Muistin kohina

On korkea aika paljastaa, miksi luemme kertomuksia ja miksi katsomme niitä kuvina. Elämässä kertomukset ovat kovin arvottomia. Se ei johdu siitä, etteivät ne ole totta. Se johtuu siitä, että kertomuksilla harjoitetaan puhetta, vaikka todellisuudessa olisi toimittava, tehtävä jotain.

Taiteen viholliset, joiden voimaa ei pidä koskaan aliarvioida, suvaitsevatkin usein tarinat ja tarinakirjat alaikäisille ja yli-ikäisille. Oma ikäluokkani – itse olen poikkeus – on lukenut romaanikirjansa salaa. Isät, äidit ja isovanhemmat pitivät kielikylpyjä vahingollisina ja lukemista laiskotteluna.

Ehkä he olivat oikeassa.

Nämä kaksi asiaa selittyvät yhdellä selityksellä. Kirjallisuudesta haemme merkkejä lapsuudestamme, tai hiukan laajemmin, selityksiä sille, miten meistä on tullut tällaisia.

Entinen piikakirjallisuus (edelleen suosittua hiukan naamioituna) vastaa, että kyllä lukijastakin olisi tullut kartanonrouva, jos vain olisi sattunut sopivat kartanonherra vastaan. Entinen poikakirjallisuus, jota jatkoivat miehekkäästi sellaiset tekijät kuin Mauri Sariola ja sotamuistelijat, antoi vastauksen lukijan hatarasti muotoilemaan kysymykseen, miksi minä olen vain tällainen: koske en ole riittävän iso, roteva ja römeä-ääninen.

Vanhemmat ja isovanhemmat, jotka vainosivat etenkin lukemisharrastusta, vaistosivat lastensa pelkäävän, että heistäkin tulee yhtenä päivänä samanlaisia. Pelko oli aiheellinen. Heistä tuli aivan samanlaisia. Erilaistumisen pelkoa torjuttiin estämällä haitallisia vaikutteita, jollaiseksi väitetään pintapuolista viihdettä. Mutta ei se niin ollut. Jos poika luki syvällistä kaunokirjallisuutta, vanhemmilla oli todella aihetta huolestumiseen. Ja vähänpä miespuolisia äidinkielen opettajia olikin, ja poikkeushenkilöt eli Tuomas Anhava, Kai Laitinen ja Kauko Kare joutuivat peräti opettelemaan englantia siepatakseen itselleen paikan parnassolta.

Kirjallisuuden professoriksi kohoaminen ei edellyttänyt lahjakkuutta eikä kirjallista herkkyyttä yhtä vähän kuin musiikkitiede tai taidehistoria aitoa eli siis nöyrää kiinnostusta alaan.

Kun viittaan lapsuuteen, torjun samalla vanhafreudilaisen ajatuskuvion. Tosin olen sitä mieltä, että Freud oli suuri oivaltaja ja edelläkävijä, mutta niin oli Marxkin. Kumpikaan ei voinut vastustaa eksegetiikkaa, jolla on yhtä tuhoisa asema heidän juutalaisuudessaan kuin etenkin protestanttisessa kristinuskossa. Asiat on välttämättä ja kaiken uhalla selitettävä, selittyvät ne tai eivät. Jos ilmeistä merkitystä ei löydy, keksitään kätketty merkitys.

Tämä ajattelutapa kohosi huippuunsa, kun kabbalismi ja marxilaisuus löysivät toisensa Ranskan 1970- ja 80-lukujen filosofiassa.

Mutta sekin tauti meni onneksi ohi.

Elämä menee ohi. Joissakin tapauksessa kierroksella .