Riimut

 

Vain vanha riimu on nyt tallissa…

 

Riimu eli päitset on se nahkainen tai köysistä koppuroitu viritys, joka vedetään hevosen päähän, jotta sitä voi taluttaa. Ohjakset eli suitset on asia erikseen. Ja riimu on etenkin naapurimaissamme tuhat vuotta sitten käytetty kirjain, joka on omiaan puukolla veistettäväksi tai kiveen hakattavaksi, kun siinä ei ole kaaria eikä silmukota. 

 

Ja sana on sama kuin ”runo”. Ainakin ehkä.

 

Parin päivän takainen Prèvertin Isä meidän toi ilahduttavasti kommentteja.

 

Äitini luokkatoveri viritti junassa keskustelua tuntemattoman salkkuheran kanssa:” Anteeks, satutteko tuntemaan painija Huhtalaa. Vaasan Tovreista? – Mä oon sattumalta se sama mies.”

 

Olen sattumalta se sama mies, joka oli opetellut itse ranskaa ja eräitä muita kieliä, jota ei koulussamme lainkaan opetettu, ja istui sitten kesällä 1964 Boul’ Mich’in ja rue de la Hacheten kulman kuppilassa lukemassa sitä fyysisesti samaa Prèvettin kirjaa kerran toisensa jälkeen Lyijykynällä olen kirjoittanut sivun laittaan sanan ”cafard” kohtaan merkityksen ”jauhokoiso”. Gibert Jeunen kirjakaupassa kävin opiskelemassa sanakirjasta sellaisia arkisia puhuttelusanoja kuin ”salope” ja ”salaud” ja tietenkin ”vieux con”.

 

Olen sattumalta de sama mies, joka suomensi Saijonaalle kokonaisen lauluillan Oopperassa Juhlaviikoilla 1975, ja Arja aloitti tuolla ”Isä meidän” -runolla, lausumalla, ja siirtyi sitten laulamaan Orlando di Lasson huomattavan vanhaa ”Bonjour mon coeur” siirtyäkseen siitä Adam de la Halleen. Kekkonen oli kuuntelemassa ja sali täysi. Muistaakseni ”Muistathan, Barbara” ja ”Kuolleet lehdet” on painettu johonkin toivelaulukirjaan. Viimeksi mainittu suomennokseni on huono. Kuten Yves Montandin ihailijat tietävät, sekä teksti että sävel on vedetty viimeisten tavujen varaan. ”Meren laine huuhtoo hiekan jäljet, ja niin lähtee pois rakkaus.” Tuo ”us” on väärä korostus. Runon idea on tyypillinen. Kellastunut vaahteranlehti muistuttaa katkaistua kättä, joka muistuttaa mennyttä onnea. Terveisiä ruumishuoneelta!

 

Kommentoijat eivät maininneet Cambrain karkkeja, vaikka panin pussin kuvan juttuun. Niitä on valmistettu 1800-luvun alusta asti. Maistoin. En pahemmin pitänyt. Ihme sotkua. Äkkimakeaa. ”Betise” (hupsutus) on siis brändi.

 

Kommentoijilla haluaisin lisätä, että runon käännöksessä pääasia on kokonaisuus: miten teksti menee. Ihanteeni on italialainen ”Africa”, jonka nerokas J. Vainio muutti kokonaan suomennoksella ”Kuusamo”.

 

Kuten ehkä ette muista, samalla sävelellä on kautta aikojen laulettu milloin mitäkin, esimerkiksi Internationalea aikansa Marseljeesin nuotilla, ja erinäisiä vuosisataisia virsiä alkujaan jokseenkin sopimattomina lemmenlurituksina. 

 

Oma suosikkini runokäännösten maailmassa on Reino Helismaan ”Annie Mestariampuja”. Ei sulhasta nappaa se, ken voi miehen tappaa.

 

Mutta paras oli Ilkka Ryömä (Brecht – Eisler, Moldau), ja toiseksi paras Liisa Ryömä (muutamat laihasta vihosta Bellmanin lauluja eli Fredmanin lauluja ja espistoloita).

 

Salaisuus: runon suomentaminen on juuri sama tapahtumasarja kuin sävellyksen soittaminen (”tulkinta”) esimerkiksi pianolla. Sen on soitava kokonaan, alusta loppuun. Koko ajan.