Hitaudesta

Tämän kiirastorstain passiolevy oli vanha Klemperer, koska kylässä on musiikkiin hyvin perehtynyt anoppi, 94 v.

Itse asiassa Klempererin ote ei poikkea niin ihmeesti siitä, mihin kysymyksessä oleva kuulija oli tottunut radiolähetyksissä. Hän muisteli isänsä laulaneen Suomen Laulussa Klemetin johdolla tätäkin teosta noin sata vuotta sitten. Olen muistavinani, että Klemetti olisi johtanut passion ensimmäistä kertaa Suomessa 1908 – ja kaikista paikoista Porissa, jossa hän oli siinä vaiheesssa kanttorina.

Kävin välillä toteamassa Ylen nettiradiossa, että Simon Rattlen johtama esitys on ns. perinteinen ja vaikutti kaikin puolin asialliselta.

Itse kuuntelin salaa förskottina Herreweghen uudemman, joka antoi minulle seuraavalla tavalla aihetta muutamaan huomautukseen.

En kontrolloinut asiaa sen kummemmin, mutta jos omistaisin tarvittavat pelit ja vehkeet, olisin kiinnostunut Herreweghen käyttämästä virityksestä. Mielestäni se poikkesi tavallisimmasta A = 440 huomattavan rajusti, melkein puoli sävelaskelta. (Samoin muuten Harnoncourt.) Tiedän hyvin, että matalampi A on historiallisesti oikea ja monin kohdin musiikillisesti perusteltu, mutta toisaalta taas lopputulos kuulostaa omissa vanhoissa korvissani falskilta eli alavireiseltä.

Vakavampi huomautus on tämä: Herreweghe ja monet muut nykyiset kapeöllismestarit eivät oikein usko, että kantaatit ja passiot ovat sanan matemaattisessa mielessä diskreettiä musiikkia.

Romantiikan eli 1800-luvun musiikki muodostaa soivia pintoja täyttäessään annettuja muotoja. Näissä Bachin suurissa teoksissa ei ehkä voisi keksiä huonompaa kielikuvaa kuin usein käytetty katedraali, siis rakennus. Tämän kirjoituksen kuva on Matteus-passion kuva. Tai no, ei ole. Se on erään matemaattisen lausekkeen graafinen kuva, mutta osoittaa, mitä tarkoitan. Kuvioita näkyy. Suurta kokonaisuutta ei ole olemassa.

Bach on säveltänyt sata numeroa, jotka liittyvät kyllä toisiinsa sävellajeilla, mutta en usko, että juuri kukaan muu kuin näitä teoksia esittämässä ollut huomaisi mitään, jos passioon sekoitettaisiin pätkiä kantaateista ”väärässä” sävel- ja tahtilajissa.

Syy on erittäin selvä. Koko teos on alistettu tekstille. Se kuvittaa Raamattua ja seuraa Lutherin suurenmoisen saksan prosodiaa ja rytmejä.

Teosta pitävät koossa kertojat, evankelista ja Jeesus, ja ennen kaikkea koraalit, joita on neljätoista. ”O Häupt voll Blut und Wunden” tulee viisi kertaa, aina eri sävellajissa ja eri säkeistöinä. Koraaleja on lisäksi muiden teosten seassa, ja valtava ”O Mensch bewein” on vaatimaton 1500-luvun virsi. Koraalit tarvittiin myös osoittamaan, että kysymyksessä oli jumalanpalvelusmusiikki. Passio jäi unohduksiin Bachin kuoltua. Sitä pidettiin liian oopperamaisena.

Nyt kaksi kolmattaosaa eli melkein kaksi tuntia hievahtamatta kuunneltuani kiinnitin huomiota Klempererin rytmikäsitykseen, jossa on jotain samaa kuin jazzissa. Hän ohjaa esittäjät hitusen iskun perään, ja välttää monien esitysten mekaanisen raksutuksen.

Esityksen hidas tempo on laajasti tunnettu. Sellainen on jäänyt täysin muodista. En nyt rupea etsimään varmistusta muistikuvalleni, mutta pääsiäisen passioperinteen 1899 luonut W. Mengelberg saattoi ottaa sen vielä hitaammin – eikä liioin Furtwängler pitänyt kiirettä.

Klempererin hitaus on harkittua ja korostettua. Hidastukset varsinkin kuorojen lopussa ovat hurjia. Nykyisissä partituureissa on runsaasti fermaatteja, mutta arvaisin, että niitä on pistellyt sinne juuri Mengelberg.

Tämä on elämänohje reippautta ja vauhtia arvostavalle ajalle. Hitaus on suurta. Kohta alkavat olla ne ajat, että voisin valvoa aamuun nauttiakseni yön hitaudesta ja siitä suuresta verkkaisuudesta, jolla aurinko nousee talven tauottua.