Sivun näyttöjä yhteensä

20. syyskuuta 2020

Doyle I



 

Arthur Conan Doyle oli rekisteröity tomppeli. Kirjoittajana hän oli kolmannen luokan kyky. Uskokaa huviksenne. Luin ”Baskervillen koiran” taas, kirjoittaakseni eli keskittyneesti ja nopeasti. 

 

Peruste oli etenkin ilmiömaisen hyvän ja yleistajuisen Marie Tatarin ”The Classic Fairy Tale”, ensimmäinen huomaamani selvä askel sitten suomalaisten (Antti Aarnesta Satu Apoon) ja kahden amerikkalaisen folkloristin sekä selittäjistä Bruno Bettelheimin naiivin syvyyspsykologian pilaaman kirjan ”Satujen lumous. Merkitys ja arvo”, 1973 suom. 1998). Huomatkaa myös Tatarin etevä teos Andersenista, joka oli arvoituksellinen sekoitus sadomasokismia ja inhimillistä lämpöä ja luullakseni seksuaalisesti onnettomalla tavalla poikkeava.

 

Todellinen aiheeni on Laurie R. King, jonka kirjoihin Sherlock Holmesista ja tämän sankaria hyvin 30 vuotta nuoremmasta patristiikkaan ja filologiseen osaamiseen etevyytensä perustuvan apulaisen ja sitten vaimon (!) Mary Russellin toimista ja teoista olen nyt paneutunut. Niiden tapahtuma-aika on 1920-luvun Englanti, jossa Holmes oli jo vetäytynyt eläkkeelle mehiläishoitajaksi.

 

Ette pidä noista kirjoista, joista yksi näkyy suomennetun. Minulla on niitä nyt 15. Olen samaa mieltä kuin te, lukijani. Pastissien harrastaminen on yhtä häpeällistä kuin vitsilehtien lukeminen eikä tee hyvää ruuansulatukselle.

 

Itse George Orwell lahjoitti minullekin tämän oivalluksen: (rahasta huolimattomasti kirjoittanut) Dickens loi teoksia, jotka tulevat koko loppuelämänne mieleenne, elleivät kerran viikossa, useammin.

 

Suomessa Orwellin kriteerin täyttää vain ”Tuntematon sotilas”, mahdollisesti joillekin myös ”Seitsemän veljestä”. Valitettavasi nyt on niin, että ”Baskervillen koira” kuuluu samaan luokkaan, viisi tähteä ja XP tai VVSOP. Ja näin on siitä huolimatta, että tarina on todella huono ja kynänjälki parhaimmillaankin keskinkertaista.

 

Perusteluni: romaanissa tärkeintä ei ole tarina eikä se rakenne eikä kirjallis-kielellinen taso. Tärkeintä on puolitajuinen tunnelma eli juuri sama asia kuin sinfonioissa, liedeissä, muissa iskelmissä ja jazzissa. Amerikkalaisilla on hyvä sana ”mood”, joka suomennetaan käytännössä ”tunnelma” mutta tarkoittaa myös mielialaa ja lisäksi mielen sieppaamista (vertaa näytön sieppaaminen tietokonemaailmassa).

 

Elokuvissa, valokuvissa ja maalauksissa ette itsekään osaa sanoa, miksi. Omassa maailmassani hienoin taideteos on Eyckin veljesten, van Goghin ja Flémallen mestarin (sekä kaikkien taidehistorian cumuun kuuluvien teosten) näkemisen ja tarkastelun jälkeen Kauhavalla puupäässä vessan seinällä ollut painokuva intiaanista, koska se oli äitini näköinen. Ainakin tukka oli samanlainen. Hyvä kakkonen oli Gallen-Kallelan luonnos Väinämöisen venematkan kuvitukseksi, koska painokuva oli eteisen seinällä ja isä lauloi sitä laulua, yleensä ensimmäistä tenoria, vaikka olikin toinen tenori kunnes vaipui bassoksi. Hyvä kolmonen on Rudolf Koivun kynäpiirros pojasta ja kelkasta. Kirja oli se vihreä mielikirjani 40-luvulta, Rudolf Koivu.

 

Laurie R. King on muuten ihanan hyvä eli siis tarvittaessa myös hidas kertoja, tekee kotiläksynsä oivallisesti, itse uskontotieteilijä ja selvittänyt ihmeen hyvin Holmesin ja Maryn insestisen makuisen eli vastenmielisyyttä herättävän suhteen.

 

Ja Sherlock tarkoittaa alkujaan vaaleakutrista (OE eli vanha englanti) ja Mycroft on tietynlainen vetinen paikka.

 

Ja Doylen mollaaminen johtuu siitä, että hän munasi itsensä 20- ja 30-luvulla useita kertoja uskomalla spiritismiin sen karkeimmassa muodossa ja ilmoittautumalla sen vankaksi tukijaksi. Houdinin kanssa hän lopulta riitautui, kun ei uskonut Houdinin omaa sitkeää vakuuttelua, että hän oli vain hyvin harjoitellut temppujen tekijä vailla mitään ns. paranormaaleja kykyjä.

 

Vitsi sinänsä ja erittäin hyvä hankinta on Sherlock Holmesin kolme uutta The New Annotated Sherlock Holmes-nidettä. Britti ei kaihda käyttämästä koko elämäänsä turhuuteen. Kaikki Holmes-kertomukset on varustettu alaviittauksin ja perusteellisin lähdetiedoin. ”Holmesiana” on sangen laaja alue, mutta tähän on koottu toisarvoisten mainintojen lisäksi runsaasti tietoa, joka tukee esimerkiksi sitä päätelmää, että Dartmoorin nummi, josta Doyle ei kirjoittaessaan paljon tiennyt, oli juuri se seikka, johon tarinan suuruus perustuu: epämiellyttäviä graniitin ja huonojen puiden täplittämiä kukkuloita, pettäviä soita, sumuja, synkeyttä, kosteutta, kaamea vankila (oikea), menhiirejä eli esihistoriallisia kiviä todella paljon, kivikautisia (oikeastaan pronssikautisia) asumuksia, muinaishautoja, se koira – ja kaikki tämä jo 1890-luvulla Englannin kaakkoiskulmassa järjellisen lähellä ihanaa Lontoota… [jatkuu…]

 

 

20 kommenttia:

  1. Suomalaiseen listaan lisäisin "Alastalon salissa" mutta se ei kyllä täytä Orwellin määritelmää hyvästä huonosta kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavallaan todella kuuluu, vaikka harva sen lukenut on. Sivistyneen suomalaisen kuuluu silti tuntea teos ja tietää mitä tarkoittaa, kun joku viittaa satasivuiseen piipun valitsemiseen.

      Tosin se viittaus on aivan väärä. Hieman samaan tapaan väärä kuin sekin, että Päätalo kertoo sivukaupalla huussissa käynnistään.

      Poista
    2. Se täyttää sen aina mieleen tulemisen kriteerin, mutta on ehyt taideteos, eikä Kilven puolesta tarvitse nolostua, kuten vaikka Dickensin aina välillä tarvitsee. Eli ei ole tarpeeksi "huono" kirja.
      Selvyyden vuoksi todettakoon että luin kootut Holmesit taas uudelleen vähän aikaa sitten, ja olen juuri taas palannut Dickensin pariin. Minulla on tapana lukea samoja kirjoja uudelleen ja uudelleen.

      Poista
    3. Ei yhtään huono! Alastalon salissa on aivan huikea taidonnäyte. Joka ainutta virkettä joutuu ihailemaan, että miten se osaakin! Kirjahan ei ole yhtään vakava, vaan hyvin leikillinen välähdys kustavilaisten elämästä 1800-luvulla.

      Poista
    4. Olen samalla mielipiteellä Alastalon salin suhteen. Se on eräs parhaita romaaneja suomen kielellä kirjoitettuna. Se on ihailtavan tiivis, mitään ei puutu eikä yhtään lausetta voi ottaa pois ilman ett se alkaisi ontumaan. Siltä osin aivan sama tilanne on Seitsemän veljeksen kohdalla. Molemmat ovat nautittavia luettavia. Alastalon salin ajatusaallot vievät mukanaan ja tarjoavat aivojen kutittelua tavalla jota on vaikea muista kotimaisista teoksista löytää.

      Poista
    5. Hauska kirja se on, mutta yhtään repliikkiä en muista, tunnelman kyllä, ehkäpä siksi, ettei repliikkejä juuri ollutkaan vaan puheet virtasivat ajatuksina. Piippujakin kestin sadan sivun verran, kun siinä samalla saatiin esitellyksi päähenkilöt kätevästi. Naisiakin Kilpi oli saanut ujutetuksi mukaan siihen miesten maailmaan, kaksi tosin vain, mutta oikein mallikappaleita. Eihän sitä kahvikalaasia muuten olisi saatu järjestetyksikään, ja samalla tuli isännille virkistäviä vispilänkauppa-ajatuksia.

      Poista
  2. Miljoonia lukijoita eri kielillä, useita kirjoihin perustuvia elokuvia, kolme tai neljä menestynyttä TV-sarjaa, mittava kulttuuriperintö; aika hyvin 'rekisteröidyltä tomppelilta' ja 'kolmannen luokan kyvyltä'. Vaan eihän tuo mitään eläköityneen professorin, hovioikeudenneuvoksen jne jne saavutusten rinnalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kemppinen saattaa huvinkin tarkoittaa päinvastaista kuin kirjoittaa, tai sitten jotain muuta. Heilutella mätää silliä lukijoidensa nenän edessä.

      Yleensä tuollaisesta sanovat suorasanaisemmat, että älä höperehdi, papparainen. Mutta täällähän lukijat tietenkin vain nauttivat siitä mitä blogisti saa päähänsä kirjoittaa.

      Kiitän kauniisti.

      Poista
    2. Alastalon salin keskenjättäneet, lukekaa sieltä Albatrossin tarina. Jos ei se vedä, voitte suosiolla unohtaa koko Volter Kilven. Ei ole teidän juttu. Mutta ne jotka koukuttuvat, voivat löytää kielen hienouden, ja vaikkapa parasta luokkaa olevan markkinointipuheen, kun kylänmiehiä pitää houkutella mukaan yhteishankkeeseen. Kantamaan riskiä ja saamaan osansa voitosta, jos hyvin käy.

      Parhaasta päästä mitä suomeksi on kirjoitettu.

      Poista
  3. Herra Koskelan kriteereillä eli kvantitatiivisilla saavutuksilla mitattuna paras suomalainen kirja on Helsingin puhelinluettelo. "Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä".

    Luen Sherlock Holmes-juttuja uudelleen toistuvasti vaikka en antaisikaan niille Nobelin kirjallisuuspalkintoa, ja vaikka niissä esitetty "rikoksenratkaisutiede" on auttamattoman vanhentunutta ja jopa virheellistä. Samalla tavalla palaan aina uudelleen mm. Dickensin tuotantoon vaikka näen siinä samat ongelmat kuin Orwell.

    Minua miellyttää myös että molemmat mainitut ovat koottujen Holmes-tarinoiden (Penguin) esipuheen koulupoikalatinailmaisulla "infrakaninofiilejä" eli yleensä pitävät myös köyhiä ihmisinä.

    Ja epäilen että jos joitain nyt kirjoitettuja kirjoja luetaan vielä sadan vuoden kuluttua, ne eivät välttämättä ole niitä jotka nyt saavat palkintoja, vaan jotain Harry Potterin tapaista.

    VastaaPoista
  4. 50 vuotta sitten julkaistiin rytmimusiikin yksi standardeista, Paranoid engantilaisen rytmimusiikkiyhtyeen Mustan Sapattin toimesta. Der Hund von Baskerville oli saksalaisen Cindy und Bert -duon käsitys asiasta.

    Tulipa vain mieleen tuosta Doylen kirjasta, eikä liity mihinkään.

    VastaaPoista
  5. Olavi Koskela, lue teksti tarkasti niin huomaat, mitä Kemppinen sanoi, että Baskervillen koira on viiden tähden kirja siitä huolimatta, että tarina on heikko eikä kieli erikoista, mutta tunnelma on kaamea, kuten yhteyteen sopii, ja sen muistaa. Vähän samaa muistelen kirjan kauan sitten luettuani. Lue itse, niin voit päätellä, miten asia on.

    Sekin tulee esiin, että Doyle menetti maineensa vahvan spiritismi-uskonsa tähden. Ei ollut ihan viisasta.

    Lisäksi kirjoittaja sanoi, että hän on saanut tällaisia ajatuksia muiltakin tahoilta, kuten George Orwellilta. Dickens oli kirjoittanut huolimattomasti, koska oli kiire, mutta silti kirjat muistaa ikänsä ja ne ovat Englannin kirjallisuuden vaikuttavimpia. Hän kirjoitti ne jatkokertomuksina lehtiin saadakseen rahaa suuren perheensä elätykseen, ja siksi niissä piti olla paljon juonen käänteitä ja koukkuja, suuria murheita ja sitten ratkaisuja. Orwell on myös sanonut Dickensistä: "The woolf is at the door, but it´s wagging his tail," susi on ovella, mutta kaikki kääntyy vielä hyväksi, ei se ole ihan paha susi, kun häntää heiluttaa.

    Nythän on ilmestynyt uusi filmatisointi "David Copperfieldistä" ja se on saanut yleensä hyvät arvostelut, mutta kaikki englantilaiset eivät ole ihan tyytyväisi, kun siellä ei ole mukana kaikki henkilöiden tyypilliset sanonnat. He osaavat Copperfieldinsä melkein ulkoa, niin kuin suomalaiset Tuntemattoman. Kun nuorena luin sitä, muistan inhonneeni Uriah Heepiä, joka "antoi kätensä kuin kuolleen kalan". Jo se sanoi mikä inha tyyppi oli kyseessä, todella "creepy" ja "ever so umble". On ne tarttuneet minuunkin, 50-luvun lopulta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja Breksitinkin voi katsoa johtuvan Podsnapperystä ja Boris Johnson ja Donald Trump ovat pahasti Pecksnifferyyn päin kallellaan.

      Poista
  6. Doylessa häiritsee hyvin paljon että paha saa aina palkkansa.

    Tyyliin: "joitakin viikkoja myöhemmin saimme kuulla, että höyrylaiva "steamship" oli uponnut Tulimaaan rannikolla, vieden mennessään kaikki laivalla olleet..."

    (Tyylillinen lainaus tai pastissi, ei sanatarkka lainaus).

    Joskus noinkin ehkä voisi käydä mutta Doyle käyttää tätä ideaa häiritsevän usein.

    Paha kyllä saa palkkansa, mutta ehkä ei kuitenkaan näin.

    Myös poliisit ovat hiukan liian toopeja - jotkut ehkä olivat mutta eivät kaikki.

    Jotkin tarinat sisältävät ihan mielenkiintoisia aineksia, mutta lopulta juttu lätsähtää.

    Joissakin tarinoissa on varmaankin käytetty jotain "oikean elämän" tapauksia hyväksi, mutta monissa tarinoissa jätetään enemmän kertomatta kuin kerrotaan.

    Toki Böömin kuninkaan seikkailut ovat ihan jännä yksityiskohta - siinä on hiukan samaa kuin erään oikean prinssin ihan oikeisiin ja epäiltyihin seikkailuihin.

    Böömin kuningas oli kylläkin pelkkä näpertelijä....


    VastaaPoista
  7. Kiven Seitsemän veljestä on ehkä parhaiten Orwellin kriteerit täyttävä suomalainen kirja. Tuntuu että sieltä nousee mieleen sitaatteja päivittäin ja viestittelyssä jälkikasvun kanssa vaikuttaa siltä että heillä on aivan sama tilanne. Toki Tuntematon sotilaskin on samantapainen sitaattilähde, mutta ei niin herkullinen ja monipuolinen.

    VastaaPoista
  8. Annan Doylelle jonkin verran arvoa siitä että hän on tallettanut ajankuvaa henkilöhahmoineen ja avannut senaikaista ajattelua. Ehkä oli myös jossain määrin uranuurtaja siihen aikaan, kun kirjallisuuden määrä oli vähäinen. Sherlock Holmes-kirjoissa on jotakin viehättävää koska ne kertovat ajasta ja paikasta jota emme ole koskaan päässeet kokemaan emmekä koskaan pääse. Dekkareina ne ovat klassikoita mutta eivät kenties aivan huippua koska heti tulee mieleen Christien taitavammat teokset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Christie rikkoi kaavat ideoillaan, poliisi olikin syyllinen.

      Puhdaskaulainen idealisti olikin lopulta syyllinen - eli moraalinen pohdinta ns. oikeushyvästä.

      Christien kirjojen arvo ei ehkä olekaan rikoksessa ja rangaistuksessa, vaan yhteiskunnan tutkimisessa.

      Näkökulma oli aika radikaali ja kuitenkin erilainen kuin Doylella.

      "Pohjoismaisissa dekkareissa" mentiin vielä pidemmälle. Osa niistä on jopa puoluepoliittisia pamfletteja tai kiistakirjoituksia.

      Poista
    2. Christien kaavanrikkominen oli kovin kaavamaista. Semmoista kirjaa hän ei onnistunut kirjoittamaan jossa lukija on syyllinen.

      Poista
  9. Grimpen Mire.

    Dickens oli Tolstoin lempikirjailija Rousseaun rinnalla. Kun Tolstoi ahmi Dickensiä, häntä alkoi kirjoituttaa. Lapsuuteni perustuu David Copperfieldiin. Ivan Iljitshin kuolema sai innoituksensa Saiturin joulusta.

    VastaaPoista
  10. Taannoin näytettiin Suomenkin tv:ssä englantilaista sarjaa Last of The Summer Wine, Vielä virtaa. Se ei kai ole juuri on kummoinen mutta se mood!

    VastaaPoista