Se on sen vallassa

Kommentoijat ovat viitanneet ja itse olen sivunnut Kari Hotakaista useita kertoja, en koskaan kunnolla.

En suoriutuisi äidinkielen opettajana enkä kirjastonhoitajana, koska en tiedä, miten lukijan torjunta voitetaan. Lukemisen virike tulee kaverilta tai eräillä harvoilla lehdestä, tähän mennessä (vuodesta 1956) ei kuitenkaan toistaiseksi Parnassosta.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden vahvuus ja heikkous on yksi ja sama asia, syvyyssuomalaisuus. Jännärit ja toimintakertomukset kelaavat eksotiikkaa. Myös suomessa kiinalainen ja afrikkalainen dekkari menestyvät, joten vastaavasti Saksassa tai Ranskassa suomalainen lyö leiville.

Perinteisesti meillä on ollut yhteensä yksi kansainvälinen eli siis muitakin kuin suomalaisia puhutteleva kirjailija, Waltari. Panu Rajala olisi voinut dokumentoida tämän; tiedot löytyvät ”Unio mysticasta”, jossa ne ovat hajallaan: ulkomainen myynti, ulkomaiset kustantajat, ne lehdet, jotka ovat julkaisseet kritiikkejä tuoreeltaan. Kritiikkien kiitoksella tai moitteella ei ole väliä. Sillä on väliä, että Sinuhesta alkaen Waltari arvioitiin tuoreeltaan johtavissa sanomalehdeissä korkeakirjaillisuutena, jopa Ranskassa.

Sofi Oksanen on ainakin ajankohtaisella romaanillaan kansainvälinen. Kehityssuunta jää nähtäväksi. Kirjoittamisen taidoista yleisön löytäminen ei jää kiinni. Hän kirjoittaa hyvin.

Nurkkakuntaisuus (Oksasella Suomi – Viro) ei haittaa. Esimerkkejä: Garcia Marquez (”Macondo”), Tshehov (Sahalin; kyliä arolla), G. Grass (Kasubia eli Pommerin osa), Rushdie, Pamuk.

Väinö Linna on syväsuomalaisuuden suuri nimi ja Kalle Päätalo toinen. Kriteeri on helpoin mahdollinen – menekin laajeneminen lukevien piirien ulkopuolelle. Suomessa on noin 74 henkilöä, joilla on hyvä ja itsenäinen maku, noin 740 henkilöä, joilla on herkkä korva vihjeille, ja noin 7 400 henkilöä, joilla on niin huono luonne, että he menevät esimerkiksi kirjastoon lainaamaan kirjan, kun sillai kuuluu.

Hotakainen on samaa suomalaisuusrintamaa. Kännöksistä huolimatta en osaa arvata, mitä muut kuin suomalaiset käsittävät.

Minulta jäi aikoinaan ”Klassikko” kesken. En lue sakeaa proosaa, jos elämässä on vakavaa huolta tai ankaria muutoksia. Niinpä jäin siihen käsitykseen, että romaanissa kerrotaan piereskelevästä autokauppiaasta. Kun luin kirjan nyt, käsitys muuttui, ja jouduin miettimään laajaa keskiosaa, sitä vappulehtimaista vyörytystä kuuluisan Kirjailija Hotakaisen uskomattomista vaiheista. Lukeminen nosti vähän karvoja pystyyn, koska olen ollut samoissa kehissä ja suunnilleen tiedän, mitkä aivan uskomattomat episodit ovat kuitenkin totta.

Ja luin ”Juoksuhaudantien”. Finlandia-palkinto vakuutti minut aikoinani siitä, ettei teos ole lukemisen arvoinen. Nyt rinnastan nämä kaksi romaania. Klassikossa kirjailija ja ”ansiosidonnainen” Pera ovat sama henkilö. ”Juoksuhaudantie” on tarina henkilöistä, jotka juoksentelevat edestakaisin, kukin omassa haudassaan.

Romaanin kiinteistönvälittäjä näyttää naulitsevan Hotakaisen myöhemmätkin kirjat, kuten ”Ihmisen osan” – myytävänä on vain mielikuvia. Alkutuotanto oli ääntä ja vimmaa (Shakespeare täsmensi ”merkitystä vailla”). Uusin kirjan nimi viittaa Malraux’hin (La condition humaine).

Olen samaa mieltä kuin Hotakainen. Elämä on fiktiota eli kuvitelmaa, jolloin faktat on sitten esitettävä runoutena. Mieleeni tulee kuitenkin de Lillo tai Calvino huonoimmillaan. Ympäristö puuttuu. Ei ole muita ihmisiä, ei kaupunkia, ei kehätietä ei keskuspuistoa. Kirjoittaja viittaa niihin, mutta ne ovat yhtä tosia kuin opastintaulut eli siis täysin tosia ja fyysisiä, mutta kuitenkin vain kirjoitusta eli viittauksia johonkin.

Kun ajattelen Hotakaista ja Tervoa, joudun kertaustyylien maailmaan – sadan vuoden takaiset rakennukset, joissa oli renessanssia, gotiikkaa, barokkia jne. Melkein tekisi mieli mainita Seppälä samassa yhteydessä. Hyviä taloja. Eikä psykoottinen proosa ole huono ajatus psykoosien ajan kuvaukseen. Maanista tekstiä lukiessa tahtoo vain tulla jotenkin depressiiviseksi.