Exit

En tietenkään kirjoita juuri mitään Donnerin exitistä enkä Englannin. Muut kirjoittavat. Donnerin kanssa jouduin tekemisiin 1966 ja sen jälkeen usein toisaalta asianajajana, toisaalta suomentajana. Joskus 1980 aloin kiertää hänet.

Yleinen käsitys miehestä oli ja on väärä. Sattumalta kirjoitin juuri kirjailijasta brändinä. Donneria minun tuli sääli. Hän oli kovin usein itse itsensä vihollinen koska luuli rakentamaansa brändiä oikeaksi.

On perusteltua vieroksua mainosalaa ja markkinointia. Molemmissa alkaa helposti uskoa omia kirjoituksiaan.

Ikävä totuus on, että elämä ja kuolema ovat arvoituksia, joista kukaan ei ole alkuunkaan perillä, ja että luomukset eli esimerkiksi kirjat ja taulut ovat viheliäisen riittämättömiä.

Istuimme joitakin päiviä ja iltaöitä hänen mökillään Kustavissa. Sanoin hänelle: skryta lagom. Olin huomannut, että hänen tosi kyvykkyytensä jäi pinnallisen touhuamisen peittoon. Katsoin miten hän luki käsikirjoitusta. Hän oli tutkija, oikeastaan tiedemies, kuten kaksi vanhempaa veljeään, isävainajansa ja usea ukkovaarin sukupolven edustaja. Isä Kai Donner, jota Jörn ei tavannut, oli poikkeuksellisen lahjakkuutensa sokaisema, ja kuoli 1935. Ei sillä, M.A. Castrén oli vieläkin hurjempi kielentutkija ja kuoli aivan kesken. A.J. Sjögrenin ”maamme-kirja” oli tähän mennessä paras (1828, Anteckningar om församlingarne i Kemi-Lappmark).

Donner osasi mennä sisään tekstiin ja sen kuvitteluun ja hän oli kaamean sitkeä ja pitkäjänteinen siinä työssä. Tuo tapahtui siis 60-luvulla. Ajattelin ennen pitkää että Jörnistä olisi tullut kustantaja kuin Haavikosta.

Pitkämielisyyden prosessi on kuvattu hämmästyttävän hienosti Tarkovskin elokuvassa ”Andrei Rublev”. Ikonimaalari odotti että paljas seinä alkaa puhua ja muuttui itse siveltimen jatkoksi, viivaksi viivojen joukossa.

Ihmettelin kun huomasin joskus kymmenen vuotta sitten, miten pahastunut hän oli, ettei hänen hankettaan tehdä ja julkaista oikea väitöskirja Diktoniuksesta ja ehkä Björlingistä otettu yliopistolla oikein todesta.

Sääli. Jörn tunnisti taiteen. Arvattavasti hanke olisi käytännössä hapantunut, mutta ymmärsin, että hänellä olisi ollut kyky poikkeuksellisen hyvään tutkimukseen poikkeuksellisen vaikeasta aiheesta, runoudesta. Ja suomenruotsalainen lyriikka oli joitakin vuosikymmeniä maailman hupputasoa.

Sanoin Jörnille siellä Ruotsin lähetystön naulakolla tuosta asiasta puhuessamme:” Itse Wallace Stevens kirjoitti komean runon ’Peter Quince soittaa pianoa’’.

”Ai!”

Eräänlainen brexit… Peter Quince, Cajanderin suomennoksessa muistaakseni salvumies Pääkkö, on ”Kesäyön unelman” naurettava käsityöläisten näytelmän ”ohjaaja”, osa hurjaa pelleilyä.

Loppu on hiljaisuutta.