Historia kirjoissa

Kiikuttelin Tapiolan sivukirjastooni Herman Lindqvistin yhdeksänosaista Ruotsin historiaa ja mietin, miksi meillä ei ole vastaavaa.

Sitä on myyty Ruotsissa kuin silakkaa. Nyt se on alennusmyynneissä Helsingissä ja loistava ostos. Teoksen suomenkielinen yhdistelmänide ei aja asiaa.

Lindqvist ei ole tutkija. Carl Grimberg oli koulutettu tutkija (tohtori) ja suunnattoman suosittu myös meillä, mutta ammattipiireissä vieroksuttu. Kansojen historia on erittäin hyvin suomennettu ja sopeutettu. Hyvä ostos antikvariaatista, vieläkin, vaikka tietenkin monin kohdin vanhentunut.

Samainen Grimberg kirjoitti myös Ruotsin historian, Svenska folkets underbara öden I-IX. Se on aika lukukelvoton.

Osoitan tämän kirjoituksen viestiksi viisaille, joihin luen kohteliaasti myös nuoren polven tutkijat.

Viimeksi Osmo Jussila on tehnyt millin siivuja eräistä Suomen historian suurista myyteistä tuota nimeä kantavassa kirjassaan.

Nyt nuorison eli alle 50-vuotiaiden olisi käsitettävä, että aika suuri osa heidän vanhempiensa kaikeksi kummaksi vielä hengissä olevan sukupolven isänmaallisuudesta, poliittisista käsityksistä ja historian tiedoista on peräisin epätavallisen kelvottomista lähdeteoksista, joista hirvein on Aarno Karimon Kumpujen yöstä (lukuisia painoksia - jopa sotien jälkeen).

Tuo teos on keskikoulun käyneen suojeluskuntamiehen, sangen keskinkertaisen kuvataiteilijan Jalmari Jäntin yllytyksestä kokoon keittämä sepitelmä, joka on avoimen fiktiivinen.

Kirjoittaja itse korostaa, että mm. Suomen vuosituhantista itsenäisyyttä ennen ”Ruotsin vallan aikaa” koskevat jaksot ovat mielikuvitusta.

Hän ei sano, että myös tuo vuosituhantinen itsenäisyys on mielikuvitusta. Hän saattoi typeryyksissään suorastaan uskoa siihen.

Hän sai suoraa tukea professori Jalmari Jaakkolalta, joka tarkasteli Suomen historiaa rautakaudelta keskiaikaan 1920-luvun silmin – miten Suomesta välttämättömyyden pakosta kehittyi ryssän sorrosta ja ruotsin ilkeydestä huolimatta näin harvinaisen mainio ja epätavallisen itsenäinen maa.

Hieman häveliäämmin samassa kelkassa istuu Einar W. Juva, joka toimeksiantajansa Alvar Renqvistin tahdon mukaisesti valmisti ”jokaiseen sivistyneeseen kotiin kuuluvan” suurteoksen Suomen kansan aikakirjat.

Ellei Karimon niin kumminkin Juvan kirja oli se ”totuus”, johon talvi- ja jatkosodan upseerit ja kotirintama luottivat. Kymmenet tuhannet menivät sankarihautaan pelkällä kansakoulupohjalla , mutta heille oli opetettu – Yrjö-Koskisen 1800-luvun oppikirjasta alkaen – nuo samat asiat helpotetussa muodossa.

Otan korostaakseni tätä, koska Jussila on vihaisen miehen maineessa ja hänelläkin on ollut erilaisia mielipiteitä ja korostuksia. Myös historiatieteen tai nimenomaan historiatieteen kellokkaat ovat kovia tappelemaan keskenään. Edelleen.

Korostan että ihmisten ”mielipiteet” ja jopa tunteet usein perustuvat johonkin. Suomalaisten Suomea koskevat käsitykset perustuva hyvin laajasti joka pelkästään lapsellisiin tai lapsellisiin ja tietoisesti vääristeleviin esityksiin.

Ei Suomi poikkea tai ainakaan poikennut niin tavattomasti esimerkiksi serbeistä, jotka nyt perustelevat viime vuosien tekosiaan eräällä taannoisella taistelulla, nimittäin Kosobvo poljessa vuonna 1389 turkkilaista vastaan käydyllä.

Runebergistä ei oikeastaan kannata puhua tässä yhteydessä. Eivät ihmiset runoja usko. Mutta hirmuisänmaallinen historiankirjoitus ei poikkea uskottavuudessa niin kauheasti 1970-luvun tosivasemmistolaisista yhteiskunnan tulkinnoista.

Sanaa ”Suomi” sangen merkillisesti käyttelevä kirjallisuus, jossa enemmän tai vähemmän tosissaan luodaan myös kuvaa muinaisuuden mahtajista, jatkui 1960- tai 1990-luvulle. Muutamista hairahduksista huolimatta suuri poikkeus oli Jutikkala. Arvi Korhonen ei ollut poikkeus - hän oli tutkijana vanhan liiton miehiä.

Meillä ei oikein ole sellaista Suomen historiaa, jota voisi suositella harrastuneen käteen. Jouko Vahtolan kurssikirja on tietysti OK liiasta kuvituksesta huolimatta, kun taas Henrik Meinanderin Suomen historia on aivan tavattoman suppea (260 sivua). Paras on Pentti Virrankosken Suomen historia I-II (SKS), mutta se pahus on jo loppuunmyyty. Vahtolan ja Virrankosken kirjat tavallaan mitätöivät toisensa.

Tilanne on paha. Kohdittain erinomaisia Suomen historioita ilmestyi vähän väliä viime aikoihin asti, etenkin ns. suurteoksia ja nyt ns. pikkujättiläisiä. Niissä kuvat hallitsevat ja rakenne on laajan kirjoittajakaartin vuoksi mallia Jokisen eväät.

Sääli, sääli.

Uuden ajan, uusimman ajan tai 1900-luvun maailmanhistorioita on vaikka mitkä määrät. – Jos joku haluaa vihjeen varman päälle, Sir Martin Gilbertin A History of the Twentieth Century on varma nakki nyt kun Eric Hobsbawmin tulkinnat ovat alkaneet huolestuttavasti heilua tuulessa.

Jos joutuu valitsemaan kirjakaupassa konservatiivisen tai labour-henkisen yleisen historian, suosittelen konservatiivista.

Minusta on mukavaa, jos kirjoittajalla on hiukan päreitä kainalossa, mutta pelkään, että sellaisen havaitseminen vaatii koulutusta. Professorit mokomat panivat minut aikoinani tenttimään keskeisen ja erikoisen kirjallisuuden niin että olen siis suorittanut kaikki tohtorin tutkinnon edellyttämät laudaturit raskaimman jälkeen sekä historiassa että juridiikassa.

Juridiikassa raskain ja hyödyllisin oli Arnholmin Privatrett I-IV ja historiassa Deutsche Verfassungsgeschichte.

Nainen

(Kovin monta vihaista kirjoitusta tällä viikolla.
Radio-ohjelmassa tuli mieleen sitaatti, joka olisi ollut siinä yhteydessä pateettinen ja asiaankuulumaton. Tämä on se yhteys.)
(Kirjoitan vähän väljempää juttua Suomen historioista. Siitä tulee parempi, jos jatkan huomenna ja postaan sunnuntaksi.)

Vain varjo häilyvä
on kaikki mainen;
tääll' elo säilyvä,
täys vajavainen;
nää näit' ei lihanne,
ei mahda maa;
nais-iki-ihanne
meit' johdattaa.

Alles Vergängliche
ist nur ein Gleichnis;
das unzulängliche
hier ist's Ereginis;
das Unbeschreibliche
hier ist's getan;
das Ewig-Weibliche
zieht uns heran.

(Mannisen suom.)
(Faust II - loppu)

Valitamme häiriöitä

Tästä ei minulle kunnian kukko laula.

Seksuaalinen ahdistelu ei ole vakava asia.

Kaikki muut ovat olleet päinvastaista mieltä.

Se on suunnilleen yhtä vakava asia kuin pahoinpitely tai varkaus – rikos, ikävä ja valitettava, sakkoa tai vankeutta korkeintaan kaksi vuotta.

Julkisessa keskustelussa käytetään väärin ilmaisua ”sana sanaa vastassa”. Jos puhe on rikosasiasta, ja yksi väittää sen tapahtuneen ja toinen kiistää, syyte hylätään.

Liityn niihin, jotka seuraavat kummastuneina Helsingin Sanomien toimintaa. Seksuaalisen ahdistelun todistaminen on vaikeaa. Sanomalehti näyttäisi nimenneen miehiä, jotka olisivat syyllistyneet sellaiseen. Kun nämä ovat ilmoittaneet, etteivät väitteet pidä paikkaansa, on todisteiden esittämisen aika. Todisteeksi ei riitä pelkkä väite.

En ehkä olisi puuttunut asiaan, mutta ahdisteluväitteet ovat alkaneet saada huolestuttavia muotoja. Asiasta ei ole tietenkään puhuttu mitään julkisuudessa.

Eräässä tapauksessa ilmoituksen tehnyt nainen ilmoitti itse asian ratkaisemisen jälkeen olleensa ilmoitusta tehdessään mielisairas. Naispuoliset työtoverit olivat samaa mieltä. Häirinnästä tuomittiin silti siitä erikoisesta syystä, että naisen ilmoitusta ”oli pidettävä uskottavana”.

Ahdistelukulttuuri on lähtöisin Yhdysvalloista, jossa vielä kolme vuotta sitten naureskelimme Berkeleyn yliopiston ohjeille – esimerkiksi opiskelijaa ei saa missään tapauksessa ohjata työhuoneessa, luentosalissa tai muuallakaan kahden kesken. On aina hankittava sivullinen esiliina paikalle.

Professorit juoksevat pakoon huoneesta, jos opiskelija jää luennon jälkeen selittämään jotain.

Kiristämistapauksia on alkanut esiintyä: ellen saa parempaa arvosanaa, teen ilmiannon häirinnästä.

Vaikea asia.

Tiedän ja osaisin kertoa varmoista häirintätapauksista esimerkiksi alioikeuksissa. Et saa käräjäpäiviä ellet ensin anna. Sitä en tiedä, esiintyykö tällaista nykyisin. Tietämäni tapaukset ovat vanhoja.

Sääli että julkisten puheenvuorojen käyttäjät valikoituvat nytkin taitamattomimmasta päästä. Odottaisin suhteellisuudentajuisia kommentteja. Juuri nyt väitetty tuijottelu hississä näyttäisi olevan tärkeämpi asia kuin päälle kaatuva lamakausi.

On minullekin sanottu, että mitä sä jätkä tuijotat. Sanoja on ollut humalainen ja tappelunhaluinen mies. Viimeksi kun työtoveri (mies) kysyi, miksi katson oudosti, vastasin rehellisesti, että yritän muistaa, pitikö minun tuoda kaupasta tummaa vai vaaleaa leipää.

Ehkä jotkut teistä lukevat tämän tasa-arvon vastaisena kirjoituksena. Ehdotan silti, että testaisitte ilmianto-ongelmaa koskevia ajatuksiani vaihtamalla sanan ”ahdistelu” paikalle sanan ”työturvallisuus”. Työturvallisuusrikokset voivat olla aika vakavia. Epäillyistä työturvallisuusrikkomuksista en ole nähnyt kenenkään joutuneen lehtiin.

Kuvassa (Wikipediasta) ehdotukseni Suomen eduskunnan uudeksi virka-asuksi. Tasa-arvolain mukaan myös miesten olisi käytettävä sitä.

Junamatkan kuvaus

Olin kateissa. Tilanne oli täsmälleen sama kuin Ollin pakinan kamreeri Latosirkiöllä. Hänkin oli tietymättömissä - työpaikallaan. Sieltä ei kukaan huomannut etsiä.

Terveisiä Lappeenrannasta.

Minulla on molemmat hihat täynnä kirjoituksen aiheita.

Oikeusministeriön työryhmä on jättänyt paperin, jossa ehdotetaan immateriaalioikeutta koskevien asioiden siirtämistä markkinaoikeudelle, josta voi yrittää valittaa korkeimpaan oikeuteen tai korkeimpaan hallinto-oikeuteen: http://www.om.fi/1201509904859.

Täytyy miettiä. Ajatus on ehkä hyvä ja ainakin nykytilannetta parempi. Tekijänoikeusjutut ovat hajallaan kaikissa alioikeuksissa, ja kuten ystäväni Välimäki ehti huomauttaa, jutut ovat muuttumassa niin oikeustaloustieteellisiksi, että hovioikeus ei sekään tunnu parhaalta mahdolliselta paikalta. Markkinaoikeudessa korostuisi näiden juttujen luontainen kytkeytyminen kilpailuoikeudelliseen harkintaan ja punnintaan.

= = =

Hyökkään sanallisesti tasavallan presidenttiä vastaan. Tyrmistyin kuullessani hänen retorisen nostonsa: ”valta merkitsee vastuuta”.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa noin, ja kun nyt oli pakko, ehdotan puheenkirjoittajan vaihtamista. Ainakin 1300-luvulta on sanottu ”Might gives right”. Presidentin puhe valottuu virheelliseksi, kun tietää, että vastuuseen ovat joutuneet Kemijärven työntekijät, joilla ei liene sanottavaa valtaa, eikä valtioneuvosto aio erottaa Stora Enson johtoa. Eduskunta puolestaan ei voi sitä tehdä, vaikka puheessa selitettiin jotain sen suuntaista.

Valta edellyttää tasapainoa, jota on haettu 1700-luvun lopulta asti – lainsäädäntö, lainkäyttö, toimeenpano. Tasapainoa eli vastakkainasettelua tarvitaan juuri siksi, että vallankäyttäjien vastuullisuuteen ei kokemuksen mukaan ole luottamista.

= = =

Erkkojen säätiö lahjoitti paljon rahaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tutkimiseen yliopistossa. Hienoa!

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa lähinnä rahasta koituvan vallan aiheuttaman vastuuttomuuden jälkien korjaamista.

= = =

Kemijärvestä, Summasta ja Voikkaasta en osaa sanoa muuta kuin että säälin johtajia. Tyhmyys on sellainen tauti, joka ei parane.

On se tunne, ettei omistajien suosimisesta hyvä seuraa. Toiseksi suosituin ryhmä on nykyisin yrityksen johto, joka ei kärsi vilua eikä puutetta. Jakojäännökseksi on alistettu työntekijät, jotka eivät ole uhranneet työlle enempää kuin elämänsä.

Tiedän kyllä, että ”kansankoti”-ajatus, jota muuten ei keksitty 1940-luvulla, vaan 1920-luvulla, on tapettu ja haudattu seitsemän sylen syvyyteen. En silti osaa nähdä virhettä Ruotsia ja ajoittain Suomeakin yhdistäneessä ajatuksessa, että kaikista pidetään huolta.

Sanon saman asian vaikeammin. Arvoverkkojen johtamisella (value network management) tarkoitetaan liian usein ulkoisia verkkoja. Ajattelu olisi aloitettava yrityksen sisäisestä arvoverkosta, joka lisäisi joustavuutta ja sopeutumista. Jos paperi ei mene kaupaksi, ruvetaan sitten tekemään saippuaa. Tuon sisäisen arvoverkon olennainen osa on työntekijät.

Sanaa ”arvoverkko” käyttäessäni en kiinnity Porterin vanhaan arvoketju-ajatukseen, joka oli aika yksinomaisesti taloudellinen.

Arvoverkko voi tuottaa rahaa tai hyötyä – profit or benefit. Jälkimmäinen on nyt kiireisin tehtävä. Rahana vaikeasti arvioitavaa hyötyä tuottavat muun muassa hoito- ja turvapalvelut ja esimerkiksi toimiva paikallishallinto, jonka vastuulla on suuri osa opetustoimesta.

Sisäisen arvoverkon uudelleen konfigurointi – se on tehtävä.

Mitä junamatkaan tulee, se oli mainio. Juttelimme Pertun ja Cessun kanssa tuntemattoman matkustavaisen kanssa, joka taisi olla kirurgi.

Jotain hyvin miellyttävää ja tahdikasta on siinä, että ei esittäydytä eikä anneta henkilökohtaisia koordinaatteja. Ihmiset keskustelevat leppoisasti kiinnostavista aiheista tekemättä itsestään sen ihmeempää numeroa.

Toivon että nimeltään tuntemattomaksi jäänyt kirurgi jaksaa heiluttaa puukkoa ja pitää edelleenkin Sauerbruchin kirjaa kunniapaikalla. Olen samaa mieltä hänen kanssaan – suuruudenhullun henkilön itsekehu voi olla kivaa luettavaa, jos siinä on totta siteeksi. Sauerbruchilla oli. Samoin Edwin Linkomiehellä (Vaikea aika).

S. oli omasta mielestään maailman paras kirurgi. Huvittavaa kyllä, muut olivat samaa mieltä, myös kirurgit. Lisäksi hän puhui vähän tunnetun Fritz Kolben amerikkalaisten vakoojaksi. CIA piti häntä toisen maailmansodan parhaana vakoojana, joka toimitti tuhansia asiakirjoja ja muun muassa tarkat tiedot rakettiaseista ja suihkuhävittäjistä – hänestä on ilmestynyt taannoin kirja. Toisin kuin useimmat, Kolbe oli idealisti eli natsismin vastustaja, joka ei ottanut rahaa, vaan halusi lyhentää sotaa ja vähentää kärsimyksiä.

Vallan puute merkitsee vastuuta.

Skeletool

Isoisä vastasi aina puhelimeen: ”Itte.” Kylänmiehet saattoivat kysyä: ”Onko Itte kotona.”

Tämä ei ollut itsekorostusta, vaan aivan normaalia isommassa huushollissa. Isoisällä ei myöskään ollut oikein titteliä, koska ”liikemies” oli Kauhavalla juopon pikkukelmin arvo ja ”johtaja” tarkoitti herraskaista tyhjäntoimittajaa.

Juuri tällä hetkellä tulen ensi kertaa elämässäni ajatelleeksi, että kas kun hänestä ei tehty jotain neuvosta. Olisikohan ollut niin, ettei häntä kiinnostanut. Ja naapuri oli todella varakas yrittäjä, yksi Nikolai, josta olisi tehty kauppaneuvos, mutta kun kaikki tiesivät, että pirtumiehenähän se Nikolai aloitti ja mustan pörssin kauppiaana jatkoi…

Tai sitten Pohjanmaalla suhtauduttiin neuvoksiin yleisesti epäluuloisesti. Kamreeri oli haukkumanimi, jota tiettävästi myös F.E. Sillanpää käytti. Se tarkoitti yleisesti ahdassieluista ihmistä.

Tämä kirjoitus liittyy Tee se itse –aatteeseen.

Fyysikot, jotka ovat sangen usein raivoisia ihmisiä, tapasivat pitää tee se itse –ihmisiä jopa opistoinsinöörejä huonompina. Toisaalta puoliherrat – oma kulttuurinen taustani – kiersivät sahat ja kirveet kaukaa, koska maalaisoloissa sellaisiin kapineisiin tarttumalla olisi munannut itsensä. Näkeehän ihminen, niin ukko kuin akka, kenellä pysyy kirves kädessä ja kenen saha soi.

Olen kyllä nähnyt lehtoreita pilkkomassa puita. Tahtoi jäädä kravatti kirveen ja klapin väliin.

Isoisä oli ollut täysin oppinut kirvesmies, kelloseppä ja ties mitä. Hänhän teki 80 vuotta täytettyään kevyempiä hommia, kuten soutuveneitä ja hirsihuviloita. Toinen isoisä, Kemppisen Jussi, oli ainakin itse sitä mieltä, että häneltä luontuivat useimmat kuviteltavissa olevat ammatit. Tsaarin armeijassa hän ilmoittautui moottoripyörälähetiksi, vaikka näki moottoripyörän ensimmäistä kertaa tuohon tehtävään määrättynä. Hyvin sujui. Otsen harasoo.

Todellisuudessa olen kasvanut itse tekemisen maailmaan. Kummitätini voitti eräänä vuonna SIL:n lennokin rakentamiskilpailun ja oli purjelentokerhon puheenjohtaja; lentokone oli tietenkin itse tehty.

Netistä ilmenevä perinteisten ja uusien käsitöiden nopea paluu ei siis totta puhuen ole jäänyt huomaamatta. Kunhan eilen kokeilin, mahtaako joku älähtää.

Tunsin Los Angelesissa kuuluisan tuomarin, joka rakensi poikiensa kanssa tietokoneita ja tiettävästi edelleen kasaa kotona ja töissä koneensa viimeistä satiaista myöten eri puolilta hankkimistaan komponenteista.

Mielestäni se on ihailtavaa.

Verkon itse tekemisen paikoista minua huvittaa eniten blogi Lifehacker, joka sekoittaa tietotekniikkaa ja arjen hallintaa.

Ystäväni Perttu tuntee varman saitin Toolmonger, jossa on nyt esitelty Leathermanin uusi Skeletool. Ja kommentoijien mainitseman Makezinen hyvä kilpailija on Popsci DIY.

Ei kai kukaan tuollaista Skeletoolia mihinkään tarvitse, mutta on se silti hurjan oloinen peli.

Viimeksi vaivuin itseihailuun rakennettuani siivoamista silmälläpitäen euron kertkakäyttögrilleistä , koukuista, pakastepusseista ja nippusiteistä roikuttimet hubeille ja etenkin erilaisille kameran, iPodin ja muiden johdoille, joihin on piippurassilla kiinnitetty käyntikortti, johon on kirjoitettu kunkin johdon käyttötarkoitus.

Idea oli käyttää vain lähikaupasta löytyviä aineita ja saada värkit siten pois tieltä että pystyy imuroimaan ympäriltä.

Uusin projektini on kyhätä tuohon hiukan karun näköiselle seinälle noin 2 x 1,5 metrin lokerikko eli monta sataa lokeroa. Päälle akryyli. Haluaisin panna seinälle elämäni kivet ja eräitä muita läheiseksi käyneitä esineitä, kuten muuankin pullon korkki, säilykepurkin avaaja ja isän vuodesta 1954 käyttämä Victorinox –linkkari, joka vietti pari talvea Haltin maastossakin.

Ellette tiedä, paras lääke pahaan oloon on kivi. Otetaan käteen ja puristetaan.

Salaliitto

En ollut uhrannut ajatusta sille, että Popular Mechanics ilmestyy edelleen. Se kai oli Tekniikan Maailman malli. Arvattavasti tuo amerikkalainen lehti, jota enoni hankkivat jostain kirkonkyläämme 1950-luvun alussa, sisältäisi kauhutarinan 1900-luvun virheistä. Se alkoi ilmestyä 1902.

Tee se itse –aate kuoli joskus, muutamia vuosikymmeniä sitten. Aatteen sisältö oli sellainen, että on jotenkin arvokasta korjata ja tehdä itse sen sijaan että ostaisi uutta.

Päädyin tuon lehden sivuille katsellessani artikkelia, jossa torjuttiin USA:n 9-11 –onnettomuuteen liittyvät salaliittoteoriat, jotka yleensä lähtevät siitä, että tapaus oli Bushin ja maan ilmavoimien juoni.

Voiko ihmistä saada uskomaan sellaista, mitä hän ei halua uskoa?

Tuossa 9-11 –tapauksessa sadat tuhannet ihmiset eivät usko silminnäkijöiden kertomuksia, valokuvia ja videoita. Pentagoniin osui ohjus, ei lentokone. Sekään ei auta, että fyysikot selittävät, miksi seinään syöksyvä lentokone ei tee betoniin rungon kokoista reikää. Mekaanisesti tapahtuma on huomattavan samanlainen kuin singon osuma. Projektiili on osumahetkellä miltei nestemäinen. Mallittaminen on mahdollista, mutta erittäin vaikeaa. Se on kyllä nyt tehty.

Vaikenemisen salaliitto?

Miten hiljaa Vihreät ovat olleet Kemijärven tapahtumien aikana!

Pitkin vuotta on kerrottu, miten hyvin puu menee kaupaksi ja miten hyvän hinnan siitä saa.

Miksi kukaan ei kerro minulle, joka haluaisin tietää, onko suomalainen puu nyt niin kallista, että tehtaita on viisaampi lopettaa?

Miksi kukaan ei kerro, mikä osa mittavalla metsien suojelulla on tämän tilanteen syntymiseen?

Minä en tiedä. Ehkä neljä tuhatta tai neljäkymmentä tuhatta työpaikkaa on halpa hinta metsien varjeltumisesta. Voi olla. En tiedä.

Mutta kun sitä puuta pitäisi kuulemma polttaakin muodossa tai toisessa asuntojen lämmittämiseksi.

Eräs vaikenemisen salaliitto on poliittinen – maanviljely / vesien tila. Asia on kovin arka. Kaikki mikä pannaan maahan, päätyy vesiin.

Älköön kukaan ottako tätä kauhean vakavasti. Minulla on harhoja. Välillä täytyy katsoa lehdestä, katsonko parhaillani televisiosta A-studiota vai Ketonen & Myllyrinnettä.

K & M maksaa kaksi euroa vuorokausi tietokoneella katsottuna.

Löydä sinäkin sisäinen lapsesi! (Vedä lärvit jo aamupäivällä.)

Valtio-omistaja

Tässä kirjoituksessa ei ole lainkaan puhe Stora Enson menettelystä Kemijärvellä, vaan valtiosta osakkeenomistajana. Metsäteollisuutemme tilasta ja tulevaisuudesta minulla kyllä on käsitys, mutta siitä ei ole tänään puhe.

Sosialidemokratian määritelmä on ehkä valtio osakeyhtiön omistajana, pahimmillaan pörssiyhtiön omistajana. Kommunistit haaveilivat aikoinaan ”sosialisoinnista” eli yritysten ottamisesta valtiolle.

Jyri Raivio kirjoitti sunnuntaina asiasta ihmeellisiä (HS Talous).

EY:n uuden päätöksen johdosta valtion liikelaitokset on purettava. Suomessa purkuun menee jopa Senaattikiinteistöt.

Perustelu on järkevä. Valtion hallitsema yritys ei voi mennä konkurssiin, joten se ei harjoita riskiin nähden normaalia liiketoimintaa, joten sen toimintaa vääristää kilpailua.

Valtion sekaantuminen omistajana Stora Enson tekoihin ja toimiin vääristäisi kilpailua.

Jyri Raivio luettelee useita tahoja, jotka ovat väärässä tässä asiassa, liikkeenjohtajista valtioon.

Se jää häneltä vaille huomiota, että hän on itse väärässä.

Osakkeenomistajan toimintaa ei määrää vain osakeyhtiölaki. Kilpailulainsäädäntö on jopa tärkeämpi.

Raivio on väärässä siinäkin, että viinan ja arpojen myynti ovat luontevasti tai luonnostaan valtion bisnestä. En keksi mitään syytä, miksi valtio ei voisi nakittaa näitä aloja sivullisille asettamillaan ehdoilla. Ehdot voisivat olla samat kuin ne, joita valtio nykyisin noudattaa.

Voi olla, että tuolla keinolla rahapeliyhtiöt pääsisivät yhä kasvavasta puristuksestaan.

Veikkaus ja Raha-automaattiyhdistys eli RAY joutuvat vetoamaan erilaisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin syihin ja vaikenemaan siitä, että vaikka syyt ovat samat, asia on ratkaistu eri EY-maissa huiman erilaisin tavoin. Joissakin maissa jopa veikkaus on kiellettyä, joissakin taas koko toiminta on meidän näkökulmastamme rempallaan.

Eräänlainen salaisuus ei ole, että tämä blogini kirjoitukset ja kannat eivät ole kauttaaltaan aivan viattomia. Esimerkiksi tämä juttu on oma kirjoitukseni kuten kaikki tässä julkaistu, mutta kieltämättä puhuin Antti Herlinin kanssa, kuten usein puhun.

En ole elinkeinoelämän enkä Koneen puhetorvi, koska kukaan ei estä minua kirjoittamasta eikä käske. Asian luonteesta johtuu, ettei kukaan myöskään maksa mitään.

Se ajatus, josta olemme täysin samaa mieltä, on yksinkertainen: jos osakkeenomistaja-valtio ryhtyy toimimaan yritykseen nähden myös valtion varoin, oikeuksin ja velvollisuuksin, se syyllistyy vilpilliseen kilpailuun ja aiheuttaa yrityksille, osakkeenomistajille ja sijoitusmarkkinoille äkkiä ison vahingon.

Pääministeri Vanhasen linja on siten aivan oikea ja ainoa oikea.

Taustalla häämöttää paljon suurempi uhka, josta HS kirjoitti pääkirjoituksessa eilen osuvasti. Kun Kiina ja arabit rientävät nyt pelastamaan rahoituksellaan amerikkalaisia ja myös sveitsiläisiä pankkeja, niillä on sitten oikeus esittää omistajan tavoin vaatimuksia pankkien toimintatavoista.

Jos kansalliset rahastot tyytyisivät luotottamaan pankkeja, tilanne olisi toinen. Velkojalla ei ole muuta sanomista velallisen toimintaan kuin odottaa rahojaan takaisin, korkojen kanssa.

Nyt taitaa olla kuitenkin kysymys niin isoista summista, ettei luotto riitä, vaan osakkeita tarvitaan ainakin vakuuksiksi.

Suosikkini uhkakuvista on Putin Euroopan rahoitustoiminnan ytimessä.

Ettei olisi jo.

Pyre Soso

Myös toissapäivänä selvitin luennolla oikeutta teoksen nimeen. Jäin hiukan säälimään itseäni, koska Tampereen yliopistolle kävellessä kauppakeskuksessa oli kivikauppa, ja kiviin olen kyllä heikkona. Tosin näillä oli kyllä kerta kaikkiaan hinnat.

Myös kristallipallot olivat kalliita. Haaveksin edelleen, että sijoittaisin vadille seitsemän kristallipalloa ja sitten uhkailisin Martti Mäntylää ja muita Rascar Capacin kostolla.

Jos joku ei ymmärrä hienovaraista kirjallista alluusiota, niin puheena olevan Tintti-albumin kuva sairaalahuoneesta, joka on täynnä hulluja tiedemiehiä, on ehkä vaikuttanut urakehitykseeni. HIITin käyntikortissani lukee Principal Scientist ja toivon, että ennen eläkettä saisin virallisesti tehtävänimikkeen Mad Scientist. Tiedän monia, jotka kiirehtisivät antamaan puoltavan asiantuntijalausunnon.

Jatkuva luentojen pitäminen aiheuttaa sen, että esimerkiksi yleisradio-ohjelmissa on kovin vaikea olla pitämättä luentoja, koska vaihtoehto olisi nukkuminen.

Sitä voisi kokeilla. En ole kuullut, että kukaan olisi nukkunut vetämässään puheohjelmassa. Professorin virkaan kuuluu nukkua, kun joku toinen puhuu.

Taidehistoria on elävöitymässä, ja perässä tulevat varmaan arkkitehtuuri ja musiikki. Ylen Teemassa menevä taideohjelma ei tunnu huonolta eikä kovin hyvältä, mutta se on tehty halvalla ja tulee kuin tilauksesta.

Luontodokumenttien tekniikalla myös arkkitehtuurista ja musiikista voisi ottaa esiin asioita, joiden havainnollistaminen on muuten ylivoimaisen vaikeaa.

Tänään kerrottiin Rembrandtista, joka oli kova poika maalaamaan tauluja, ja näytettiin teosta, josta on peräisin joidenkin ihmettelemä Haavikon vanhan novellikirjan nimi, Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä.

Television äijä (arvostettu professori Simon Schama, tunnettu Britannian historia –dokumenttisarjasta ennen tätä Power of Art –sarjaa) sanoi maljasta, että siinä saattaa olla joko verta tai viiniä. Se oli varomattomasti sanottu, koska transsubstantaatio-opista eli siitä, onko maljassa verta vai viiniä vain vereen verrattavaa viiniä, on halkaistu kalloja kerta kaikkiaan paljon.

Haavikon kirjan nimi on viittaus Otavan Ison Tietosanakirjan osan VII Pyre – Soso sivulla 409 olevaan värikuvaan, jossa on detaljin detalji, lasi noiden salaliittolaisten pöydällä. Lasi, ei malja.

Hyvä nimi. Kabbalistinen eli hohtoisa ja salaperäinen kuin kohteensa. Eräässä mielessä runouden avain.

Ranskalainen Jean Paulhan kirjoitti aikoinaan parhaan kirjan runoudesta, Clef de la Poèsie, runouden avain. Michael Syrotinski on kirjoittanut englanniksi ansiokkaalta vaikuttavan yleisesityksen Paulhanista. On tilauksessa.

Lasi on kuvassa oikealla, malja vasemmalla.

Mitä salaliittoihin vielä tulee, Ilja Repinin ”Zaporogi-kasakat” , josta Apollinaire kirjoitti runon, miellyttää minua aivan tavattomasti. Eräällä henkilöllä on sen luonnos seinällään kartanossaan Munkkiniemessä. Nähdäkseni kasakoiden asenteesta on kuten batavienkin erotettavissa tiettyä epäkunnioitusta esivaltaa kohtaan.

ZAPOROGI‑KASAKOIDEN VASTAUS

KONSTANTINOPOLIN SULTTAANILLE

Olet suurempi roisto kuin Barrabas

senkin sarvipää saatana

mikä Belsebubi luulet olevasi

syöt sontaa ja rapaa.

pidä itse sapattisi me emme

Salonikin mätää kalaa

ketju hirveitä unia sinulle

keihään puhkomia silmiä

äidiltäsi pääsi karmea pieru

sinä synnyit muun saastan mukana

Podolian pyöveli sinä rakastat

vain haavoja arpia rupia

sikakärsä tammaperse pidä

aarteesi tarvitset niitä

lääkkeitten maksamiseen

(suom. J.K.)

Mielen historiasta

Oli ajatus kirjoittaa muuta, mutta kommentoija sieppasi eilisestä ”Montailloun”. Huomasin kummakseni, että olen jättänyt tämän kirjan ja siihen liittyvän asian eli mentaliteettien historian jokseenkin kokonaan mainitsematta näissä monilukuisissa kirjoituksissani.

Siis kuin unesta havahdutettuna sanoen römeästi että lukekaa, lukekaa todellakin tämä Emmanuel Le Roy Ladurien kirja eräästä keskiaikaisesta kylästä Etelä-Ranskassa.

Kirjan pohjana oleva Pyhän Inkvisition pöytäkirja oli siis harvinaisen pätevää työtä. Sen laatinut henkilö, dominikaanimunkki, kohosi paaviksi.

Itse asiassa olen hypistellyt ja selaillut alkutekstiä ja muistan vielä, että niteet oli painettu Lyonissa noin vuonna 1900. Muistan keskustelut suuresti arvostettavan Marja Itkonen-Kailan kanssa.

Muistan senkin, kun ryhdyin ostelemaan Gallimardin Bibliothèque des Idèes ja Bibiliothèque des Histoires –sarjan kirjoja. Pariisissa oli kuuma. Kravattikin kastui hiestä. Se oli sellaista aikaa, että piti pukeutua. Olin käynyt jossain kustannusliikkeessä.

Otavan ajallani 1970-luvun alussa julkaistiin muutama kirja, joista olen ihan ylpeä. En mitenkään väitä, että julkaiseminen olisi ollut tavalla tai toisella minusta johtunut asia, mutta paljon niiden kirjojen kanssa tehtiin töitä – Foucault, Popperin Avoin yhteiskunta, jonka Paavo Löppönen lyhensi taitavasti, Talmonin Totalitaarinen demokratia ja sitten tämä Le Roy Ladurie. Ja kyllä siinä lähti myös liikkeelle Proustin suomennos lukemattomine välivaiheineen ja viivytyksineen.

Tämä tuli hiukan telepaattisesti, koska tämän päivän radio-ohjelmassa mukana oli Leena Majander Otavasta, ja yllätysvieraana Hannu Tarmio, joka oli tuolloin 70-luvulla WSOY:n pääjohtaja.

Emme tietenkään puhuneet tällaisista kirjoista, jotka eivät kuole vuosikymmeniin tai koskaan. Mutta puhuimme jotain merkittävistä kirjoista ja niihin sitoutumisesta.

Kun Montaillou mainittiin, mietin murheisna miesnä, miksi en kuitenkaan saanut läpi Braudelia enkä nyt ole pannut tikkua ristiin 2000-luvun todella merkittävän kirjan (C.A.Bayly) suomennoksen aikaansaamiseksi.

Silloin kauan sitten sain kinuamalla kirjan läpi myös Södikalla – kerran kahdessa vuodessa. Silloin oli sellainen muoti ja kulttuuri.

Näillä kirjoilla minusta tuli puoli vahingossa tohtori. Veikko Litzen käski minua joskus 80-luvun alkupuolella Turkuun puhumaan kulttuurihistoriasta jotain. Ehkä hän ilahtui siitä, että olin selvä toisin kuin Helsingistä tulleet herrat yleensä, koska hän käski uudestaan ja istuttuamme jossain Uittamolla iltoja löysin itseni pitämästä luentoja Ranskan Annalisteista ja sitten mentaliteettien historiasta. Sitä koskevia kirjoja oli tuohon aikaan kovin vähän. Michel Vovelle oli uusi nimi ja Jacques Le Goff oli nuori.

Ei se väitöskirja tietenkään syntynyt näillä vierasmaalaisilla lähteillä, vaan kyllä työn ohjaajat pitivät visusti huolen siitä, että tein kaamean määrän työtä omien primäärilähteitteni kimpussa. Tälläkin tietokoneella on edelleen satoja Excel-taulukoita, jotka olen kirjoittanut käsin eli siis näppäimistöllä Tilastokeskuksen kirjoista. Tilastollisen taulukon tunnistaminen (OCR) olisi ollut työläämpää kuin kopioiminen kirjoittamalla.

Olisin ehkä yrittänyt kirjoittaa väitöksen jälkeen tuomareiden mentaliteetista eli siitä, minkä löysin hyvin tuttuna ”Montailloun” ja sen lähdeteosten sivuilta. Arvelin että olisin osannut osoittaa, miten tuomari ajatteli ja miten hän kirjoitti, ja aineistoa oli sydänkeskiajalta nykyaikaan.

Yliopiston kirjaston kortistosalin lehterillä on ainakin 500 nidettä 1600-luvun lopun ja 1700-luvun oikeustapauskokoelmia, enimmäkseen saksalaisia.

Niistä heijastuu sekä tuomareiden että tuomittujen elämä. Ehdin ymmärtää, että riita-asiat ovat paljon antoisampia kuin rikostutkimukset.

Sitten tapahtui paljon.

Jottei kukaan nuori ja ajattelematon henkilö saisi tästä kimmoketta, varoitan. Keskiajan ranska, yläsaksa ja erittäin sujuva latina eivät riitä. Oikeudellisten ajatuskuvioiden jäljittäminen olisi vaatinut perinpohjaisia lisäopintoja – mozarabiaa ja arabiaa, ehkä myös turkkia.

Oikeudellisten rakenteiden ja oikeudellisen mielen historia näyttää olevan peräisin enemmän umayadien ja abbasidien islamilaisista valtakunnista kuin Rooman keisarikunnasta, saati tasavallasta.

Luullakseni kukaan ei ole vieläkään yhdistänyt varhaisrenessanssin ajattelua myöskään juutalaisen kabbalan merkilliseen valtakuntaan. Semiootikko Umberto Eco näkee tuo yhteyden, mutta ei hänkään ole pannut tikkua ristiin sen selvittämiseksi.

Representaation ajatus tuli islamin maista juutalaisuuden välittämänä –vastaus kysymykseen, mitä merkki, kuva, sana tai sanaryhmä ”tarkoittaa” eli mihin se viittaa. Kabbalisteilla ja mystikoilla oli sellainen käsitys, että merkin signifikaatio ei ole mielivaltainen ja että jos Jumala on pyhä, kirjainmerkit, joilla Jumalan nimi ilmaistaan, ovat nekin pyhiä.

Kuvassa on Montaillou. Ei Le Roy Ladurie vaan Braudel osoitti Välimeri-kirjassaan, että tuolla seudulla elämäntapa oli säilynyt 10 000 vuotta samanlaisena (transhumance). Paimenet kulkivat vuohien perässä vuodenaikojen mukaan vuoroon rantaan ja vuorille.

Nyt taitavat vuohet olla jo vähissä.

Rikollinen luokka

Kuninkaat ja aateliset harjoittivat ankaraa vääntöä siitä, kumpi saa tuomita ihmisiä rangaistuksiin. Noitavainot olivat keskiajalla kirkon asia, mutta uskonpuhdistuksen jälkeen noituus tuli kuninkaan lain piiriin ja noitaoikeudenkäynnit levisivät hyvin laajalle.

Entä jos jokin osa noitaoikeudenkäyntien mielettömyydestä johtuisi juuri siitä, että näin järjestettiin mahtavia näytöksiä itsevaltiaiksi kohonneiden kuninkaiden vallan rajoittamattomuudesta?

Mitäpä tyhmä kansa olisi muuten kuninkaista tiennyt?

”Noitavasara” (Malleus maleficarum – Die Hexenhammer) on hiuksia nostattavan mieletön noitamestareiden ja tuomareiden käsikirja, mutta myös lähes ensimmäinen rikosoikeudenkäynnin ja todistelun sääntökokoelma. Tavoitteena oli tunnustus.

Noitavainojen huippuaikana 1631 jesuiittapappi von Spee julkaisi kirjan ”Cautio criminalis”, jossa noituutta ei ehkä asetettu kyseenalaiseksi, mutta noitaoikeudenkäyntien menettelytavat kyllä. Samanlainen esimerkki löytyy Ruotsista.

”Noitavasarassa” on muun muassa jakso, miten on tuomittava ilkeä nainen, joka loihtimalla on saanut viattoman miehen menettämään siittimensä. Kirjasta ei käy ilmi, eikö kenenkään tullut todella mieleen kurkistaa asianomaisen housuihin ja todeta, oliko tällainen vahinko päässyt todella tapahtumaan. Noitien nimittäin tiedettiin menettelevän tuolla tavalla, ja siinä oli sitten todistusta kyllin. Loppu saatiin kiduttamalla.

Rikosoikeuden historia on mielettömyyden historiaa.

Yleisessä historiassa rikosten historia on hyvin usein jätetty sangen vähälle. Muutosta ei aiheuttanut edes LeRoy Ladurien suurenmoinen ”Montaillou”, joka perustuu harhaoppisuudesta epäiltyjen vuoristolaisten mielenmaiseman erittäin huolelliseen kartoitukseen eli siis 1300-luvulla suoritettuun rikostutkintaan, jonka pöytäkirjat ovat säilyneet ja painettu yli sata vuotta sitten.

Nähdäkseni ei ole perustetta pitää nykyistä rikosten ja rangaistusten järjestelmää erityisen järkevänä. Se lienee historiallisen kehityksen osittain mielivaltainen ja osittain absurdi tulos. Rikosoikeudellisten näytösten kohokohta oli Ranskan suuri vallankumous giljotiineineen. Ennen aatelisia ja muita ketkuja oli tapettu muuten vain talonpoikaiskapinoissa. Nyt oli valistuttu ja heidät tuomittiin ja teloitettiin ”oikeudenmukaisesti”.

Samalla saatiin havaintoesimerkki siitä, mihin yletön oikeudenmukaisuus johtaa.

Nykyisinkään voimavarat eivät riitä yhteisöä tässä ja nyt uhkaavien ilmiöiden tunnistamiseen ja arvioimiseen. Laki tulee myöhässä. Lainvalmistelijoiden ja lainsäätäjien on kovin helppo paneutua toisarvoisiin asioihin. Parveketupakointi vastaan pankkikriisit.

Kun media tuli kuvaan, rikollinen luokka löydettiin nopeasti: se oli työväenluokka. Pariisin kommuunin 1870-1871 kokemukset vahvistivat tuota kokemusta. Vaarallinen luokka voitiin pitää kurissa määräämällä erikoisen kovia rangaistuksia sille tyypillisistä menettelytavoista.

Kun ”työväenluokka” pääsi valtaan, lakikirja ja todellisuus lähtivät eri teille. Stalinin Neuvostoliitossa syytettä ei milloinkaan hylätty eli ratkaisuvalta oli poliittisesti luotettavalla syyttäjällä (prokuraattorilla). Myös Hitlerin Saksa oli hyvin tarkka laillisista muodoista.

Jos arvioimme, että osassa maailmaa syntyi eräänlainen demokratia ensimmäisen maailmansodan jälkeen, järjestäytynyt rikollisuus jätettiin kuitenkin järkevästi rauhaan. Tiedossani ei ole, että Yhdysvaltain ja Italian mafiaa olisi todella vastustettu ennen sotia. Amerikkalaiset itse asiassa tulivat herättäneeksi lapsellisuuksissaan Etelä-Italian mafian henkiin tukeutumalla siihen Sisilian maihinnousun jälkeen ja myöhemminkin.

Edellä oleva sisältää jo vihjauksen, että tietyt taloudelliset järjestelmät edellyttävät tiettyä rikollisuutta. En ilkeä täsmentää.

Esitän vain suuren huoleni siitä, että Internet ja siihen liittyen osa lehdistöä on oivaltanut uudelleen ikivanhan ilmiön – rikollisuuden ja rankaisemisen huiman viihdearvon.

Olen huolissani siksi, että uskon itse paljon enemmän nukkavieruun ja aikaa vievään nyhjäämiseen tuomioistuimissa kuin kansan oikeudentunnon spontaaneihin ilmauksiin. – Niin monet kirjoittajat edustavat mielestään kansaa – mitä to sana sitten tarkoittaneekaan.

Ainoa keksimäni keino on yrittää pitää yllä järkevää keskustelua keinoista ja päämääristä.

Mielestäni olemme tässä vaatimattomassa yhteydessä toimineet viime päivinä sen suuntaisesti.

Korostaisin varmuuden vuoksi, että en tarkoita ”järkevällä” omia tulkintojani enkä ”keskustelulla” sitä, että oltaisiin samaa mieltä kanssani. Hyvin monista asioista voidaan olla perustellusti eri mieltä.

Niinpä myönnän avoimesti, että jääkiekkoilija Karalahden sinänsä erikoislaatuinen tapaus on minulle syötti, jolla haluankin houkutella lukijoitani ottamaan kantaa.

Tähän mennessä olen saanut sellaisen vaikutelman, että faktojen selvittäminen on monista voimille käypää. Karalahden elinkeinoa puolustetaan pontevasti – Kaisa Variksen ei.

Itse asiassa kukaan ei vielä tiedä, mitä jääkiekkoilijan jutussa on todella tapahtunut. Julkisuudessa esitetyt tiedot vaikuttavat kuitenkin jääkiekkoilijan kannalta pahoilta.

Capan Leica

Robert Capan meksikolaisesta matkalaukusta on nyt kirjoitettu paljon. Se siis löytyi ja negatiivit olivat kunnossa.

Nyt on taas aika miettiä, oliko kuolettavan osuman saaneen espanjalaisen taistelijan kuva aito vai aseteltu.

Kuvat löytyvät mm. The New York Timesistä

http://tinyurl.com/282rs8

Robert Capa käytti Espanjan sisällissodassa Leicaa (luultavasti II) ja maailmansodan jälkeen Contaxia ja Nikonia, jollainen hänellä oli kädessään, kun hän kaatui Vietnamissa 1954.

Suomalaisia sota-ajan kuvia alkaa tipahdella esiin ja hyvä niin. Melkein kaikissa kirjoissa on aina samat kuvat, joista minun tietoni mukaan osa on otettu kaikessa rauhassa Santahaminassa.

Katsokaa itse. Esimerkiksi ”suomalainen konekivääri asemassa siellä jossain” tai ”tulenjohtopaikka Taipaleenjoella”. Ympäristön lumi on puhdasta, lumipuvut ovat aivan puhtaita, oksilla on kevyttä puuterilunta. Sotilaat esiintyvät leuka ajeltuna tavalla, jota ei oikein voi uskoa, kun vesi oli lämmitettävä pakissa ja peili oli mikä oli eikä myöskään valon puoli ollut parhaita.

Talvisotamuistelmissa esiintyy kyllä muutama puolalainen vapaaehtoinen, joiden aamutoilettiin meni kaksikin tuntia.

Suomalaisilla TK-miehillä oli myös Contaxeja, jotka oli hankittu Helsingin olympialaisia 1940 varten.

Yksikin Risto miettii nyt väiteltyään tohtoriksi seuraavaa kirjaa näppäilystä eli turhista valokuvista. Mielestäni aihe on valloittava. Olen jo usuttanut hänet Vilho Setälän ja Sakari Pälsin kirjojen kimppuun.

Ehkä hän saa selvitetyksi, miksi parhaitten valokuvaajien parhaat kuvat ovat joskus kuin – amatöörin onnenkantamoisia.

Ei puhettakaan, etten arvostaisi syvästi palkkikameramiehiä ja Simo Ristan tyyppistä työskentelyä, jossa yhtä valotusta valmistellaan koko päivä ja valotus voi olla kymmeniä minuutteja.

Mutta parhaissa näppäilykuvissa on jotain selittämätöntä tenhoa – jotain samaa kuin parhaiden kirjailijoiden muistilappujen katkeavissa lauseen pätkissä.

Ehkä hetken mielijohde on se iso asia, se ihmisen jälki.

- -

Ai niin - Amazonin isossa paketissa oli nyt Alan Weismanin The World Without Us.

Jos kaikki ihmiset kertakaikkiaan katoaisivat jäljettömiin, torakat kuolisivat lämmittämättömissä kaupungeissa ja sitten metrot joutuisivat tulvan valtaan.

Hienoa että joku järkevältä vaikuttava ihminen uskaltaa esittää myös höynäpäisiä ajatuksia.

Mutta pohja on faktaa. Polymers are forever...

Myös Robert Capan valokuvaamat tilanteet ovat olemassa kuvina ja ääninä - aaltoliikkeenä, joka on menossa jostain johonkin, laajenevassa maailmankaikkeudessa.

Karalahti jäältä

Karalahti ei enää pelaa jääkiekkoliigassa.

En ehkä olisi enää puuttunut asiaan, mutta sekä SM-liigan johto että tiedotusvälineet ymmärsivät silmää räpäyttämättä väärin urheilun oikeusturvalautakunnan päätöksen.

Lautakunta poisti Karalahdelle määrätyn väliaikaisen pelikiellon.

Jääkiekkoilijoiden puhemies jopa arvelee, että Karalahdella olisi nyt mahdollisuus hakea vahingonkorvausta ratkaisun johdosta.

Väliaikainen pelikielto poistettiin, koska se ei perustunut jääkiekkoliigan sääntöihin. Niin päätöksessä sanotaan.

Tämä on helppo ymmärtää. Päätös on varmastikin aivan oikea.

En tunne tuon yhdistyksen sääntöjä, mutta yhdistyslain nojalla tapahtuisi niin, että jos jääkiekkoseura hakisi nyt Karalahdelle pelilupaa, sitä ei saisi. Yhdistyslain mukaan Karalahtea peluuttava seura voitaisiin jopa erottaa pysyvästi. Niin voi käydä jäsenelle, joka on menettelyllään yhdistyksessä tai sen ulkopuolella huomattavasti vahingoittanut yhdistystä (YhdistysL 14 §).

Se on helppo ymmärtää, ettei säännöissä ole määräystä tällaiseen tilanteeseen. Kuka olisi arvannut, että liigatason jääkiekkoilija joutuu syytteeseen näin törkeästä rikoksesta?

Taannoinen päätös oli virheellinen. Uusi sitova päätös on tehtävissä – jos se nyt on tarpeen. Sellaistakin tapahtuu, että joku vapautetaan, kun hänet on vangittu virheellisin perustein, ja vangitaan välittömästi lainmukaisin perustein.

Virhe oli tekninen. Puheet vahingonkorvauksesta voi haudata. Vahingonkorvauksesta on aika puhua siinä tilanteessa, jossa syytteet on lopullisesti hylätty tuomioistuimessa. Tänään annettujen tietojen mukaan ei vaikuta kovin luultavalta, että se päivä koittaa.

Asiassa on pelottava puoli. Nettikeskusteluissa vaaditaan tänään Karalahtea jäälle ja toistellaan, että mies on viaton, kunnes oikeus on ratkaissut asian.

Kirjoitin asiasta hiljan. Oikeusperiaate, jonka mukaan ihminen on ”viaton” kunnes toisin todistetaan, on lähinnä oikeudenkäyntimenettelyä koskeva sääntö ja lisäksi useissa muissa tilanteissa soveltuva ohje, mutta ei poikkeukseton.

Silti jopa työsuhde voidaan purkaa, työntekijä voidaan irtisanoa tai ”lomauttaa” jo pelkän syytteen johdosta. Poliisi joka puhaltaa kovat promillet lentää virkamiehenä odottamaan tuomiotaan tiettävästi ilman palkkaa.

Toistan myös taannoisen esimerkkini: jos virallinen syyttäjä vaatii yksityisen lasten päiväkodin työntekijälle rangaistusta törkeästä lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta, tämä ei voi jatkaa tehtävissään päivääkään.

Syyte edellyttää ”todennäköisiä syitä”, ja tuollainen syyte vaikuttaisi varmasti erittäin vakavasti päiväkodin toimintaan ja työskentelyyn.

En ota kantaa siihen, olisiko esimerkin työntekijälle maksettava palkkaa. Tämä on vain blogi. Karalahden tapaus ei aiheuta liigalle ongelmia, koska sekä julkinen rahoittaja (opetusministeriö) että yksityiset sponsorit edellyttävät nuorisokasvatukseen liittyvien näkökohtien huomioon ottamista urheilussa.

Viimeksi Karalahden rikosepäily muuttui urheilusivuilla salaperäisesti huumeiden käyttämiseksi, vaikka poliisi oli selvästi ilmoittanut, että puhe on huumeiden myyntiin osallistumisesta.

Asiassa on periaatteellinen puoli. Jaksan vielä kauhistua kannattajien selvästi vähättelevästä asenteesta. Olen edelleen sitä mieltä, että usean vuoden vankeusrangaistuksen uhka on totinen paikka. Verkkokommentoijissa on henkilöitä, jotka tietävät – en tiedä miten – että Karalahti on syytön ja syyttäjä vilpillinen.

Tunnustan etten arvannut urheiluinnostuksen vaikuttavan noin vakavasti aivotoimintaan.

Kun jonkun urheilijan epäillään käyttäneen kiellettyjä – ei huumaavia – aineita, sitä pidetään vakavana asiana.

Koska urheilu on pohjaltaan viihdettä, doping on pohjaltaan vilppiä viihteessä.

Amfetamiini on käyttäjälleen hengenvaarallinen aine. Sen levittäminen ei eroa kovin paljon henki- ja väkivaltarikoksista. Se on tekona aivan toista luokkaa kuin doping.

Karalahden tapaus herättää kysymyksen, joka on aiheellinen ja kiusallinen. Ammattiurheilijoiden erittäin suuret tulot saattavat kulkeutua mustaksi tai harmaaksi rahaksi.

Minkä verran tiedämme todella siitä, onko tämä urheilijan ja järjestyneen huumerikollisuuden yhteys satunnainen?

Toivottavasti urheilijat nyt uskovat, että edes Sveitsin pankkisalaisuus ei estä sellaisten rahavirtojen selvittämistä, joiden poliisi epäilee esittämiensä syiden perusteella liittyvän huumekauppaan.

Toivottavasti poliisiylijohtaja Markku Salminen on huolestunut. Siihen olisi nyt useita syitä.

Salainen asiamies

Joku teistä varmaan tietää enemmän.

Salakirjoitus eli kryptaus eli steganografia on siinä mielessä lähellä, että se on ollut eri vaiheissa naapurihuoneessa. Vaikka matemaattinen oivalluskykyni ei riitä, olen tietenkin lukenut Kahnin ison kirjan (Codebreakers –uusi painos), Singhin ja kaikenlaista muuta.

Naapurihuone tarkoittaa kollegoja, jotka tietenkään eivät puhu tämän alan töistään, mutta luulisin tuntevani muutamia henkilöitä, jotka ovat erittäin eteviä näissä asioissa.

Enigmaan liittyvä kirjallisuus tuli tutuksi jo ennen kun asiasta alettiin julkaista harhaanjohtavia ja viihteellisiä teoksia (ja näytelmä).

Erikoista, ettei osoitettavissa taida olla luotettavaa kirjaa, joka olisi laadittu pohjoismaiden näkökulmasta. En näet oikein tiedä, mitä ajatella Wilhelm Agrellista. Ihan kivoja kirjoja, etenkin Konsten att gissa rätt, mutta salakirjoituksen ja sotilastiedustelun historia opettaa varovaisuuteen.

Agrell on kirjoittanut myös romaaneja, joista Helsingforsstationen on suomennettu joitakin vuosia sitten.

Vai tiesittekö te kaikki, että Yhdysvaltain neuvostovakoilun pelko sodan aikana ja noitavainojen aikaan 50-luvun lopulla ei ollut perusteetonta?

Katsokaa vaikka hakusanalla Venona Googlesta. On siellä niin paljon KGB:n, GRU:n ja muiden arvovaltaisten laitosten sanomaliikennettä, on siellä Philby, Fuchs ja kumppanit, ettei asiassa ole epäilemistä.

Suomen radiotiedustelusta on kirjoitettu ja luulen saaneeni käsiini jokseenkin kaiken siitä julkaistun.

Silti kummastelen, että Arne Beurlingin ihmeellinen elämä ei kuulu yleissivistykseen.

Beurling oli siis Upsalan matemaatikko ja siirtyi Princetoniin ja sieltä edelleen yhtenä maailman matematiikan huipuista. Kuten itse asiassa aika monet kaltaisensa hän taisi henkilönä olla myös hiukan hullu.

Hän siis avasi Saksan telex- eli kaukokirjoitinkoodin 1940-1941. Sitä on sanottu Enigman avaamista vaikeammaksi tehtäväksi, ja hän teki sen yksin, ilman konetta. Hän kyllä suunnitteli L.M.Ericssonille koneen, jolla viestiliikenne purettiin vaivattomasti.

Hänkin pääsi kiinni samalla tavalla kuin Enigman viestien avaajat – viestien virheiden ja toistojen avulla.

Mahdollisesti tosi tarina Enigmasta ja Bletchley Parkista kertoo, että muuan ylipainoinen henkilö arvasi kokeilla viesteihin, joita saapui eri puolilta Eurooppaa, saksan lausetta ”Nichts zu melden”, ja heti tärppäsi. Nimenomaan saksalainen aliupseeri ilmoittaa salakirjoituksella, ettei ole mitään ilmoitettavaa.

Ruotsalaisia auttoi "Soda Hall-ilmiö". Pojat hihkuivat aikoinaan Berkeleyssä tietotekniikan rakennusta. Kaikki tiesivät sen nimen, koska Soda Hall oli jonkin varhaisen unixilla tehdyn templaten osoitteena, se kun on tietotekniikan rakennus.

Saksalaiset kunnon sotilaat olivat melkein kaikki salakirjoituskoneita käyttöön ottaessaan ottaneet "mielivaltaisen" salasanan käyttöohjeesta, joten "yksilöllinen" ja vaikeasti arvattava salasana oli melkein kaikilla Sonnenschein eli auringonpaiste. Joku nyt kuitenkin oli vaihtanut auringon kuuksi.

Ruotsi pystyi siis seuraamaan Tanskan ja Norjan valloitusta suunnittelusta toteutukseen, ja samoin hyökkäystä Ranskaan ja Neuvostoliittoon.

Sen jälkeen tuli odottamaton este. Suomesta vihjattiin saksalaisille, että teillä on vetskari auki.

Järjestelmän muutos toteutettiin sen verran huolimattomasti, että ennen pitkää ruotsalaiset lukivat taas Beurlingin johdolla salakirjoitusta, mutta lähteiden mukaan se lysti olisi loppunut 1943.

Tätä en usko. En usko että se loppui koskaan.

Ja se on tämän lyhyen tarinan tarkoitus.

Joissakin tapauksissa päättäjillä on käytettävissään sellaista ehkä dramaattistakin tietoa, joka pysyy historiantutkijoiltakin salaisena 25 tai 50 vuotta tai ikuisesti.

On henkilöitä ja tahoja, jotka pitävät varmana, että Stalin oli hyökkäämässä Saksaan elokuussa 1941 eli liian myöhään. Se näyttää todelta, että Stalinilla oli hyvin yksityiskohtaiset tiedot Saksan hyökkäyksestä, ryhmityksistä ja ties mistä, mutta hän ei varovaisena miehenä uskonut. Seuraukset olivat katastrofaaliset, koska Hitler oli todella voittamaisillaan sodan Moskovassa 1941.

Mutta tämä Suomen vuoto on mielenkiintoinen ja siitä on puhuttu äidinkielellämme sangen vähän. Syyttävä sormi on osoitettu mm. Tukholmassa toimineen sotilasasiamiehen suuntaan.

Mitään en takaa, mutta yksi versio on Bengt Beckmanin kirja Codebreakers:

Arne Beurling and the Swedish Crypto Program During World War II ja toinen Lars Ulfving, The Geheimschreiber Secret. Arne Beurling and the success of Swedish signals intelligence.

Sattuma ja välttämättömyys

Eilinen sunnuntai oli "tammisunnuntai", onnettoman kansalaissodan alkamispäivä.

Kuvan biologiaa koskeva teos, joka on suomennettu aikoinaan nimellä "Sattuma ja välttämättömys", sisältää ne kaksi asiaa, jotka vaikuttavat historiassa ja elämässä.

Suomessa sisällissota oli sattuma, onneton yhteensattumien summa.

Ruotsin sisällissodan vältämiseen vaikutti paljon sattuma, sosiaalidemokraatti Oscar Möller.

Hän kävi taistelujen aikana Tampereella punaisten puolella ja muuttui väkivaltaisten ratkaisujen vastustajaksi. Hänen kertomansa vaikutti myös puoluetovereihin. Vallankumousromantiikka katosi ja sen korvasi hidas ja loistoton rakentaminen.

Suomen ja Venäjän tilanne vaikuttivat välttämättömyyden voimalla Ruotsin tilanteeseen.

Järjestelmällinen, suunnitelmallinen kehittely tuottaa hyviä tuloksia vain, jos onni on mukana.

Pohjoismaiden porvareilla ja demareilla on ollut onni ja ymmärrys jättää periaatteet ja mielipiteet taustalle.

Yksi sellainen periaate oli liikeyritysten kansallistaminen. Se oli sytyttämäisillään sisällissodan Ruotsissa vuonna 1918. Suomessa 1945-1949 siihen ei kai todellisuudessa pyritty, koska oli paljon kiireisempiä ja kauheampia asioita, kuten siirtoväen asuttaminen ja sotakorvaukset.

Britti Nial Ferguson on julkaissut myös virtuaalisen historian kuvittelemalla, miten toisin olisi voinut käydä.

Historiassa, kulttuurissa, liike-elämässä ja melkein kaikissa asioissa jossittelu on viisautta, vaikka sillä on huono maine. Sitä sanotaan nykyisin skenaarioiden rakentamiseksi. Niitä kannattaisi rakentaa myös takautuvasti.

Tiede muistuttaa politiikkaa ja politiikka liike-elämää siinä, että se on jatkuvaa toimintaa epävarmuuden varassa.

Yhteiskunnallinen insinööritoiminta (social engineering) oli muotia 30-luvulla sekä diktatuurimaissa että demokratioissa. Lopulta kai sota ratkaisi.

Ihmisiä ja yhteisöjä ei voi suunnitella kuin tehtaita tai kaupunginosia.

Tämän kirjoituksen (toimitetun version) tausta on jatkuva keskustelu suurista muutoshankeista. En raportoi siitä keskustelusta.

Huomasin heiluttavani Wallacen kirjaa pokerista (Poker. A Guaranteed Income for Live).

En pelaa pokeria. Tarkoitin että joskus on kuitenkin valittava pöytänsä ja annettava sattuman tuoda kortit. Sen jälkeen on oikea hetki yrittää väistää väistämätöntä (eli häviämistä).

Toisto: sattuma + välttämättömyys ei johda determinismiin eikä kohtalonuskoon. Matkalle jää tosi monta tienhaaraa eli bifurkaatiota, joiden johdosta seuraus on sittenkin arvaamaton.

Ruotsalainen rotu

Miksi Kafka ja Proust eivät saaneet kirjallisuuden Nobelia? – Ehkä siksi että he olivat juutalaisia.

Vuonna 1910 palkittu Paul Heyse oli äitinsä puolelta juutalainen – samaa sukua kuin säveltäjä F. Mendelsohn-Bartholdy, mutta 1800-luvulla juutalaisuudesta voi vielä parantua, ja Heysekin oli koululaitoksen ja itsensä keisarin suosikki. Seuraava Nobelin saanut juutalainen oli ranskalainen Henri Bergson 1927, ja sitä seuraava 1958 palkittu Boris Pasternak.

Ruotsi kehitti ”rotuhygieniset” oppinsa ennen Saksaa ja ennen Hitleriä. Herman Lundborg oli vuodesta 1915 rotubiologian dosentti ja vuodesta 1922 professori johtamassaan laitoksessa (kuva), joka oli arvostettu osa Upsalan yliopistoa. Hän kirjoitti myös kansantajuistieteellisiä esityksiä mm. länsimaiden vaarasta ja vastaanotti monia kunnianosoituksia Saksasta 1930-luvun lopulla.

Ruotsissa sterilisoitiin tahdonvastaisesti vuoteen 1975 ihmisiä, jotka oli ”tieteellisesti” todettu biologisesti ala-arvoisiksi. Sellaisia olivat monissa tapauksissa esimerkiksi aviottoman lapsen synnyttäneet naiset. Sterilisaatioita tapahtui yli 1935-1975 ainakin 60 000.

Yli kaikkien puoluerajojen ja erikoisen selvästi sosialidemokraattien keskuudessa vallitsi yksimielisyys siitä, että ruotsalaiset oli biologisesti ja siten siis perinnöllisesti maailman onnistunein rotu, ja kun biologia pelasi, totta kai järkikin leikkasi.

Pääministeri Per Albin Hanssonin aloitteesta sterilisointilaki muutettiin 1941 todella vaikeaselkoiseksi, ja silloin myös ”epäsosiaalinen elämäntapa” tuli steriloinnin perusteeksi. Syyksi kävi myös alkoholismi, kaatumatauti, taparikollisuus ja irtolaisuus.

Silti oli päävoitto solujen arpajaisissa syntyä ruotsalaiseksi.

Kun ruotsalaiset nimittelivät ennen sotia suomalaisia eli siis ”itä-balttilaista sekarotua” mongoleiksi, he olivat tosissaan.

He pitivät tieteellisenä tosiasiana, että lähes kaikki ruotsalaiset ovat biologisilta ominaisuuksiltaan parempia kuin lähes kaikki suomalaiset (suomenruotsalaisia lukuun ottamatta).

Pitkäkalloisuus oli poikaa.

Nämä ajatukset häiritsivät jossain määrin suomalaisia, mutta aika keskeinen osa lääkärikuntaamme hyväksyi ne ja kiirehti etsimään suomalaisiakin alempiarvoisia ihmisiä, joita löytyi Venäjältä.

Juutalaisten biologisesta huonommuudesta ei esitetty epäilyjä. Asiaa pidettiin selvänä.

Pakkosteriloinnin ja ihmisten biologisen paremmuuden näkyviä ja äänekkäitä selvittäjiä olivat 1960-luvulle asti hyvin kuuluisat ja arvostetut puolisot Gunnar ja Alva Myrdal. (Heidän poikansa Jan Myrdal oli sitten aivan eri mieltä ja hankki itselleen kuuluisuutta julistamalla Maon aikaisen kiinalaisen kylän maanpäälliseksi paratiisiksi, hänkin ”tutkimusten” perusteella.)

Ruotsalaiset ovat osoittaneet suurta hienotunteisuutta itseään kohtaan ohjaamalla määrätietoisesti sivuraiteelle aina silloin tällöin virinneen keskustelun äärimmäisestä nationalismistaan ja esimerkiksi hurjasta Saksan ihailusta ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana ja uudelleen 1930-luvulla ja sodan päättymiseen asti.

Me suomalaiset olemme tullee resiinalla perässä. Myös meillä näitä arvostettuja paremmuus-huonommuus –ihmisiä on ymmärretty ja heidän mielipiteitään ei ole erikoisemmin korostettu.

Asenteiden tasolla olen itsekin kuullut Suomessa sanottavan, että naamasta sen näkee, onko kotoisin Pitkänsillan pohjoispuolelta.

Suomalainen patenttiratkaisu on ollut keskustella ryssävihasta tai sitten kieliriidasta poliittisena ilmiönä.

Vai milloin olette viimeksi kuulleet jonkun sanovan, että pohjoismainen eliitti piti lähes koko 1900-luvun tieteellisenä tosiasiana ihmisten jakaantumista biologisesti parempiin, huonoihin ja todella huonoihin. Viimeksi mainituista käytettiin myös lääketieteellisessä kirjallisuudessa sellaisia nimityksiä kuin ”kuona”, "pohjasakka" jne.

Kehäpäätelmän olivat yleisiä. Myös meillä sekä sterilisoitiin että kastroitiin ihmisiä 1960-luvulle asti. Henkilö, joka oli varastanut pyykkinarulta naisten alushousut arveluttavia tarkoitusperiään varten, menetti kiveksensä. Hän oli teollaan osoittanut olevansa alempiarvoinen – kuten useimmat muutkin rikolliset.

Pahoittelen jyrkkää sävyäni. Sen aika on kuitenkin nyt, kun on osoitettu, että genomien tasolla rotuja ei ole olemassa. Nykyinen evoluutio-oppi tähdentää aiheellisesti erilaisuutta (diversiteettiä) eikä samanlaisuutta eli professoreiden keksimiin standardeihin sopimista.

Edes ruotsalaiseen rotuun kuuluminen ei merkitse biologisesti mitään. Merkitseekö se psykologisesti, sitä en arvaa mennä sanomaan.

Narsut ja psykot

Liike-elämän, yliopistojen ja median huipulle on keskirunsastai runsas joukko narsisteja ja psykopaatteja, joita sopiva lääkehoito auttaisi. Ken kielin voisi kertoa, miten paljon se helpottaisi heidän kanssaan asioivia. Jopa puheet kiusaamisesta ja lähentelystä loppuisivat siihen paikkaan.

Sellaisen henkilön tunnistaa esimerkiksi jäljistä. Kun toiset jättävät ihmisen jälkiä, tarkkaan katsoen huomaa, että näistä jää telaketjun jäljet, myllättyjä sammaleita, kolhittuja puita ja hiekkaa ja pieniä kiviä, jotka on paiskottu toisten silmille.

En ole suuttunut kehenkään enkä saanut huonoa kohtelua. Hiukan olen harmissani siitä, että narsistisen eli hullun ihmisen arvot esitetään kakistelematta yritysten (Nokia, UPM) arvoina – minulle mahdollisimman paljon mutta köyhät kyykkyyn.

Kun tuo ajattelutapa on osoittautunut kelvottomaksi ihmisten välisissä asioissa, miksi kummassa se toimisi yhteisöjen ja yritysten asioissa.

”Staatsräson” eli kansallinen itsekkyys oli vielä joitakin vuosikymmeniä sitten pappienkin hyväksymä ajatus, mutta nyt yhä useampi käsittää, mihin sen kanssa on jouduttu. Uusimmat ongelmamme, kuten ilmasto, eivät liioin taatusti ratkea kansallisen itsekkyyden merkeissä.

Tämä ei ole moralisointia. Kunhan taas kerran sanon, että kireä kvartaalitalous tuhoaa kansantaloudet.

Se on moralisointia, että henkilökohtaisesti en pidä rahan kahmimista arvokkaana elämänsisältönä.

Narsisti on ihminen, jolle ovat ominaisia suuruuskuvitelmat, voimakas ihailun tarve ja empatian vähäisyys. Henkilö kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun, on kateellinen tai ylimielinen ja pystyy käyttämään muita häikäilemättä hyväkseen.

Ihminen, joka on kova kehumaan itseään ja tuomaan itseään esiin – nimiä tässä yhteydessä mainitsematta – ei ole sen takia narsisti. Tuo erikoiskohtelu-ajatus (”olen poikkeustapaus”) ja toisten hyväksikäyttö on sitä itseään. Narsisti ei siis oikein osaa hävetä.

Lisäksi hän kuvittelee, että onnistuminen jossain hankkeessa on osoitus siitä, että hanke oli oikea ja moitteeton.

Psykopaatti on haukkumasana, mutta se liittyy väljästi harhaisuuden käsitteeseen. Ihminen näkee ja kuulee omiaan. Joissakin tapauksissa psykopaatille on tyypillistä kyvyttömyys edes käsittää, että kun toista ihmistä lyö, häneen sattuu.

Asia on niin surullisesti, että psykopaatin piirteissä näyttäisi olevan uusimman tutkimuksen mukaan periytyvyyttä, mutta tämä ei ole determinismiä. Periytyvyys on aika usein alttiutta. Heikkous juovuttavien juomien käyttämiseen näyttäisi olevan jossain määrin periytyvää. Tiedätte kaikki, että sen heikkouden voi voittaa – tosin yleensä ei kohtuujuomisella. Dopamiinin ja serotoniinin mutkikas yhteisvaikutus saattaa vaikuttaa heikkouteen nautinnoille – taipumus lihomiseen, tupakointi ja monet muut asiat eivät ehkä olekaan pelkästään huonon luonteen merkkejä. Toiset välttävät vaarat vaivatta, toiset vain hirveällä vaivannäöllä tai eivät ollenkaan.

Epäilen että liikunnallisuus eli taipumus pitää itsensä kunnossa liittyy sekin perintötekijöihin. Ainakin tunnen ja olen tuntenut ihmisiä, jotka tarvitsevat oman ruumiin rääkkäämisestä seuraavaa mielihyvää. Eräs espoolainen, nyt jo iäkäs asianajaja, tapasi pinota työpäivän jälkeen tietosanakirjan muovikelkkaan ja hiihtää puoliväliin Suomenlahtea ja takaisin. Pelkkä hangessa tarpominen ei ihan riittänyt eräretkeilijälle.

Ja sitten on toisia, joiden ajatus onnesta on mukava asento sängyn päällä, kirja ja torkahtelua.

Tämä oli pieni johdanto päivän teemoihin. Psykopaatteihin ja osan narsisteista eivät rangaistukset tehoa. Ajatukset tiettyjen rikoksentekijöiden hoitamisesta lääkkeillä vaarattomiksi saa kyllä nekin haudata. Lääkkeitä on ja niillä saavutetaan tuloksia, mutta harvoin muutoin kuin valvotusti. Jos pannaan kuka tahansa pedofiili pillerikuurille ja hän vetää siihen päälle muita lääkkeitä ja viinaa, tulos voi hyvinkin olla kahta kauheampi.

Keskustelu?

Huomenna radiossa puhumme rangaistuksista.

Tänään tuli televisiosta pätkä aiheetta lapseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta epäillystä, kolme neljännestuntia a-talkia samasta aiheesta ja MTV3:n uutisissa huominen vieraani Kimmo Nuotio sanoi jotain järkevää asiasta.

Aihetta voi siis huoleti sanoa ajankohtaiseksi.

Olen hyvin epävarma ja neuvoton. En yhtään tiedä, onnistunko luomaan radioon keskustelua. Muutamat jo tulleet kommentit kertovat, että vaikeaa on.

Kas kun minä en ole toimittaja enkä journalisti enkä haastattele ketään. Enbuske on ja osaa sen homman.

A-talkin toimittaja tuntui olevan mies paikallaan. Hän tiesi asiat ja hänellä oli mielipiteitä.

Pyydän radioon ihmisiä, jotka muistuttavat minua itseäni siinä, että he eivät oikein tiedä asioita ja että he eivät ole erikoisen kiinnostuneita omista mielipiteistään.

Tuo televisiokeskustelu lisäsi hiukan pontta eli antoi virtaa niin kuin urheilijat sanovat. Paikalla olleet ammattilaiset yrittivät pari kertaa sanoa, ettei tämä asia ole aivan yksinkertainen eikä yhdenmuotoinen. Luullakseni he tarkoittivat, että olisi kovasti mietittävä keinoja tuollaisen rikollisuuden estämiseen ja vähentämiseen.

Tämä ei mennyt läpi, koska muilla oli niin kova tarve hehkuttaa.

Mielestäni se, että ollaan hyvällä ja oikealla asialla, ei välttämättä edellytä ajattelemisen lopettamista.

Muistutan, että yksi väkivaltarikosten motiivi on oikeus. Ihmisiä lyödään tai tapetaan sen takia, että se on ”oikein”. On ”oikein” esimerkiksi piestä ihminen, joka on leuhkan näköinen nakkikioskilla.

Volvo-Markkanen sanoi televisiossa, että hänestä oli oikein ryöstää pankkeja, koska pankit puolestaan ryöstävät asiakkaita. – Tämähän on kirjaimellisesti totta.

Mutta juuri tämä minulle on oikeassa olemista vastaan ja keskustelujen ja keskusteluohjelmien puolesta. Ei pidä siepata itselleen oikeutta järkeillä ja päättää, mikä on oikein. Monissa asioissa, kuten pankeissa, asiasta on vanhastaan päätetty lain ja suuren väkivallan turvin – pankin toiminta on laillista, rosvon toiminta ei.

Toisen ihmisen käytöstapojen kohentaminen nyrkillä on nähdäkseni moraalisesti väärin. Toisen ihmisen huonoon käyttäytymiseen puuttuminen loukkaa mielestäni sen toisen itsemääräämisoikeutta, jos tuo käyttäytyminen ei ole ilmeisen vahingollista.

Tämä viimeksi mainittu ei ole suosittu ajattelutapa. Ajan henki on se, että kun kerran ollaan oikeassa, pannaan tuulemaan. Tai tuleen.

Keskusteluksi sanoisin sellaista, jossa kukaan ei esitä varsinaisesti numeroita niittääkseen mainetta, mutta sitä vastoin joku saattaa pukahtaa: tuota en ollut tullut ajatelleeksi.

Freud ei sallinut keskustelua; nykyinen terapia pyrkii luomaan sitä.

Keskustelussa ei jaeta tietoja vaan näkökulmia.

Yhteenveto: taiteista ja kulttuurisista toimista läheisin on suuri romaanikirjallisuus. Se yleensä voittaa parhaankin tietokirjallisuuden.

Ja mikä on romaanin keskeinen keino?

Keskustelu.

Keksityt henkilöt juttelevat keskenään (dialogi) ja kertoja keskustelee lukijan kanssa.

Maailma on täynnä huonoja romaaneja, mutta hyvät romaanit ovat moniäänisiä ja riitasointuisia.

Ja jos blogeja ei kommentoitaisi, en jaksaisi kirjoittaa niitä. Myös tässä on keskusteleva aines mukana ja myös tämä sallii eräitä romaanin keinoja, kuten kokeellisia havaintoja ja toistaiseksi voimassa olevia väitteitä.

Keskustelija on parhaimmillaan ihminen, ei siis toimittaja.

Kirjoittaja on jumala (pienellä alkukirjaimella).

Ai – olenko tullut maininneeksi, että alussa minä loin taivaan ja maan…

Kemppisen makkara- ja musiikkiliike

Ystäväni C.K. väitti, että Tammisaaressa toimi aikoinaan kauppaliike, jonka toiminimi oli Ekenäs korv och musik, Tammisaaren makkara ja musiikki.

Jokin tuonkaltainen kuvaisi hyvin tätä blogiani.

Minulla on hyvä sanoma lukijoille. Ystäväni Pirkko-Liisa Haarmann ei pitänyt mahdottomana, että tekisimme kaksoiskirjoituksen eli esittäisin tulkintani kuvien käytöstä internetissä, etenkin blogeissa ja muissa ei-kaupallisissa yhteyksissä, ja hän omat kommenttinsa.

Olen kirjoittanut kuvasitaateista usein, ja asiassa vallitsee suuri hämmennys.

Haarmann ei tavoilleen uskollisena ota Tekijänoikeus-kirjassaan paljonkaan kantoja, vaan viittaa usein toisten tulkintoihin tai esittää kommentoimatta oikeustapauksen.

Pyrin nyt siihen, että kertaan tulkintani ja niiden perustelut, ja hän liittäisi niihin kommentteja - "voi olla / voisi mennä läpikin / kiinnostava ajatus" tms.

Tämä on jälleen juusi askel avoimuuteen. Tietysti me olemme työskennelleet juuri noin iät ajat. Nyt ajatus on, että osan marginaaliin raapustetuta voisi julkasitakin.

Suomen kielellä on verkossa aivan hyvää tietoa tekijänoikeudesta ja tietenkin tekijänoikeusneuvoston ratkaisut. Suoria neuvoja on vähän.

Tähän ajattelen nyt uskaltautua, lähiaikoina.

Tunnustan etukäteen, että pohjaltaan kysymyksessä on auktoriteettiargumentaatio, joka on pohjaltaan epäilyttävää. Mutta tosiasiassa Harmannin - siis korkeimman oikeuden pitkäaikaisen jäsenen ja aikaisemman siviilioikeuden professorin - kannanotot merkitsevät esimerkiksi oikeudenkäynneissä hyvin paljon.

Luultavasti myös minun tulkinnoillani on merkitystä, mutta oletettavasti likikään kaikki eivät tiedä, muista tai välitä, että olen sekä huonosti käyttäytyvä kirjoittelija että ihan oikea professori ja että olen ihan oikeasti perehtynyt moniin tekijänoikeuden ja immateriaalioikeuden kysymksiin syvällisesti.

En ole esiintynyt esimerkiksi lausuntojen antajana juuri lainkaan. Tuomari ei tietenkään voi antaa lausuntoja, ja tuomarin viran heitettyäni olen ollut useimmiten esteellinen riita-asioissa - jos Borenius & Kemppinen on tavalla tai toisella mukana riita-asiassa, minä en voi siihen puuttua.

He eivät ole pyytäneet lausuntoja oikeastaan koskaan ja vastapuolet eivät tietenkään.

Ottaen huomioon asiantuntijalausunnoista joskus maksetut pöyristyttävät palkkiot tämä on kannaltani surullista. Esteellisyys eli jääviys on myös harmillinen asia, koska en todellisuudessa ole millään tavoin kytköksissä mainittuun asianajotoimistoon, jonka yhtenä osakkaana on veljeni ja oli isäni. Siirryin pois toimiston palveluksesta 1973 ja yhtydenpito on ollut satunnaista.

Olen miettinyt jo pidempään keskustelu-tyyppistä blogikirjoitusta. Tuttavapiiriini kuuluu joukko muitakin korkean tason asiantuntijoita, joita terve itsekritiikki pidättelee kirjoittelusta, toisin kuin minua.

Kuvasitaateista tulkintani on siis se, että yleistä sääntöä noudatetaan. Tekstin yhteyteen saa ottaa julkistetun valokuvan tai muun kuvan hyvän tavan mukaisesti, lähteen mainiten. Hyvän tavan mukaisuus tarkoittaa mm. sitä, että kun minullakin taitaa olla hallussani jokin määrä ammattilaisten ottamia korkeatasoisisa valokuvia, niin jos käytän sellaista, tipauten sen resoluution alas ja pienennän sen niin ettei se kilpaile alkuperäiskappaleen kanssa.

Se puolestaan kyllä on kuvan muuttamista, joka edellyttäisi suostumusta...

Jostai sukelsi mieleeni - perjantaina ja lauantaina tulee radiosta hauska Aristoteleen kantapää, jossa juttukaverinani on Jyrki Katainen. Kaikki "Aristoteleet" samoin kuin kaikki "Kemppinen"-radio-ohjelmat ovat verkossa.

Kuvassa Linhof, jollaisen kerran omistin veljeni kanssa. Se joutui kateisiin hänen kuoltuaan. Mainio joka pojan kompaktikamera! Negatiivikoko oli 24 x 36 cm.

Onneksi Leica M 6 linsseineen on tallessa.

Kilpakirjoitukseni II

Jos Suomi olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen, Helsinkiä ei olisi koskaan tarvittu eikä siis rakennettu eikä Viipuriin olisi uskallettu investoida. Talvisota olisi käyty 1914, koska Saksan keisarikunta ei olisi mitenkään voinut vastustaa kiusausta marssia Kymijoelta Karjalan kannakselle ja siitä Pietariin.

Venäjä käsitti vaaran ja kaatoi rahaa etenkin Helsingin seudun linnoittamiseen todella paljon. Kantalinnoitettu vyöhyke oli kallista teräsbetonityötä, ja kuten tiedetään, siitä on hämillisesti jätetty osia jäljelle.

Kun saksalaiset sitten liikkuivat täällä 1918 muka auttamassa valkoisia, Saksa ja Venäjä eivät olleet sodassa keskenään. Lenin oli päässyt valtaan lupaamalla irrottaa maan sodasta ja aselepo oli tehty joulukuussa 1917. Brest-Litovskin rauha tehtiin maaliskuussa 1918. Juuri silloin Saksa oli voittamaisillaan maailmansodan. Keväthyökkäys länsirintamallakin menestyi lupaavasti, mutta australialaiset (Anzac) ja kanadalaiset onnistuivat pysäyttämään etenemisen.

Leninin oli pakko miettiä maailmansodan tulosta. Massiivisiin myönnytyksiin Saksalle kannatti suostua. Saksahan jopa jatkoi sotaa jonkin aikaa, kun Lenin ja Trotski niskoittelivat. Siihen Venäjällä ei ollut varaa. Heillä oli vihollisia omastakin takaa.

Leninin on väitetty jopa olleen Saksan leivissä. Ainakin saksalaiset olivat hänelle syystä suopeita vuonna 1917. Mutta Lenin valmistautui myös Saksan tappioon.

Saksan tappio 11.11.1918 kello 11 aiheutti voittajille niin valtavan kotiuttamisurakan, ettei kenelläkään ollut tarmoa ryhtymään siinä välissä listimään Neuvosto-Venäjää, vaikka haluja ei puuttunut. Venäjällä toki oli pieniä ranskalaisia ja englantilaisia joukkoja ja erittäin merkittävä tshekkien joukko-osasto, mutta se oli sittenkin pientä.

Ihailijat ovat pitäneet Leniniä idioottina ja vastustajat intohimojen riivaamana murhamiehenä. Kumpikaan tulkintasuunta ei tunnu vakuuttavalta. Lisäksi 1918-1924 kävi ilmi, että hänellä oli ilmiömäisen päteviä apulaisia, ylimpänä heistä Trotski ja tämän apulainen Tuhatshevski.

Myös pyövelit olivat tehokkaita ja salainen poliisi Tsheka organisaatio, jonka rahoitusta ei pihistelty.

Ihailijoiden tulkinta – pienten kansojen itsemääräämisoikeuden edistäminen – ei saa tukea Leninin myöhemmistä teoista. Ihailijoiden toinen tulkinta – Suomessa edelleen suosittu – eli ajatus maailmanvallankumouksesta, joka selvittäisi pian pelin, toistuu kyllä puheissa mutta ei lainkaan teoissa. Lenin oli tekemässä mm. Suomessa Tarton rauhana 1920 muistettua järjestelyä, johon oli suostuttava, koska sosialistinen vallankumous oli mennyt myttyyn muun muassa Saksassa ja Unkarissa.

Sikäli kuin Lenin ylimalkaan uskoi kommunismin voittoon, hän piti sitä aivan oikein taivaanrannan takaisena tapahtumana.

Yksi suomalaisten hellimistä myyteistä on Vapaussota vapautuksena ryssän vallasta. Maa oli täynnä venäläistä sotaväkeä – mutta millaista! Pari jääkäriä ja joukko isäntämiehiä riisui eri kaupungeissa kokonaisia varuskuntia aseista. Maassa oli venäläistä sotaväkeä mutta ei venäläistä armeijaa. Eivät ne sotilaat olleet kenenkään komennossa. Osan upseereistaan he olivat upottaneet Pohjoisrantaan jo talvella 1917.

Ryssän valta oli kaatunut maaliskuussa 1917 eli melkein vuotta ennen Vapaussotaa. Suomi julistautui sekasortoisen kesän jälkeen hätäpäissään itsenäiseksi, ilmeisesti Norjan mallin mukaan, tämä kun oli yksipuolisesti sanonut irti unionin Ruotsin kanssa ja selviytynyt siitä (vaikka läheltä piti).

Kaikki järkevät ihmiset, joihin Svinhufvudia ei voi lukea eikä liioin ulkopoliittisesti taitamatonta Paasikiveä, tiesivät pienten asioiden ratkeavan suursodan ratkaisun mukaisesti. Kuningasta haettiin Saksasta. Kenellekään ei tullut mieleen kysyä Ruotsista ti Tanskasta, eikä siitä olisi mitään tullutkaan, koska ainakin Ruotsissa tiedettiin kesällä 1918, mikä Saksan todellinen tilanne oli. Ja Suomihan oli laittautunut juuri Saksan liittolaiseksi tai oikeastaan alusmaaksi.

Mannerheim oli yksi näistä järkevistä ihmisistä. Hän ei suostunut saksalaisiin vaan lähti muille asioille. Vuoden 1919 tilanne saattoi sitten kierouttaa hänen luonteensa pysyvästi. Judenitshin siivellä Pietarin olisi valloittanut vähällä, väellä – mutta Mannerheim ymmärsi miettiä, mitä sitten tapahtuisi. Aunukseen ja Vienaan tehdyiltä retkiltä kertynyt kokemus ei rohkaissut.

Saksalaisten kanssa veljeilleet käänsivät kiireesti rintamansa. Kesäksi 1918 koottiin vankileireihin kaikki se väki, joka olisi ollut Saksan sodanpäämäärien kannalta harmillista Pietarissa. Oletettavasti saksalaisten vihjeestä punaisia, jotka olivat omasta mielestään tehneet aidon vallankumousyrityksen, ryhdyttiin ampumaan maanpettureina eli siis Venäjän liittolaisina, vaikka Venäjää ei ollut siinä vaiheessa olemassa.

Ryssäviha oli valkoisten alibi, jossa yhdistettiin sortokausien liioitellut muistot, syvä vastenmielisyys ja pelko bolshevikkejä kohtaan ja jälkikäteen hankittu oikeutus lukemattomien punavankien (ryssän kätyreiden) epäinhimillisestä kohtelusta.

Ruotsi oli muuten ainoa maa, joka esitti vastalauseita Suomen vankileireistä.

Lenin oli tottunut asiakirjojen allekirjoittaja ja Stalin puolestaan nopea oppimaan. Asiakirjat, kuten itsenäisyyden tunnustukset ja rauhansopimukset, olivat mainos- ja markkinointipuolen asioita, jotka eivät kiinnostaneet suuria johtajia, koska sellaisilla papereilla ei ollut merkitystä.

Tämä oli ollut venäläinen käsitys ainakin 350 vuotta ja näyttää olevan edelleen.

Suomalaisesta ryssävihasta on esitetty mielenkiintoisia teorioita. Teorioita tärkeämpi on käytäntö. Vuoden 1930 jälkeen alkanut kehitys antoi runsaasti aihetta pelkoon.

Ryssänvihaa on analysoitava kielitaistelun yhteydessä. Suomi käytti jokseenkin kaiken sen energian, jota olisi tarvittu yliopistolla ja teknisessä koulutuksessa, ihmeelliseen nahisteluun suomen- ja ruotsinkielisten väestöryhmien kesken. Ryssänvihassa toimineet henkilöt olivat jokseenkin poikkeuksetta suomenkielisiä, paitsi nyt joku Bertel Gripenberg. Jääkäreiden johto oli ollut enimmäkseen suomenruotsalaista.

Suomi eristäytyi ja menetti teollisuutensa kasvupotentiaalin ja sen kansallisen kulttuurin, josta oli ylpeilty aiheellisesti 1890-1920. Suomi jäi luokalleen Euroopan oppikoulussa ja palautettiin sisätöihin soveltumattomana kansakouluun.

Vuodet 1924-1938 olivat harvinaisen synkkää aikaa. Maata johti taitavasti Tanner, joka ei uskonut Jumalaan eikä maailmansotaan. Ryti ja Ståhlberg eivät harrastaneet ulkopolitiikkaa eikä Eljas Erkko ollut poliitikko.

Sotien välistä aikaa on tarkasteltu kommunistisen solutuksen otsikolla, joka on kovin riittämätön. Kommunismin vaaraa on joka tapauksessa törkeästi liioiteltu.

Stalinin Neuvostoliitto oli jo 1920-luvun puolella erinomaisessa yhteistyössä Saksan ja sitten Hitlerin ja Saksan armeijan kanssa. Puheet olivat puheita, eikä Ribbentrop-sopimus ollut välttämättä yllätys. Vaikka Stalin oli Hitlerin ystävä, Stalin ymmärsi olla luottamatta ystäviin.

Neuvostoliiton valtapoliittinen tavoite oli selvä: Baltian maat ja Suomi olivat sinänsä vähäisiä häiriötekijöitä, jotka oli likvidoitava. Tämän täysin loogisen päätelmän mukaan sitten toimittiin 1939-1940, vaikka Suomi aiheutti hyvin harmillisen yllätyksen.

Sodassa 1941-1944 Suomi oli sivunäyttämö, joka ei aiheuttanut Neuvostoliitolle sanottavia ongelmia eikä menetyksiä, mutta harmia kyllä.

Jos Suomi olisi ollut Ruotsin yhteydessä, Saksa olisi voittanut ensimmäisen maailmansodan. Valloittamalla Pietarin ja ottamalla käyttöönsä vihollistensa Venäjälle lähettämän ase- ja elintarvikeavun se olisi päässyt neuvottelurauhaan Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltojen kanssa.

Samalla Saksa olisi tietysti valloittanut tai alistanut Ruotsin, kun siellä oli niin hyvä teollisuus ja mainioita raaka-aineita ja omaa väkeä valmiiksi hovissa asti.

Suomi ei siis ole pelastanut Ruotsia yhtä kertaa, vaan kolme kertaa. Vuonna 1809 Venäjän armeija oli Uumajassa eikä Ruotsilla ollut panna mitään vastaan. Silloin Venäjä tyytyi valloittamaan tämän alueen, jonka sotilaallinen merkitys tuli hyvin selväksi jo Krimin sodassa 1850-luvulla.

Suomi pelasti Ruotsin talvi- ja jatkosodassa. Suomi pelasti Ruotsin ensimmäisessä maailmansodassa.

Johtopäätös? On hyvin vaikea uskoa, että Paasikiven ja Kekkosen toiminta olisi vaikuttanut sitä tai tätä Neuvostoliittoon. Stalin muodosti satelliittivyöhykkeensä johdonmukaisesti ja taitavasti, henkilöihin katsomatta. Niskoittelijat hirtettiin, välillä kannattajatkin.

Ainoa uskottava selitys Suomen selviytymiselle sodista on Ruotsi.

Ruotsi oli avustanut Suomea talvisodan aikana summalla, joka vastasi Suomen silloista yhden vuoden bruttokansantuotetta. Välirauhan aikana rahat Salpa-linjan rakentamiseen ja armeijan uudelleen aseistamiseen tulivat ehkä osittain Saksasta mutta luultavasti merkittävin osin Ruotsista. Linkkinä toimi sosialidemokraattinen puolue.

Asiasta ei ole olemassa pienintäkään todistetta. Loppuun kulutettu maa oli kuitenkin hyvin varustettu noustessaan ellei Hitlerin kelkkaan niin kumminkin jalaksille kesällä 1941.

Nykyisin on tiedossa, että Ruotsi oli koko kylmän sodan ajan Yhdysvaltojen uskollinen liittolainen ja vastasi ennen kaikkea sotilaallisesta lähitiedustelusta. Kun Ruotsi itse ei ollut sotilaallinen uhka, Neuvostoliitto piti Suomea lyhyessä liekanarussa mutta miehittämättömänä.

Ruotsi on toisin sanoen maksanut monin kerroin takaisin velkansa länsimaiselle sivistykselle…

En väitä että tämä olisi ollut tietoista toimintaa tai suunniteltua. En väitä edes olevani oikeassa. Esitän vain hauskan kertomuksen. Ellette pidä mielipiteistäni, voin vaihtaa ne.

Suomi on ollut kuin humalainen kansimatkustaja, joka kerran toisensa jälkeen putoaa reelingin yli suoraan pelastusveneeseen.