Kadonneen arkin metsästys

Timo R. Stewartin otsikossa mainittu kirja Valter Juveliuksen elämästä ja toimista on tänään Tieto-Finlandian ehdokkaana.

Vaikka kirja on hyvä ja miellyttävä lukea, se ei voita. Lukija tietää, etten ole ennustaja, ja vaikka ennustaisin, sillä ei olisi vaikutusta valintaan. Joku saattaa muistaa, että olen kerran ollut valitsemassa Tieto-Finlandian voittajaa. Yksimielisesti me kolme päädyimme Heikki Ylikankaan kirjaan ”Tie Tampereelle”.

Harvoin poikkeuksin olen lukenut tässä kilpailussa ehdolle pannut kirjat viime vuosikymmeninä. Samaa en voi sanoa Finlandiasta eli kaunokirjoista. Hyvin useita olen yrittänyt, mutta valitettavasti jättänyt monesti kesken.  Ehkä niin ei pitäisi tehdä. Ehkä syy on yli 50 vuottani myös julkaistavaksi aiottujen käsikirjoitusten lukijana. Alku oli Otavassa 1964. Joku kokeneempi henkilö luki tekstit, jotka herättivät aitoa uteliaisuutta. Minä käsittelin toivottomat. Lisäksi korjasin painokuntoon kymmeniä kirjoja, jotka olivat kyllä kelvottomia mutta kaupallisesti huomioon otettavia esimerkiksi siksi, että aiheena oli metsässä kuljeskeleminen, vesillä melominen tai sotamuistot.

Stewartin kirja miellytti siis minua, koska siinä on oikeastaan kysymys tieteen ja tiedettä lähellä toimivien ihmisten edesottamuksista. Kirjoittaja puhuu todellisuuskäsityksestä tai mahdollisen ja mahdottoman rajasta. Filosofian tohtori Juveliuksen, joka on siis tätä kuuluisaa Juvan sukua eli vallan viisasta väkeä, oli siis kehitellyt heprean kieliseen tekstiin pureutumalla menetelmän.Vanhasta testamentista löytyi salakirjoitusta, jossa steganografian keinoin muuhun tekstiin oli upotettu esimerkiksi eri sanojen alkukirjaimin salattu viesti.

Stewart ei sano riittävän selvästi, että jännittävä kysymys on, oliko Juvelius päästään vialla vai ei. Juveliuksen selvittämä ja maanmittariksikin kouliintuneena metrien tarkkuudella Jerusalemista osoittama Raamatun liiton arkin sijaintipaikka herätti niin suurta mielenkiintoa ja sen verran luottamusta, että nykyrahassa miljoonia maksanut tutkimus- ja kaivausmatka sai rahoituksen Englannista, ja lisäksi onnistuttiin 1910-luvulla ostamaan maata ja hankkimaan Turkilta kaivauslupa. Aikamoisia saavutuksia!

Liiton arkkia, joka raamatunhistorian mukaan oli kannettava laatikko, siis arkku eikä arkki, kultaenkelein koristeltu ja itsekin kullattu, ei sitten löytynyt, mutta varsinaisesti Juveliuksen tarkkaan paikkaan Jerusalemin vanhan kaupungin etelämuurin juuressa ei tavoitettu. Maaperä oli täynnä vanhoja ja ikivanhoja tunneleita, jotka olivat täyttyneet hiekalla ja osittain liettyneet. Sitten valmiiksi arka uskonnollis-poliittinen tilanne räjähti käsiin ja syntyi kansainvälinen skandaali, johon retkikunta - ei Juvelius - valitettavasti antoi itse aihetta. Muutamana yönä kaiveltiin lupa-alueen ulkopuolella al Aqsan kalliomoskeijassa, joka on muslimeille epätavallisen pyhä paikka.

Sitten tuli maailmansota eikä asiaan liene palattu. Toivoakseni syy on se, jonka Stewart sivuuttaa liian kevyesti. Myös 100 vuoden takaisessa ilmapiirissä sekä ajatus tuollaisen Jumalan maanpäällisenä istuimena kunnoitetun palvontaesineen olemassaolosta edellytti aika perinteistä luottamusta Raamatun todenperäisyyteen, ja lisäksi ajattelun holtittomuutta.

Sitäkään Stewart ei rummuta riittävästi, että Tutankhamonin haudan ja sen todellisten aarteiden löytyminen Egyptistä 1922 oli todellinen yllätys ja maailman sensaatio. Taustalla oli maallikon, Heinrichin Schliemannin 1870-luvulla löytämät ”Agamemnonin” kultainen kuolinnaamio ja yksi päällekkäisistä Troijan kaupungeista. Maallikko oli todella arvannut oikein, että ”Iliaan” taustalla oli aika paljon todellista.

Koska Stewart viittaa oman aikamme kirjoihin ja höpökirjoihin, olisin kaivannut kommentteja siitä, miten Tutankhamonin hautalöytö löi viihteen etenkin Indiana Jonesissa ja samaista liiton arkkia kikkana käyttävässä tarinassa sankari-arkeologin vakiotyypin. Omasta mielestäni S. Spielbergin suurenmoinen teos on edelleen vähän kaksiteräinen asia muiinaistieteille.

Mutta palkitsemista ajatellen tämä lämpimän kiitoksen ansaitseva kirja on käsittelyltään liian kapea ja olisi lisäksi hyötynyt toimittajan teräaseesta: puolet pois.