Joel Lehtonen, vuonna 1918

MUTTISEN AAPELI SODASSA

eli lapsettoman Mannun kosto.

Savossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on

helmikuun 21:s.

Kiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä.

Osasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa

piirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia,

kapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin

seuduilla, -- Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden

kiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina

nujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa

venäläisistä.

Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä

valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on

tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, -- sen matalan mäen

takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei

kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon

rautatielinjan vierelle.

Valonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan,

saattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin,

joita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.

He seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja

pelkää.

Ja hän ajattelee, ajattelee.

Hänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä

jo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, -- ne ovat lyöneet

hyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen

patteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos

eivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset

paholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan,

leikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla

maassa kuuluvat tehneen.

Mutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.

Tumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät

valon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen

pimenevät.

Yötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu

Muttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se

uhkaisi jollakin hirveällä, -- haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta;

ainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen

omista mielialoista.

Mistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa,

että Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä

käydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista

koottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten

punaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.

Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee

mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.

»Pieni Suomi ... ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa...

Tulevat uudestaan ... kuitenkin», mutisee Muttinen. »Äh, nuo

sotakiväärit...»

Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta

varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja

sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako

harhalaukaus korvissa.

»Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan

nyt otellaan, menevät russakkain puolelle... Sillä vapaus, millä

hinnalla se saadaankin? Verellä... Veljesverellä. Miten, miten

tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen

kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?»

Ei, Aapeli ei ymmärrä...

Lieneekö se muista niin selvää?... Innolla he tappelevat, kahistavat.

Mutta hän ... hm ... pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä... Tai

ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin

ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.

Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet ... hänen kimppuunsa?

Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa...

Ja mitäpä hän paremmallakaan, -- hän, joka ei ole ampunut eläessään

muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana... Ei ole

hennonut, ei, ei ole viitsinyt.

Kiväärit taas räsähtävät.

Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin

hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava

olla...

Ja oh, tuskaa!

Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja

myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo

pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin.

Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin

tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku?

Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin

paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä

nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.

Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia,

omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa

jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä

haikea, epätoivoinen sointu.

Miksi tämä veljessota?

Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen

ennustavan tällaista. Maassa kallis aika... Europan sodan tuomisina

tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa?

Kansojen? Nekö sitä tahtovat... Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden

kampien vääntäjät?... Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot

... liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä

kokonaisten kansakuntien kilpailu ... pakko tappaa toisiaan ... pässien.

Ja nyt tässä, -- kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee

höperöksi...

Se kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla...

Isoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä

lisää palkkaa. Omistajat ... hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua,

joka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja

kostonvimmaa ... eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko

suuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista,

pientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on

maanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot... Niitä nuo

tilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi... Oh, eivätkö he

olisi voineet -- uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa

rakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan

ei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja...

Turkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. -- Ja lakoista ensin

asekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, --

toinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää

sellainen kytö... Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan

ällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti,

jollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten:

sitä ei Muttinen silloin käsittänyt, -- ryöstellyt hienoja hattuja

tyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan

taskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja

koristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui

kummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät

varakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä

itseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli

Muttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan

keränneet patteritöihinsä, -- turkkilaisinta osaa kansasta,

kelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen,

johon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti,

että Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan

nälkäistä työväkeä, -- lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se

työväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei

liene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua

vääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain

totellut päälliköitään ... joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan

linnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden

johdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita ... sekä ennen kaikkea

heidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia...

Ja nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa

kiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona

Vilppulassa, Antreassa, Mouhussa... Kaatuen omien kansalaistensa

kuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan

paikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä,

elleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan... Niin,

halkaisevat vatsat, -- Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa,

vapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien

vartaita... Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät

käsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.

Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä

montakaan.

»Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?» mutisee

Muttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa,

oli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta... Pitänyt niitä

romanttisina, hyvältä osalta... Ja aavistellut niitä ehkä

vaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa

... kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista

kansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu

hänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut?

Muuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin

haulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli

käytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa

Runebergin kansaa?

Ja oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa

ymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa

sokeasti, ajattelematta mitään.

Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun

tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa

raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin

Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli

tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen.

Mutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran

vältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille,

urhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään,

joihin tulivat vedet, ja sanoi:

»Sinä olet kunnon mies... Hyvä mies... Olet patriootti.»

Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Sillä kun tammikuussa

alkoi tämä varsinainen peijakas, oikea sota, ja nuorta väkeä ryntäsi

kaupungista ja sen ympäristöstä kilvan Karjalan rintamalle, silloin

juoksi Bongman taas Muttisen luokse. Hänellä oli kädessä vanha

berdaanikivääri, rinnassa Suomen vaakuna, hänen tukkansa huiskahteli

innosta, hänellä oli eväsreppu selässä ja pitkät pieksut jalassa. Ja hän

huudahti:

»Tule nyt, mainiota!»

Aapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos

riisipuuroa edessä.

»Häh?» kysyi hän.

»Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi

mennä tukkoon...»

Muttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä

pois... Norjaan, Ruotsiin ... sitä hän oli suunnitellut...

»Mitä?» kysyi toinen. »Minä komennan sinua sotaan.»

»Sotaan?»

Muttinen oli pudota leveälle takalistolleen... Ja hän selitti, ettei hän

ollut koskaan ampunut muuta kuin yhden palokärjen...

»Palokärjen... Mainiota, punapäinen oli sekin...»

»Punapäinen, häh? Mutta ... nämä lasisilmät...»

»Ota kahdet...»

Muttinen sanoi, että kyllä hän sitten... Ja on niin vaikeaa, ei jaksa

käsittää.

Bongman ei raivonnut tällä kertaa: hän naurahti, ja lähti.

Mutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes

intendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan

sielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset

pääsisivät kaupunkiin. Siksi ei Muttinen liikkunut kaduilla missään,

vaan painautui emännöitsijänsä pimeään vaatekonttoriin, pyyteli häntä

sanomaan, jos joku tulisi tiedustamaan häntä, että hän oli nyt

matkoilla. Sinne hän varusti itselleen telttasängyn, sellaisen kuin on

hyvissä sotaleireissä, polsterilla pehmitetyn, jolla hän köllötteli

puolittain valmiiseen asuun pukeutuneena, luumuputinkia ja yhtä ja

toista muuta hyvää muonituksenaan: sitä sopi lusikoida siellä pimeässä,

seinällä riippuvien hameiden alla, silmissä vedet. Ja miettiä, miettiä.

Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä

palokärkeä, tahdottiin ... eikö tätä riitaa olisi muuten saatu

sovitetuksi? Jos olisi ollut hallitus älykäs ... kuin Saksassa,

sellainen, joka olisi järjestänyt elintarveasiat niin, etteivät gulassit

olisi saaneet keinotella maasta pois syömistä ja siten yllyttää

nälkäisiä raivoon. Mutta jos gulasseja olisi ahdisteltu, niin olisi

hänkin, Muttinen, jäänyt vähemmälle sokerille! Niin, mutta punaisethan

tahtoivat muutakin hyvää... Tehtaat kruunulle. No, mitäpä siitä? Miksi

on harvain tehtaanpamppujen saatava työntää lakkariinsa koko mahdoton

voitto? Miks'ei osuutta työmiehille, -- niinkuin osuuskaupoissakin, tai

valtiolle? Ovathan nuo rautatietkin kruunun, mistä syystä eivät muutkin

liikkeet tämän yhteiskunnan? No, ne vaativat valtiolle maat, jopa

huvilatkin, venäläisten bolsevikkien tapaan, -- ja Aapelilla on

itsellään maatila ja kaupunkitalo. Ei, hullutusta tämä mahtoi olla! Ja

Muttista harmitti, että ne vietäisiin häneltä, vaikka hän olikin

muutamina hetkinä jo valmis antamaan ne, kunhan henki säilyisi. Sillä

mikä esikoisoikeus hänellä pohjaltaan oli niihin? Kymmenisen vuotta

sitten hän oli tilansa ja tonttinsa ostanut; niiden arvo oli nyt sodan

aikana kohonnut kaksinkymmenin kerroin. Mikä syy juuri hänellä oli saada

tämä ilmainen voitto? Miks'ei yhtä hyvin muillakin vuorostaan? Jos ...

ne punaiset tänne tulisivat ja vaatisivat, -- niin hän olisi hellä. Ja

köpittäisi, kuin ennen Tolstoi, tyhjin taskuin kotoaan pois. Kovaahan se

olisi, mutta olipa hän jo osansa saanut, kun taas noilla tulenpunaisilla

ei ollut muka maata. Monesti hän oli ajatellut surren sitä, että

maapallon kamara tälläkin seudulla joutui yhä enemmän tukkiyhtiöille tai

harvoille porhoille. Missä olivat nyt niiden tilojen entiset isännät?

Juoneet rahansa, holkkineet, rappeutuneet. He itse tai heidän pirpanansa

irtolaisia, juuri noita patterijätkiä, rautatiesällejä tai mustien

ruukkien työmiehiä, jotka nyt hyökkäsivät omaa isänmaatansa vastaan.

Ja hänelläkin, Muttisella, oli tähän kaikkeen syytä: hänellä oli tilalla

vuokralainen, jolle ... jolle hän ei antanut sitä maata. No,

vuokralainen oli kehno, ei sitä maata hoitaisikaan, enempää kuin nuo

entiset tiloiltaan jätkiksi joutuneet; myisi muille. Mutta kaikki ne nyt

maata tahtoivat ... ja eikö heillä ollut oikeus kokeilla? Kukapa sen

tiesi. Sekaisinhan tässä pää ihan meni...

Kuusi Muttisen takana humahtaa.

Hän kohottaa hangessa päätänsä. Mitä, mitä se kohisi?

Jos maattomilla olisi ollut maata ... jos heitä olisi opetettu sitä

säilyttämään ... neuvottu hoitamaan sitä, kun sen sijaan heille

pidettiin runollisia esitelmiä isänmaasta ... niin että he niitä

kuunnellessaan torkkuivat ... olisi nyt maassa ollut enemmän leipää...

Yleiseuropalaiset aatteet, joita nyt virtaili kaikkialla ... kasvaen

kerran varmaan verenpaisumukseksi ... alkaen täällä meillä vimmasta

sotaa vastaan, niin kiivaana epäilyksenä, että se nousi estämään sodalla

kansallisen sotalaitoksen syntymistä, -- niin, jos maassa olisi ollut

enemmän leipää, ei ehkä yleiseuropalaisten aatteiden virta olisi

murtanut itselleen meillä näin leveää uomaa...

Mantu ... huutaa kostoa...

Näin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden

alla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli

hänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että

vietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi... Jos näet nuo metsien

irtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän

tuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei

luumupuurokaan lopulta maistunut.

Viimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta

vei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä

vastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä ... siellä hän näki

kuljetettavan paareja ... monia verisiä paareja kaupunkiin... Häntä

ylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti... Ja hävetti ... ettei hän voinut

olla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun... Sillä heitä

tarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä

lisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä ... rättiläisiä ... omaa

maatansa vastaan... Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat

rientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki

paitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet ... hm, heissä oli tosin

myöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet

poikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista ... etteivät he

pelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet

tarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin

nojassa köpittävä ukkokin.

Muttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa

... valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt

patruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin

Karjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon

jousia... Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan...

Eikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti

kertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut

huikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä

hankihaudoissa, palelluttaen varpaansa ... ja ampuen yhä niin, että

ryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.

Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi,

mikä -- Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin,

sodanhaluinen kansa, mutta... Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn

vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka

tahtoivat tapella, tapella, -- nauraen kuolemalle vasten naamaa.

Tappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta

kansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin

seisoaltaan ... joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja

käänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat

olisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli:

»Eihän mies kuole ampumalla.» Niin, ja sitten he menivät monet

kotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden

kaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden

sekaiset vedet: ruumiita.

Ne uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia ... nuo, jotka olivat

kaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä,

rääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien

johtamia... Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi

otettuaan ... peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he

makasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat

verissä, hampaat irvissä...

Parin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat

hokea:

»Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen;

suu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja

vesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen

jotakin...»

Viimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma

rosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat

otelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin ...

meikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan

täälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia ... pesiytyen

kirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät

alttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat

ristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh,

tällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.

Yleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.

Mutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja

vihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa...

Ja hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa

moisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän

enää tällaisen jälkeen, nyt ... kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut

siinä mukana ... ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei,

vaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei

hän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia

koivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä ... tuskin

saattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa

ainoastaan sotaa, kirottua ... ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä

tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää

hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan

vapaaksi ... ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee

palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin ... vielä kauheammasta. Hän

rukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa

väärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin...

Oh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.

Kuuset humahtavat taas. Sitä entistä ... uhkausta... Jota hän on

kuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:

»Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä...»

Se on Mannun laulua. Se jatkuu:

»Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni

ole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin,

kaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin

suurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia,

hurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka

näyttävät heistä vastustajilta ... metsieni hävittäjiltä, Mannun

ryöstäjiltä... Puhki vatsat, silmät pois päästä... Mantu, maa-äiti...»

Yht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi

jotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt

hän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia

... iloista ... »Sotilaspoikaa» kymmenien torvien soitolla ... että se

tukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset ... jollakin innostuksen

nousulla.

Aamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo

erottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden

seinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin.

Jossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin ...

srapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla ... tuntuu kuin joka

laukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen

miehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas

nousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt

tuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä ... kaikki on

Muttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen

päätänsä särkee... Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta...

Hurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin... Tällaista seikkailua ...

vie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä

tulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille,

huomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan.

Muttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen

piiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta

soturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä

velvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä,

hartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin

hangessa.

Saha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja ... niitä

vartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille

päin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.

Vangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa... Ovat käyttäneet

väärin valkeaa lippua. Sodassa -- muka käyttäneet väärin. Kuolemaan!

kajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii,

tuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka

kahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että

menköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa,

kunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee

vihaavansa häntä ... sekin ... tehtaineen ... ärsyttänyt rahvaan

kateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on

otettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan

sahan ohitse... Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee

kahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että

rahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta

nuori, raskas nainen uhkaa: »Ei päivä niin alas laske, ettei se...» Ja

Muttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta

ryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat

vimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä ... kostoa janoavat

... murhista, silpomisista ... janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa,

-- ei sittenkään oikeaa Runebergin... Vangit viedään jonnekin, asetetaan

riviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän

kauhistuu ... vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja

ruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt;

silmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna

hän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee

heikolla, surkealla äänellä:

»Armahtakaa, Ristuksen tähden...»

Sitten mies, jonka leukaluut ovat kehittyneet kummallisen suuriksi kuin

mammuttitautisella. Ja tuossa poika, jolla on pieni pää, mutta siinä

mahdottomat, mustanpunaiset huulet ja älyttömät, suuret silmät. Ja

tuossa kääpiö, lyhyt, hartioilla tavaton pää; aivan kuin Velasquezin tai

Zuloagan tauluissa... Odotapa näiltä järkeä, tunteita. Voiko, voiko

tällaisia edes koettaa ymmärtää? Nyt hän ne näki, vanha idealistiherra.

Tähän asti olivat entiset romantiikan kuvailut rahvaasta häntä

pettäneet, -- moiseen asti. Tuokin tuossa! Roikale, jota hän tuntee heti

vihaavansa. Tuota jättiläistä, jonka hipiä on punainen ja terve, naaman

leukapuoli lihavahko, eikä otsaa laisinkaan: niin alhaalta se lähtee

luisumaan niskaa kohti; päälakea ei nystyrää. Hänet tuotiin juuri

Muttisen eteen, mies peittää silmänsä kämmenellään, sillä lakki oli

pudonnut tai paiskattu hänen päästään; luulee, että hänet ammuttaisiin

heti. Sitten hän vilkaisee kätensä takaa, ja kun näkee, etteivät

vartijat nosta pyssyjään, välkähtävät hänen sinertävät silmänsä kuin

ilveksen, ja aistillinen suu vetäytyy hymyyn. Hän alkaa ... alkaa

murista:

»Kerran sitä on kuoltava kuitenkin.»

Muuan talonpoikaissoturi, laiha ukko, jonka kasvot ovat sielullisesta

kärsimyksestä keltaiset, jopa melkein vihertävät, nauraa tuolla

syrjemmällä, vedet silmissä, ilosta, kun kuulee toisten kertovan, että

eräät pojat ovat ampuneet muutamia vankeja ... erehdyksessä. Hän on

uskonnollinen mies. Häneltä ovat punaiset murhanneet ainoan pojan. Nyt

hän näkee tämän pitkän vangin ilkkuvan kuolemalle. Hän juoksee luokse ja

uhkaa miehen ampua. Muttistakin kuohuttaa silloin yhä kummallisempi viha

tuota vihaamaansa kohtaan. Hän tahtoisi kiväärin ... sillä jos tuo

punainen hänen edessään saa vähänkin lempeyttä, hän karkaa kimppuun,

tappaa ihmisiä kuin ilves lampaita...

»Metsään!» kajahtaa syrjemmältä huuto, kenttäoikeudesta, jota

parhaillaan käydään. On tuomittu joku kuolemaan. Tuo vanki tuossa, joka

puhuu venäjää, eikä ymmärrä suomea eikä ruotsia. Kolme, neljä

talonpoikaa, kaikki kiihtyneitä ja kasvoiltaan verenpunaisia, taluttaa

hänet jonnekin lähelle, katsoen ympärilleen nauruntapainen irvistys

huulillaan. Sieltä, jonne mies vietiin, räiskähtää yhteislaukaus.

Muttisen sydäntä riipaisee, häntä oksennuttaa, pelkuria, ja otsaa särkee

kauheasti; ja samalla tekee hänen mielensä myöskin ampua. Tuossa väittää

vanki, ettei hän ole ryssä, vaikka hänellä on selvä musikan naama:

ulospuskevat poskipäät, tukka kuin ryssänkulin niiniä, ja sieraimet auki

ilmaa kohti. Hän puhuu aito-nilsiäläistä suomea. Jonnekin hänet viedään.

Kuuluu julistus, että joka kymmenes kapinoitsija ammutaan, paitsi

lisäksi erikoisen syyllisiä; ampujat kulkevat jo suitsevat pyssyt

kädessä kuljettaen vankeja rivissä. Pahimpia heistä on se ilveskin, jota

Muttinen vihaa. Hän sanoo olleensa punakaartissa alusta alkaen,

tappaakseen, ilkkuu hän röyhkeästi, porvareita, tilallisia, jotka eivät

tahdo luovuttaa köyhille leipää. Oli tainnut polttaa ja ryöstää jo

sievoisen joukon taloja, jatkaa hän, punaiset huulet ylimielisessä

hymyssä. Joku ammuttavista huutaa: »Eläköön vallankumous!» eikä tahdo

kuollessaan silmilleen peitettä ... kuolee kuin mies. Silloin se pitkä

roikale aikoo myöskin huutaa jotakin... Muttinen ei erota mitä: hänen

rintansa huohottaa, silmänsä ovat tylsät, mutta hän, hän tahtoo pistää

tuota ilvestä vatsaan, ampua...

Eräät tutut näkivät, että hänellä oli jotakin, mutta oli kiire, eivätkä

he saaneet häntä estetyksi menemästä teloitukseen; ja hän raivosi, löi

nyrkeillään ympärilleen, ja sanoi ampuvansa.

Lauhkea Muttinen ampui haulikollaan ihmisen, jota hän vihasi kuin

villipetoa.

Sitten hän ei kuullut kiväärien räiskettä, ei nähnyt välkkyviä, ilkeitä

pistimiä taistelussa, jota kesti vielä edelleen toista vuorokautta. Hän

mutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään,

ja kuulevansa kuusten kohinaa, -- tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa

kasvaa punaisia palmuja.

Tutkittavaksi säästettyjen vankien mukana vietiin Muttisen Aapeli

junalla Kuopioon: Niuvanniemeen, virkistymään joksikin aikaa. No,

harvassa on niin pelkureita.