Santavuori

Aamutelevision keskusteluohjelmaa Jälkiviisaat katsoessani ihailen aina Clas Andersonia siitä, ettei hän rupea siinä ja heti pätkimään turpaan Ritva Santavuorta, joka jatkuvasti puhuu ennen kuin ajattelee ja usein asioista, joista ei oikeastaan tiedä paljon.

En ehkä ole ainoa tässä suhtautumisessani.

Olen väärässä. Asenteeni johtuu tietenkin omista luonteenpiirteistäni, joista johtavia ovat ylimielisyys ja suvaitsemattomuus. Olen vaistomaisesti sitä mieltä, että yksi ja toinen saisi joko ottaa asioista selvää tai sitten pitää pienempää suuta.

Otin vähän selvää. Menin kirjastoon. Lainasin ja luin Santavuoren muistelmakirjan Rouva Syyttäjä (1997).

Olin unohtanut. Santavuori oli keskeisesti mukana käynnistämässä ja vetämässä syyttäjäkoulutusta 1970-luvun alusta alkaen ja keskeinen vaikuttaja siinä, että syyttäjälaitoksemme ja rikosprosessi muuttui niin suunnattomasti parissakymmenessä vuodessa.

Hänen kuvauksensa 70-luvun poliisista ja 80-luvun raastuvanoikeudesta ovat täysin tosia. Hän ei kärjistä. Olin itse mukana ja olen itse tutkinut samoja asioita. Pitää paikkansa. Myös Santavuoren mainitsema poliisikunnan johdon syvä epäluulo tiedottamista kohtaan ja tuomarikunnan jäykkä muutosvastarinta on kirjaimellisesti totta.

Sitten on vaikeampia asioita. Rikosoikeuden suunnannäyttäjä oli ensin Inkeri Anttila, joka toi ensimmäisenä tolkkua tutkimukseen 1950-luvulta alkaen. Noin vuonna 1970 alkoi vaikuttaa selkeästi vasemmistolainen suuntaus, jonka ympärillä oli paljon sellaista puolueisiin kuulumatonta väkeä, jota toisessa maassa ja muuna aikana olisi sanottu yleisliberaleiksi. Luen itseni tuohon joukkoon. Korkeimman oikeuden jäsenenä ja presidenttinä elämäntyönsä tehnyt Olavi Heinonen ja professori Aulis Aarnio olivat suurimmat nimet, ja olen edelleen, tässä ja nyt, sitä mieltä, että heidän työnsä nosti suomalaisen tuomioistuinlaitoksen ja lainopin aivan uudelle tasolle.

Nyt on niin, että paljon puhutun presidentti Kekkosen syntymäpäivähaastattelun 1970 jälkeen tehtiin rajuja ylilyöntejä, joissa Heinonen ja Aarnio olivat näkyvästi mukana (tuomioistuinlaitostoimikunta).

Ehkä tätä viisasta ja liberaalia linjaa edustaa nyt näkyvimmin ikätoverini Pekka Koskinen, rikosoikeuden professori. Toinen professori, Raimo Lahti, on onnistunut olemaan merkittävästi näkymättömämpi, mutta se ei tarkoita, etteikö hänen vaikutuksensa olisi erittäin suuri.

Rikosoikeus sai oman omituisen asemansa oikeusministeriössä ja julkista keskustelua käydään edelleen osittain samoista teemoista.

Juristikunnan ja poliisien vastustus on ajoittain ollut räväkkää. Useimmiten tämän munat mukiin ja verta pakkiin -linja on pysynyt tuomioistuinten kahvihuoneissa ja poliisien kaljakeskusteluissa.

Kuten sanottu, olen ollut hyvin paljon kuuntelemassa tätäkin.

Ja olen siis pitänyt Ritva Santavuorta tuon pohjaltaan populistisen linjan yhtenä kellokkaana ja tullut ajatelleeksi, että hän ratsastaa vanhentuneilla, kansaan menevillä yleistyksillä. Mutta se ei pidä paikkaansa.

Olen edelleen toista mieltä sangen monista asioista, mutta tässä ja nyt myönnän, että Santavuoren ajatusmaailma on osoittautunut monin kohdin oikeaksi ja terveeksi ja että taas meidän viisastelumme ei monin kohdin ole johtanut puusta pitkään.

Santavuori soimaa menneisyyden mielentilantutkimuksia ja ymmärrystä vailla olevien väkivaltarikollisten jättämistä hoidotta ja valvonnatta. Olin mukana. Esittelin 70- ja 80-luvulla ainakin sata henkirikosjuttua ja muistan ne lausunnot. Kävin tilaisuuksissa. Kävin usein vankimielisairaalassa. Tiedän miten naiiveja muutamat psykiatrit olivat ja miten hyvin muutamat vangit olivat kusettamaan heitä. Lisäksi Santavuori esittää erinomaisen argumentin: kun mielentilantutkimuksen (siis syyntakeisuuden eli hulluuden selvittämisen) perustelut ovat jatkuvasti eri henkilöillä samoja, miten on selitettävissä, että osa tuon taustan ihmisistä on aivan tavallisia ja kunnollisia kansalaisia ja osa mistään piittaamattomia.

Tällä hetkellä voi olla jo vaikea löytää ihmisiä, jotka vakavissaan puoltaisivat kannabistuotteiden käytön rangaistuksen poistamista ja ajaisivat huumerangaistusten lievempää käsittelyä. Santavuori oli hyvin pitkään raastuvan huumeosaston syyttäjä ja urputti samaa kuin edelleen: neljälle viidestä narkomaanista portti huumeriippuvuuteen on ollut kannabis. Portti-teoria "kumottiin" 70- ja 80-luvulla kerran toisensa jälkeen ja sen kannattajat leimattiin harrastelijoiksi.

Jotkut pitivät huumehankkeita luovana itseilmaisuna, toiset taas järjestyneen rikollisuuden hyvin vaarallisena osana. ei tarvitse sanoa, miten päin palikat ovat pudonneet kun nyt, vuonna 2006, tiedämme asioista hiukan enemmän.

Santavuori oli syyttäjän muutamissa varhaisissa talousrikosjutuissa ja laukoo kirjassaan esimerkiksi että eräät asianajajat olivat yhtä suuria kelmejä kuin päämiehensä ja että tuomioistuinten oli vaikea ottaa talousrikoksia vakavasti. Leivän varastamisesta rangaistiin ankarammin kuin pankin varastamisesta.

Olin aika yllättynyt, kun katsoin kirjasta Ritva Santavuoren syntymäajan ja paikan. Hän on minua reippaasti yli kymmenen vuotta vanhempi mutta opiskellut samoihin aikoihin 60-luvulla. Hän on toisin sanoen vanhaa naisliikettä, henkilö joka joutui ensin tekemään perheen ja lapset ja yhden uran ja sitten opiskelemaan juristin ammatin ja aloittamaan pohjalta toimistosihteerinä keskusrikospoliisissa.

Sukupolvensa paras naispuolinen juristi, oikeusneuvos Maarit Saarni-Rytkölä sanoi minulle kerran, että naisena hänen oli pakko olla ainakin kolme kertaa miehiä parempi, jotta olisi päässyt viroissa eteenpäin edes samaa tahtia kuin miehet. Hän oli hovioikeudenneuvos ja maailman toinen korkeimman oikeuden jäseneksi nimitetty nainen (ruotsalaiset voittivat alle vuodella). Santavuoren tarmolla varustettu mies olisi aloittanut sihteerikön ja kahvinkaatajan tehtävien sijasta ylimääräisenä oikeusneuvosmiehenä ja ansainnut "kokoonpanoilla" eli pöytäkirjojen lunastusmaksuilla omakotitalon Jollaksessa. Tai ei silti. Tämä nainen, joka luultavasti ei pannut nuorenakaan kynttiläänsä vakan alle, olisi talutettu raastuvanoikeudesta määrätietoisesti Aleksanterinkadulle alta aikayksikön. Syyttäjäksi hän pääsi, koska syyttäjistä ei ollut väliä - niissä tehtävissä oli maalla ja kaupungeissa enimmäkseen toisen ja kolmannen luokan kykyjä, kunnes kaikki alkoi muuttua.

Sanon varmuuden vuoksi, että viimeiset kymmenen tai viisitoista vuotta meillä on ollut minkä tahansa mittojen mukaan ammatillisesti erinomaisen hyviä syyttäjiä ja että poliisikunnan osaamisen taso on jatkuvasti noussut huikeasti.

Nykyinen sukupolvi ei tiedä eikä ymmärrä, miksi Citizen Ana-digi-rannekelloa sanottiin poliisikelloksi - kun siitä näkee, paljonko kello on, ja sen, miten se kirjoitetaan (viisari- ja numeronäyttö).

Meillä juristiprofessoreilla ja tuomareilla on perinteisesti ollut outo asenne "kentällä" toimiviin juristeihin, jotka eivät ole tohtoreita eivätkä neuvoksia.

Viimeisin tai ehkä viimeinen komitea, jossa istuin, mietti kaksi vuotta tuomioistuinlaitoksen tulevaisuutta. Olihan siellä kieltämättä hyviä tohtoreita, mutta todellisuudessa hurmaannuin kentällä toimivien juristien eli alempien tuomareiden, syyttäjien ja muiden syvään kokemukseen ja asiantuntemukseen.

Kun media käy kysymässä korkeimpien oikeuksien presidenteiltä, miten asiat ovat, eivät he tiedä. Ylimmät oikeudet eivät jalkaudu koskaan. Olavi Heinonen muuten oli poikkeus tässäkin asiassa - hän tuli aina keskustelemaan vanginvartijoiden, poliisien ja oikeustieteen opiskelijoiden kanssa ja oli valmis rehelliseen kinaamiseen.

Tuo ei ole Suomessa tavallista: myöntää että asioista voidaan olla perustellusti eri mieltä ja että omituisia ja loukkaavia väitteitä laukova henkilö tietää ehkä jotain, mitä kannattaisi kuunnella.

Päädyn suosittamaan Ritva Santavuoren muistelmakirjaa etenkin sanomalehdentoimittajille. Kirjassa kuvatut muutamat isot murhajutut valaisevat helppolukuisesti esitutkinnan merkitystä ja oikeudenkäynnin ongelmia ja selvittävät sellaisia perusteita, joissa lehtikirjoittajat usein haksahtavat. - Kunhan lukija muistaa, että tätä nykyä lain mukaan esitutkintaa johtaa syyttäjä, ei enää poliisi.

Vielä lyhyt selitysyritys - mistä tämä omituinen kirjoitus?

Korkealentoisesti: en tiedä, mitä on olla radikaali tai liberaali nyky-Suomessa. Olen ollut jollain tavalla molempia viimeksi kuluneet 40 vuotta. Konservatiiviksi en halua ryhtyä, mutta käsitän kyllä, että asenneluutumia on oikeistossa, vasemmistossa ja keskustassa.

Matalentoisesti: Santavuoren syntymäpaikka väläytti kuvan selväksi: Viipuri. Tässä meillä on tyypillinen viipurilainen, seurallinen, ystävällinen, hauska ja sietämätön, optimistinen mutta pintapuolinen.

Syyttäjän on oltava samalla tavalla lyhytjännitteinen eli tutkijan vastakohta kuin asianajajan. Käsillä olevaa tehtävää huhkitaan kellon ympäri, mutta kun juttu on ohi, kaikki unohdetaan ja siirrytään seuraavaan juttuun. Tilannetaju, todellisuudentaju ja sanavalmius ovat kaikki kaikessa.

Sen henkilökohtaiset asian olinkin tiennyt, että Ritva Santavuoren aviomies on 1950-luvun alun kuuluisa radiotoimittaja Usko Santavuori (Radio tekee murron), joka siirtyi varhain pois julkisuudesta öljy-yhtiön johtotehtäviin. Eli pannaan tähän loppuun pieni vanha-marxilainen pirullisuus. Tunnen hurjia akkoja, jotka eivät ole oikeastaan päässeet mihinkään, toisin kuin Santavuori, jolla on ollut taloudellisesti varaa ja henkisesti tukea epäsuosittuna olemiseen.

Siunatuksi lopuksi tältä paikalta totean, että Santavuori on käsitykseni mukaan pitänyt huolellisesti näppinsä irti puoluepolitiikasta, kuten noissa tehtävissä mielestäni pitääkin, ja kertoo kirjassaan hävittömiä myös oikeistopoliitikoista.