana Keski-Aasiassa. Länsimaisuus ja länsi oli niin kurjaa seutua, ettei sen kanssa käyty ihmeemmin kauppaa pitkiin aikoihin. Silti silkki ja posliini löysivät tiensä Eurooppaan, jostaq hankittiin itään orjia. Orjakaupan suuri investoija oli ensimmäisen vuosituhannen lopulla nousuun läåhtenyt Venetsia.

Jatkan tästä aiheesta. On käytännön ongelmia. Remontti alkaa valmistua. Tänään oli viidenlaisia työmiehiä ja urakoitsijoita. Siinä se aika kuluu.

En vielä ota selvää kantaa Frankopanin kirjaan. Sen nyt näin, ettei tämä kuulu samaan sarjaan kuin teokset, joissa väitetään kiinalaisten kartoittaneen koko maailman keskiajalla tai muuta vakavaa. Pureutuminen persian- ja arabiankielisiin lähteisiin on joka tapauksessa uutta, ja luottamusta lisää, että kirjoittaja johtaa Oxfordissa Bysantin tutkimusta. – Varmaa tietoa en ole vielä löytänyt, mutta Frankopani-suku oli Kroatian alueen ylhäisaatelia jo sydänkeskiajalla. Onko tämä kirjoittaja samaa joukkoa, se on kiinnostavaa.

”Euroopan historioissa” on vanhastaan ollut ongelmana Itä-Euroopan unohtaminen.  Miten muu maailma on vaikuttanut Euroopan kohtaloihin, se on ollut lähes tutkimaton kysymys. Frankopon väittää, että lähes kaikki tärkeä tuli Eurooppaan tuontitavarana, kuten esimerkiksi kristinusko ja islam, luonnontiede, lääketiede ja matematiikka.