Pako

 

Tämä muistiinpano hipoo snobismin huippua. Bachin Die Kunst der Fuge (BWV 1080) edellyttää avautuakseen kohtalaisia tietoja kontrapunktista. Lisäksi tuo puolitoistatuntinen teos olisi oikeastaan kuunneltava kerralla. Osat liittyvät toisiinsa. Monissa fuugissakin esiintyvä pikahurma, kuten esimerkiksi pieni G-molli (BWV 578), on poissa. Tilalla on jotain aintulaatuista.

 

Teoksen oikeaa soitinta ei tiedetä. Urkujen lisäksi erilaisia cembaloita on käytetty, mutta levytyksiä on muun muassa jousiorkesterilla ja neljälle saksofonille. Pianoa käytetään, vaikka eräät jaksot on selvästi sävelletty kahdelle sormiolle.

 

Se on selvää, että Bach oli samalla käsittämättömällä tasolla kuin aikalaisensa Leibniz ja Isaac Newton. Se että hän käsiteli ”puhdasta matematiikkaa” suvereenisti, ei ole yleisesti tiedossa.

 

Jatkan kielikuvaa: muuttuvan tilan ja painovoiman kuvauksen lisäksi hän kirjoitti myös yhtälöt. Tuloksena on äänikuva maailmankaikkeuden näkyvästä ja näkymättömästä puolesta, ennen, nyt ja tuleaisuudessa.

 

No nytpä kävi niin, että tunnettuani tuon teoksen ehkä 50 vuotta ja tutkittuani sitä usein myös nuottien kanssa tulin täysin tyrmistyneeksi Danil Trifonovin juuri ilmestyneestä levystä, joka on kirjoituksen kuvassa. The Art of Life. Siinä on fuugat ja runsaasti muuta, etenkin Bachin poikien säveltämää, ja myös sykähdyttävän yksinkertainen pikkukappale Anna Magdalena Bachin nuottikirjasta.

 

Trifonovin olin jo ajatellut parhaaksi nyt esiintyvistä pianisteista kuunneltuani hänen runsaat Rahmaninoffinsa ja Liszinsä ynnä muun.

 

Levykannen kirjasessa hän kertoo, että Die Kunst der Fuge pani hänet todella lujille, un se on niin vaikea. Lisäksi jo nuottien oppiminen on suuri urakka.

 

Omassa kappaleessani (Peters) ei ole sivuja ihan sataakaan, mutta nuotteja o paljon, eikä samanlaista logiikkaa löydä kuin esimerkiksi Beethovenin ”Hammerklavier-sonaatista”, joka on kyllä aikamoista risuaitaa.

 

Bach kulkee jatkuvasti näennäisen yksinkertaisesti koskettimila, mutta reittejä, joista ainakaan minä en osaa sanoa, mistä sävellajista tullaan ja mihin ollaan menossa. Jos joku puhuisi atonaalisuudesta tai kaksitoistasäveljärjestelmästä, en ryhtyisi väittämään vastaan.

 

Mutta ihme on muualla. Koko suuren teoksen täyttää lempeys. lämpö, läheisyys, unohtumaton tunne.

 

Ja tämä on tuotu tulkinnalla teokseen, jonka lajia sanotaan oikeutetusti ankaraksi ja jossa sydämen nipistely ei ole koskaan ollut tapana.

 

Lienee turha korostaa, että tuohon yltääkseen täytyy olla suuri virtuoosi ja hallita pianonsoiton tekniikka niin hyvin että voi unohtaa sen. Ensimmäisenä unohtuu näyttämisen halu. Soittaja ei koskaan asetu varjoksi säveltäjän ja kuulijan väliin.

 

Tapaus on samanlainen mutta ehkä merkittävämpi kuin Glenn Gouldin muinainen ensilevytys Bachin Goldberg-sarjoista. On eroakin. Ei enää ole mitään Trifonovin ääntä tai tyyliä – Gouldin tunnisti aina ja heti.

 

Kiitos hetkistä herra.