Itse loihe

Kuvassa kirjoittaja.

Thomas Mannin Joosef-sarja on vielä väittämäänikin parempi. Se on 1900-luvun suuri romaani ja omiaan aiheuttamaa intensiivistä häpeää aikamme lukijoille ja kirjoittajille.

Ellei asia ole jo selvä, santaan suoraan, että näennäisesti raamatullisesta aiheesta huolimatta kysymyksessä on tietoa ja tunnetta käyttävä kuvaus populismista, vallankäytöstä, lahjattomuudesta, lahjakkuudesta, maanpakolaisuudesta ja mielettömyydestä.

Useampaankin kertaan olen keskustellut kollegojen kanssa, onko ihmishengen saavutuksista suurenmoisin todella iso ja vaikea tietokoneohjelma, romaani vai sinfonia. Oma valintani on romaani. On äärimmäisen vaikeaa pitää tunne ja intuitio ymmärryksen tasalla sen kaksi tai kaksitoista vuotta, minkä kirjoittaminen kestää.

Mannin kuvaama yli neljän tuhannen vuoden takainen Egypti on värikkäämpi ja syväterävämpi kuin NASA:n parhaat satelliittikuvat. Kaikki kuvat ja kuvaukset ovat epätodellisia. Myös se, minkä luulemme tässä ja nyt näkevämme ja ehkä talletamme puhelimen kameraa käyttäen, on tieteen toistaiseksi hyvin vajavaisesti tuntema molekyylikasojen ja energiakenttien yhteisvaikutus, jossa niin sanottu ympäristö ja katsojan keskushermoston ja muun solukon vuorovaikutus myrskyää.

Siis arkinen valokuva ja mikroskooppikuva samasta kohteesta poikkeavat toisistaan paljon, ja energiana eli esimerkiksi väreinä näkemämme on sangen pieni osa kohdistuvasta ja heijastuvasta säteilystä.

Itseltäni kysyn,  missä määrin joku kuvittelemani halukas, joka kiellostani huolimatta ottaa tämän romaanisarjan niteen luettavakseen, saa varsin hyvästä 40-luvun suomennoksesta selvän. Suomentaja Hirvensalo käytteleikse tavan takaa, tuon tuostakin lähinnä kansanrunouden ja vanhan kirjasuomen kielellisiä keinoja.

Verkossa oleva suurenmoisen hyvä suomen Iso kielioppi antaa viittaukset. Kieli-ihmiset epäilevät, ettei suomalainen enää oikeastaan ymmärrä, miten tietäjä ”loihe laulamahan”  niin että järvet läikkyvät ja kalliot halkeavat. Verbi on tuossa ”luoda” eli nykykielellä sankari laittautui laulamaan. ”Loihe” on sama muoto kuin vaikka ”astahtihe”, ja siis tarpeeton ymmärtämisen kannalta. Mutta kieliopin selaaminen osoittaa järkyttävästi, miten tavattoman rikas vaikeaksikin väitetty kielemme on muoto-oppinsa runsauden vuoksi.

Se ei ole vanhaa kieltä, että naapurin muija ”istahtaa hetkeksi”. Sanokaa tuo englanniksi, tai ruotsiksi. Lukija ei liene ”kyllästymäisillään”. Ennen tuota sanottiin erääksi infinitiiviksi, johon liittyi possessiivisuffiksi.

Mietin tuota ilmiötä horvin tovin. Jakolinja sanaston ja kieliopin välisen railon mukaan on keinotekoinen. Sitä vastoin alan olla sitä mieltä, että kielenkäyttömme ongelma ei suinkaan ole englantilaisten sanojen suosio ja tulva. Ongelma on parhaiden kielenkäyttäjien jatkuva taipumus pudota eurooppalaisiin malleihin, jotka eivät oikeastaan sovi oman kielemme keinoihin. Polttoleimaan ryhmän Koskenniemi ja Manninen – sotien jälkeinen modernismi. Esimerkiksi heksametri ei kerta kaikkiaan toimi suomeksi. Vastakkaiseen leiriin sijoitan kansanrunouden, Eino Leinon ja esimerkiksi parhaat aikamme lauluntekijät (Vainio, Salmi, Leskinen jne.).