Rimminen

Kun ensin kirjoitin ”Nenäpäivästä”, olin ihastunut. Kun olin lukenut sen kokonaan, miettinyt asiaa ja aloittanut ”Pussikaljaromaanin”, olin pitkissä mietteissä. Pohdin oliko ”Nenäpäivä” liian pieni ja yksiääninen vuoden isoksi palkintoromaaniksi. Kielellinen ja kirjallinen nerokkuus ei tietenkään aiheuta epäilyjä.

En lue romaaneja enkä runoja järjen kautta. On minulla punakynä, mutta se on hukassa. En liioin lue velvollisuudesta enkä halua sivistää itseäni. Kirjallisuus on minulle seisova pöytä. Mieleeni ovat mäti, silli, peruna, oliivit.

Tietenkin olen lihan perään, mutta kun muuan fiksu ihminen mainitsi, että häneltä oli jotenkin jäänyt väliin ”Täällä Pohjantähden alla”, sanoin että se lihottaa, voi vaikuttaa kolesteroliin ja vaatii riuskaa liikuntaa vastapainoksi. Samalla tavalla Proust tai Joyce vertautuvat laihdutuskuuriin. On tehtävä aikamoinen elämänmuutos, josta nousee kuukausien kuluttua uuten, parempana ihmisenä, ihmisenä numero 66a. (Minusta on tullut parempi ihminen lukemattomia kertoja, mutta se lähtee saippualla, valitettavasti.)

Rimmisen romaani on ahdistava. Sitä asiaa ei tutkita, mutta arvaan, että kirja jää monelta kesken. Jotkut kirjat jäävät puolitiehen siksi, että lukija huomaa aivan oikein kahlaavansa likaisessa virrassa ja nousee kuiville. Jotkut kirjat jäävät kesken siksi, että ne ovat niin hyviä. Lukija päättää jatkaa, kun on sopivampi ajankohta. Sitä saa kukaties odottaa kymmenen vuotta. Jotkut kirjat jäävät kesken siksi, että ne ovat niin painavia.

”Nenäpäivä” on todella tarkasti kirjoitettu. Perustasolla teksti antaa jatkuvia ilon aiheita. Nokkeluus ei ole mitään tervon juontia. Kokonaisuus on tyypillistä novellitekniikkaa. Universaalikertojaa ei ole. Kaikki tapahtuu päähenkilön mielessä, mielen suodattamana. Lukija ei saa edes tietää, onko täti ollut naimisissa, vai miten hänelle on siunaantunut nyt aikuinen poika. Sekin että poika joutuu autonsa äidille kenkättyään vankilaan, vilahtaa sivulauseena.

Siis runsaskielisyys on istutettu hyrymäisen niukkaan rakenteeseen.

HS toisti tutkimustiedon, jonka mukaan me hyväosaiset emme ole tavanneet vuosikymmeniin tai koskaan köyhää ihmistä. Osmo Soininvaara, joka oli televisiossa oikein pirtsakka, huomautti perustellusti, että köyhyys nyt ja köyhyys 30 vuotta sitten ovat eri asioita. Nyt ei jaeta monoja.

Minä en ihmetellyt mitään, kun aloin joitakin vuosia sitten usean ihmisen omaishoitajana käydä säännöllisesti sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Nuorempana tein sukelluksia todellisuuteen. Käytin häikäilemättömästi suhteita hyväkseni ja olin mm. lääkintävahtimestariksi naamioituneena ensiavussa ja järjestyspoliisin partion mukana yöllisillä keikoilla. Kävin usein vankiloissa ja vankimielisairaalassa.

Romaanin päähenkilö on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin pelkonsa ja yksinäisyytensä. Hänellä on ilmeisesti kaupungin vuokra-asunto Hakaniemessä ja jonkinlainen eläke, koska hän ei kärsi puutteesta. Mutta kaikessa olennaisessa hän on todella köyhä.

Tässä olisi saumaa itsesääliin tai makeiluun ja tilaisuus samalla lyödä mynttiä perinteisen kansankuvauksen keinoilla. Vanhemman sukupolven kirjoittajat olisivat aivan varmasti tuoneet tavalla tai toisella tarinaan yhteiskunnalliset epäkohdat, poliittisen riiston ja yksilön vieraantuneisuuden. Ei Rimminen.

Kirja tuntuu siis alussa hulluttelulta, sitten murhenäytelmältä, mutta lopussa havaitaan, että se on tavallinen kehitysromaani. Poika on turvallisesti vankilassa, pojan kauhea autorämä, joka kirjassa edustaa yhteiskunnan hirviömäisyyttä, on viety pois, Keravan kauhut ovat takanapäin. Tiettyä höperyyttä edustanut ajatus hankkiutua verukkeilla tekemisiin tuntemattomien ihmisten kanssa on tuottanut aitoja kontakteja, Jokipaltiot ja Virtasen, ja metron lipunmyyjätyttökin moikkaa.

Kirjoittaja osoittaa tshehovilaisen karvansa vetämällä tarinan loistavaan lopetukseen – pakkashuuruinen, lumen kaunistava Hakaniemen tori, kaikista paikoista, on kirjoittajan, päähenkilön ja siis myös lukijan silmissä kaunis, ja siellä on koti. Harharetket ovat ohi.

’”Onks teillä kaikki okei?”, konstaapeli kysyi ja kumartui ikkunaan.’