Snapchat ja Witcher

Sain opetusta ja jaan nyt vihjeitä. Olen ihmetellyt, mikä järki alaikäisillä on lähetellä toisilleen tekstiviestejä, kuvia ja videon pätkiä. Tiedän, että he ihmettelisivät vielä enemmän, mikä järki on kirjoittaa vuodesta toiseen kummallisia kirjoituksia tyhjään ilmaan ja ilman ansiotarkoitusta.

Siis lapsi ja hänen lapsensa viivähtivät yön ja lähtivät jo aamukoneelle ollakseen iltapäivällä suksilla Ylläksen suunnassa. Mainituista toinen oli se jo Karhunhampaan vaeltanut jälkeläinen.

Eilen turkkilaisten pilkkaamista kommenteissa käsiteltyä tuli mieleen, että sensuroinpa toistaiseksi sen kommenttikärpäsen, jota huvittaa kirjoitella rivejä äärettömän suuresta asiamäärästä, siitä mitä kaikkea Kemppinen ei tiedä. Luulen etteivät lukijatkaan suuresti kaipaa kirjoittajaa, joka ilmoittaa, etten tiedä mitään tekijänoikeudesta. Tiesin tai en, kun olin 25 vuotta ratkaisemassa jokseenkin kaikkia alan oikeusjuttuja tuomioistuimissa, asialla ei ole väliä. Se minkä olen kirjoittanut, on tekijänoikeus. Professorin tulkinnan ja tuomarin ratkaisun ero on juuri tämä.

Olen tavannut hovioikeudenneuvoksia ja korkeimman oikeuden väkeä, joista voisin itsekin sanoa, etteivät he tiedän paljon tekijänoikeudesta. En sano, koska väite on vailla merkitystä. Jos riidellään, heidän lausumansa ratkaisee, mutta minun väitteilläni on niin sanottu oirearvo. Oltuani puoli sataa vuotta tekemisissä näiden ratkaisujen kanssa ja laadittuani osan etenkin kirja-alalla edelleen käytetyistä sopimusteksteistä arvaukseni kuvitellut riidan ratkaisusta eivät ole pelkkää viihdettä.

Mainitsemissani tuomioistuimissa ja markkinaoikeudessa on muuten mielipiteeni mukaan pätevää väkeä näissäkin asioissa. Ja yleistäen: vankilat ovat täynnä viattomia, jotka tietämättömät tuomarit ovat tuominneet. Mutta ovet eivät avaudu ”viattomille”.

Halveksin kellon vietereitä. Sovin eilen kaljupäisen kelloseppäni kanssa, että hän vielä rukkaa mekaanisen Leijona-rannekelloni. Yllätys sinänsä, muta hiukan yli kahden minuutin heitto vuorokaudessa on liikaa tai sitten olen pahasti neuroottinen. Bussit, junat, iltauutiset ja monet muut asiat haluaa oikeasti ajallaan.

Jousivoimalla toimiva rannekello on tyhmä automaatti. Jouseen varastoitu voima välittyy kaavamaisesti osoittimiin, ja siinä kaikki.

”Witcher”-tietokonepeli hätkähdyttää renderöinnillään. Kuvat ovat aivan hämmästyttävän hyviä ja yksityiskohtaisia. Asialla on kuulemma puolalainen paja.

Kun surraan, etteivät nuoret nykyisin siis lue, tuossa pelissä juonen vaihtoehtoinen näyttää olevan mukana koko eurooppalainen kansansatuperinne, etenkin ihmesadut. Pelin idea on kuulemma hävittää kääpiöitä ja menninkäisiä ja kai muitakin satuolentoja. Valinnat tai valitsematta jäämiset kääntävät tilanteita aivan uusiin suuntiin. Päähenkilö, noituri, on menettänyt taitojaan ja joutuu opettelemaan niitä uudestaan. Sadun eli kuvitellut keskiajan maailma on täynnä odottamattomia ja odotettuja yllätyksiä.

Tuollainen peli ei ole tyhmä automaatti, sellainen kuin rannekello. Nyt olisi sopiva hetki sanoa, että olen tyhmä. Olen itse syvästi samaa mieltä. Tiedän tietokonepeleistä hyvin vähän. Mutta kuulemani mukaan ne vanhastaan tutut strategiapelit, jossa avataaria kehitetään porukalla, alkavat helposti käydä hermoille. Tästä noiturista kuulin mainittavan, että sen haluaa pelata jopa useamman kerran läpi. Se tulee siis samaan sarjaan kuin shakki ja parhaat pasianssit. Jos olisin etevämpi matematiikassa, laskisin esimerkiksi kolmen pakan Klondyken vaihtoehdot ja niiden todennäköisyydet. Sormituntumalla aitoja valintatilanteita on paljon. Ainakin minä joudu peruuttamaan sellaiseen kohtaan, jossa on kaksi tai useampia sääntöjen sallimaa vaihtoehtoa. Näin toimien peli näyttää menevän aina läpi, kuten Free Cell, jonka vuosia sitten pelasin tietokoneella (Pretty Good Solitaire) sata kertaa peräkkäin läpi. Yhtä jakoa joutui miettimään viikon.

Nuori väki on siis hylännyt Facebokin jo kauan sitten ja jotkut tyytyvät Instagramiin. Snapchatissa on piirteitä, jotka vaikuttavat hauskoilta.

Ajatus on lähetellä kavereille kaikenlaisia videoklippejä ja ehkä viestejä mukana. Arvattavasti opettajani lähettää näkymän Ylläksen lumitilanteesta ennen kuin tämä päivä on ohi.

Erikoisuus on se, että kuvat ja viestit katoavat palvelimeltakin vuorokaudessa ja säätöjen mukaan vastaanottajalta muutamassa sekunnissa. Vastaanottaja voi kaapata kuvan, mutta lähettäjä saa siitä tiedon. Tuonkin kuuluu voivan estää.

Idea on innostava. Tavanomainen kuvien kasaaminen kestää ja kuormittaa ja taitaa maksaakin. Tuhat kuvaa tunnissa… Kiitos ei. Itse päätin pysytellä kaukana Facebookista kokeiltuani sitä. Syy oli tämä blogi. Facebookissa on olevinaan niin paljon luettavaa ja kirjoitettavaa, että siihen menee elämä. Lisäksi kaupankäynti näyttää tunkeutuneen syvälle.

Muut voivat olla eri mieltä. En ole enää kovin kiinnostunut saamaan vaikutteita. Mieluummin ajattelen ja sitten lepään sen päälle.

Lisäksi tämä blogi kommentteineen taitaa toimia kuin Facebook. Videoilla chättäily on viehättävä ajatus, mutta kiitos ei minulle. En usko, että mielenkiinnon kohteet ovat samat – minulla esimerkiksi valon taittuminen männyn oksilla johonkin tiettyyn kellonaikaan.

Tämän asiakokonaisuuden tekee kertomisen arvoiseksi tieto, että näitä pelejä ja systeemejä kokeillaan nyt kouluissa ja etenkin yliopistolla opettajainkoulutuksessa. Olen selvillä siitä, että puhe verkkomediasta opetuksessa on enimmäkseen katteetonta. Se on vaikea ja enimmäkseen ratkaisematon alue. Mutta pelien suunnalta ja haarautuvista vaihtoehdoista voisi toden totta aueta jotain. Minulle on selvitelty Kivikauden elämä -pelin ajatuksia. Kiinnostavaa.

Yritys hyvä

Heikki Huhtamäki oli se esimerkillinen yrittäjä, jonka kaltaisia ei ole monta. Kerran kuuntelin kiusaantuneena väittelyä, oliko Alfred Kordelin liikemies vai keinottelija; tulosta väittelystä ei tullut.

Huhtamäki lahjoitti ja käytännössä rahoitti Suomen Kulttuurirahaston. Kordelin testamenttasi varansa säätiölle, joka sai hänen nimensä. Molemmissa tapauksissa varat otti vastaan Risto Ryti, Kulttiksessa kai siksi, että puuhamies oli hänen sihteerinäänkin toiminut Lauri Puntila, edellisessä Suomen parhaana asianajajana.

Ohimennen ilmaisen raivoni ja pettymykseni siitä, etten ole koskaan saanut kummaltakaan penniäkään. Syy saattaa olla sinänsä oikea arvio ansiokkuudestani.

Huhtamäki oli lapualainen, leipurin poika. Jyrki Vesikansa on 1995 kirjoittanut kirjan ”Leipurinpojan perintö”. Huhtamäen elämänvaiheet olivat lievästi sanottuna epätavalliset – hän mm. pyöri Siperiassa bolshevikkivallankumouksen jälkeen ja Vesikansan maininnan mukaan suunnitteli rauhanajan markkinointia Kannaksen suurtaistelujen riehuessa 1944. Kun usein puhutaan ”punaisista vuorineuvoksista”, jotka tukivat Kekkosta presidenttinä, Huhtamäki oli ensimmäinen. Hän tuki Paasikiveä pääministerinä ja toimi Suomi – Neuvostoliitto -seuran luottamustehtävissä.

Erikoisesta ihastelen ja ihmettelen leipurinpojan silmää brändeille. Hänen käsiensä kautta kulkivat Hellas, Ipnos, Leiras, Marli, Jalostaja ja monet muut.

Osuuskauppaliikkeet (edistyksellinen ja taantumuksellinen eli OTK:n ja SOK:n piiri) tekivät senkin tyhmyyden, että perustaessaan tehtaita tukeutuivat omiin hämäriin tuotenimikkeisiinsä. Kesti miljoona vuotta ennen kuin kuluttaja käsitti, että Panda on samassa kisassa kuin Fazer ja Hellas, eikä slogania kyllä keksitty osuuskunnan sisällä, kun karttuisa kansa alkoi vitsailla, että Katriinaa pitää panna enemmän kuin Paulaa.

Kuluttajakaupassa menestyy se, joka jaksaa poimia markat mättäiltä. Kahvin suodatinpaperi maksaa neljä kertaa enemmän, jos pakettiin on painettu saksalainen nimi. Pirkka-tuotteiden ohella suosin nykyisin Litukkaa (Lidl savoksi), jossa kulkee ihailusta mykkänä katsomassa, miten taitomiehet ja -naiset hinnoittelevat tuotteitaan.

Onneksi meillä on täällä edustettuna muitakin halpaketjuja. Viimeksi olin vailla xeropaperia, joka lienee samaa joka kaupassa, mutta hinta ei ole.

Katso sinäkin peiliin – ja suosi sekundaa!

Puhe on kuitenkin yrittämisestä. Teki minunkin mieleni pillastua kuin Vasemmistoliitto, kun työttömiä ohjaillaan opettelemaan yrittäjiksi.

Olisin itse täystuho yrittäjänä. En ole koskaan kokeillut ja iho nousee kananlihalle pelkästä ajatuksesta. Toisaalta isäni ja äitini, veljeni, isoisänä ja ainakin kymmenen lähisukulaista ovat toimineet yrittäjinä, ainakin osa hyvin menestyen.

Ellei syy ole luonnevika, kysymyksessä on suomalainen, muualla maailmassa harvinainen geeni. Jos näin on, maamme taloudellisen tilanteen huomioon ottaen joku molekyylibiologi voisi selvittää asian ja kertoa, onko ongelmalle tehtävissä mitään.

Tavallisin syy tuohon kammoon on veto päällysmiehen tehtäviin. Kun on yllyttänyt jotkut hupsut raatamaan, voi sopivalla hetkellä ryöstää kassan ja kadota. Mutta minulta puuttuu tuokin lahja – ja olen silti eläessäni tavannut monia tuo lahjakkuustyypin huomattavia edustajia. Eräskin myi pihoilla ja porttikäytävissä vettä viinana ja antoi lupaaville asiakkaille käyntikortin tapaisen, jossa oli Vesijohtoliike Huberin puhelinnumero. Vaikka Alkon kanssa kilpaileminen oli sinänsä rangaistava teko, tuon nerokkaan käyntikortin takia vesipullon heittäminen ei ollut petos. ”Tuoteseloste” oli oikea.

Brändeistä – vieläköhän tuo nimi tunnetaan. Ennen maailmassa Helsingissä juotiin raanasta ”huuperia” ja niissä rautaisissa katonrajassa olevissa säiliöissä oli firman nimi isolla ja komeasti.

Edellä olen niputtanut vapaan ammatin harjoittajat yrittäjiksi. Määritelmääni riittää, että on mahdollisuus saada liiketuloa, jonka voi sitten joko törsätä tai investoida.

Odotan että Rainer Hilli kutsuu minut ellei muusta syystä niin vanhojen aikojen muistoksi juomaan kupillisen pahaa kahvia pahvimukista, kun hänen edustamansa asianajotoimisto Roschier, minun kirjoissani vielä Roschier-Holmberg & Waselius, muuttaa Kasarmintorin varteen nousevaan aivan uuteen toimistorakennukseen, johon on tiettävästi räätälöity tilat heidän yli 350:n  kokoiselle henkilökunnalleen.

En heti muista, milloin Helsingin keskustaan on viimeksi rakennettu kerrostalo asianajotoimistolle. Edes Aikatalossa ei tainnut olla mutta ehkäpä mainitsemani toimisto oli tavalla tai toisella hankkeessa mukana, kun Keskuskadulle kohosi nykyinen rakennus, entisen Kestikartanon paikalle pyhälle maaperälle, jolla oli toiminut Helsingin palokunnan lisäksi Isänmaallisen kansanliikkeen ravintola Musta Karhu.

Kestikartanossa olen ruokaillut. Luulen että sen omisti Kalevalaiset Naiset r.y.

Mustasta Karhusta muistan Lapuan Liikkeen tilintarkastajan, jonka ruotsin kielen taitamattomuutta eräät liikkeen merkkihahmot pitivät pelkkänä etuna – kaksinkertainen kirjanpito ja yksinkertainen tilintarkastaja on hyvä yhdistelmä.

Asianomainen kuuluu päivitelleen toisillekin ravintolalaskussa mainittua kovin kallista ruokalajia ”en naken dansös”.

Luulen kyllä, että se alaston tanssijatar esiintyi Hotelli Helsingin tiloissa, ellei sitten ollut tanssiravintola Kukkuva Kello, aikoinaan tunnettu myös nimellä Fennia.

Politikoivat professorit

Tunnen olevani HIV-positiivinen. Ilmaisen itseäni kuvaannollisesti. En usko, väittäisin suorastaan tietäväni, ettei minusta löytyisi tartuttavia tauteja, jos menisin Diacorin tai muun kartellin penkkiin, jossa otetaan verta pakkiin.

Kerran maailmassa pidettiin selvänä, että lakimies tuntee lain. Se on hänen ammattinsa. Tuo ajatus sisältää toisen. Laki on olemassa. Se on kuin kivi tai kanto. Se on havaittavissa ja tutkittavissa. Siitä tiedetään kaikki tarpeellinen.

Olin itse yksi niistä professorin retkuista, jotka alkoivat sortua tarkoituksenmukaisuusharkintaan.

Kun tänään joku kollega sanoo, että hallitus käyttää EU-lainsäädäntöä verukkeena politikoinnille, kollega politikoi.

Lausuma on todennäköisesti täysin tosi. Ongelma on, ettei se ole tyhjentävä.

Valan kaavassa ihminen sitoutuu kertomaan ”koko totuuden, siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta”.

Jossakin asiassa EU-lainsäädäntö esimerkiksi ei velvoita Suomea toteuttamaan jotain tiettyä järjestelyä lainsäädännössään. Asia selvä? Ei ole. On suorastaan tavallista, että vaikka ei pakkoa ole, on tarkoituksenmukaisinta toimia EU:n osoittamalla tavalla.

Kun menee kutsuille, tiettävästi ei ole kiellettyä nousta seisomaa pöydälle rapaiset kengät jalassa. Ainakaan laissa ja järjestyssäännöissä ei ole tällaista kieltoa. Mutta tuollainen menettely ei ole tarkoituksenmukaista. Näin väitän.

Sen säännön rippeet ovat edelleen olemassa, että riitatilanteissa oikeuskysymykset eli siis kysymykset lain kielloista ja käskyistä, ratkaistaan tuomioistuimessa, mutta tarkoituksenmukaisuutta koskevat viime kädessä valtioneuvostossa. Jos siis ongelma on oikeudellinen, asialle pannaan korkein hallinto-oikeus, mutta jos kysymys on poliittinen, ratkaisija on poliittinen elin.

Poliittinen on esimerkiksi kysymys maantien oikaisemisesta tai sillan rakentamisesta. Oikeudellinen on kysymys tien ja tontin toisistaan erottavan rajapyykin siirtämisestä.

Tämä jakolinja on iät ajat myönnetty mutkalliseksi ja joka tapauksessa paksulla kynällä piirretyksi. Älkääkä kuulkaa sanoko, että jokin on ”kuin veteen piirretty viiva”. Vesirajat ovat käytännössä jopa tarkempia kuin maarajat. Ei niitä ole piirretty mutta ei ole maarajojakaan, paitsi pelikentillä. Tänään Kaliforniassa ja pian meillä jokamiehen laitteet tunnistavat maanpinnan pisteet senttimetrin tarkkuudella. Tätä GPS-järjestelmän kehitelmää kai käytetään itse ohjautuvissa autoissa niin että kaistalla pysymiseen tulee riittävän nykyaikainen kartta eikä ajoratamaalauksilla ole merkitystä. Kehitelmän takana lienee tässäkin tapauksessa armeija täsmäaseineen.

Tekijänoikeudessa jotkut kollegat korostavat ”heikomman suojaa” selvin sanoin tai tuota perustetta nimenomaan mainitsematta. Minä olen korostanut vanhastaan sopimisjärjestelmän toimivuutta ja kauhistellut paperinivaskoita, joita tyrkytetään rutiiniasioissakin käyttöön. ”Saammeko käyttää blogikirjoitustasi… oppikirjassamme…” Tällaisia sähköposteja tulee joskus. Vastaan:” Myönnän luvan. Ei maksa mitään.”

Lisäksi huomauttelen, ettei tekijä, esimerkiksi iskelmän säveltäjä, ole heikompi osapuoli verrattuna koulutanssiaisten järjestäjään, kun tekijän takana on sekä maailmanlaajuisesti toimiva yhtiö että kaikki maailman tekijänoikeusjärjestöt. ”Tekijää on suojeltava…” Ja tekijä on Disney.

Historian jo räikeäksi muuttama esimerkki on rikosoikeus, etenkin suhtautuminen rangaistukseen tuomitsemiseen. Itse muistan veristen professoreiden aikakauden; he korostivat kostoa ja yhteiskunnan väitettyä tarvetta suojautua joka taholla vilistäviltä roistolaumoilta. Sitä seurasi äkisti aivan erilainen suhtautumistapa, jota nykyhetken ymmärtämättömät haukkuvat rikollisten paapomiseksi. Todellisuudessa kysymyksessä oli kriminologian täydentäminen sotien jälkeen edistyneen sosiologian varusteilla niin että rikollisuus ymmärrettiin muiden näkökulmien ohella erääksi yhteiskuntien ongelmista, joka ei välttämättä eronnut joka suhteessa esimerkiksi tarttuvista taudeista.

EU- ja ihmisoikeusongelmat ovat tätä nykyä jatkuvasti esillä. Ne ovat tärkeitä.

Myös siksi haluan sekoittaa korttipakkaa huomauttamalla, että oikeustieteen professorit politikoivat. Se nimittäin on heidän ammattinsa ydin. Puhdasta oikeusoppia ei ole olemassa (terveisiä Hans Kelsenin suuntaan). Myös lakien tulkinta on toimintaa tässä maailmassa. Myös oppineiden professoreiden ratkaisuihin vaikuttavat heidän aikaisemmat ratkaisunsa, joista osa vaikuttaa heidän arvomaailmaansa.

Tämä on avoimen perustelemisen vaatimuksen keskeinen osa.

Kun vilautellaan yksityistämisen yhteydessä monikansallisten kartellien vaarasta, haluan selvittää, mitä ”kartelli” tarkoittaa ja edelleen ovatko kilpailunrajoitukset yleensä pahoja ja onko kilpailun edistäminen yleensä hyvä asia. En nimittäin ole varma, mikä on käypäinen vastaus näihin kysymyksiin. Olen varttunut maailmassa, jossa ”amerikkalainen” oli sanan ”paha” lyhenne.

Hiljan eräs vastaantulija oli huolissaan taloryhmän vesijohdoista ja pyysi minua sanomaan kiertelemättä, onko tuon asian tulkinnassa noudatettava lakia vai yhtiöjärjestystä.

Mietin hetken ja sanoin, etten osaa vastata (vaikka olen ollut kirjoittamassa sekä lain että tuon yhtiöjärjestyksen puheena olevia pykäliä). Tässä sulkuihin merkittyä en sanonut ääneen.

En yrittänyt selittää, että asiayhteys on tärkeä. Pitäisi tietää, onko kysymys viemäri-, lämpö- vai käyttövesiputkista. Pitäisi tietää, onko puhe oikeudesta vai korvausvelvollisuudesta. Pitäisi tietää, onko asiana salliminen vai tunkeutuminen. Jos asunnossa vuotaa valtoimenaan haljennut putki, on viisaampaa mennä yleisavaimella sisään ja käyttää pihtejä sen sijaan että keskittyisi selvittämään lain ja säännösten oikeaa sisältöä.

Kylmän tilan poika

(Kuva; The Times)

Hankala keksiä, miten asettaa sanansa, kun tuttu mies on kirjoittanut erinomaisen kirjan, joka pienen kustantajan julkaisemana lienee jäänyt aivan huomiotta.

Ainakin saa sanoa, että tämä kirja kuuluisi sosiologin ja toimittajan hyllyyn ja on omiaan avaamaan muidenkin silmiä. Kertomus 40-luulaisen ”luokkaretkestä” erittäin huonoista oloista asutustilalta 30-vuotiaana ylioppilaaksi kymppiä hipovalla keskiarvolla ja viidellä laudaturilla on sekä poikkeuksellinen että tyypillinen. Niitä asioita ei haluta muistaa.

Satun tuntemaan hyvin jonkin verran paremmista oloista lähteneen henkilön, joka hänkin aloitti oppikoulun kymmenien kilometrien päässä kotoa oman onnensa nojassa, siis koulukortteerista, ja pärjäsi. Se on kova tie.

Kirjoittamisen hankaluus on pieni pettymys siitä, että Veikko Sonninen lopettaa kirjansa ”Kylmän tilan poika” (Fabella, 2015) oikeustieteelliseen pääsyyn. Hän oli pitkään Lääketeollisuusyhdistyksen asiamiehenä. Suomen Kustannusyhdistys r.y.:n toimitusjohtajana vuoteen 2007 ja elämää oikeasti nähneenä hän tietää kirja-alasta ja sen nyt toteutuneesta tuhosta enemmän kuin kukaan toinen tietämäni oikeustoimikelpoinen henkilö.

Kirja on kahdessa suhteessa omaelämäkertana melkein ainutlaatuinen. Kirjoittaja ei kehu itseään eikä hauku muita.

Olisikohan tämä syy tarinan katkaisemiseen vuoteen 1973? Pari viittausta myöhempiin vuosiin saa arvelemaan, ettei jatkoa ole luvassa. Sääli.

Itse asioin Kustannusyhdistyksessä jo Sonnisen edeltäjän Unto Lapin kanssa ja opin arvostamaan, miten hän tekeytyi kirjaruhtinaiden joukossa vähäpätöiseksi niin että kaikki pitivät häntä vaarattomana henkilönä. Todellisuudessa Lappi oli erittäin pätevä ja parhaimmillaan kirja-alan puolustajana tilanteissa, joissa tuon saman alan edustajat olivat tekemässä järeitä virheitä.

Sonnisen kanssa oli kaikenlaista; hiukan ihmettelin, ettei hän juristina ja toimitusjohtajana osoittanut minkäänlaista mustasukkaisuutta siitä, että minä hoidin aika nurinkurisesti valtion virkamiehenä ja vielä tuomarinvirassa olevana tekijänoikeuslainsäädäntöön liittyvät asiat kaikkien kustantajien puolesta, ja yhtä ja toista päälle. Olin ikään kuin riippumaton asiantuntija.

Sonninen sanoo itseään kirjassaan luonteeltaan laiskaksi. Tuo nyt kumminkin on omahyväinen väite, koska paikkaansa se ei pidä. Mies oli ennen eläkkeelle jäämistään sellainen, että oli hänellä talikoitavana tunkio tai Kirjasäätiön Finlandia-palkinnot, kaikki onnistui ja vauhdilla sittenkin.

Hänkin osasi viimeisiin työvuosiin asti olla liimamatta rintaansa maalitaulun renkaita. Kuten kaikilla taidealoilla, kirjatoimen puolella kuljeskelee vapaalla jalalla sekä ystävinä että valeystävinä aika arvaamatonta joukkoa. Vihollisistahan ihminen aina selviää, mutta ne ystävät ne aiheuttavat ongelmia, ja pahimpia ovat herrasmiehet.

Olen meilannut Sonniselle ja kysynyt kahville. Järjestelyt ovat ongelmallisia, koska hän asuu nykyisin jossain etelän maassa. Tarvitsisin omiin töihini eräitä tietoja – mies tuntee kaksi kartellialaa. Lääketeollisuusyhdistyksen tunsin itsekin. Sen menneisyydestä jos joku kirjan kirjoittaisi, lukijalla nousisi tukka pystyyn. Yksi toimintalinja oli kopioida patenttilakiin varta vasten jätetyn aukon turvin länsimaisia uutuuslääkkeitä ja sitten tehtailla niitä omin nokin Neuvostoliittoon junanlasteittain. Ja ne lääkärit, jotka määräsivät aina Leiraksen tai Medican lääkkeitä, heillä kun oli firman osakkeita…

Sitä en tiedä enkä mene sanomaan Sonnisen puolesta, mutta minusta hipoo käsittämätöntä, ettei kukaan koskaan murhannut eräitä kirja-alan toimenhaltijoita. Kirjankustannustoiminnassa rakastettiin erilaisia ihmeparantajia ja kätten päälle panijoita, joille annettiin iso palkka. Kun kävi ilmi, ettei heistä sitten kuitenkaan ollut mihinkään, siitä ei viisastuttu, vaan otettiin sama uudelleen. Väliajan he suolsivat niin paksuja puheita, että esimerkiksi minä en kestänyt kuunnella niitä, koska niistä välittyi neitseellisen koskemattoman itsetunnon tukema syvä varmuus ikuisesta oikeassa olemisesta ja sitäkin syvempi tietämättömyys alan aapiskirjamaisista alkeista.

En uskalla väittää, että tämä perinne olisi kadonnut.

Sitä vastoin nostan esiin Sonnisen kaunokirjallisen suorituksen. Jopa Erno Paasilinnan hienossa muistelmateoksessa katkeruus pursuaa kuin suovesi saappaan alla kylmän tilan pojan muistoista. Se on totta. Se on realismia. Aivan varmasti kokemus oli nimenomaan katkera ja monille se oli myös tuhoisa. Nuorille koulutus oli toivottoman kaukana ja kirjoituspöytätöihin pitkä matka.

Sonninen kertoo aika pahoja asioita eikä kaikin hetkin säästele läheisiäänkään. Yhden kerran hän sanoo: minä tein sen, eli siis kiipesin sieltä syvältä rehelliseen työhön ja pian myös kunnon tienesteille. Isä oli sanonut olevansa varma siitä, että sellaista ihmettä ei koskaan tapahdu, eikä lapion varsi olisi pojalle yhtään antavampi. Opettajat patistivat oppikouluun, ja isä vastusti vähätellen ja piikitellen.

Kuvaus on todenmakuista ja kauttaaltaan ihmistä ymmärtävää. Ihan tekisi mieli puhua viisaudesta.

On sykähdyttävää, että kirjoitetaan demokraattisesti ja tasa-arvoisesti kehityksestä, jonka ydin oli jonkinasteinen demokratisoituminen ja tasa-arvoistuminen.

Vielä Sonnisen (ja siis minun, häntä vanhemman) maailmassa joku Iskun tai Askon pikkunilkki jakeli piikkejä kaikille karvan verran alapuolellaan oleville, eikä ihmisellä ollut arjessa mitään turvaa sortoa vastaan.

Sitäkään en uskalla sanoa, onko sellaista turvaa nyt. Sen kuitenkin tiedän, että pikkuherrojen tavat ovat siistiytyneet ja että yleinen porsastelu ei ole siinä määrin suvaittua kuin vuosikymmeniä sitten. Jopa naisten perinteisesti suunnatonta työpanosta arvostetaan, joskus.

Asiaan hirveästi vaikuttamattomana sivujuonteena kehaisen, että Sonninen on tunnettu sanaristikkomies. Kun ristikkojen ratkaisemisesta kilpailtiin kansallisella tasolla, hän kävi kahmimassa kisoista mitaleja ja myöhemmin arvostelutuomarina. Sen jälkeen hän alkoi itse laatia erilaisia ristikkoja ja aihetta koskevia kirjoja. Tämä vain kuvauksena siitä, että epätavallinen päänupin rakenne tuolla miehellä on. Ristikkoviihde tuolla tasolla edellyttää ilmiömäistä kielellistä lahjakkuutta ja kärpäspaperimuistia. Samat lahjat näkyvät kirjasta, jota suosittelen. Adlibriksestä löysin itselleni kappaleen.

Kestotesti

Kilpailijoitteni autolehtien tavoin olen nyt suorittanut uuden auton (Citroen C 4) kestotestin.

Autolla on nyt ajettu 200 kilometriä. Ostettaessa mittarissa oli seitsemän tuhatta. Joku myyjäyhtiön autonmyyjistä oli sompaillut sillä muutaman kuukauden.

En ainakaan kuullut rysäystä. Aivan uuden auton arvon sanotaan romahtavan, kun sen ajaa hallista ulos. Tämä oli siis ihannetapaus, melkein uusi.

Toisaalta sitten takarengas osoittautui vuotavaksi, tai vaihtoehtoisesti merkkivalo tai anturi vialliseksi.

Henkilökohtaisen pikkuautokorjaamoni vieressä on pikku rengasliike. Tiedän mutkan kautta yhden työntekijöistä, romanialaisen, aika kauan täällä asuneen.

Totesimme, ettei auton renkaissa eikä ripustuksessa ollut vikaa. Takarengas oli ruuvilla kiinni. Tarkemmin katsoen havaittiin, että renkaan oli lävistänyt kaksi puuruuvia, noin tuuman mittaisia.

Luultavasti myyjäyhtiön hallissa oli harrastettu remonttia. Myyjä, jonka arvoisan takapuolen alta auto vietiin, ei ollut sitten viitsinyt väistellä rakennusjätettä.

Vika korjaantui eikä maksanut paljon mitään. Merkkivalo lopetti herjaamisen. Rengasliikkeen tyypit vaihtoivat hiki päässä kesärenkaita autoihin ja pussittivat talvirenkaita säilytykseen. Kyselemällä ymmärsin, että täällä kaukana rengashotellin hinnat ovat suorastaan edulliset. Se on mielenkiintoista. Kun kyselin perimieni kirjojen takia varastohotelleja, joita löytyy täältäkin, hinnat ovat tolkuttomia.

Majoitus- ja ravitsemistoimen alalla seuraava operaatio näyttää olevan myrkkyliemen keittäminen. Pitää hankkia booraksia. Ajatukseni ei ole perustaa ydinvoimalaa, vaan muurahaisille cocktail-baari. Sitä on neuvottu eri lähteissä. Meillä ei tähän aikaan vuodesta auta paljon puhua makeita, kun muurahaisia jo vilistää tutkimassa, olisiko jossain maittava appelsiininkuori tai hillon nokare.

Suhtaudun muurahaisiin paljon kunnioittavammin kuin autoihin ja tiedän, että ne ovat miljardi vuotta sitten ratkaisseet joukon ongelmia, joiden kanssa Google ja Tesla painivat nyt. Feromoni eli hajujälki navigoinnin apuna?

Henkilöauto ja muurahainen ovat biologisesti sukua toisilleen. Molemmilla on ekso-luuranko eli ulkoinen tukiranka. Auton koreihin voisi myös kokeilla kitiiniä. Se tuntuu olevan hyvä aine.

Juutalaisautossani (André Citroën oli juutalainen, ja Louis Renault käytti tätä suruttomasti mainonnassaan) ei kuulu miehekkäitä mörinöitä, joita moottoritoimittajat niin haikailevat. Tätä nykyä joissakin melkein-urheiluautoissa ulvontaa ja pauketta soitetaan nauhalta, jotta päät kääntyilisivät parkkipaikoilla.

Päinvastoin olen luullut, että plastiikkakirurgia, jota autotehtaat harrastavat silloin kun niillä ei ole varaa tuottaa uusia malleja, olisi vahingollista humpuukia. Tässä tapauksessa niin ei ole. Ajotuntuma, käyttäytyminen kuopissa, joita pikkutiellämme riittää, kallistelu ja istuinten mukavuus ovat aivan toista kuin viiden vuoden takaisessa palo-autossa eli siinä edellisessä. Moottori on paljon pienempi, vähän toista litraa, mutta huimasti parannetun automaattivaihteiston ansiosta auto liikkuu jopa rivakammin kuin se edellinen, ja selvästi vähemmällä bensalla.

Kuten ennenkin, navigaattori on kaikkein tarpeellisin kotikulmilla. Hiljan en tiennyt, missä on Jorvaksenkaari, vaikka ajan siitä päivittäin. Muutama päivä sitten selvisin navigaattorilla hengissä autolla Leppävaaran asemalle matkustajaa vastaan. Se ei ole kuulkaa helppoa. Meillä on VR:n ansiosta nyt voimassa akuankkamainen junaliikenne: jos haluat oikealle, käänny vasemmalle. Jos haluat Turkuun, lähde Helsinkiin. Turun junat eivät enää pysähdy täällä, eivätkä Espoossa, puhumattakaan Karjaasta.

Kohteliaimmin ilmoitan epäileväni hankkeen liiketaloudellista järkevyyttä, ottaen erikoisesti huomioon metron ja pikaraitiotien jo alkuun paneman rakentamiskiihkon länsisuunnalla.

Sekä VR että Finnair lienevät turvautuneet laajasti tekoniveliin ammuttuaan itseään kerran toisensa jälkeen polveen.

Pysäköintitutka kameroineen on verraton etenkin Prisman parkkapaikalla, jossa vilistää natiaisia ja heidän runsasmuotoisia naispuolisia sukulaisiaan kärryjä työntäen ja liikenteestä vähät välittäen. Vehkeet todella näyttävät skriinillä auton lähellä tapahtuvan, ja koska näyttö koskee myös kulmia, vanha fobiani toisen auton kolhimisesta taskupysäköinnissä on nyt kuin pahaa unta.

Tässä yhteydessä on paikallaan ylistää Easy Park -puhelin-appia. Se toimii kuin pieni eläin. Uusi tarra on tulossa, mutta on se ylellistä, kun pysäköintiautomaatilla voi näpytellä omaan puhelinlaskuunsa ajan, ja sitä voi lisätä, jos juttu luistaa. Lisäksi se antaa rahasta takaisin. Jos henkilö, jota on mennyt tapaamaan, käskee minua painamaan helvettiin paukuttelematta ovia, voi autolla lopettaa näpäytyksellä pysäköinnin ja maksan vain käytetystä ajasta, siis esimerkiksi viidestä minuutista kolmen tunnin sijasta.

Ja ekologiakysymys: miksi ei hiilijalanjälkiautoa? Vastaus: ei ole varaa. Hybridija töpselimallit ovat tiettävästi hyviä, mutta ellei Suomeen saada Norjan sähköautoille myöntämiä etuja, kysymyksessä olisi ylimääräinen vero. Tulen toimeen sellaista maksamatta. Suurliikkeet yrittävät nyt maksattaa yleisöllä omat tihutyönsä. Tietääkseni sähkön varastointiteknologia laiminlyötiin tietoisesti 1914 alkaen Rockefellerin vaatimuksesta (öljy) ja sotateollisuuden vuoksi.

Trukkeja on mutta rintamakelpoisista sähkö-kuorma-autoista en ole kuullut.

Ja siitä tulee mieleeni kysymys, miksi metsäteollisuus ei näytä esimerkkiä ja maksa tukkirekkoihin häkäpönttöjä. Niitä on kai kehitelty sotien jälkeenkin. Kyllähän tukkirekan polttoainetäydennyksen pitäisi onnistua talikolla, eikä vain?

Ian Kershaw

”To Hell and Back. Europe, 1914 – 1949)” on siis se jatkuvasti mainostamani kirja viime vuosisadan historiasta.

Myös Hobsbawm (Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku) väistyy nyt. Näitä kevyemmässä sarjassa on useita ottelijoita. Raskaassa sarjassa on suuri määrä hyvinkin perinpohjaisia kirjoja, jotka ovat historiantutkimusta ja siksi väistämättä vaikeita valistuneelle yleisölle. Tutkimuksen lukeminen edellyttää aina perehtyneisyyttä aikaisempaan tutkimukseen, koska historia ei ole koskaan totta. Se on parhaimmillaan vain vakuuttavaa.

Kershaw’n uutta teosta on hyvä täydentää Tony Judtin loisteliaalla ”Postwar” -tutkimuksella. Judt, joka kuoli, kirjoitti aina hyvin. Kannattaa harkita hänen kaikkien kirjojensa hankkimista ja lukemista. Jos siis osaa englantia hyvin.

Lukijani tietävät, ettei minun arvioihini yleensä kannata luottaa etenkään kirjallisuudesta, taiteesta ja historiasta puhuttaesa.

Kustantajat tietävät sen.

Tarjouduin suomentamaan Kershaw’n kirjan (520 sivua) ensin tämän hetken tariffin mukaiseen normaalihintaan ja sitten 6500 eurolla 5 kuukaudessa. Tarjous hylättiin.

Kustantajilla ovat rahat vähissä eikä lukijoita oikein ole. Kustantajien mielestä se on lukijoiden vika. Itse olen tuostakin asiasta eri mieltä.

Koska alkuperäiskustantaja on iso, Penguin – Allan Lane, en saa sieltä oikeutta julkaista tekstiä suomeksi verkossa. Jos saisin, suomentaisin sen ilmaiseksi tämän rinnakkaisblogina. Harmi. Eivät he kirjasta vaatisi ennakkoa enempää kuin pari tonnia. En ole kustantaja. Järkevää kyllä apurahoja ei myönnetä yli-ikäisille.

Lähetän tästä kirjoituksesta linkin myös Touko Siltalalle, niin voin sitten moittia häntäkin jälkeenpäin samaan hengenvetoon. Touko julkaisee liiankin hyviä kirjoja. Kuinkahan siinä käy? Otavassa mainitsin asiasta, koska he julkaisivat Kershaw’n edellisen, tätä paljon huonomman Hitler-kirjan. Vastaus oli ”älä soita meille, me soitamme sinulle”.

Kustantajat ja kirjalliset johtajat ovat aina ylpeilleet sillä, etteivät he lue kirjoja. Jos he kuitenkin joskus toimivat toisin, he sanovat lukemiseksi sellaista, että selailevat 500-sivuista kirjaa minuutin tai puolitoista minuuttia ja ovat sitten kirjasta jotain mieltä.

Se on uutta ja hiukan surullista, että kustannustoimittajat eivät liioin tuottaisi maallemme kunniaa PISA-testissä. Joku voisi ihmetellä, etteivät kustannustoimittajat osaa lukea ja kirjoittaa, koska monet heistä ovat maistereita tai sinne päin.

Näin se vain on, ja syyksi väitetään digitalisoitumista. Se ei ole syy. Syy on ammattitaidon romahdus, ja sen syy puolestaan on alan erittäin huono palkkaus.

Tällainen sättiminen voi johtua otsalohkodementiasta. Hyvin suuri osa lähisukulaisistani ja tuttavistani toimii tai on toiminut kustannusliikkeessä, kuten olen tehnyt itsekin. Muistelmista ja historiikeista huomaa, että mainitsemani tauti ei ole alalla harvinainen. Uudessa väitöksessä mainitaan sen oireina ”persoonallisuuden muutokset, käytösoireet, sosiaalisten käytöstapojen häviäminen, tunteiden katoaminen, impulsiivisuus, toistava käytös, apaattisuus ja toiminnanohjauksen vaikeudet”.

Bingo.

Samaa oireyhtymää näyttää edustavan The New York Review of Books, (C.M. Clark), jota on yleisesti pidetty koko maailma huomioon ottaen johtavana kirjallisuuslehtenä, etenkin kun se julkaisee kaunokirjallisuuden ohella jatkuvasti arviointeja esimerkiksi historiaa ja filosofiaa sisältävistä kirjoista.

Uusimmassa numerossa julkaistussa arvioinnissa todetaan ensin sama, mitä olen itsekin toistellut. Kershaw onnistuu suodattamaan tuhat erillistutkimusta selkeiksi ja suhteellisen lyhyiksi luvuiksi. Esimerkiksi se kertomus, miten Puolan, Tshekkoslovakian ja itäisen saksan kävi Stalinin puristuksessa vuodesta 1945 vuoteen 1949, on sekä kammottava että erittäin vaikea esittää selkeästi ja pahoihin puolueellisuuksiin lankeamatta. Kershaw’n puolen sivun yhteenveto Suomen 40-luvusta välirauhan jälkeen on ensimmäinen näkemäni englanninkielinen teksti, jossa faktat ovat oikein; se on hyvä testi.

Siteeraan suiomentaen:

”Kershaw käsittelee tarinansa synkkää aineistoa ainutlaatuisella taidollaan punomalla teemat toisiinsa analyyttisesti ihailtavan selkeästi. Kirjan polttopiste on enimmäkseen politiikka tai geopolitiikka, mutta maatalous, kristilliset kirkot ja popularikulttuuri (mukaan luettuna Kershaw’n oma lemmikki rugby-liiga) saavat nekin kaikki jatkuvasti huomiota. Kertomusta Euroopan toisesta Kolmikymmenvuotisesta sodasta ei ole milloinkaan kerrottu paremmin, ja keino on tässäkin sama raitis, inhimillinen proosa, johon lukijat rakastuivat hänen edellisessä, palkitussa teoksessaan, kaksiosaisessa Hitler-tutkimuksessa. Toisilla tämän aikakauden Euroopan historioilla on ollut ja varmasti on jatkossakin enemmän kerrottavaa Euroopan sekaantumisesta maapallon muiden osien asioihin, laista, mediasta, sosiaalisesta muutoksesta ja Euroopan valtioiden kasvavasta riippuvuudesta Yhdysvalloista, jonka nousua hegemoniaan vauhdittivat kirjassa kuvatut tapahtumat. Muta Kershaw’n kertomus on valaiseva juuri siksi, että analyysissä polttopiste pidetään pienenä ja näemme siten maanosamme kuin taistelevien voimien graafisena esityksenä, kuin sääkartan myrskyrintamina ja tuulinuolina.

= = =

Sitten nousi etenkin lännessä Saksan uudenlainen politiikka; demokraattinen, moniarvoinen, rauhaan pyrkivä, yhteisymmärrykseen tähtäävä toiminta, joka tavoitteli harmoniaa naapureiden kesken. Ja silti 25 vuotta rautaesiripun kaatumisen jälkeen EU kamppailee edelleen saadakseen otteen Saksan valtion yhdistymisen seurauksista, ei siksi, että Saksa olisi uhka, vaan sen takia, että Saksan taloudellinen paino ja poliittinen voima ovat muuttaneet Euroopan Unionin sisäisen tasapainon. ”Saksan kysymys” oli Euroopan kysymys 1900-luvun pimeinä vuosina, ja sitä se on myös tänä päivänä.”

Vääriä käsityksiä

Anteeksi. Jokainen ihminen rakastaa väärinkäsityksiään. Useimmille erehdyksistä riippuminen on henki ja elämä.

Älä koskaan toteuta toisen unelmia.

Päivän mainoskikkailu on ”Suomi-teko”.

Suomi-tekoni on: murskatkaa unelmanne.

Tuossa ei lue: murskatkaa toisten unelmat. Se on isän ja äidin, vanhempien ja työnantajien ja virastojen päätoimi. Siihen voi luottaa, että tuo puoli on hoidossa.

Jokapäiväinen rytmi on kaksijakoinen eli ei mitään valssia. Se jakautuu valveeseen ja uneen. Tiedämme riittävän varmasti pohdittuamme tietoisuuden ongelmaa hyvin kauan, ettei näiden kahden raja oli pystysuora, vaan vaakasuoraan mutkitteleva.

Hyvin pieni lapsi putoaa uneen samalla tavalla kuin lakki putoaa naulasta. Nyt se itkee. Nyt se nukkuu.

Varttuneella valveen alla vetää unen eli unelmien virta. Eilen kirjoitettiin kaksipohjaisista järvistä eli saivoista, joita saamelaisuskomuksissa pidettiin todellisen maailman osina. Tänään puhutaan monipohjaisesta joesta, jonka nimi siis on ”mieli”.

Kiinalaiset runoilijat eivät jankuttaneet persikankukan kuvajaisista virran pinnasta tuodakseen esiin kauneutta tai edes kauneuden ongelmaa. Hetken katsottuaan ei näet enää tiedä, kumpi on kukka ja kumpi sen kuvajainen. Viesti on liike: virta vie kukan ja kuvajaisen. Virta on jokin, josta tunnemme vain pinnan, ja senkin huonosti. Mitä Jangtsessa on ja liikkuu aistien ulottumattomissa, siis syvällä, siitä emme saa edes tietoa.

Ja sinun mielesi on suuri joki, kuten Jangtse. Virran nimen voit vaihtaa mieleiseksesi. Minulla se on Luiro, yläjuoksu. Siellä on välähdykseltä kirkkautta, joka johtuu eloperäisen aineksen ohuudesta. Suuri osa on joko hirvittävästi tai uskomattomasti kiemurtelevaa, tunkkaisen oloista, suolla seisovaa vettä. Siellä viihtyvät ylettömiin hyönteiset eli pienet ajatukset.

Li Bao sanoi tätä 1300 vuotta sitten ja Vanha Lappi tiesi saman. Tunturissa ei elä. Taivaan tavoittelija on tuomittu kivettymään ja sitten rapautumaan.

Anteeksipyynnöllä aloittaminen johtui tällä kertaa kaksinkertaisen vaivan aiheuttamisesta lukijalle. Ensimmäinen on jo mainittu. Toinen on tämä.

Mielemme pinnalle liikkuu majesteettisesti pilvien, auringon ja kuun kuvia. Jos haluatte välttää Li Baon kohtalon, älkää syöksykö syleilemään niitä. Sitkeästi toistellut tarinan mukaan runoilija, jonka nimi kirjoitettiin ennen Li Po, oli yhdenkin kerran niin juovuksissa, että halusi puristaa syliinsä kuunsillan. Mitenkäs kävi? Henki meni. Hukkumalla.

Päivän sanat ovat osakeyhtiö ja yksityistäminen. Kello ei ole ihan kahdeksaa aamulla, mutta olen jo kohdannut aamuannoksessani televisiota ja lehtiä puoli tusinaa tapaa käyttää noita sanoja vasten mieltä.

Osakeyhtiö on edelleen monella kielellä ”nimetön yhtiö” eli anonyymi (société anonyme). Yhtiölle voi olla nimi, mutta osuuksilla ei ole. Rahasijoitukset ovat nimettömiä.

Järjestelmän sanotaan syntyneen varhaisrenessanssin Italiassa. Kaksinkertaisesti väärin. Tuntemamme järjestelmä syntyi noin tuhat vuotta sitten nykyisen Barcelonan seudulla; sääntöjä ja sertifikaatteja on tallella yllättävän paljon. Ja osakeyhtiöllä oli selvä malli antiikissa, hautausapuyhdistykset, joiden keskeinen tehtävä oli omistaa ja hallita hautausmaita. Se oli iso asia monijumalaisissa miljoonakaupungeissa. Niistä kehittyi korporaatio eli korpus eli kirkko.

Osakeyhtiön tarkoitus ei ole tuottaa voittoa. Osakeyhtiö on tapa jakaa vastuuta rahallisesti ja toiminnallisesti. Lähi-ilmiö on vakuutus, etenkin merivakuutus. Rahat menevät, jos kauppa ei käy. Mukana olijat saattavat selviytyä menettämällä vain sijoituksensa, ei koko omaisuuttaan.

Joku sanoi aamulla: osakeyhtiö on aina yksityinen. Ei ole. Suomessa on jos mitkä määrät kuntien tai valtion yksin omistamia osakeyhtiöitä. Se sekä etu että ongelma. Valtion yksin ohjaaman toiminnan suuri ongelma on vastuun kohdistaminen. Monta sataa vuotta selvittiin valehtelemalla, että yksittäinen viranhaltija ei vastaa virheistään. Eräiden virkamiesten erottaminen tehtiin hyvin vaikeaksi.

Yksityistäminen kai tarkoittaa julkisen vallan toimien ostamista elinkeinonharjoittajilta. Sitä on tehty aina. Kansakouluuni ei perustettu halonhakkaajan tointa, vaan tehtävä ulkoistettiin Mies-Miinalle ronttipalkalla.

Kysymys on miten. Miina-vainaa voitiin vaihtaa johtajaopettajan päätksellä toiseen ”alihankkijaan”. Onneksi niin ei tapahtunut. Ikävän työn tekijät eivät olleet siihen aikaan järjestäytyneitä ja työehtosopimukset olivat lapsenkengissään.

Kysymys on siitä, miten vastuu organisoidaan, ydinkysymyksenä kenen tehtävä on toimia ja ketä moititaan, jos asiat joutuvat hunningolle.

Osakeyhtiö ja yksityistäminen on yksi järkevä malli. Kauhavalla oli Jylhän Sähkö Oy. Isosisäni saattoi olla sen suurin asiakas elokuvateatterin takia. Hallituksen jäsen hän varmasti oli vaikka varoi järkevästi kaikkia kunnallisia luottamustehtäviä.

Ja firma oli ”yhtymä”, ei yhtiö. Syy oli toisaalta isoisäni itsevaltainen luonne eli halu käskeä ja päättää eli siis käytännössä vastuu. Elinkeinoelämän ”demokraattisuuden” vaikutuksista hän oli suorittanut itse osallistuvaa havainnointia talvella, keväällä ja etenkin kesällä 1918.

Taas mauton kirjoitus

Sommittelin kuvitteelliseen kansalaishakemistooni lisää artikkeleita.

”Jukka Xemppinen (synt.1944 -  …), talollisen serkku, Kauhava…

Saavutettuaan tietynlaista mainetta näissä tehtävissä pääkaupunkiseudulla palasi K. kotimaakuntaansa, jossa hän pian upposi hengelliseen haaveiluun ja vaipui entiseen vähäpätöisyyteensä. Päivänsä hän päätti lukuisista häväistysjutuistaan maakunnankuuluna nurkka-advokaattina.”

Muistokirjoituksessaan Sanomat esitti taitavasti tiivistetyn yhteenvedon vainajan saavutuksista ja lopetti:” Xemppisen luottamustehtävistä mainittakoon toiminta asunto-osakeyhtiön varatilintarkastajana useiden vuosien ajan. - Vainaja oli Pirkka-tuotteiden harras ystävä, ja niinpä hänen muistotilaisuudessaan osanottajien kesken etuseteli.”

Luultavasti elämä on säilynyt toistaiseksi maapallollamme tiettyjen eliöiden, etenkin ihmisen, myötäsyntyisen pintapuolisuuden ansiosta.

”Typeryyksien sanakirjoja” on paljon, ja jotkut niistä ovat oikein hyviä. Äitiemme ja isiemme sananlaskut ovat kuluneet puhki. Jotkut ovat menneet rikki. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.” ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.”

Aivan kuin kansan ja sen hallitsijoiden keskuudessa olisi piillyt poliitikkoja, jotka osasivat veistää, tasoitella ja kiillottaa pahat teokset hyviksi, tarvittaessa aivan erinomaisiksi.

Väärin ymmärretyn darwinismin ja natsismin suunnattoman menestyksen takana on syitä. On turha lähteä seulomaan niitä näkyville iskulauseista, opinkappaleista ja tunnuksista.

Oli puhe kristinuskosta, demokratiasta, kommunismista tai natsismista, itse opit osoittautuvat ihmeellisen köyhiksi, kun niihin syventyy.

Ei sillä hyvä, että liikumme heikoilla jäillä. Näin teemme, mutta ymmärrämmekö, ettei jäitten alla ole lainkaan vettä. Järvet ovat valuneet kuiviin.

Itse olen tuuminut kääntyä saamelaisen animismin kannattajaksi, mutta toivon, ettei näistä pohdinnoista puhuttaisi kirkolliskokouksessa, koska arkitodellisuudessa olen yrittänyt väittää kannattavani Golgatan kavereita tai sen kirkkonummelaista paikallisosastoa GIF (Golgata Idrotts Förening).

Saivojärvi on kaksipohjainen. Näin ajattelivat eräät saamelaiset, noidat vallankin ja lentonoidat poikkeuksitta.

Me pilalle valistuneet arvelimme ennen, että taivas on tyhjä aukko, jonka olemassaolo antaa tilaisuuden pitää meitä silmällä. Toiset luulivat tietävänsä, että sieltä siivekkäät kuolemattomat paiskovat niskaamme kuumia kiviä, sellaisia kuin lämmitetyssä saunassa.

Saivojärven pohjassa voi olla lähteensilmä, jota sen toisen, alla olevan järven vedet pulppuavat. Tai se voi olla kuin räppänä. Jos mies ei saa kalaa, syy saattaa olla kalojen karkaaminen alempaan järveen.

Opinkappaleista demokratia on tällä hetkellä muotia. Se on niin helppo ymmärtää vastavuoroisuuden säännön muunnelmana: samalla tavoin kuin minulle, myös sinulle.

En tiedä, onko oman itsen tuntemisen fysiikkaa yritetty. Ranskassa viisaat kirjoittivat vielä äskettäin vallankäytön mikrofysiikasta. He jättivät hyväntahtoisesti selittämättä, mitä on mikrofysiikka. Jos sana on tullut mieleen mikrohistoriasta, se voisi tarkoittaa ”aistein tarkasteltavissa” apuvälineittä tai sellaisia käyttäen.

Vallan kvanttikenttäteoria on selvä. Ihminen, joka jää yksin, vajoaa heti maan alle ja muuttuu maaksi. Sitä ennen hän voi vahingossa pudota taivaaseen kuin kivi. Painovoimalla ei ole suuntaa. Suunta tulee ajankohtaiseksi, kun jokin massan omaava kohde, esimerkiksi ihminen, on joutunut painovoiman kynsiin.

Koska tänäänkin ja etenkin huomenna Ylen jatkaessa aiheesta moni kulkee tukka silmillä ja piilottaa panamahattunsa hyllyn pimeimpään nurkkaan, asiaa on käsiteltävä.

Joka päivä joku luulemani mukaan järjissään oleva puhuu tai kirjoittaa demokratiasta ja veroista, etenkin veroparatiiseita.

Puhuja ei siis huomaa, että esimerkiksi progressio on ”epädemokraattinen” ajatus. Rahallista rasitusta ei voi jakaa tasan. Ihmisellä ei ole kykyä upottaa itseensä, siis biologiseen ja perus-sosiaaliseen elämäänsä itse asiassa paljonkaan varoja. Kolmekymmentä prosenttia ansioista on aivan eri asia sille, joka ansaitsee kolme tuhatta kuin sille, jonka ansiot ovat kolmekymmentä tai sataa tuhatta.

Kommenteissani vilahti kadonneitten aikojen kuvia, kuten käsitteet Idealismi ja Materialismi. Luulin niiden menneen muodista vuonna 1905. Ensin ne osoittautuivat epätarkoiksi ja sitten epätarkoituksenmukaisiksi. Mutta demokratia ja raha ovat ideoita ja niiden edistäminen on idealismia, eli sanojen perässä kulkemista. Lisäksi ne ovat kaksipohjaisia järviä. Kun niistä sanoo jotain, myös vastakohta on totta.

En pysyisi hengissäkään ilman raha ja demokratiaa, mutta näin sanoessani tarkoitan hiukan eri asioita, kuten ravintoa ja oikeutta säälliseen kohteluun. Mutta demokratia on joukko menettelytapoja ja se ei ole demokraattinen sääntö, että se päättää eniten, jolla on eniten rahaa. Tuo on kuitenkin liiketoiminnan sääntö, mutta sitäkin rajoittaa toinen sääntöjen ryhmä, jota sanotaan vähemmistön suojaksi. Hallituksen jäsenet eivät esimerkiksi voi päättää, että osinkoa jaetaan vain heille ja heidän kavereilleen.

Aiheen kirjoitukseen antoi oikeastaan siivoaminen. Käyn läpi runsaita papereita. Vastaan tuli Kansallis-Osake-Pankin osakekirja leimoineen ja allekirjoituksineen.

Ensin menee maine. Sen jälkeen myydään piano.

Pohjanmaa

Etelä-Pohjanmaa on saari, johon pääsee myös kahlaamalla. Suomenselkä oli hankalakulkuista, ja menneen ajan viljelyn ja metsänkasvun kannalta onnetonta.

Maakunnan maaperä ja maisema ovat Suomen muuttuneinta. Lakeus on kohonnutta merenpohjaa, jota olivat tasoittaneet jo jääkauden sulamisvedet. Joet ovat uponneet syvälle uurtuessaan pehmeään ainekseen, ja ovat ne olleet äkkinäisiä muuttamaan kulkuaankin.

Käsityksemme kattavassa Suomessa, joka syntyi 1861 tai pian sen jälkeen, Euroopan viimeisistä nälkävuosista selvittyä, kauppa kasvoi ja syntyi teollisuutta. Pohjanmaalla sellainen jäi olemattomiin.

Ovatko kielenviholliset huomanneet, että kaupungit, kauppa ja siis raha olivat koko maakunnassa ruotsinkielisyyden tyyssijoja, kuten Vaasa?

Mutta Pohjanmaa keksi ja perusti väkivaltarikollisuuden ja sen jälkeen keinot sen rauhoittamiseen.

Minulla on uusi ajatus puukkojunkkarikaudesta. Nykyisen Suomen alueella on koettu liian läheltä vain kaksi sotaa. Isoviha eli vielä taannoin puheissa ja muistoina. Napuen taistelusta sanotaan vitsikkäästi, että se (1714) on edelleen mieshukaltaan Suomen historian pahin päivä. Keihäällä puhkottuja ja kirveellä tapettuja oli yhdessä päivässä 2600, ja suuren sodan tuossa vaiheessa he olivat suurelta osin paikallisia talonpoikia ja talopojan renkejä. Tali-Ihantala ei tule lähellekään. Wikipedian ilmoittamat tappiot ovat summittaisia lukuja mutta oikeansuuntaisia.

Suomen sota 1808-1809 tahtoo unohtua ja Runebergin luultavasti tietoisesti valheellinen propagandakirjanen ”Vänrikki Stoolin tarinat” sivuuttaa jokseenkin kaikki tosiasiat.

Ruotsin armeija menetti 10 000 miestä, ja se on paljon. Oravaisten taistelu oli ihan oikeaa sotaa, kaatuneita lähes 800 kerralla. Haavoittuneiden olot ja siviilien kärsimykset olivat erittäin pahat etenkin sodan loppuvaiheessa.

Kaksi armeijaa kulki kumpikin kahteen kertaan Pohjanmaan poikki; ruotsalaiset, joka tarkoittaa siis enimmäkseen suomalaisia, kävivät Oulun lähellä kääntymässä, etenivät takaisin Alavudelle.

Gerillasota on jäänyt historiateoksissa suhteellisen vähälle. Venäläisetkin valittivat ”kiihotettujen talonpoikien” toimista ja kostivat sen siviiliväestölle.

Jos Pohjanmaalla oli havaittavissa vielä 50 vuotta (tai 150 vuotta) myöhemmin tiettyä välinpitämättömyyttä viranomaisista ja epäilyä heidän toimintansa tehosta, siemenet ovat kenties tässä.

Elleivät puukkojunkkarit itse, heidän isänsä ja äitinsä olivat opiskelleet valtio-oikeutta lähietäisyydeltä katsellessaan armeijoiden menoa ja menettelyä.

Ajatus maalaisväestön jonkinlaisesta oikeussuojasta ei ollut vielä syntynyt. Talonpoika oli paljon arvottomampi kuin hänen sikansa.

Kurittomuus ja jatkuva epäjärjestys pani keksimään esimerkiksi Lapualla erityisen kyläjärjestyksen, joka oli aika ankara.

Mikä merkitys syvällä turvattomuudella oli herännäisyyden syntymiseen sotaväen raastamalla alueella Pohjois-Savossa ja Pohjanmaalla, sitä en mene sanomaan. Herännäisyyden ydinaate oli joka tapauksessa oman ja lähimpien ihmisten ymmärryksen (ns. omantunnon) etusija verrattuna erilaisten pappien, piispojen ja kuvernöörien käskyihin. Ilmiöllä ei oikein ole eurooppalaisia vastineita, vaikka liikettä nimitettiin ruotsiksi pietismiksi.

Hyvin monet omia aikojaan syntyneet kansalaisliikkeet aloittivat suuntautumalla tapojen raakuutta ja siveettömyyttä vastaan. Muutaman ylioppilaan, seminaarilaisten ja valistuneiden kansanmiesten Kauhavalla perustama Nuorisoseura oli alkujaan hyvin aatteellinen. Minulle Nuorisoseura merkitsi pelkästään tanssipaikkaa, mutta heti sotien jälkeen perheeni ja sukuni puuhasi erittäin innokkaasti purjelentokerhossa, seuranäyttämöllä ja ties missä.

Nuorisoseuran välillinen vaikutus oli hyvin suuri. Maa- ja metsätalous muuttuivat hyvin nopeasti viljanviljelystä karjatalouteen ja järkiperäiseen metsänhoitoon. Pitäjät olivat pullollaan erilaisia seuroja, jotka hankkivat vakavissaan apuun osaajia perustaessaan meijereitä, siirtyessään järkevästi suunniteltuihin auroihin ja äkeisiin ja hyvin pian käytännön toimiin, kuten ojitukseen ja sitten sähköistämiseen.

Väestön ja virkakunnan välimiehinä toimivat kansakoulunopettajat. Pelkästään Pohjanmaalla näyttää vaikuttaneen samanaikaisesti joka pitäjässä tuon ammatin edustajia, jotka uhrasivat vuosikymmeniä kaiken liikenevän aikansa erittäin konkreettisten parannusten ajamiseen.

Maininnan ansaitsevat raittiusliike, joka todellisuudessa aloitti toppuuttelemalla keskenkasvuisten lasten ja odottavien äitien kirkkaan viinan käyttöä, kansanopistot jotka vähensivät maalaismiesten syvää vihamielisyyttä ja epäluuloa kirjoja ja lukemista kohtaan, ja kaikki ne hankkeet, joiden tuloksena oli erittäin menestyvä kotiteollisuus eli siis pitkäjänteinen ja etenkin naisten asemaa kohottanut keino ansaita rahaa. Aatteelliselta pohjalta nousivat myös kansanpankit säästökassa ja osuuskassa, ja palovakuutustoiminta. Ja maakuntalehdistö oli sosiaalinen media. Nuo opettajat kirjoittivat avustuksia kynät savuten, ja ammattitoimittajat välillä kirpeästikin nurkkakuntien ja korpiloukkojen oloista.

Suomenselkä on suuri vedenjakaja. Vielä suurempi vedenjakaja oli rautatie, joka lopetti Pohjanmaalla kurittomuusliikehdinnän kerrasta. Äkkiä Vaasan ja Tampereen kasakat olivat ajassa mitaten kovin lähellä. Ja sitten rautatie määritteli kansalaissodan rintamalinjoineen ja kuljetuksineen ja oli suojeluskuntien rakennetekijä.

Seuraava maakunnan viranomaisvihan symboli olikin sitten musta henkilöauto. Sellaiset alkoivat kulkea korpiteillä 30-luvun alussa. Ajoneuvokanta oli hyvä spriin salakuljetuksen takia. Työväenaate jäi menestyksettä, koska työläisillä ei ollut autoja.

Leppäkeihäs

Olympiakomitea joutuu ottamaan kantaa leppäkeihääseen. Näinä päivinä Wahlroos-merkkinen lentää jättiläiskaaren.

Ihmetystä herättää kyllä myös toinen Nordean johtaja, joka myönsi televisiolle johtamansa yrityksen toimineen omistajien edun vastaisesti harjoittamalla laajaa notariaattitoimintaa Panaman kanssa saamatta itse siitä rahallista hyötyä.

Olen siis ollut mukana etenkin oikeudellisten rutiinien pyörittämisessä usein mainitsemani 50 vuotta. Yhdenkin kerran piti perustaa kiireesti 100 asunto-osakeyhtiötä ja laatia kaikille peruspaperit. Se taisi olla Myyrmäki, ja kiire oli. Toimeksianto oli taloudellisesti tuottava. Uudemmalta ajalta muistuu heti tyyppitehtävä kirjoittaa paksu nippu toisiinsa liittyviä konkurssituomioita. Lakimiehet tietävät, että konkurssituomio on aina konstikas, koska niin usein mukana on riitautettuja ja lakiin perustumattomia valvontoja, ja etuoikeudet on todettava.

”Narri kartanon valtiaana” ei ole Wahlroosin elämäkertateos, vaan Dostojevskin romaanin nimi. Niin valitettavaa kuin se onkin, jouduin seuraamaan aika läheltä, miten Wahlroos ja Kouri toimivat salkunkantajina eli hyvin vaatetettuina juoksupoikina ja osasivat nopeaälyisinä miehinä ryhtyä kasaamaan kantamiaan rahoja omaankin lukuunsa, kun meneillään oli hyvin vaikea ja erikoinen liikepankkien harjoittama rajoittamaton upotussota. Se on harvinaista, että jopa kolmen suurpankin johtajat menettävät samanaikaisesti todellisuudentajuksi, mutta niin kävi, ja siitä on paljon kirjallisuutta ja tutkimusta.

Noista ajoista olen nähnyt nämä herrat, ekonomisteja siis molemmat, saman hengen lapsina. Toinen on kuollut, toinen tiettävästi ei.

Erikoista muuten, että taloustieteestä esitetään jatkuvasti aiheettomia käsityksiä. Ei kukaan kysy meiltä lakimiehiltä ennusteita ja se on hyvä. Mistä me tietäisimme. Taloustieteilijät eivät liioin ennusta paremmin kuin kampaajat ja taksinkuljettajat. Taloustiede kehittää etenkin analyyttisia välineitä eli keskittyy talouden rakenteen ja liikevoimien selvittämiseen.

Tällä viikolla on ollut hiukan enemmän todellisia uutisia kuin jaksaisi sulattaa. Se on vaikea tilanne medialle.

Koska Panaman papereita Suomessa julkistavat ilmoittivat etukäteen, että nimiä saadaan tulevana maanantaina, niukkoja tietoja on jouduttu pyörittelemään. Eilen televisiossa puolueiden puheenjohtajat väittelivät ja tänään esiintyjille jaetaan pisteitä.

Erilaiset asiantuntijat ja toimittajat eivät ota uskoakseen, että julkinen väittely on mutkikas ja ristiriitainen asia.

Oikeudenkäynnissä, sekä Suomessa että anglosaksisissa maissa, se osapuoli, joka ryhtyy väittelemään, on jo hävinnyt jutun eli menettänyt mahdollisuutensa. Tästä on paljon väärinkäsityksiä. Tuomareihin eivät vaikuta hiukkaakaan koulumaisen väittelyn temput. Oikeudenkäynnissä esitetään väitteitä ja sitten niille perusteita ja vastaperusteita. Se on ihan eri asia.

Sitten on tohtorinväitös. Se on akateeminen näytelmä, jonka tarkoitus on markkinoida asianomaista yliopistoa ja professoria, vähemmässä määrin väittelijää ja yleisesti tutkijan töitä myönteiseen sävyyn. Tilaisuuden uskottavuus on samaa luokkaa kuin koulun satunäytelmän. Aina silloin tällöin sanailu yltyy kiinnostavaksi, mutta melkein aina aihe on niin kapea, että hyvin harva kuulija ymmärtää, mistä puhutaan. Jos väitöksen ilmaantuu uskottavuuden sävyjä, silloin väitöskirjan ohjaaja, useimmiten se tyyppi, joka nuokkuu keskellä, on epäonnistunut. Kyllä väitöskirja on tarkastettava riittävän monta kertaa etukäteen, ja niin tehdäänkin melkein aina.

Tässä asiassa voin myös vedota laajanpuoleiseen omaan kokemukseeni eri rooleissa.

Poliittinen väittely, etenkin televisiossa, rinnastuu yleisiin huveihin, esimerkiksi oopperaan. Sisällöllä ei ole väliä tai sitä ei ensinkään ole. Soolojen ja duettojen sekä jonkin harvan ensemble-kappaleen luomat mielialat vaikuttavat. Poliitikot varmaan kadehtivat muita estraditaiteilijoita. Esimerkiksi sirkuksessa näkee todellisia temppuja. Poliittisessa väittelyssä en muita koskaan nähneeni sellaisia.

Ajatelkaa Churchillia, josta muistatte vain tunteelliset vuodatukset (jotka olivat äärimmäisen korkeatasoisia) mutta ette muista 1930-luvun yrityksiä vyöryttää natsismiin myönnytellen suhtautuvat, kuten istuva hallitus. Ajatelkaa Rooseveltia. Hän myönsi usein itse, että radioiduissa esityksissä ratkaisi äänensävy ja puheen tempo. Hän osasi rauhoittaa ja luoda sellaista tunnetta, että häneen voi nytkin tukeutua. Sillä ei ollut väliä, oliko se totta.

Ajatelkaa Timo Soinia, joka taitaa olla edelleen puoluejohtajista paras esiintyjä. Koko Suomi ja lisäksi Soini itse myöntävät, ettei väitteillä ja perusteluilla ole ollut mitään väliä. Vaatimukset ja lupaukset on sivuutettu, ”jytky” muistetaan samassa hengessä kuin jokin Granlundin tekemä maali.

Tässä ei ole mitään kyynistä. Poliitikkojen asiat ovat yhtä monimuotoisia ja muuttuvia kuin liikkeenjohdon. Mitä tehtäisiin pankinjohtajalle, joka lupaisi tehdä ensi vuonna jotain tarkemmin määriteltyä? Erotettaisiin. Johtajan tehtävä on coachata joukkueensa voittoihin.

Oikeudenkäynnissä – jos kantaja ja vastaaja eivät esitä ja perustelu väitteitään selkeästi, esittelijä ja joku tuomareista tekee sen, kirjallisesti. Muutoksenhaun kannalta on huono juttu, jos näin käy. Selkeistä väitteistä voi riidellä senaatin peräseinään asti, väittelystä ei. Ja jokainen tuomari tietää, että komeasti kieputteleva asianajaja esiintyy nyt paikalla olevalle asiakkaalleen ja osoittaa ansaitsevansa kovan palkkion. Tuomioistuimelle osoitettua ei tarvitse näytellä.

Parhaassa tapauksessa asianajaja ja oikeuden puheenjohtaja vaihtavat repliikkejä yhtä värittömästi ja täsmällisesti kuin putkiurakoitsija ja LVI-suunnittelija piirustusten ääressä, sääntökokoelma eli voimassa olevat normit käden ulottuvilla. Ja kun maallikko kysyy, pannaanko terästä vai kuparia, jompikumpi asiantuntija vastaa, komposiitti 16 x 2. Korroosionkesto ja helpompi käsitellä. Ja sitten seuraava asia!

Savua ilman tulta

Ovella Sakari Toiviainen sanoi, ettemme ole nähneet 35 vuoteen, ja minä väitin, että on siitä pidempi aika- Hän kysyi, poltanko vielä piippua, ja sytytti omansa. ”Me olemme sitten viimeiset”, hän sanoi, ja minä ajattelin, että se on tunnustettava. Sarjassa miehet yli 70 vuotta tuo puuha kulttuurilaitosten kulmilla on yhtä harvinaista kuin sadan kymmenen metrin aitajuoksu ikäluokassamme.

Laitos oli ooppera ja juuri oli nähty sukulaisten ja ystävien kanssa ”Taikahuilu”, joka oli vielä hurmaavampi kuin arvostelut antoivat ymmärtää. Se berliiniläisten ajatus, että näyttämön kohdalla olikin valkoinen seinä ja vähän avattavia ovia, ja että lavastus oli toteutettu kokonaan piirretyillä filmeillä ja heijastetuilla kuvilla parhaaseen 1920-luvun henkeen, toimi aivan loistavasti.

Nirsoiluvaiheessa kotiin päin ajaessa tuli tosin puheeksi, että tuo erittäin tarkkaa ajoitusta vaativa keksintö, jossa siis oikeat laulajat ovat esimerkiksi taputtavinaan liikkuvia piirrettyjä kissoja ja pakenevansa verenhimoisia koiria, pakotti puolestaan niin tarkoin mietittyihin tempoihin, ettei Taikahuilulle tyypilliseen hurvitteluun eli hidastuksiin ja kiihdytyksiin, paisutuksiin ja vaimennuksiin, ohi valmiiksi harjoitellun, ollut tietenkään varaa.

Parissa kohtauksessa oli teatterisavua. Istuimme etupenkissä. Ei mennyt savu silmiin.

Aamupäivällä automme oli syttynyt palamaan. Kaupungilla olimme siksi uudella autolla.

Ajatus oli käydä viimein vilkaisemassa, mitä autot maksavat, koska oma alkoi täyttää vuosia ja se valitettavasti näkyi huoltolaskuissa.  

Olin haistanut käryn Piispansillan paikkeilla, ja Olarin Vehon pihaan pysähtyessä tuli kiire, koska savua tuli näkyvästi konepellin alta.

Olen yhden auton polttanut. Tiedän ettei se sammu kuin tukahduttamalla. Tämä ei roihahtanut kunnolla, ja apu oli lähellä. Tänään tai lähipäivinä saan kuulla, mikä siinä autossa paloi. Huollon pikasilmäilyssä todettiin, että kysymys ei ollut roskista tai vastaavasta, niin että sähkölaitteet käydään läpi, onnellista uutta omistajaa ajatellen ja minun kustannuksellani.

Ei tämä vetänyt veroja edelliskerralla, josta on ainakin 20 vuotta. Oli se komeaa, kun autoni moottoritilassa paloi Ruotsalaisen teatterin ja Akateemisen kohdalla Espalla, paloautot tulivat koeasti ulvoen Korkeavuorenkadun mäkeä ja minä pinosin tuomioistuimen asiakirjavihkoja sisältäviä kasseja jalkakäytävälle. Oli kesähelle; se olikin yksi valkeanvaaran syistä, mutta varsinainen kipinä tuli hitaasti eristettään kaasuvaijeria vasten kihnuttaneesta sytytystulpan johdosta.

Jokainen sahanomistaja tietää, tätä minulle tähdensi moittivalla äänellä jälkeenpäin moni, ettei palokunnan hälyttämisellä ole todellakaan kiirettä, sen jälkeen kun ihmiset on toimitettu turhaan. Niinpä minulle jäi vakuutusyhtiön yllättävän ratkaisun johdosta moottoritilan tulipalon jäljiltä kunnostettu auto. Arvannee, ettei siitä eroon yrittäessä lauluja lauleltu.

Huvin päin olimme tehneet luettelon, mitä merkillisyyksiä autossamme pitäisi olla, jotta vaara tappaa itsensä tai muita vähenisi merkittävästi. Nykyaikainen jalankulkija ja kärryjen lykkääjät nuuskiva tutka kosketusnäytöllä oli ykkönen ja kaistavahti kakkonen. Meidänkin autossamme takasektoreihin jää pimeä kulma, johon kokemuksen mukaan mahtuu iso ja ruma pakettiauto. Elämässämme moottoritielle ajaminen on arkipäivää.

”Taikahuilun” hengessä ihmeitten aika jatkui. Meidät kutsuttiin kohteliaasti kokeilemaan melkein uutta Citroen-nelosta, joka temmattiin jonkun autonmyyjän takapuolen alla. Ajettu pari kuukautta, alle kymmenen tuhatta. Ja siinä oli kaikki nuo laitteet ja lisäksi automaattivaihteisto, johon olemme ehtineet vuosien kuluessa täysin tottua ja suuresti mieltyä. Vain hiukan leikilläni olen joskus sanonut, että korkeaan ikään ehtineille automaatti pitäisi määrätä pakolliseksi. Se ei tuo monen asian tekeminen samanaikaisesti tarkkaavaisuudesta tinkimättä ole alkuunkaan samaa kuin ennen.

Kokeilun aikana kävi ilmi, että tämä olikin oikea automaattivaihteisto ja kuusi vaihdetta eteen. Sen vuoksi hiiviskely laahustamisvauhtia valoissa ja sateisella kaupungilla on erikoisen pehmeää. Sitä olin jo tullut kokeilleeksi, että moottori sammuu ja käynnistyy omia aikojaan.

Oikeustoimia tehtäessä tunnustin olevani suurrikollinen liikennealalla. Myyjät osoittivat koulutusta ja kokemusta kauhistelemalla asiaankuuluvasti päällekkäisiä sakkojani katsastamattomalla autolla ajamisesta viime kesänä. Ehkä papereihini pantiin, että ostaja on hupelo, ja hintaa lisättiin vastaavasti. En tiedä.

Nautittuamme maittavan makkarakastikkeen muusilla työpaikkaruokalassa ajelimme kotitanhuville ja tämän kirjotuksen postaamista seuraava urakka on löytää luovutustodistus, se muualla kuin ajoneuvossa säilytettävä osa. Tiedän että se on tässä huoneessa, mutta tässä huoneessa pistäytyneet taas tietävät, että se on laiha lohtu.

Jos nyt joku edellä olevan luettuaan päättelee, että käsillä ovat riittävät perusteet suljettuun laitokseen sijoittamiseen, ottaen huomioon tapahtumista ilmenevät ja niihin johtavat seikat, minulla ei valitettavasti ole esittää vakuuttavia vastaväitteitä.

Ensimmäistä kertaa aloin ajatella, että historian ja etenkin eri taiteiden historian jako klassiseen ja sitten romanttiseen aikakauteen taitaa olla vääristävällä tavalla mielivaltainen. Mozart on klassikko ja edustaa päättyvää rokokoota, Beethoven varhaistuotantonsa jälkeen romantikko ja Schubert täysiverinen sellainen.

Romantiikkaa määrittelee yksityinen kohtalon tietoisuus. Kukin vaeltaa oman tähtensä alle, monesti eriskummallisissa oloissa. Koettuani tällaista romantiikkaa pitkin päivää aloin tosissani miettiä, että ”Taikahuilu” kaikessa päättömyydessään on romantiikan mieleen tuleva teos, ja sen kuulee myös harmonian käsittelystä, ja Don Giovanni on sitä vielä enemmän. Tämä Berliinin porukka kuuluu tehneen myös Giovannin uusasiallisuuden keinoin. Olisi kiva nähdä.

Ulkosatama

Verot pitäisi poistaa…

Suomessa vielä ennen sotia verojen merkitys ja verojen maksaminen oli jotain aivan muuta kuin myöhemmin.

Kaksi asiaa on muuttunut ratkaisevasti. Toinen on ajattelutapa eli mentaliteetti. Toinen on valvonnan tekniikka.

Kauan sen jälkeen kun oikeaa valtion rahaa alkoi olla kierrossa valtio keräsi merkittävimmän osan tarvitsemistaan varoista tulleilla.

Venäläinen virkamiesten lahjonta johtui alkujaan rautateistä, niiden puutteesta. Sotilaiden ja kuvernöörien ja pikkuvirkamiesten odotettiin hankkivan elantonsa saalistamalla. Virkamiesten metsästäjä-keräilijä-kulttuuri oli niin mieluisa, että jotkut näkevät sen jatkuvan edelleen Venäjällä. Joissakin maissa, joista Suomi saattaisi olla esimerkki, on ehkä menty liiankin pitkälle valvomalla, etteivät voudit varasta. Erilaisissa ruljanssiriihissä ministerit leikkaavat kuin hullut räätälit ja tarjoavat porkkanaa eräille, mutta eivät virkamiehille.

Mitä sanoisitte, jos ehdottaisin leikisti, että samalla kun liike-elämän tuloksettomiksi osoittautuneet bonusjärjestelmät pantaisiin ahtaalle, eräille virkamiehille myönnettäisiin esimerkiksi toimenpidepalkkion nimellä mahdollisuus lisätuloihin?

Jospa verohallinnon talousrikosten tutkijat saisivat tuntuvasti rahapalkkioita esiin kaivamistaan verokätköistä? Heidän työnsä on hyvin vaivalloista ja välineet ja keinot ovat vajavaisia. Tämän asian tiedän, koska olen itse käyttänyt kymmenien kuukausien työajan talousrikosasioihin perehtymiseen. Tiedän senkin, että tuo toiminta vaatii jatkuvaa kouluttautumista, koska muuntokikkailu on sääntö eikä poikkeus.

Eilen puheena ollut rakentamisen perustajaurakointi oli alkujaan välttämätön järjestelmä. Rakentaminen vaatii paljon rahaa ja jostain on löydettävä järjestelmä, jota käyttäen rakennustyön käytännössä toteuttavalla on varoja rakentaa suunnitelman mukaisesti. Tuolla alalla kuten kaikilla muilla aloilla koijarit ja liipparit kulkevat mukana, joskus kärjesssä.

Järjestelmä oli siis myös innovatiivinen. Käytän mielelläni tätä esimerkkiä, koska komitean jäsenenä jouduin kirjoittamaan perustajaurakointia koskevat lakipykälät, jotka päätyivät asunto-osakeyhtiölakiin ja osittain asuntokauppalakiin. Ne ovat nykyisessäkin laissa, onneksi monin kohdin parannettuina.

Välihuokauksen osoitan kommentoijalle, joka viittasi väitteeseeni pankkien papereiden heikosta tasosta sanomalla, että tottahan pankki aina pitää huolen voitoistaan. Olen päinvastaisella kannallani. Kun nuorena en ruvennut kommunistiksi enkä harrastunut muistakaan ilmaan ajatelluista rakenteista, yksi keskeinen syy oli nuoren lakimiehen kokemus. Monta kertaa oli itku päästä, kun joutui näkemään, kuulemaan ja omin silmin toteamaan, etteivät riistäjät osaa riistää. Jospa veljet vasemmalla olisivat olleet oikeassa! Mutta kun eivät. Eivät nämä opiskelijatoverit liioin olleet tulleet ajatelleeksi, että duunarin luontainen vihollinen on toinen duunari ja että köyhien taistelu toisia köyhiä vastaan on armotonta ja kovaa.

Ongelmallista veronkierrossa ja erilaisissa huijauksissa on se, että se on niin vaikeaa. Oudot ja eksoottiset viritelmät eivät ole se vaikeus. Perusteet ovat vaikeita. Eilen ja näillä viikoilla olen jatkanut maankäyttö- ja rakennuslain ja siihen liittyvät asetuksen opiskelua; säädös on sen verran uusi (1999!) etten joutunut soveltamaan sitä tuomariaikoinani.

Myös sopuisassa ja järkevässä asunto-osakeyhtiössä on välillä selvitettävä tarkasti, mikä on yhtiön ja mikä osakkaan maksettavaa. Jos joku jossain Espoossa tai Sipoossa sanoo asunto-osakeyhtiönsä hallitukselle, että saanhan minä totta jumalauta hakata lattiaani reikiä niin kuin itse haluan, vetää putkia ja tulpata toisia, on aivan hyvä, että hallituksen puolesta vastataan selkeästi. Kun et saa.

Investointilamasta on puhuttu mutta ei tarpeeksi. Suomessa tarvittaisiin rahaa. On yksinkertaisinta lisätä työpaikkoja ja siten myös verotuloja perustamalla yrityksiä. Valitettavasti yritystoiminta on vaikea laji ja Suomessa perinteisesti huonossa huudossa.

Politiikassa ainakin kolme puoluetta toistelee Moskovan aikakauden äänenpainoja ja esimerkiksi myötäilee Putinia, vaikkei hän taida harrastaa mitään sosialismin suuntaista. Politiikassa moni pitää yrittäjiä jotenkin kelmeinä, lukuun ottamatta maatalousyrittäjiä.

Panaman rahat ovat poissa sekä verokannasta että investoinneista. Minusta on hyvin arveluttavaa hakea yksityisille rahoilleen ylimmän tuoton ulkosatama. Suomessa ne voivat tuottaa tyydyttävästi tai jopa hyvin.

Yritystoiminnan ja virkamiestyön välimuotoja on jatkuvasti käytössä. Aikaa lienee kulunut niin paljon, ettei se ole mikään paljastus, kun sanon, että 1991 pankkikriisin jälkiselvittelyssä alioikeudet, oikeuskansleri ja eräät asianajotoimistot tekivät erinomaista yhteistyötä. Vientiyrityksen tai pankin konkurssimenettelystä ei alioikeus esimerkiksi olisi teknisesti selvinnyt.

Eikö olisi miettimisen arvoinen asia, että jos joku veririkostutkija tarvitsee välttämättömästi rahaa paikatakseen kurjan murjunsa vuotavan katon, hänen ei tarvitsisi seisoa kadunkulmassa myymässä lyijykyniä metsästettyään päivätyökseen miljardeja?

Tämä ajatuspalloni on hauras. En ole sitä mieltä, että poliisimiesten pitäisi saada käyttää itse nuuskaamalla tai suoraan suoneen osa takavarikoimistaan huumeista.

Tulemme ennen pitkää lukemaan ainakin paremmista dekkareista (Sipilä, Rönkä jne.) miten voi käydä, jos huumepoliisilla on omia bisneksiä. Lehdistä olemme saaneet lukea asiasta paljon, myös sen, että ymmärrykseen vievää totuutta emme luultavasti koskaan kuule.

Suojasatama

Taas kerran: kartelli.

Veroparatiiseissa ainoa iso ongelma ei ole vero-oikeudellinen. Välillinen edustus, tuo hyvä mutta vaikea tenttikysymys, on ongelma. Sen yhdistää kartellikysymykseen sopimusoikeuden peruskysymys, jonka oikeudellinen nimitys on ”sivullisvaikutus”. Tämä ja tuo tekevät sopimuksen – millä tavalla ja miten pitkälle se vaikuttaa sivullisten eli oikeuskielellä ”kolmansien” oikeudelliseen asemaan.

Paremmilla jaostoilla Korkeimmassa oikeudessa esittelijäkin sai puhua ritva ja raili -vastuusta. Oli kokoonpanoja, joissa käytännön tuntemus oli huono ja tiedot rakennustoiminnasta olemattomia. Silloin oli viisainta puhua bulvaaneista tai niistä välikäsistä. Viimeksi mainittu termi, josta Huovisen Konsta Pylkkänen aiheellisesti revitteli, esiintyi lainsäädännössä vallan lain nimikkeessä, joten sitä ei kenenkään ollut syytä ihmetellä.

Välillinen edustus oli täysin näkyvää ja luvallista kiinteistöasioissa. Hyvin usein kiinteistönkauppa tehtiin ”perustettavan yhtiön puolesta”. Taustalla oli muun muassa leimavero. Asunto-osakeyhtiö ei voinut saada kiinteistöä nimiinsä ennen kuin se oli merkitty kaupparekisteriin, mikä puolestaan otti aikansa. Tarkoitus ei liioin ollut, että asianajaja tai edes liikemies, joka osti kiinteistön rakennustarkoitukseen, joutuisi myymään sen uudelle yhtiölle eli että luovutusvero menisi kahteen kertaan.

Tavallista oli pyytää ja saada lainhuutoasiassa lykkäys yhtiön perustamista odotettaessa.

Grynderiasioissa ongelmat kasaantuivat nopeasti. Sana ”grynderi” on väännetty saksasta ja tarkoittaa perustajaurakoitsijaa. Hyvin tyypillisesti ihmiset säästivät asuntoa varten ja saattoivat tehdä kaupan pankkilainan saatuaan jo rakennustöiden aikana tai jopa ennen niiden aloittamista.

Pian sotien jälkeen alettiin käyttää ”väliaikaistodistuksia”, eli maksajat eli asukkaat saivat osakekirjat eli omistusoikeuden vasta myöhemmin. Rakentajat suosivat sellaista järjestelyä, että osakekirjat annettiin vasta kun rakennusurakkasopimuksen mukainen yhden vuoden takuuaika, siis rakentajat velvollisuus korjata rakennuksen käyttöönoton jälkeen ilmenneet, virheistä johtuneet kohteet, oli kulunut umpeen.

Asunnon ostajat eivät siis saaneet täyden hinnan maksettuaan asuntoa eivätkä suojaa virheiltä.

Onko outoa, että elementtirakentamisen myötä ja laajemmin aluerakentamisessa hyvät työtavat ja kestävät materiaalit jäivät nopeasti unohduksiin ja ovat nyt päällämme kosteusongelmina. Nuo ongelmat muuten ovat vasta alkua. Seuraavaksi joudutaan ihmettelemään kaatuvia seiniä ja putoavia parvekkeita. Huonosti korroosiota kestävien metallisiteiden käyttö oli yleistä. Ne nimittäin olivat halvempia kuin kunnolliset, eivätkä ainakaan ostajat osanneet kiinnittää asiaan huomiota.

Vaikka me täällä rakensimme ilman grynderiä - se oli iso riski sinänsä – otin kuukausi sitten valokuvan viemärikaivannosta, jossa oli betoni suoraan mustan teräksen päällä. Eräissä tilanteissa näin muodostuu galvaaninen pari eli syöpyminen tapahtuu erikoisen nopeasti.

Pettämätön keino ennen aikaan oli käyttää peltikaton alla ruoteina betonilautoja nauloineen; katto kului puhki sopivasti heti takuuajan päätyttyä.

Grynderit saivat huonoa mainetta myös siitä, että joillakin heistä oli tapa pantata pankkiin ne asukkaiden maksamat osakkeet omien rakennusaikaisten lainojensa vakuudeksi. Itse olen nähnyt jopa kahdet osakekirjat, mutta siinä oli kyllä kysymyksessä jo väärennysrikos. Osakekirjoja myytiin ennen paperikaupassa.

Pankkien ”parhaat käytännöt” ovat aivan avainasemassa. Siitä ei ole kovin pitkä aika, kun velkakirjat ja sijoitustodistukset olivat tekstiltään aivan puuta heinää. Pankki keskitti ponnistuksensa lomakkeiden graafiseen suunnitteluun niin että tekstissä ei sitten ollut asiaa.

Käytäntö on muuttunut. Laki on muuttunut.

Ritva ja raili… Tällaista termiä käytettiin sovinistisessa yhteiskunnassamme. Sekä grynderit että todella monet muut käyttivät konttorineitejä hallituksen jäseninä tai osakkeiden merkitsijöinä eli bulvaaneina eli välillisinä edustajina. Heille itselleen ei ollut tapana kertoa, että tuollaiset paperit voivat aiheuttaa heille itselleen vakavia ongelmia. Työnantajalle riitti se tieto, ettei tavalliselta konttoristilta saa kuitenkaan ulosmitatuksi mitään.

Ritvan ja railin käyttäminen näin oli nimenomaan kiellettyä ja hyvän asianajajatavan vastaista. Kun Heikki Haapaniemen toimistossa alettiin toimia toisin, käytäntö muuttui kaikkialla; heillä oli asiakkaana paljon rakennusliikkeitä ja paljon tuntemusta.

Suomessa veroparatiisiyhtiön kaltainen menettely eli muun henkilön kuin rahan maksajan merkitseminen omistajaksi lienee tätä nykyä verorikos tai verorikkomus. Asia olisi joka tapauksessa otettava tutkittavaksi. Sisäpiiriläisten asemaa on muutettu jo tuntuvasti. Näennäisluovutus lähisukulaiselle kaatuu ainakin takaisinsaantimenettelyssä.

Mutta ongelma on silti iso. Yhtiöiden kesken toimittaessa se on samaistamisen kysymys, ruotsiksi ansvarsgenombrott. Samalla kun oikea omistaja salataan vastuu lainvastaisesta menettelystä tai vain vahingosta lykätään sivulliselle, jota tyypillisesti ei tavoiteta. Toisin sanoen kysymys ei ole vain eettinen, vaan siinä on kova oikeudellinen ydin.

Luultavasti joku Stubbin hallintarekisterilain muutoksen vastustajista oli nähnyt tämän yhteyden. Tarjoilen täten yleisen kysymyksen välikäsisuhteista kansanedustajien ja muiden kiinnostuneiden tahojen käytettäväksi. Yksityisten sijoittajien lisäksi osakeyhtiöiden kansainvälinen toiminta vaatii tervesilmäistä tarkastelua.