Silta vai joki

 

Apollinairen ”Mirabeaun sillan” luen aivan eri tavalla kuin jotkut lukijani.

 

Minulle tuo runo ei ole lainkaan menneen rakkauden haikailua. Iskelmän toinen perikuva on ”miksi et enää ole mun”. Sellaisia on laulettu ainakin 2 500 vuotta, ja viimeksi kuluneet 1 000 vuotta ne ovat olleet rävähtämättömän huonoja.

 

Kertosäe on käsittämätön: päivä menevät. minä jään? Mihin, millä ilveellä?

 

Ajan kulumista on verrattu veden virtaamiseen. Ehkä se on suora viittaus Herakleitokseen, ”Emme voi astua samaan virtaan kahta kertaa”. Koska kömmittyämme kuiville ja kahlattuamme taas vesi ei ole enää molekyyleinä samaa, vaan se on äskeistä ylävirran vettä, ehkä metrin päästä.

 

Herakleitos oli tässäkin naiivi, eikä liioin Apollinaire selviä puhtain paperein. Veden kierto tunnetaan jokseenkin hyvin: neste eli meri, joki tai järvi, haihtuminen tai höyrystyminen kohoaminen keveämpänä ilmaan, tiivistyminen, sade. Faasinmuutos. Ja ilmakehään päätynyt mannerjää menettää suolaisuutensa, koska jään mineraalit käyttäytyvät eri tavoin kuin ilman. Ja se että vesi laajentuu jäätyessään on harvinaisuus, ihme.

 

Mutta nesteiden eli siis kaasujen fysiikka on erittäin vaikeaa. Klassikko Bernoullin jälkeen läpimurron teki John (Janos) von Neumann, vuosisadan fiksuin mies, josta hänen vihamiehensä muovailivat totuudenvastaisesti sotapöljän ja Kubrick fantasiahahmon ”tohtori Outolempi” (Dr. Strangelove).

 

Hän, von Neumann, keksi siis digitaalisen, ohjelmoitavan tietokoneen. Paperi ilmestyi 1945. Patenttiriita eräiden muiden samaan ryhmään kuuluneiden kanssa ratkesi 1973, jolloin julistettiin, että tuollainen kone on patenttioikeudellisesti kenen tahansa käytettävissä.

 

Ja yhteys Mirabeaun siltaan on tämä. Atomipommin eli Manhattan-projektin jälkeen, jossa von Neumann oli täysin rinnoin mukana, alettiin kehittää termodynaamista vetypommia. Ehkä von Neumannilla oli vähän kire, koska hän oli jopa julkaissut erään paperin neuvostovakoilija Klus Fuhsin kanssa, ja atomisalaisuudethan valuivat kaikki neuvostoliittoon. Oli heillä kyllä hienoja fyysikkoja itselläänkin, vaikka Stalin oli tapattanut osan.

 

Pommi laukaistaan erittäin nopealla toisen pommin räjäyttämisellä, jolloin plutonium menee kasaan ja muuttuu kriittiseksi. Bikini-atollin kokeen jälkeen ilmoitettiin, että noin seitsemän tai yhdeksän neutronia oli toiminut ennakoiduin tavoin, ja pommi siis toimi.

 

Tuo ”palonopeuden” eli räjähdyksen eteneminen sekunnin murto-osan aikana on se kaikkein vaikein laskettava. Siihen toimeen von Neumann keksi ja kehitti digitaalisen tietokoneen, joka tosin ei valmistunut ajoissa.

 

Tieto saatiin juuri samalla tavalla kuin minä pelaan tietokoneella pasianssia: kokeilemalla ja tekemällä muistiinpanoja. Neljän pakan Klondyken olen nyt saanut 893 kertaa läpi, joten uskon, että tuo pasianssi on matemaattisesti ratkaistavissa. (Tietokoneversiossa on helppo peruuttaa ja kokeilla samalla alkuasetelmalla toista tai kolmatta vaihtoehtoa.)

Antti Hyry otti kirjansa nimeksi ”Silta liikkuu”. Se on Apollinairen ajan ja rakkauden pohdinnan takana. Hetkittäin tulee harha. Kun tuijottaa sillalta jokeen, tuntuu joskus, että joki pysyy paikallaan ja silta liikkuu. Sama efekti kuin rautatieasemalla, kun viereinen juna lähtee liikkeelle ja tuokioon et tiedä, kumpi liikkuu, se vai omasi. Aika voi kulkea paitsi takaperin kaikkiin suuntiin ja suuressa tai äärettömässä määrässä ulottuvuuksia eri ”suuntiin” ja eri vauhdeilla. Siitä runo. Rakkaus menee, mutta toivo on väkivaltainen.