Valokuva on mielikuva

Ihmisen muisti on toisella tavalla vajaa kuin koneen muisti.

Esimerkki ihmisen muistin ”blue screenista”, jumittumisesta esimerkiksi liikakuormituksen edessä, on tuttua kaikille niille, jotka yrittivät puhua erilaisilta leireiltä ja Saksan pommitetuista kaupungeista tulleille 1945.

Ne jotka eivät olleet pyyhkiytyneet, olivat omaksuneet kokemuksilleen eri puolilta luetun ja kuullun muodon, jonka tunnistaa pintapuolisuudesta ja ulkokohtaisuudesta.

Itse asiassa monissa sotamuistoissa on sama ongelma. Vaikka muistot olisivat omia, perinne on latistanut ne.

Eräs suomalainen ystäväni muisti pommisuojaan lähdön. Apulainen tai äiti heitti hellan pesään kauhalla vettä. Pelkoa hän ei muistanut.

Tuo mielen taipumus pudota moneen kertaan ajetuille urille – tai raiteisiin – voi olla suojamekanismi. Sen perustyyppi on Kansa Taisteli – Miehet Kertovat, jonka tarinoiden perustyyppi on Poikien Seikkailukirjasto. Kaavamaisuuden voi todeta esimerkiksi siitä, että ihmisten nimet ja paikannimet voi huoleti vaihtaa. Tarina pysyy yhtä avuttomana.

Tämä ei muuten estänyt minua hankkimista halpaan aikaan antikvariaatista mainitsemani lehden kaikkia vuosikertoja, jotka ovat olleet kauan monen suosikkilukemista maalla Possulassa. Ja lisäksi siellä on helmiä seassa.

Otsikkoni kuitenkin viittaa siihen, että näistä samoista syistä valokuva peittää usein muistikuvan. Tämän huomaa selvimmin lapsuudenmuistoista.

Pidin pitkään erästä enoani komeana, turvallisena ja tuttuna, kunnes minulle mentiin kertomaan, että valokuvassa, johon tunteeni perustivat, olikin enojen serkku Voitto, joka oli sattumoisin käymässä Satakunnasta, kun kuvaa otettiin.

Ei sillä hyvä, että äidit saattavat vanhemmiten sekoittaa tapauksia ja väittää, että se oli Matti, joka putosi puusta, vaikka sieltä tulikin pää edellä Maija. Nimittäin ihmiset voivat omia myös itse toisten muistoja, itse sitä tietämättä, varsinkin jos muisto kytkeytyy valokuvaan.

Liian harva meistä on yhtä fiksu kuin Oskar Matzrath, joka tapasi mennä kaverinsa kanssa kerran viikossa passikuvaan ja sitten leikellä ja liimailla kuvia intonsa iloksi. Ja samaisen Oskarin aarre, peltirummun ohella, oli valokuva-albumi, joka seurasi häntä sodissa, pakomatkoilla ja mielisairaalassa. Valokuvat kertoivat hänelle melkein kaiken ihmisistä ja näiden suhteista.

Sääli että tuollainen näppäilyperinne eli taipumus näpsiä huonoja kuvia eri tilanteissa oli vahva oikeastaan vain Saksassa. Kuinka ollakaan, samassa maassa oli tarjolla aivan liian hyviä kameroita aivan liian halvalla, ja Agfa Isopan-filmiä, laadultaan ylittämätöntä.

En tiedä, katsovatko ihmiset nykyisin lainkaan kuvia, joita he ottavat kiihkeästi. Joskus tuntuu että eivät.

Suuri verkkoalbumi Flickr, johon siis voi lähettää omia kuviaan kaiken kansan ihailtavaksi, julkaisi hiljan tilastotietoja. Tiedot olivat hälyttäviä.

Valtava enemmistö Flickrin kuvista on huonoja ja huonolla kännykkäkameralla otettuja. iPhonen yleisesti surkeaksi todettu kamera ylittää myytyjen kappaleiden määränkin huomioon ottaen esimerkiksi Nokian eri kännyköillä otetut kuvat, ja Nokiahan yrittää menestyä silläkin, että puhelinkamerat ovat monissa malleissa oikein hyviä, jopa todella hyviä.

Ehkä puhelin on nykypolven ”Brownie”, suomeksi Laatikkokamera, joita harva teistä lukijoista taitaa muistaa. Kodakin alkuperäinen ajatus oli tehdä kamerasta myös siten halpa, että se vietiin valokuvausliikkeeseen rullan täytyttyä, ja uusi filmi asetettiin liikkeessä paikalleen.

Vain hurjapäiset harrastelijat harrastivat kojeita, joihin filmi oli ladattava itse ja sitten kierrettävä, kunnes musta käsi tuli näkyviin punaisen guttaperkka-aukon silmään.

Usean sukupolven kotialbumit ovat täynnä päällekkäin valottuneita kuvia. Onhan se mahdoton vaatimus, että filmin muistaa kiertää näppäämisen jälkeen seuraavan ruudun kohdalle.

Kinofilmi oli sitten lopun alkua, vaikka kasetti on kiistattomasti näppärä. Hyvin harva osasi kokeilla filmiä kiristämällä, oliko se todella tarttunut ottapuolalle. Aika usea kuvasi siis tyhjää, koska filmi ei liikkunut.

Meillä on paljon kuvia, ja olen itse yksi niistä ihmisistä, joka on heittänyt roskiin kymmenen tuhatta diaa. Kävi ilmi, että ”taiteellisilla” valokuvilla ei tee mitään. 60-luvun Yashikaflexin (Rolleiflexin jäljennös) kuvat ovat kestäneet.

Todellisia ovat vain valheelliset, muistikuvia väärentävät otokset ihmisistä, etenkin lapsista.