Surullinen tapaus

Joulukuun 6. päivänä 1937 kuoli Viipurin lääninsairaalassa heinäkuorman päältä pudonnut työmies, joka oli elättänyt itseään viime ajat raskaissa ja voimia vaativissa töissä, etenkin ajamalla rahtia.

Vainaja oli ruhtinas Aleksandr Lopuchin-Demidoff, tsaarin sukulainen ja eräiden arvioiden mukaan ennen vallankumousta tsaarin jälkeen maan rikkain mies.

Hän oli onnistunut tuomaan Suomeen, Viipurin vierestä hankkimaansa Hämäläisen hoviin ja Mikkelin seudun Anttolan hoviin, 100 kilpa-ajohevosta, suuret määrät jalorotuisia koiria, kultaa, hopeaa ja perhekalleuksia.

Omaisuus hupeni tuntemattomalla tavalla. Tai ehkä se tapa ei ollult niin tuntematon. Hän teki kauppoja ainakin viipurilaisen Fritz Buttenhofin kanssa. Hänen vaimonsa Natalia kuoli Mikkelissä vuokramäkissä yhden lehmän omistajana 1957. Rouvan vanhemmilla oli ollult 2 000 härkää, 500 hevosta ja monta tuhatta merinolammasta.

Demidoffien suku oli aateloitu 1600-luvulla. Heillä oli palatseja muun muasa Firenzen seudulla ja heitä oli mukana hyvin vaikeasti selvitettävissä johtotehtävissä Temppeliherrojen järjestössä vielä 1900-luvulla.

Sukua elää edelleen Suomessa.

Rikkaiden emigranttien turmio on selitetty heidän omalla huikentelevuudellaan. Tarton rauhansopimuksessa, joka löyty verkosta Agricola –sivustosta, ei ole juurikaan mainintaa yksityisten taloudellisista oikeuksista. Poliittisista syistä Venäjältä vallankumousta paenneet olivat vapaata riistaa – ainakaan Neuvosto-Venäjä ei tuntenut tarvetta liikahtaa heidän vuokseen; Venäjällä ollut omaisuus oli jo sosialisoitu.

Haluaisin nyt esittää huomautuksen suomalaisten ryssävihasta. Muiden ohella Matti Klinge on todistellut, että puhe ikiaikaisesta vihanpidosta ei ole erikoisen vakuuttavaa. Hänen ja usean muun tutkijan mukaan välit olivat hyvät 1800-luvulla.

Paavo Haavikko oli tapansa mukaan liian varovainen sanoesaan ”Kansakunnan linjassa” että Suomen suuriruhtinaanmaa eli syöpäläisenä Venäjän turkissa pitämällä sitä siirtomaanaan ja nautti tavattomia taloudellisia etuja.

Ryssäviha kohdistuu venäläisiin kommunistisiin mielipiteisiin katsomatta – sotien jälkeen ryssiksi luettiin laatokankarjalaisetkin siihen katsomatta, että he olivat kukaties olleet Suomen kansalaisia vuosisatojen ajan. Tällä hetkellä epäluulo venäläisiä ja nykyjohtoa kohtaan sisältää xenofobian eli kansanvihan piirteitä.

Esitän selitykseksi sen häikäilemättömän ryösteluyn, jonka kohteeksi Suomeen paenneet emigrantit joutuivat.

Tuollainen menettely, joka saattoi aiheuttaa herkemmissä pahaa omaatuntoa, johtaa tyypillisesti hyökkäävään käytökseen.

Etenkin Viipurin seudulla kohteita riitti. Pelkästään Viipurin maalaiskunnassa oli 68 kartanoa, joissa huomattava osa oli 1918 venäläisten omistamia. Ennen Talvisotaa venäläisiä omistajia ei tainnut olla ainuttakaan, viipurilaisia sitäkin enemmän (Buttenhof, Klockars, Wolff, Hackmann, Alfthan, Thesleff jne.)

Äidinisäni oli mukana ostamassa Terijoen huviloita. Suomen valtio myi niitä pois siirrettäviksi. Rakennukset olivat tietenkin entisen Venäjän kansalaisten. Siitä minulla ei ole yksityiskohtaista tietoa, miten tonttien kävi, mutta arvelen, että Suomen valtio piti ne hyvänään ja ellei niille löytynyt parempaa käyttöä, niitä myytiin taatusti suomenkielisille halukkaille.

Tätä asiaa ei ole tietääkseni enemmin käsitelty, saati edes mainittu. Tarton rauhansopimus oli Suomelle edullinen. Pysyvinä muistona entisestä Venäjän valtionomaisuudesta ovat Suomenlinna ja Santahamina sekä tietenkin kaikki kasarmit ja venäläiset lyseot, joista eräässä toimii eläintieteellinen museo.