Kuka tahansa

Kuka tahansa voi kesken kaiken huomata joutuneensa keskiajalle, esimerkiksi Nousiaisiin tai Kuusiston piispanlinnan seudulle.

En ole itse teokseen tarttunut, mutta panin merkille, että englanninkielellä on julkaistu ainakin yksi Aikamatkailijan eräopas. Vihjailinkin nuoremmalle polvelle, että sellaiselle kirjalle voisi olla käyttöä, jos omat partiopoikataidot ovat verekset. Eihän sitä koskaan tiedä, josko tällaisille taidoille tulisi käyttöä.

Jos olisi tilaisuus varustautua, tarvittaisiin ainakin polkupyörä, sardiinirasioita, tulitikkuja, rautalankaa ja rynnäkkökivääri.

Jos tilanteeseen joutuisi kylmiltään, ensimmäinen kysymys olisi kieli. Ymmärtäisinkö 1300-luvun suomea tai ruotsia? Koska olen itse pitkän päivätyön yliopistolla tehnyt, suhtaudun epäluuloisesti kieli- ja äännehistorian päätelmiin. Kyllä varmaan kokeilisin dentaalispirantteja ja vetkuttaisin diftongeja korvakuulolta, mutta kysymys on kyllä jännittävä.

Ruotsia voisi kokeilla vähän islanniksi murtaen, mutta jos vastaan kävelisi kauppi, olisi turha yrittää mitään alasaksan murteen kaltaista. Kun olin viimeksi hiukan pidempään Lyypekissä ja Hampurissa, en minä ymmärtänyt paikallisten puhetta rautatieaseman kioskillakaan.

Pyöriteltyäni nyt scifi-kirjallisuutta ja luettuani muutamia valikoimia, joiden nimet ovat tyyppiä ”ehdottomasti parhaat fantasiatekstit kautta aikojen” luulen tietäväni, että aikakoneet ovat yhtä tavallisia kuin rinnakkaiset maailmankaikkeudet. Se on mielenkiintoista, että H.G. Wells sai nimiinsä aikakoneen idean, vaikka Mark Twain oli kuvaillut, miten kävi jenkin kuningas Arthurin hovissa. Tosin Twainin jenkki päähänsä iskun herätäkseen sitten aivan väärällä vuosisadalla. Ja joudun selaamaan Vernen koko erittäin mittavan tuotannon varmistaakseni, että hän pysytteli tiiviisti kirjoittamisen ajankohdan mahdollisissa maailmoissa.

Suorastaan tavallinen on ilkikurinen juoni, jossa matkailija tupsahtaa menneisyyteen, ja kerronnan kuluessa käy ilmi, ettei hänestä tietoineen ja taitoineen ole siellä mitään apua.

Kun itse olen käynyt vuonna 1938 Helsingissä ja lisäksi vielä Kauhavalla ottamassa selvää vakoilu- ja maanpetoshankkeista, joita uumoilen, olen joutunut turvautumaan kojeisiin ja laitteisiin todistaakseni niillä henkilöllisyyteni ja syntymäaikani (1944). Mannerheimille riitti postimerkki ja leima Itä-Karjalan sotilashallinto, mutta Paasikivi epäili kymmenen markan seteliä, vaikka hänellä on siinä samat silmälasien sangat kuin Talvisodan neuvottelujen valokuvissa.

Parhaaksi tunnistusvälineeksi tulevaisuudesta osoittautui nippuside, koska sellaista muovia ei voi ajatella, jos ei ole koskaan nähnyt sitä. Ennen sotia oli bakeliitista ja guttaperkasta alkaen monenlaista ihmettä, mutta käsiraudoiksi sopiva nippuside, käytännössä mahdoton riuhtoa poikki mutta saksilla sievästi katkeava, oli ”ihme”. Uskokaa huviksenne.

Jokin tavallinen väline, kuten taskupuhelin tallennusominaisuuksineen, on sittenkin liian järkeenkäyvä. Mutta erikoista oli, että ihmiset olivat jotenkin niin erilaisia, ilma tuoksui toiselta ja ruoka oli erittäin hyvää. Siis vuonna 1938.