Huorahotelleissa kuuluu seinienkin läpi piikkikorkojen kilkatus ja läskipohjien massahduksia.
Sangen kauan sitten lähisukulaisen asunnossa oli krooninen remontti, mutta samassa korttelissa oli ”pistäytymishotelli”, kuten ranskalaiset sanovat. Kävi ilmi, että miellyttävämpää majapaikkaa saa hakea. Mutta tämä oli rauhallista seutua, jolla ei harrastettu ammuskelua eikä huumekauppaa.
Mitä ylellisempi hotelli, sitä äänettömämpi. Ingmar Bergman teki siitä painajaisen (”Hiljaisuus”), ja ainakin Thomas Mann on ottanut saman asian puheeksi kirjoissaan.
En tiedä, opetetaanko grand hotellien henkilökunnalle, missä myydään narisemattomia kenkiä ja kahisemattomia housuja.
Meillä on kotona niin hiljaista, että kasvit kuulee. Kesäaikana Hangon tien liikenteen äänet eivät erotu; joskus voi kuitenkin kuulla junan.
Olen samaa mieltä kuin Jorma Panula televisio-ohjelmassa: taustamusiikki on kauhea ajatus. Kannatan viihdemusiikkia, jota voi siis mainiosti kuunnella esimerkiksi keskustelun taustana. Mutta kun keksin taannoin, että siitä onkin vuosia, kun on kuunneltu kunnolla Sibeliusta, ja Spotifyltä löytyy ansiokas valikoima, ei siinä hetikohta erikoisemmin rupateltu.
Sukulaismies kertoi, miten hänellä meni usko kaupungin kanttoriurkuriin. Olivat kuunnelleet radiosta passiota. Kertojani sanoi arvelleensa, että kanttoriurkuri käveli katselemaan ikkunasta pettääkseen liikutustaan, joka olikin vaikeasti pidäteltävissä. Mutta tämä olikin tokaissut innostuneena, että taitaa roiskaista sateen…
Maalla oli vähän väliä täysin äänetöntä. Se on sellainen järvi, vaikka iso, ettei siellä juuri kulje edes moottoriveneitä.
Ahkerasti harrastamissani autolehdissä kerrotaan, että ylettömän loisteliaisuuden yksi merkki on auton äänettömyys. Toisaalta kuitenkin kehaistaan moottorin miehekkäitä murinoita. Putosi minulta kerran pakoputki. Äänet olivat turhankin miehekkäät.
Päätin sittenkin panna kameroihin keinotekoisen äänen päälle, ettei tarvitse tirkistellä, että oikeinko otin kuvan. Ennen Leica – ja käytössä sulkimensa takia paljon epäluotettavampi Exacta – olivat ylellisen vähä-äänisiä. Asahi Pentaxilla oli hautajaisiin sopivat kamera, kuusiseiska, jonka peili paukkui niin että sitä kuunnellessa melkein ruumiitkin heräsivät.
Tämän päivän kuvasta käy hyvin tarkkaan katsoen ilmi uusin kotkotukseni. Panasonicin peilittömään peiliheijastuskameraan saa sovittimen, joka sallii vanhojen M-Leica –linssien kiinnittämisen digitaalirunkoon.
Ei siinä mitään järkeä ole.
Panasonicin huokea KIT-linssi ei ole huono, kuten toisesta kuvasta näkee. Siinä on ikään kuin jotain Leicaa.
Jotain hiljaista.
Viime viikolla vanhempieni luona ihmettelimme lähitienoolla kulkevaa rautatietä. Sieltä kuului junan vihellys. Mutta kun dieselveturit eivät vihellä, ne tööttäävät. Junan lähestyessä hoksasimme, että siellä puhisikin oikea höyryveturi. Museojuna vei maakunnan herroja jonnekin maiskuttamaan lohisoppaa. Voi kun olisi tiedetty, niin olisi hankkiuduttu radan varteen katsomaan. Isäni muisteli, että ennen tosiaan junat huudattivat pilliä vähän joka tasoristeyksen ja seisakkeen kohdalla.
VastaaPoistaNämä huijausäänet (esim. digikamera) ovat kyllä mielenkiintoisia. Joskus luin jostain, että nykyään hiihto- ja mäkihyppykisoissa kulkee tv:n kuvausryhmän mukana äänimies, jonka tehtävä on tuottaa jollain syntikalla tai vastaavalla suksien suihketta ja sivakoinnin ääniä, kun aidot ovat niin vaatimattomia.
Autopuolella hiljaisuus saattaa olla luksuksen merkki, mutta moottoripyörien puolella pikemminkin päinvastoin. Hesarin yleisönosastollakin joku pärinäpelle puolusteli hiljattain helvetinkonettaan jotakuinkin siten, että lujaääniset pakoputket parantavat liikenneturvallisuutta, kun vanhukset, lapset ja muut vähäväkiset kuulevat pyörän murinan jo kaukaa ja ennättävät juosta alta pois.
Vähän ohi asian.
VastaaPoistaHitto vieköön jos minun mummoni vielä eläisi, niin aivan varmasti kadehtisi ja kysyisi, että mistä tuo kuvan pöydällä olevan pitsin malli on kotoisin.
Äänettömyys luonnossa kuulostaa erilaiselta kuin äänettömyys suljetussa tilassa tai ehkä se on mielikuvituksen tuotetta.
VastaaPoistaJoka tapuksessa nautittavaa kohtuullisessa määrin.
Moottoreissa kiinnostavaa on nimenomaan ääni ja arvaamattomuus -mitähän seuraavaksi tapahtuu? Nämä seikat korostuvat mitä vanhemmasta ja/tai viritetymmästä koneesta on kyse.
Raaka voima kuuluu äänestä.
Diesel-veturit kuullostavat erityisen hienolta ratapihalla edestakaisin ajellessaan. Yksi niskakarvat nostattaneista kokemuksista oli kun P-51 Mustang teki Packard Merlin V-12 jyristen muutaman ylilennon 15 vuotta sitten Västeråsissa tai kun päräyttää käyntiin remmiahdetun V-mootorin joka käy nitrolla. Kaikilla aisteilla taidetta nauttiville suosittelen käyntiä Drag-race kisoissa. Avartava kokemus.
Sykähdyttäviä on myös erilaiset kylähullu ja huru-ukko tapahtumat missä käytetään vanhoja maamoottoreita ja työkoneita.
Niitä ihmetellessä puolipäivää kuluu huomaamatta.
Taustamusiikki voi ajatuksena olla kamala, mutta sensorisena elämyksenä minulle välttämätön. Tietenkään esimerkiksi Bachin H-mollimessua tai Beethovenin Missa Solemnista (molemmissa Gardiner on parhaita, pienellä kokoonpanolla Parrotin levytys Bachista on hyvä auktoratiivisen David Thomasin ansiosta) ei voi ottaa haltuun kuin keskittyneellä kuuntelulla ja kommentaarien&partituurin opiskelulla, mutta yhtä kaikki ne olivat taustamusiikkinani kun pänttäsin oikeustieteellisen pääsykoekirjoja (kauppakorkeaan riitti, jopa kansantalouteen, romanttiset viulukonserto). Tentissä sitten ei tarvinnut kyrie eleisonia, vaan kynä peesasi ajatusta kuin fuugassa.
VastaaPoistaPrisma-sarjan TV-dokumentissa noin vuosi sitten esiteltiin saksalaisen laatuauton äänistudiota: koeyleisölle (arvokkaita viiksiherroja) esitettiin erilaisia oven lämäys- ja moottorin kiihdytysääniä. Palautteen perusteella auton eristyksiä ja materiaaleja valkattiin siten, että parhaina pidetyt äänet kävivät toteen.
Onnistuin saamaan invitationin Spotify-palveluun keväällä ja vaikka sen klassisen musiikin valikoimissa on kehittämistä, tarjolla on kuitenkin paljon aarteita esimerkiksi vanhasta musiikista. Suosittelen esimerkiksi seuraavaa levyä, jonka ohjelma nähtiin keväällä Teemalla konserttitaltiointina: Rolando Villazon/Patrizia Ciofi/Topi Lehtipuu/Emmanuelle Haïm:
Monteverdi: Il Combatimento Di Tancredi I Clorinda (Virgin). Villazon ja Lehtipuu laulavat todella hienosti, ja herkkua on tarjolla myös silmille (levystä on myytävänä DVD:n sisältävä versio, sitä tosin ei näe Spotifyn kautta).
Hotelleista: Tietääkseni "grand hotellien" henkilöstä pukeutuu työnantajan kustantamiin ja (johtoa lukuunottamatta:) hankkimiin asuihin. Yhdysvalloissa sitä kylmempi hotelli mitä hintavampi; yöasu kannattaa pakata käsimatkatavaroihin, sillä kapsäkkien kadotessa on muuten edessä vaikea yö ilmastoinnin hönkiessä jäisenä.
Niin, ja unohdin kommentoida vielä sitenkn, että eikö teistäkin moni asia ole parhaiten nautittavissa mun ohella, syrjäkarein. Kuten tietynlainen pianobaarimusiikki, kesäinen maisema kyllästyttää nopeasti, jos siihen fokusoituu, mutta konjakinjuomisen tai hyvän kirjan olemisen ympäristönä niistä jää vahvatlämykset. Eihän lapsikaan pelkkää ketsuppia ota lusikkaansa kahta kertaa, vaan noukkii makaronilaatikkoa mukaan!
VastaaPoistaRientzi: "...mutta konjakinjuomisen tai hyvän kirjan olemisen ympäristönä niistä jää vahvat elämykset.
VastaaPoistaNappiin meni.
En tosin ole ollut huorahotellissa. Olen kylläkin ollut hotellissa, mutta en ole ollut huora. On tietysti kolmaskin vaihtoehto.
VastaaPoistaTäysin tyydyttävää ei ole vaikka jotkut jakavatkin laudatureja.