Halén

Täysin vastoin tapojani etsin numeron ja soitin jokseenkin tuntemattomalle Harry Halénille, jonka muistelen joskus ohimennen nähneeni Kansalliskirjastossa. Tai sitten Heikki Kaukoranta mainitsi joskus miehestä, joka on uskomattomia kieliä osaava orientalisti.

Olen ujo, koska en itsekään pidä ihmisistä, jotka soittelevat tuosta vain ja alkavat ladella puuta heinää.

Toisaalta taas jotkut yhteydenotot ovat taivaallisia. Muistan kun muinainen opettajani soitti noin 90-vuotiaana. Hän kertoi vetäneensä ikätovereilleen kaupunkimatkoja vielä muutamia vuosia sitten. Ja kuka ei olisi surrut, ettei tullut puhuneeksi tai edes sanoneeksi jotain hyvää, kun vielä oli mahdollisuus.

Tiedän tapauksen, jossa itse eläkeikäinen nainen haastatteli videolle äitiään ja sai kuulla tarinan viimeisestä junasta Äänislinnasta ja hyvin pahasta Etu-Simolan pommituksesta. Kävi ilmi, etteivät muistot olleet jättäneet koskaan rauhaan mutta että kertominen helpotti jollain tavoin.

Harry Halénin omassa Unholan aitta -nimisessä monistesarjassaan julkaisema ”Venäjän ylimystöä Suomessa” on näennäisesti matrikkeli – mutta millaista aineistoa! Onnistuin muuten myös monisteen ”Soson salongissa”, joka on kuvitteellinen. Stalin ja Paasikivi keskustelevat heti sodan päätyttyä ystävällisen naljailevassa hengessä. Käy ilmi, että Halén on erinomainen kirjoittaja, ja jälleen hänen tietonsa ovat typerryttävän hyvät.

Yleistän: Suomessa Venäjästä ei tiedetä käytännöllisesti katsoen mitään. Pätevätkin kirjat keskittyvät enimmäkseen poliittiseen historiaan. Mutta vastatkaapa te kuviteltuun tenttikysymykseen: Pietari Suomen musiikkielämässä, tai Venäjän kirjallisuus ja Suomi. – Viimeksi mainittu on pieni kompa. Venäläisiä klassikkoja käännettiin yllättäen jokin määrä sotien välisenä aikana. Tietoni mukaan takana oli ilmaisuus (ei tekijänoikeuskuluja) ja Viherjuuren veljesten toimeliaisuus. Mutta moniko teistä tietää, että Konstantin Stanislavski asui vallankumousvuosina Kauniaisissa ja seurusteli ahkerasta Kaliman veljesten – ja Väinö Tannerin kanssa…?

”Lopuhin-Demidov, Aleksandr Nikolajevitš (*24.3.1870 - + 6.12.1937 tapaturm. Viipuri), ruhtinas, chevalierkaartin / henkikaartin husaarirykmentin eversti evp (1905); 1917 osti perheelleen ja palvelusväelleen Anttolanhovin läheltä Mikkeliä; enkiset suuren omaisuuden rippeet tuotiin lotjissa, mistä pitkä karavaani kuljetti tavarat Hovimäkeen, m. kymmeniä rotukoiria ja n. 100 kilparatsua; 1918 pyysi välikäden kautta kaarrtilaistoveriltaan Mannerheimilta vanhoja ven. Sanomalehtiä. Varat hupenivat, syksyllä 1930 oli muutettava sukulaisten luo Ranskaan, Sukulaiselta hankkimaltaan Talin tilukselta perhe alasi Mikkeliin 1923 ja suureen köyhyyteen, mutta nurjamielinen väestö sai heidät 1920-luvun lopulla siirtymään Kuokkalaan ja vaimonsa suvun omistamaan Hämäläishoviin lähellä Viipuria. Tila joutui välillä toisiin käsiin, mutta oikeudenkäynnillä siitä saatiin väliaikaisesti osa takaisin. 1930-luvun alussas he siirtyivät jälleen Taliin ja Terijoelle, jossa saivat kunnalta köyhäinapua. Terijoen kesähuvila sijaitsi Vammeljoen sillan luona, Siihen kuului talli, keilarata ja pieni kirkko, joista huolehti enää portinpielessä asuva talonmies. Elämänsä loppupuolen L-D vietti vaatimattomasti tehden perheensä elatukseksi työmiehenä tarmokkaasti kaikenlaisia raskaita tilapäistöitä, mm.- rahdinajoa.”

Ja tämä on vain osa. Sitten alkaa ryövärihistoria. Yleisesti ei haluta tietää, että venäläisiä ryösteltiin häikäilemättä Suomessa – vietiin talot ja tavarat. – Oma sukuni osallistui rosvoamiseen innokkaasti.