Seitsemän jumalaa

Jumalia on seitsemän, kaksi tai 3200. Heidän asiantuntijansa ovat olleet 35 000 vuotta yhtä tärkeitä ihmisiä kuin toimijat eli heimon päälliköt, ne joiden johdolla hankitaan jumalille ruokaa.

Viimeksi mainittu tarkoittaa tietysti tappajia, joiden virkanimike voi olla päällikkö, marsalkka, ministeri tai drotsi. Asiantuntijat ovat laamanneja, noitia, pappeja tai muita tiedemiehiä.

Hiukan yli viisikymmentä vuotta kului miettiessä, ja palasin takaisin Grimbergiin ja hylkäsin joka miehen, naisen ja lapsen maailmanhistoriat. Hyväksyn omalla kohdallani, että historia ja siis osa filosofiaa koostuu tapauksista eli anekdooteista eli sattumuksista eli tarinoista. On kiitettävää esittää historia faktoina, järjestellä ja sovittaa faktoja yhteen, mutta tulos on samanlainen kuin lakikirja. Historia nyt sisältää väitteitä siitä, mitä muka on tapahtunut, kun taas lakikirja on verrattavissa kaldealaisiin unikirjoihin, koska se on selitysteos tulevaisesta. Asiantuntijapapit tulkitsevat merkkejä ennusmerkkeinä eli arvioina tulevista tosiasioista, sellaisista jotka eivät ole vielä tapahtuneet.

Yksi keino on antaa käskyjä. Kun kohtaat vihollisen, ammu hänet. Kun perustat osakeyhtiön, tee ilmoitus kaupparekisteriin. Jos ajat maantiellä minkin hengiltä, et maksa sen omistajalle etkä irralleen päästäjälle korvausta henkisestä kärsimyksestä. Jos kysymyksessä onkin munkki, sinua rangaistaan, vaikka se olisi ollut karannut villimunkki.

Historia on minulle viestinnän eli kommunikaation historiaa. Jotkut viestit on osoitettu vastaanottajille, joita luultavasti ei ole koskaan ollut olemassa, esimerkiksi kiven, kannon tai karhun hengelle. Jotkut viestit ovat kadonneet kuin keskiajan puhe. Jotkut viestit ovat tallella ja selvitettävissä, kuten Espoon kirkko, joka yhä yrittää peilata kuvaansa, vaikkei Kirkkojärveä ole enää. Ja sitten on merkillinen maailma, jota sanotaan kirjallisuudeksi ja taiteeksi. Luulottelua tai ei, mutta ymmärrän eilisen blogikirjoituksen runoilijaa paremmin kuin henkilöä, joka tyrkyttää marketissa tarpeettomia hajuvoiteita. Ja se eilinen mies on ollut kuolleena pian tuhat vuotta.

Lainasin sitä eilistä runoilijaa, Omaria, koska on aivan epäselvää, mitä hän oikeasti ajatteli tawhidistä, eli aidon islamin yhden jumalan ajatuksesta. Jumaluuden näkeminen siinä, mikä onkin luotua, on Koraanin mukaan synti, jota ei anneta anteeksi. Omar oli ehkä vielä suurempi tiedemies kuin runoilija. Hän kävi 1100-luvulla epäeuklidisen geometrian ja infinitesimaalilaskennan porteilla. Voi olla, että hänen kääntäjänsä Edward FitzGerald löysi mestarinsa suusta sellaista, mitä siellä ei todellisuudessa ollut. Emme tiedä. Islamin kultakausi oli ihmeellinen aika. Mutta he uskoivat lakeihin ja yhteen jumalaan.

Tässä on haarautuvien polkujen puutarha.

Ne seitsemän alkuperäistä jumalaa hoitavat yhdessä kaiken, mikä maailmassa on tärkeää: aurinko, kuu, taivas, maa, makea vesi, suolainen vesi ja kaikista ylin, myrsky. On niillä nimetkin, Utu, Nanna, Enlil, Ki, Enki, Inanna ja Ninurta.

Aurinko kasvattaa, kuu kutsuu soluja, taivas on aistinfysiologian astin, maa on pysyvä asuntomme, vesi ravintomme, merivesi liikenteemme ja myrsky tekee ilmastonmuutokset, saastumisen ja sodat.

Tähän aitoon ja hyödylliseen animismiin tuli häiriö, kun kreikkalaiset keksivät lain, joka oli siis luonnonlaki tai joittenkin säätämä laki ja teki luulon mukaan jumalat tarpeettomiksi. Islamin tiedemiehet, kuten Omar, olivat mukana tässä, ja heidän ajatuksensa tihkuivat länteen maailman suurimmassa hiukkaskiihdyttimessä, joka on Välimeri, myötäpäivään.

Sokea usko muuttumattomiin luonnonlakeihin tunnetaan nimellä ”tiede”.

Sitten tuli kuitenkin muutos eli derivaatta eli evoluutio, joka on kuitenkin sama asia kuin myrskyn jumala. Puusta putoavan tarkka-ampujan tai mutaation satuttaman eliön kiihtyvyys suhteessa aikaan on helppo laskea. Geologi Lyell ja hänen jälkeensä biologi Darwin olivat suuria oivaltajia, mutta poropeukaloiden sormissa muutoksen ajatus sai jostain tarkoituksen eli päämäärän, jolloin tie vallankumouksista yhtyi evoluution tiehen. Lopputulosta sanotaan ”edistykseksi”, ja sen ihmetteleminen ilman maailmoja rusentelevaa pessimismiä on muoditonta. Luulen Omar Khaijamin tarkoittaneen, ettei välttämättömyydellä ole päämäärää.