Sivun näyttöjä yhteensä

30. elokuuta 2009

Metsän peitossa



Pahiten elämässäni olen pelännyt Linnanmäellä Vuoristoradalla. Tuolta matkalta, joka oli ensimmäinen muistamani käynti Helsingissä, on ainakin kaksi valokuvaa. Olin alle kymmenen.

Tämä muisto kertoo vain sen, miten tehokkaasti muisti peittää, samentaa ja naamio kovat pelot. Voi olla, että muisti vaihtaa kohdettakin. Kysymys voi olla jostain muusta.

Ne kolme tai kuusi kertaa, kun olen ollut metsässä, suolla tai tunturissa aidosti eksyksissä, muistan tunteneeni paniikin kouraisun, ja samalla sen, miten mainio asia on kasvatus ja opetus. Heti toinen ajatus oli pysähtyä, panna piipuksi, ajatella.

Olen kertonut ja kirjoittanut sen nolon tapauksen, kun eksyimme Pallaksella, silloin vähän yli kymmenvuotias poikani, isäni ja minä. Olimme tulleet aamulla Susikyröstä ja päättäneet jatkaa autolla Hettaan, joten nousi Taivaskerolle oli pelkkää turismia. Niinpä mukana ei ollut minkäänlaisia varusteita, paitsi minun tulitikkuni.

Huomasin, että lapsi vaistosi tilanteen, mutta puri hammasta.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme hotellin pihassa. Mieleen vain jäi tuo metsän peitossa olo, kun laskimme pyryssä suksilla vinosti mielestämme valtatien veroista reittiä mutta hotellin seudun sijasta pilven alta aukesi rannaton metsämaa.

Ihmissuhdeasioissa, tieteessä ja taiteessa olen joskus ounastellut ja yllästellyt tätä samaa asiaa: kestää puoli minuuttia ennen kuin käsittää, miksi maailma on kiepahtanut mahdottomaan asentoon. Tuossa Pallaksen tilanteessa olimme tietenkin laskeneet liian loivasti ja joutuneet Taivaskeron taakse loivasti oikealla kaartaen, kun tarkoitus oli ollut kaarrella laelta jokseenkin suoraan, ehkä vähän vasempaan.

Kun isäni oli mukana, suunnistaminen ei yleensä tullut mieleen. Hän oli jopa kilpaillut ennen talvisotia ja sitten tietenkin ollut kaikki pitkät sotavuodet tähystäjänä ja sitten retkeillyt. Mutta ei kenelläkään tai ei ainakaan kenelläkään kaupungissa työskentelevällä ole rokotusta harhautumista vastaan.

Minulla on salkun kahvassa riippumassa pienenpieni, peukaloa lyhyempi Suunto-kompassi. Tarvitsen sitä vieraissa kaupungeissa, koska metrosta kadulle noustessa joutuu aika usein järkeilemään ja steppaamaan, kun taas kompassin vilkaisu riittää varmistamaan pääetenemissuunnan. Ellen yhtään tunne paikkoja, minulla ei ole mitään vaistoa, joka neuvoisi lähtemään vasemmalle tai oikealle.

Rouvani luuli, että tapani mukaan narraan, kun mainitsin, että hänen kotikuntansa pelloille ja järville on pudonnut paljon lentokoneita. Luonnetjärven löytäminen esimerkiksi Kauhavalta lentäessä ei ollut suorastaan helppoa edes radiomajakoiden tultua käyttöön. Vanhan kansan rukkassääntö oli etsiä Pieksämäen rata. Joskus kävi niin ikävästi, että pilotti veti pintoihin lukeakseen asemarakennukset oven päältä kyltin (Toijala) ja syöksyi valonheitinpylvääseen.

Olen käsittänyt, että vielä Migeissä suunnistaminen saattoi olla synkkää, kun kartan katsomiseen oli aikaa noin sekunti. Ja sodan aikana kovin moni maahansyöksy johtui eksymisestä. Rautjärven (vai onko se Simpeleen ellei Parikkalan) Torsajärvi oli hengenpelastaja. Se on nuolen puolikkaan muotoinen. Jos sen löysi, löysi kentällekin. Tuon ajan lentokoneissa joko ei ollut radiota tai se ei toiminut.

Pahin tapaus oli Joensuusta Rovaniemen seutua Lapin sodan aikaan pommittamaan lähtenyt iso Junkers, joka syöksyi maahan Leningradin ja Moskovan välillä; tiettävästi koneessa oli keskusteltu, oliko ylitetty iso vesi Pohjanlahti, Jäämeri vai Vienanlahti…

Kuten päivänpolitiikka osoittaa, pyrstösuuntima eli 180 asteen virhe on oikea vaara.

Olen eksynyt omassa makuuhuoneessani ja yrittänyt kävellä sisään vaatekomeroon. Unikakkiainen voi uskotella, että tässä ollaan jossain ihan muualla.

Kun tieteessä jokin yleisesti hyväksytty, vallitseva tulkinta lähtee päästä kuin vesi korvasta, tieteellinen koulutus sanoo, että hyvin todennäköisesti oivaltaja on väärässä kuin apina. Mutta kyllä sitäkin tapahtuu, ja tapahtuu jatkuvasti, että kokeet, huolelliset tarkistukset ja luottamukselliset keskustelut osoittavat, että näinhän se tosiaan taitaa olla.

Onneksi ihmiset rakastavat erehdyksiään ja ovat valmiita uhraamaan vaikka kuinka monta tosiasiaa pitääkseen opeistaan kiinni. Kun ne sitten kuitenkin kaatuvat, ne kaatuvat kuin lankkuaita. Sanoi T. Kuhn, ja oli oikeassa (paradigmanmuutos).

20 kommenttia:

  1. Kompassi unohtui matkasta vuosi sitten Japanissa ja ostin halpakaupasta uuden, jossa se punainen nuoli osoittikin etelään. Metrosta ulos ja horhaan vaan hujuhut. Joku vanha partiolaisen vaisto laittoi melkoisen matkan jälkeen katsomaan ensin aurinkoa, sitten karttaa ja katujen nimiä.

    Nykykompassit toimivat sähköllä kun ovat puhelimissa. Myös minulla. Pian meitä ei edes tarvitse johtaa harhaan - sähköt pois ja siinähän kökötellään.

    TomiR

    VastaaPoista
  2. Hoh-hoiaa!
    Pitkästä aikaa taas kiinteässä yhteydessä. Meganen-yhteys tuntuu suorastaan pikajunalta, etten sanoisi ERIKOIS-pikajunalta GPRS:n jälkeen.

    Erinomaisen taitavasti rivien väliin sijoitettu mielenilmaus tämä "Metsän peitossa".
    Pitääkö olla toinen lähes "Kemppinen" sen hokatakseen?

    No kaiken kaikkiaan, kyllä kohderyhmäkin olisi tästä saavutuksesta kateellinen. Jos ymmärtäisi. Luulisin.

    VastaaPoista
  3. "...kaatuvat kuin lankkuaita.." Tällainen iso lankkuaita on esim nk ilmastonmuutosteoria. Tätä lankkuaitaa pidetään pystyssä nykytieteen historiassa aivan poikkeuksellisen ponnekkaasti, josta ikävimpinä ilmiönä sitä faktoin kritisoivien (tutkijauransa valossa huippu-) tutkijoiden julistamisena pannaan ja vähintäänkin epäluotettavina. Osoittaa lankkuaidan olevan varsin huterasti pystyssä. Koska ko ilmiöön vedoten poliitikot ja liike-elämä ovat saaneet uusia, aivan fantastisia vedätysmahdollisuuksia, on aidalla paljon pönkittäjiä ja kansahan uskoo... Ikävä kyllä, nyt on siitä tullut oiva ase myös maailmanpolitiikan teossa, kun kehittyviä maita on alettu kurmottaa vaatimalla niiltä mahdottomuuksia.
    Mutta aika kuluu ja lankkuaita romahtaa.

    VastaaPoista
  4. Olen eksynyt sen 180 astetta kerran järvellä ja toisen kerran metsässä todella sumuisessa säässä.

    Mistähän se juuri se 180 astetta oikein johtuu?

    VastaaPoista
  5. "Olen eksynyt omassa makuuhuoneessani ja yrittänyt kävellä sisään vaatekomeroon. Unikakkiainen voi uskotella, että tässä ollaan jossain ihan muualla."

    Kiitos makeista nauruista. Niin tuttua!

    Nimim. "Kahvia näppäimistöllä"

    VastaaPoista
  6. KOHTEEN LOYTYMINEN 1940 LUVULLA

    Tass kerran oli mielenkiintoisia esimerkkeja. Kiitos!

    Suomessa on kai hyvin tiedossa venalaisten pommarien missaukset kohteissaan, mutta ihmeen vahan puhutaan suomalaisten pommarien missauksista. Tarkoittaakohan se sita, etta missauksia ei ole kiva muistella tai mielikuvat muutten vaan parantuvat vaikkapa jo paluumatkalla. Olikos se niin, etta homman onnistumista tahystettiin (aina?) ja sitten raportoitiin? Loytyykos ne raportit esim. sota-arkistosta tms?

    Jos kohde on loytynyt, niin olikos silti se tarkkuusjarjestys: pommari, syoksypommari, kenttatykisto ja kranaatinheitin (paras). Eli Einar Vihmaa ei tahysteylta tien patkalta olisi saanut 'poimittua' edes kenttatylistolla.

    VastaaPoista
  7. mulla oli ennen tapana eurooppalaisissa suurkaupungeissa vaellella, tavallaan eksyä tahallisesti.
    Tuo oli ehkä hieman nykyistä tuvallisempaa - ennen.

    VastaaPoista
  8. -rh:lle

    Joo. Tahallinen eksyminen avartaa huomattavasti kaupunkimatkailua. Itse tähystelen tiiviisti piiloravintoloita kun haluan eksyä. Genevessä, Berliinissä ja Pariisissa ovat kaikki "parhaat" ravintolat piilossa jonkun huomaamattoman ja pienen baarin tiloissa ja sisään pääseen vain jostain huomaamattomasta ovesta tai verhon takaa.

    VastaaPoista
  9. Varusmiehenä jouduin olemaan aika paljon tekemisissä epäsuoraa tulta avustavan mittaustoiminnan kanssa. Ainakin silloin (1980-luvun lopulla) oli tapana tervehtiä tekstissä ja kommenteissa päivitellyn, kuolettavan yleisen 180 asteen (eli 3000 piirun) virheen tehneitä laulamalla "Oon kolmekymppinen"-iskelmän sävelellä:

    Oon kolmetonninen, kolmetonninen;
    ja takana on pitkä putki (sic!) mittauskeikkojen..

    Kemppinen kirjoitti: "Tämä muisto kertoo vain sen, miten tehokkaasti muisti peittää, samentaa ja naamio kovat pelot. Voi olla, että muisti vaihtaa kohdettakin. Kysymys voi olla jostain muusta."

    Niin tuttua, ja stereotyyppistä, mutta totta. Kuten kielikuvat lavapelosta loukkua lyövistä polvista, rintaa viiltävästä mustasukkaisuudesta jne, on sellaisen ilmiön kohdalle osuessa karmeaa todeta kielikuvien totuudellisuus. Vai onko sittenkin niin, että elämme todeksi kuulemamme kuten luulemme valokuvia omiksi muistoiksi? Kyökkifysiologia perusteella olen päätellyt ettei noissa äsken mainitsemissani ole siitä ole kysymys, koska parasympaattinen järjestelmä on noissa reaktioissa niin vahvasti mukana.

    Samankaltaista "haamukipua" ja kutinaa esiintyy joskus muistin ja itseymmärryksen ohella kehonkaavassakin: vaikka sormenhankaa kutittaa, se ei hellitä kuin vasta rannetta raapimalla.

    PS GPRS:llä tieto taitaa mennä sekä datapuhelussa että "3,5 G"-verkossakn.

    VastaaPoista
  10. Ad Omnia: - tahallisen eksymisen kultainen kaupunki, joka sopii myös lihavalle ja huonosilmäiselle henkilölle, on Venetsia.

    Ja toden totta, "Madonna" on piilossa parin epäsiistin roskatynnyrin välissä teräsoven takana, lähellä Rialton siltaa.

    Tästä suunnitellusta Venetsiaan eksymisestä on muistaakseni kirjoittanut jo Proust huomauttaen, että kaupungin luonteen ja rakenteen takia eksymisen ei ole ensinkään vaikeaa.

    Mutta Venetsiassa onkin aina perillä.

    VastaaPoista
  11. Miten tästä paradigmaattisesta pohdiskelusta juolahtikaan mieleeni kuinka Christoffer Taxell totesi jokunen vuosi sitten Talouselämä-lehden haastattelussa, että tuskinpa missään ja milloinkaan on niin pieni - ja niin helposti toistensa tavoitettavissa oleva -piiri päättänyt valtakunnan asioista kuin tämänpäivän Suomessa.

    Niinpä ei tuntunut suureltakaan ihmeeltä kuulla että UKK:n polvella poikasena keinunut Erkki Tuomioja auttoi kauppa-ja teollisuusministerinä ollessaan Urkin pojanpoika Timo Kekkosen ktm:n ylijohtajan virkaan.

    Tänään puolestaan ihmetellään kuinka toimittaja Timo Harakka on harrastelijapohjalta saanut muutamassa kuukaudessa kokoon sekä yksityiskohtia vilisevän kirjan talouden globaalista myllerryksestä että parin kuukauden päästä tv:ssä odotettavissa olevan näkemyksensä Anneli Jäätteenmäen syrjäyttämiseen johtaneista tapahtumista.

    Ehkäpä sama näkymätön virkakäsi on auttanut sekä Tuomiojaa että Harakkaa? Sokea Reettakin ällistelisi miten ihmeessä kiireinen ulkoministeri Tuomioja oli ehtinyt virkatöidensä ohella kirjoittaa yksityiskohtia vilisevän Tieto-Finlandialla palkitun kirjan Hella Wuolijoesta, omasta isoäidistään.

    VastaaPoista
  12. Ad Omnia: - kun panin kommenttiin runon ja huomenna tulee lisää, toistain jälleen, että tekstejäni ja kuviani saa kopioida, levittää, myydä, ostaa, tallentaa, siteerata, vääristellä ja pilkata.

    Sama koskee valokuvia.

    Jos joku haluaa jukaista näitä omina tekosinaan, se ei todista erityistä viisautta.

    VastaaPoista
  13. Kymmenen vuotta sitten, ensimmäistä ja ainoaa kertaani Venetsiassa, eksyi pikku ryhmämme ilman karttaa jossain Accademian sillan takana. Tumma, kuuma yö ja tähtikirkas taivas. Löytyi matalalta Otava, ja siitä tutulla säännöllä tähdäten Pohjantähti. Oli helppo suunnistaa parkkitaloa kohti.

    Sinne palatessa puikahdimme jonkin kohdevaloissa kylpevän aukion laitaa, jossa tehtiin näköjään elokuvaa.

    Täällä Pohjantähden alla?

    Kimmo S.

    VastaaPoista
  14. Minä pelkään järjettömiä asioita. Ei järkevien asioitten pelkäämisessä ole mitään järkeä.

    Näin ollen pelkään korkeaa paikkaa, niin että on pariin kertaan ollut aivan hilkulla, etten olisi hypännyt päästäkseni pois.

    Perhoset saavat minut ahdistumaan.

    Eksyä en osaa.
    Vain kerran.
    Roomassa.

    Tuli kumma tunne. Kuin olisin ollut takaa-ajettu.
    Mutta metsässä en osaa eksyä, vaan on kuin tie veisi.

    VastaaPoista
  15. Ottaa vain taksin, ihmisen kivierämaahan eksyminen loppuu siihen.
    ain.

    VastaaPoista
  16. Suunnistaessa sitä huomaa luottavansa omaan suuntavaistoonsa joskus liikaa. Rastin ihmistungoksesta kun lähtee väärään suuntaan ja juokseen tyhjässä metsässä niin tietysti miettii että miksi nuo muut ovat niin tyhmiä etteivät tätä helpointa reittiä tajunneet. Oman tyhmyyden tajuaminen on tuskallista, niin metsässä kuin mielipiteiden vaihdossakin. Varsinkin kun on juuri ylimielisesti naureskellut muille.

    VastaaPoista
  17. Lapinmiehenä on pakko todeta, että eksyminen tarkoittaa vain pitempää matkaa kotiin. Tunturit ovat erityisvaarallisia. Niissä parin asteen heitto laelta lähdettäessa voi tarkoittaa monta kilometriä tietöntä taivalta juurella. Itsereflektio on hyvin tarpeellinen taito. Pitää tietää missä käveli harhaan. Itse tahdon kaartaa oikeaan tiheässä metsässä. Vastaavasti korkeuskäyrää seuratessani on taipumus nousta...

    Joskus olen todella harmaassa kelissä joutunut ihmettelemään luonnon kasvusta oikeaa suuntimaa. Se ei muuten onnistu kaupungissa. Olen myös törmännyt usein Kemppisen ongelmaan metroista ulostullessani. Katujen nimikylttejä on valitettavan vähän. Tai sitten niitä ei vain tahdo löytää. Lisäksi kun niitä ulostuloreikiä on hyvässä lykyssä enemmän kuin sormia ja varpaita, ei koskaan voi olla täysin varma sijainnistaan.

    Lopuksi vain varoitan luottamasta poroihin. Ne pirulaiset ovat aikojen saatossa luoneet polkuja, jotka alkavat ja päättyvät. Ei kuitenkaan yllättäen tai päämäärättömästi. Ihmisen on vain vaikea niiden logiikkaa ymmärtää. Toisinaan näkyvistä häipynyt polku jatkuu taas tuonnempana selkeänä valtaväylänä ja joskus se polku sitten jättää sinut keskelle metsää. Olipahan taas helppo kävellä hetken aikaa...

    VastaaPoista
  18. Lontoossa eksyin nuorena poikana täyden palvelun pizzeriaan.

    Opin paljon elämästä.

    VastaaPoista
  19. Ihmissuhdeasioissa kestää alle puoli minuuttia kun maailma kiepahtaa mahdottomaan asentoon.

    Käsittämisestä nyt puhumattakaan.

    VastaaPoista