Nesbø ja nälkä

En ole haeskellut arvosteluja Nesbøn uusimmasta kirjasta, jonka nimi on siis ”Jano”, eikä niitä ole sattunut silmiini. Arvaan että kirjaa kiitellään, kai laimeasti. Joku voi sanoa, että aihepiiri eli vampyyri-murhaaja, joka imee uhreistaan veren, on pelottava. Joku voi sanoa, että ajatus on luotaan työntävä ja lisäksi käytännössä mahdoton.

Kuvittelemani arvostelu toteaa, että pääasia kun on pääsiäiseksi jännittävää luettavaa kevään tuivertaessa tunturissa.

Ajattelin kirjoittaa tästä tuoreeltaan ja panna otsikoksi jotain kuten ”Nesbøn huonoin kirja” tai ”Menestys tekee sokeaksi” tai muuta mahdollisimman halventavaa.

Pari päivää mietittyäni olen tullut siihen tulokseen, että kysymyksessä on ylivoimaisesti Nesbøn paras kirja, jolle kuuluu keskeinen asema 2000-luvun romaanikirjallisuudessa. Se on myös huojentava. Kirjojen heikko kysyntä osoittaa, että aikaisemmin olemassa ollut ”lukeva yleisö” haluaa nyt jotain muuta. Tavallinen arvaus on verkkoviihde.

Murhanhimoinen viihde kuitenkin menestyy, ja Nesbøn ohella on joukko skandinaaveja, joiden teoksia käännetään ahkerasti useille kielille. Jopa television sarjat viittaavat siihen, että Pohjoismaat ovat tulleet muotiin.

Suomessa tämän hetken tärkeimpiä kirjailijoita on Ilkka Remes, joka kirjoittaa suoraan sinulle.

Nesbøn kirjan nimi on outo ja ikään kuin kaukaa haettu. Näyttäisi että se on suora viittaus Knut Hamsunin romaaniin ”Nälkä”. Sen ilmestyessä 1890 Oslon nimi oli vielä Kristiania. Jo ensimmäinen lause sanoo, että tuo kaupunki jättää merkkinsä.

Jos lukija kaihtaa juonen paljastuksia, hänen on syytä jättää lukematta tämä ja saman tien puheena oleva kirja. Itse asiassa hän voisi lopettaa lukemisen kokonaan ja ryhtyä sen sijaan remuamaan esimerkiksi keskusteluryhmissä huonosti valituilla ilkeilyillä, potkimaan rampoja, varastamaan lapsilta ja ahdistelemaan vanhuksia.

Muistan pojan, jolla oli hinku liottaa trasselia bensiinissä ja polttaa pikkulintuja pesiinsä ja pönttöihinsä. Hän odotti suosionosoituksia mutta hänen kävi itsensä huonosti.

Nesbøn romaani tuottaa lukijalle tyydytystä myös sillä, että pääroistoksi paljastuu lopulta tiedemies, joka ehtii jopa räyhätä, revolveri kädessä tosin, että tieteen edistymisen rinnalla muutama tapettu ihminen sinne tai tänne on pieni asia. Tieteen edistymisellä hän tarkoittaa, kuten tapana on, omaa edistymistään ja mainetta.

Nesbøn pysyvä teema on esittää henkilöitä, joita piinaa aiheellinen häpeä. Tuskin monikaan ihmettelee, että tuossa maailmassa häpeämättömillä saalistajilla on hyvät apajat.

Tuo maailma muistuttaa kovasti tämän hetken Norjaa, joka puolestaan muistuttaa muuta ”edistynyttä” maailmaa.

Olisiko tämä kirjoittaja lähtenyt liikkeelle parodia mielessään? Ehkä ei, mutta omintakeista ei ole yhdistää kovasta alkoholismista ja pirstoutuneesta perheestä kärsivään poliisiin osaksi epämiellyttäviä ja kyvyttömiä poliiseja ja täysin sekapäisiä päällikköjä ja näiden niskassa temmeltäviä ministereitä.

Sankarin nimi on Harry Hole, ja hahmo on rakennettu niin, ettei henkilöstä ole helppo pitää. Silloinkin kun kulmikas toimintatapa osoittautuu tapahtumien myötä perustelluksi, tässäkin murhan selvittäjä muistuttaa murhamiestä.

Tuo kirjallinen tapa taisi syntyä jo 1800-luvulla. Ensimmäiset murhamysteerien kirjoittajat olivat itse kummallisia, häiriintyneitä ihmisiä. Niin saattavat olla nykyisetkin.

Puoli vuosisataa tai sata vuotta on tiedetty, että ennen vilpittömästi viihteeksi tarkoitettujen poliisitarinoiden suuruuden aikaa kaikista kirjailijoista Dostojevski osoitti suurinta kiinnostusta ja asiantuntemusta rikosjuttuihin. Kuka murhasi isä Karamazovin?

”Rikos ja rangaistus” on luultavasti ollut Nesbøn mielessä siinä kuin Hamsunin ”Nälkä”. Dostojevski tuo tuossa romaanissa nietzscheläisen sankarin ja hänelle ahdistajan, joka on virallinen syyttäjä. Venäjällä oli saatu 1864 aikaan suuri oikeudenkäyntilaitoksen uudistus, jossa esimerkiksi Suomi näyttäisi jääneen jälkeen. Dostojevskilla oli laajat omat kokemukset rikollisuudesta – tosin valtiollisesta – ja rangaistuksista. Hamsun puolestaan ilmoittautui juuri Dostojevskin ihailijaksi.

En erikoisemmin pidä tämän hetken ruotsalaisista huippunimistä – Kepler, Lapidus. Ainakin välillä heitä tuntuu vetävän enemmän Norrmalmin yöpaikkojen elämä kuin ihmisten elämä. Ruotsalaisen ”sosiaalidemokraattisen” dekkarin eli Sjöwallin ja Wahlöön työn merkittävä jatkaja oli joka tapauksessa Mankell.

Mankellin teoksissa teot – rikokset – ovat välillä peräti kummallisia, mutta henkilöistä etenkin poliisit ovat miellyttävän tavallisia, myös periruotsalaisessa itsesäälin tunteessaan.

Nesbøn aiheet ovat erilaiset. Hän tulee hyvin lähelle perinteistä korkeakirjallisuutta kehittelemällä henkisiä umpikujia henkilöilleen, itselleen ja lukijoilleen.

Olisiko tämä ylitulkintaa? Moni kirjailija oikaisee selittämällä, että niin kauan kuin levikkiä riittää, on kirjoitettava rahasta ja sellaista, mitä yleisö himoitsee ostaakseen. Voi olla, että näin olisi tässäkin tapauksessa. ”Janon” juonen ja sen kehittelyn kummallisuus viittaa kyllä muualle. Sanalla ”verenimijä” on ollut pitkään kuvannollinen merkitys. Lisäksi Nesbø kiertää suurten edeltäjien eksistentiaaliseen kehään sankarillaan, joka totisesti on ulkopuolinen eli sivullinen myös murharyhmän päällikkönä. Tässä tarinassa Harry Hole on vetäytynyt poliisikorkeakoulun opettajaksi ja oppinut olemaan ihmisiksi, kunnes tilanteet alkavat yllättäen kääntyä niin hankaliksi, että niitä selvittämään tarvitaan kovien otteiden miestä.

Nesbøn tuotannon lukeneena jään pohdiskelemaan ongelmaa. Harry Hole -kirjat liittyvät toisiinsa muidenkin henkilöiden kautta. Pitäisikö ne tosiaan lukea kaikki ymmärtääkseen tätä?

Ei se olisi pahitteeksi. Esimerkiksi ”Punarinta” on mainio rikosromaani ja useassa suhteessa helpompi. Nyt Nesbø on tehnyt senkin tutun tempun, että tapahtuminen on teoksen alussa ikään kuin hapuilevaa ja kohdittain outoa. Vasta kirjan luettuaan tajuaa, että se on rakenteeltaan nuijan muotoinen. Viimeiset sata sivua kiihdyttävät ja kasaavat juonen tiukaksi paketiksi. Huipentuma lienee poliisikirjallisuudessa ainutlaatuinen, juhlallinen tohtorinväitös Oslon yliopistolla.

Väitökseen kuuluu myös kirjan opettavainen tarina, apina-ansa. Jos apina kurottaa ahtaasta aukosta kouraansa esimerkiksi appelsiinin, se ei malta irrottaa otettaan, vaikka muu vaara uhkaisi.

Ihmiset toimivat samalla tavalla. Joka kerta. Tämä kirja on hedelmä onton puun sisällä. Varoitan tarttumasta.

Pääsiäissyöte

Tärkeä hengellinen pääsiäissanoma poliitikoille ja osalle virkamiehistä on propagandan vaarallisuus.

Tiedämme ettei asioiden värjääminen katsojaa miellyttävään suuntaan ole liike-elämän yksinoikeus. Julkisessa toiminnassa se on yhtä tärkeää ja viihteessä kaikki kaikessa.

Järjestelmällisen huiputtamisen suurin vaara ei ehkä ole vastaanottajan päässä. Harmihan se tietysti on, että eksyy uskomaan pötypuheita. Oikeasti vaarallista on, että valehtelija alkaa nopeasti uskoa omia puheitaan.

Myös tässä blogissa puhutaan usein tosiasioista, ja monta kertaa ollaan niiden kannalla. Tosiasiat eivät kuitenkaan riitä. Voi olla kirjaimellisesti totta, että jonain päivänä PipS teki 3 maalia ottelussa PöpSiä vastaan. Jos kuitenkin kävi niin, että samassa ottelussa jälkimmäinen teki maaleja neljä, ei pidä puhua totuudesta, jos siis puhe on ottelun tuloksesta.

Uutistoiminta ja laajemmin maailmankuva näyttävät perustuvan tosiasioiden huolelliseen valikointiin. Maailma ei kuitenkaan ole shakkilauta, eikä nappuloiden lukumäärästä ja sääntöjen sallimista liikkeistä ole selvyyttä.

Pyhäpäiviksi turha sotaisa esimerkki olisi Suomen neljä sotaa, Lapin sota siis neljäntenä. Kaikissa suunniteltu ja välitöntä suosiota saavuttanut mielipiteiden ohjailu vaikuttaa tänäkin päivänä. Ettei kukaan kiihtyisi aiheettomasti, tyydyn vain mainitsemaan, että Talvisodan rauha ja Jatkosodan suurhyökkäys vaikuttivat shokkeina, koska uskomukset oli johdateltu aivan eri suuntaan. Lapin sodasta taas ei yleensä mainita, että saksalaisia kiinnosti lähinnä vetäytyminen Keski-Norjaan, ja suurtaistelu käytiin Jäämeren rannassa saksalaisten ja neuvostoarmeijan kesken marraskuulla 1944.

Esimerkki, joka ei taida enää kiihdyttää juuri ketään, on ”proletariaatin diktatuuri”. Alkujaan ajateltiin ja Marxin suulla toistettiin, ettei valtio todellakaan ole mikään historian hengen luomus, vaan omistavan luokan aikaansaannos, jonka tarkoitus ja tehtävä on pitää muut kurissa ja kahleissa. Muut tarkoitti ihmisiä, jotka eivät omistaneet mitään, työväenluokkaa.

Erikoislaatuinen oivallus oli, että nämä sorretut ja siis sortamisen kokemusta vailla olevat olivat sopivia hallitsemaan. Heille kaavailtiin välineeksi eräänlaisia valtuustoja, jotka olisivat olleet pieniä ja joita olisi ollut paljon.

Kokemus, Pariisin kommuuni 1871, ei luonut luottamusta tällaisiin pienyhteisöihin, vaan ennen pitkää alettiin julistaa, että oli turvauduttava poikkeustilahallintoon, joka sitten esimerkiksi Neuvostoliitossa jatkui yhtäjaksoisesti lähes 70 vuotta. Arasti aloitelleet neuvostot eli soveetit unohdettiin vähin äänin elleivät sitten säilyneet pelkkinä niminä.

Poikkeustilahallinnon nimitys oli proletariaatin diktatuuri. Se jäi historiaan esimerkkinä myös siitä, miten vähällä vaivalla myös lukeneemman väen saa etenkin länsimaissa aivan pyörälle päästään.

Vaikka nimi tarkoittaa jotain samanlaista kuin ”kerjäläisten kuningaskunta” eli asioiden panemista ylösalaisin, sitä kannatettiin kiihkeästi. Nostetaan hallitsijoiksi ne jotka eivät osaa!

Omassa sukupolvessani oli väkeä, joka halusi, että opiskelijat opettavat, tai siis määrittelevät opetuksen tavoitteet ja osallistuvat voimakkaasti opettajien valintaan.

Siinäkin tapauksessa, että asianomainen julistaisi aivan päätöntä oppia, hän voi päätyä uskomaan siihen itse.

Juuri Pohjoismaissa olojen parantuminen ja yleensä toiveikkaat mielialat 1930-luvulla perustuivat siihen varmaan tietoon, että sotaa ei tule. Esimerkiksi Väinö Tanner piti tätä juuri oikeana ajatuksena.

Kuuluisa tuokiokuva kertoo hallituksen neuvottelukokouksesta Talvisodan ensimmäisten pommien räjähdellessä kaupungilla. Muuan valtioneuvosto jäsen oli ilmaissut kantanaan, että valtioneuvoston olisi nyt siirryttävä sirpalesuojaan pihalle koottujen halkopinojen suojaan. Väestösuojaa ei ollut, joten aloittanut pääministeri Ryti tarjosi kokouspaikaksi jatkossa Suomen Pankin kultaholvin.

Toisin kuin jotkut muut keskiluokan jäsenet ja tutkijat en panisi erityisesti painoa väitteille keskiluokan kurjistumisesta. Niille ei ole katetta, mutta länsimaiden perikatoa opettaville puheille on.

Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat ei ottanut millään uskoakseen, miten vakavissaan uudet diktaattorit olivat ja miten riemuiten heidän riiputtamansa syötit oli nielty. Kun diktatuurin valmistusvälineitä kaupitellaan nyt jälleen avoimesti, on toisteltava, että yllyttäjät ovat tosissaan ja ettei heidän houkutuksiaan torjuta pelkillä puheilla. Menneen vuosisadan ”sosiaalidarwinismi” osoitti ajattelutavan suurimman heikkouden. Vahva, joka hankkii itselleen väkisin elintilaa, tuhoaa myös itseltään elämisen mahdollisuudet. Elämä on monimuotoisuutta, eisikojen eikä sinivalaiden yksinvaltaa.

Kaikki väärässä

Voivatko kaikki olla väärässä?

Kommunikea eilisen ja huomisen tapahtumista olisi, että poliittisen ja sotilashallinnon piirissä arvioitiin aivan samalla tavalla kuin paikallisen väestön edustajien keskuudessa, että Jerusalemin temppelialueellakin riehunut häirikkö on normalisoitava tavanomaista menettelyä noudattaen. Sen jälkeen hänestä ei enää koskaan kuultaisi mitään.

Eilen sattui käymään niin, että televisio oli päällä, koska oli tulossa tai tullut uutisia, ja näinä aikoina on saanut oppia uskomaan, että kaikenlaista kummallista tapahtuu.

Olen yrittänyt edistää Idäntien ymmärtämistäni sen jälkeen kun luin kirjan silkkiteistä, jo mainitsemani ja siis Frankopanin kirjoittaman. Ajatus että silkkiteitä oli monta, on erittäin kiinnostava ja sille esitetään hyviä perusteluja. Ajatus että kaikkien liikennereittien solmu on ollut kivikauden lopusta nykyaikaan Keski-Aasiassa, ei ole yhtä vakuuttava mutta silti miettimisen arvoinen.

Suomen historian puuttuvat palaset ovat kuitenkin Mustallamerellä – Kaspianmerellä. Ottaa aikansa ennen kuin kuuluisat hautakummut on inventoitu ja ymmärretty – kurganeista kirjoitetaan nyt paljon. Ennen tiedettiin vain, että Stalingradin taisteluissa usein omistajaa vaihtanut kumpu oli ihmistekoinen. Se oli oikeasti hauta, ja siitä tuli monille hauta.

Upsalan kuuluisat kummut mainitaan englanninkielisissä teksteissä kurganeina, eikä niillä ole tekemistä viikinkien kanssa, koska ne ovat ehkä kaksi tuhatta vuotta vanhempia, pronssikaudelta.

Suomessa kurgan tunnetaan nimellä hiidenkiuas, ja tämän hetken tiedon mukaan kysymyksessä oli – pronssikaudella – yhtenäiseltä tuntuva Itämeren alueen kulttuuri. Ilmasto muuttui epäsuotuisaksi, ja ennen pitkää tulivat silkkiteitä hunnit ja rutto ja sen jälkeen yhä jatkuva hajaannus.

Mihin väliin Suomi tässä sijoittuu, se on erittäin epäselvää. Mutta erittäin selvää on, että itäisiä vaikutuksia tunnetaan huonosti, ja se oli mainitsemani televisio-ohjelman sisältö. Ohjelma oli uusinta. Keskeinen asiantuntija oli hiljan kuollut professori Aune Jääskinen, ensimmäinen suomalainen ikonitaiteen (yhdyssana tarkoittaa tässä ikoneja myös taiteena) tutkija ja kansainvälisesti tunnettu myös Tihvinän jumalanäidin ikonin tuntija.

Tuon ikonin vaiheet ovat ymmärrystä uhmaavat. Se on joka tapauksessa niin vanha, että jo Iivana Julma kävi sitä kumartamassa, ja vuonna 1941 se joutui saksalaisten käsiin.

Sotahistorian tuntijat ovat selvillä siitä, että Tihvinässä piti tapahtua jotain maailmanhistoriallista, jota ei sitten tapahtunut. Kaupunki ei kestänyt saksalaisilla eikä ”kädenlyöntiä suomalaisten kanssa” tapahtunut. Luultavasti Venäjällä elää nyt miljoonia ihmisiä, joiden mielestä tuo oli jumalanäidin tekemä ihme.

Ikonitaiteeseen aina kunnioittavan välinpitämättömästi suhtautuneena kaivelin nyt lähteitä ja käsitin, että 1400-luvulla tai mahdollisesti tuhat vuotta aikaisemmin oli oivallettu vaikea asia.

Tavallinen ilmaperspektiivi tarkoittaa yhtä tai kahta katoamispistettä, johon viivat näyttävät johtavan. Esimerkiksi Sienan 1300-luvun maalaustaiteessa ja sen jälkeenkin nähdään, miten kovasti taiteilijat kamppailivat tämän asian kanssa. Rakennustaiteessa ongelma ei hahmotu yhtä selvästi, ellei onnistu käymään peräkkäin goottilaisessa ja heti perään renessanssiajan kirkossa. Tilan tuntu eli tapa ilmentää tila on näissä kahdessa aivan erilainen.

Parempaa havaintomatkaa ei ole olemassa kuin ne pari sataa metriä Firenzen Santa Maria Maggiore-kirkolta, jossa goottilaisuus väistyy loistavien seinämaalausten tieltä, Firenzen tuomiokirkolle. Duomo kupoleineen osoitti, että aivan uudenlainen aikakausi oli tullut.

Duomoa ei näe helposti, koska kaikki paikat ovat koko ajan täynnä turisteja. Kannattaa käydä sen sijaan Firenzen San Marcon luostarissa katsomassa länsimaisia ”ikoneja”, Fra Angelicon freskoja. Kun ne on nähnyt, mikään ei enää koskaan tunnu itsestään selvältä.

Tihvinän ikonissa näkee erikoisen selvästi, että katoamispiste on kuvan edessä eikä kuvitteellisesti kuvan sisällä tai takana.

Siinä on toteutettu se ihmeellisyys, että taulu katsoo näkijää, ei päinvastoin. Levymäinen perspektiivi keskittää kaiken maalauksen ja katsojan väliseksi yksityisasiaksi.

Suuresti ihailemani van Eyckin veljekset maalasivat jo poliittista taidetta. Yksi keino oli avata jopa muotokuva kaupunkiin, siis yhteistä ja poliittista valtaa kohti. Alan tutkimuksissa esiintyy sana ”veduta”, nähty, ja se tarkoittaa Flanderinmaan kehittämää ja muun muassa Venetsiassa (Canaletto) loistoon noussutta kaupunkimaisemaa.

Mutta ensimmäisillä mestareilla tuon yhteyden maailmaan – ei taivaaseen – loi esimerkiksi auki oleva ikkuna, josta saattoi näkyä muutama talo tai puu, tai ehkäpä pääsky.

Viesti oli kolmiyhteisen maailman muuttuminen kolmiulotteiseksi. Sen tiedämme, että runsaat sata vuotta sitten matemaatikkojen havaittua usean ulottuvuuden tarpeelliseksi ja fyysikkojen käsitettyä sen välttämättömäksi, taiteilijat olivat jo ehtineet askelta edemmäs, kubismin moniulotteisuuteen eli maalarin taitoon nähdä arkinen esine neljältä tai kuudelta puolelta, ja Schönbergin ja Stravinskin uudelleen elvyttämä Bachin oivallus, ettei musiikki tarvitse ajan käsitettä muuttaessaan sisäistä tapahtumista ulkoiseksi.

Tämän kirjoitettuani käyn virittämässä mustarastaat lähipuissa ja muistan antaa pajunkissoille maitoa, koska edessä on pääsiäinen.

Maatalot

Sellainenkin talo mainitaan, että se oli jo vajonnut räystäitä myöten maahan. Mainitsija on Emily Dickinson ja kysymyksessä on runo. Hän mainitsee, että vaikka tapauksesta on jo monta sataa vuotta, vaunuhevoset kääntävät päänsä kohti ikuisuutta.

Tämä kyllä tiedetään. Hevonen kavahtelee nähdessään tai vaistotessaan sellaista, mikä ei ole tarkoitettu ihmisen himmeille aisteille.

Nyt on julkisuudessa sellaista puhetta että kaksisataa tuhatta isoa taloa on hajoamassa asumattomaan tilaan. Ne ovat tyypillisesti Moskova- mallisia kerrostaloja 1970-luvun alusta. Uskomaton määrä ihmisiä oli paennut Ruotsiin. Joillekin tehtiin täällä työpaikkoja ja virallisnormien mukaisia asuntoja. Tulos oli virrentekijän ennustama:

”… pysäväistä ma täällä, ah, en sijaa saa - - ”

On vaikea kuvitella, että moni muistaisi niitä hellyydellä ja haikeudella. Yleensä viihtyisin paikka niissä taloissa oli tuulikaappi ja mielenkiintoisin kulmametallista hitsattu ralli porraspäässä; sellaisia sai silloin halvalla.

Joko taloille on nyt rakennettava keinoelimiä, kuten putkistot alusta alkaen, tai ainakin järjestettävä monenlaisia proteeseja, koska muuten nuo asumiskoneet eivät toimi.

Ympäristöliike alkoi Suomessa vähän ennen kuin stalinismi, jos ne nyt ovat eri asioita. Ihmiset olivat kyllä osittain samoja. Helsingin keskustaa revittiin, ja siitä alkoi nousta meteli. Metelöitsijöistä kirjoitettiin, että heidät oli valjastettu vieraiden vankkureiden eteen. Tuo kaunis ilmaisu oli vihje yhteiskuntarauhan turmelemisesta Kremlin käskystä.

Viiteenkymmeneen vuoteen moni ei ole kirjoittanut ääneen, että ne vanhat sievät kerrostalot olivat sekä hankalia että kalliita asua ja saattoivat vaikuttaa haitallisesti laajemminkin. Jos kaupungin ajatus on koota ihmiset lähelle palveluja, kuten esimerkiksi kouluja ja päiväkoteja, se tarkoitus toteutui huonosti.

Muistan niiden menneisyyden talojen hajuja ja moniaat ikkunat, joissa näköalana oli tontinrajan palomuuri eli huolimattomasti pursotettu tiiliseinä. Tiilenpäiden lukemista saattoi siis harrastaa muuallakin kuin vankilassa.

Minä, onnellinen, saattaisin nähdä tästä ikkunastani vaikka pääsiäisjäniksen. Pääsiäispeura on täysin mahdollinen. Pääsiäissika jo herättäisi kummastusta. Lehdessä kerrottiin, mitä ihmiset mielellään katselisivat ikkunoistaan. Toiset samanlaiset talot ei saanut laajaa kannatusta.

Puut, puistot ja metsät uskon. Ympäristön hengitys vaatii vihreitä, siis kasveja, jotka hengittävät ensin. Betonia ongelmallisempi aine on asfaltti eli maan piki.

Haja-asutuksen alueella tuli kauan sitten tavaksi rakentaa maalaistaloihin elintasosiipi, ja toteutus oli usein erikoislaatuisen ruma. Esimerkkejä ei voi olla edelleenkään näkemättä.

Meillä tästä pohjoiseen bolshevikit löivät paremmat talot klapeiksi, heillä kun on sellainen tapa, ettei polttopuuta haeta edempää, jos huonekalut ja lattiat ovat vielä polttamatta. Porkkalan niemeen jäi näkymättömiin useitakin paikkoja, joissa on nyt asuttu yhtäjaksoisesti tuhat vuotta.

Maalaiskunnan taloilla oli tapa hiukan liikkua. Vaikkeivat muoti ja mieltymykset muuttuisi, lähin ympäristö tuli kalutuksi niin että helposti tehtiin toinen talo vain kymmenien metrien päähän entisestä. Savossa yhdelläkin kylällä asui Viipurin voutikunnan hopeaveroluettelon 1571 mukaan Kinnusia ja Korhosia. Nykyisin siellä asuu Kinnusia ja Korhosia ja tiettävästi soutamalla selkävesien takaa tulleita Holopaisia.

Ote veroluettelosta on tämän jutun kuvana. Siitä moni luultavasti löytää sukulaisiaan. Lienevätkö verot tullet maksetuiksi vai onko maa mennyt autioksi?

Maalaistalossa tai töllissä asuminen ei ole yksinkertaista. Tarkasti ajatellen niihin ei kuuluisi vesijohtojakaan eikä viemäreitä. Naiset kantavat veden lähteestä ja laskit saa sika. Ainakin lämmittäminen ja sitten käytännössä siivoaminen ja tavaroiden säilyttäminen on ongelma. Siivoamista ei tosin välttämättä harrastettu ja arvoesineille oli kellarikomero.

Ne isäntien ja emäntien mahtitalot rakennettiin aikana, jolloin talon töihin tarvittiin nykyistä yhtä asujaa kohti ainakin kymmenen, ja usein sen komean pirtin ympärillä oli sakeanaan hökkeleitä, joissa majaili sikoja, nautoja ja ihmisiä. Viimeksi mainituista muodostui sitten aikoinaan maaseudun suhteellinen liikaväestö, joka puhututti päättäjiä. Monet eivät suostuneet kuolemaan siivosti nälkään, vaan panivat alulle tärkeän ilmiön, jonka nimitys on edelleen ”maassamuutto”.

Siellä meillä maalla näki esimerkiksi ajaessaan autolla tai polkupyörällä rautatieasemalta kirkolle vauraan kylän läpi kymmenen tunkiota ja sitäkin enemmän navetoita, joiden sontaluukut olivat sopivasti tielle päin.

Katselin ikkunasta arvaamatta, että kaikki nämä talot, kiviset, hirrestä timpratut ja lautarakenteiset, tulevat katoamaan. Nyt kun siellä käyn, olo on kuin Argentiinassa tai Australiassa; kummassakaan en ole kyllä vieraillut, mutta osaan kuvitella.

Talvella näki lasien jäätymisestä, että osa talosta oli kylmillään. Kuka niitä kamareita joka päivä lämmittämään, vaikkei olisi edes ollut ostolämmin.

Ei ole ollut sellaista vastaantulijaa tähän mennessä, jonka mielestä 1970-luvun betonielementeistä kootut kerrostalot olisivat asuntoina autuaallisia. Juuri tuohon aikaan tuli sellainen yhdyskuntasuunnittelu, että talosta näki kaukaa, että siellä nukutaan Muuramen laverilla superlonipatjalla ja särkyneet Telex-tekolelut pistellään hiljattain keksittyihin muovikasseihin. Niin sanotun olohuoneen nurkassa molotti omia ihmeellisyyksiään television setä, ja siten joutsenet lensivät ristiin ja joku aikuisikäisistä sanoi että ei maar. Hätäkös oli yötään maata, kun seinän täytteetkin olivat märkiä ja insuliitti kupruili kodikkaasti katossa.

Äänimaisema

Miellyin suuresti, kun käsitin, että maiseman tutkimus on aine, jota opetetaan yliopistossa. Sain käsiini pienen kirjoituksen, jossa kerrottiin muutamasta Sigurd Dahlbäckistä, ruotsalaisesta pohjoisen Ruotsin tutkijasta, josta kuultuaan ymmärtää äkkiä kaikki kummalliset tarinat meidän Samuli Paulaharjustamme.

Herrat eivät katsele hyvällä Ruotsissakaan, että joku tuo lisiä ja vivahteita lukkoon lyötyyn käsitykseen siitä, mitä on ruotsalaisuus (Götanmaata). Vastaavasti meillä varhaiset kulkijat joutuivat turvautumaan liioiteltuun ”isänmaallisuuteen’” selvittäessään, että Suomessa on paljon sellaista, mitä Topelius ei tunne. (Lönnroth tunsi mutta ei itse oikein pitänyt pohjoisia maita selostamisen arvoisena, panokset kun olivat Vienan Karjalassa.)

Dahlbäck lähenteli kovasti museoita, mutta jopa Skansenilta jätettiin Lappi - Norlanti pois, koska se ei siis kuulunut kuvaan. Ja Norlanti oli vain puolet valtakunnan maa-alueesta. Ja ulkoilmamuseo puolestaan esitteli ”koko Ruotsin”, melkein kokonaan alkuperäisin rakennuksin.

Ehkä kirjoitan johonkin pienen pätkän asiasta, jolla ehkä voin täydentää isäni Lapin kirjoituksia. Ihmiset näkevät lähinnä sen, mitä on käsketty nähdä ja on siis sopivaa.

Kellä on silmät, hän kuulkoon.

Se piirre, joka tekee Saariselän tunturialueesta ainutlaatuisen maassa, Euroopassa, kukaties maapallolla, on rytmi. Maiseman rytmi.

Tämä ajatus muotoutui, kun vasta nyt, muitten suuruuksien hurmaamana, kuuntelin kunnolla sen Gardinerin Johannes-passion levytyksen, jonka kansakuvana on sähkötolppa.

Olen itse valokuvannut meidän sähkötolppaamme ja pylväsmuuntajaa monta vuotta, joten tiedän, että kansikuva on erittäin osuva. Tietenkin siinä voi nähdä ristin, mutta mielestäni voimavirta on todellisuudessa kuvauksen kohde.

Eräänä keskiviikkona oli torstai. Juutalaiset kiivastuivat siitä suuresti.

Kahta passiota kuunnellessa tulee käsittää, että Matteus on kirjallisuutta, Johannes taas filosofiaa, ja sellaisena hiukan sekavaa. Molempiin passioihin on siroteltu virsiä, kuten aikakauden tapa oli. Edelleen on paikoin tapana, että jos paholainen tai poliisi ahdistaa, kansanjoukko puhkeaa laulamaan.

Lauloiko seurakunta mukana virsiä, siitä en osaa sanoa painavaa sanaa. Saksan kaupungeissa äänissä laulaminen ei kuitenkaan ollut sinänsä poikkeuksellista. Suomaan tuo tapa ei ole kotiutunut. Meillä on yleensä vain kirkkokuoroja, joissa on kolme ääntä ja yksi kiekuva altto.

Aariat on kirjoitettu ja sommiteltu erikseen. Monesti niissä on soittimellinen johdanto, jonka jälkeen solisti tai solistit aloittavat.

Kysymyksessä on musiikkiteatteri, musikaali. Joukko repliikkejä on osoitettu roolihenkilöille. Tässä ollaan ehkä hyvinkin lähellä miraakkelinäytelmää ja toisaalta sellaista uskonnollista kuvaelmaa, jota Suomessa edustaa nyt komeasti Via Crucis, käsittämättömän suosion saavuttanut katunäytelmä piinaviikon tapahtumista.

Kun siis kuuntelin, tällä kertaa olin työlästyä Pilatuksen ja Jeesuksen juridiikkaan, joka tuntuu pysäyttävän Johannes-passion toiminnan.

Johannes-passion teksti on erikoisen huono. Sen sutaisi eräs leipzigiläinen postiljooni. On aihetta epäillä, että kaupungissa katosi postia paljon, kun edes katuosoitteita ei ollut vielä keksitty. Tuo etenkin armeijan tarpeisiin tehty uudistus on peräisin suunnilleen 1750-luvulta eikä ole vielä ehtinyt esimerkiksi Japaniin.

Ennen tuota postiljoonia (Heinrici) Saksan mailla oli nähty ja kuultu paljon runoilijoita, joista osa oli aivan erinomaisia.

(Todellisuudessa passion tekstien kirjoittajista on edelleen erimielisyyttä ja teoksesta on eri vuosiksi tehtyjä erilaisia käsikirjoituksia, joita jyrsijät ovat epäilemättä käsitelleen vuosikymmenien ja -satojen aikana.)

Gardiner välttää niille, jotka tyytyvät maailman parhaaseen kuorolauluun ja joita lisäksi miellyttää elävä esitys. Muutoin Spotify on tehnyt ihmeitä vanhalle musiikille. Esimerkiksi sellainenkin Konrad Junghänel, josta en ollut koskaan kuullut, on levyttänyt aivan oivallisen, rientoisan esityksen.

Gardiner Monteverdi-kuorineen ja ne pari vanhaa – myönnän punehtuen, että heihin kuuluu myös Karl Richter, joka oli aloittamassa Bachin laajaa levyttämistä sodan jälkeen hätinä paikatuilla uruilla ja kokoon haalituilla solisteilla, joista yksi kyllä sattui olemaan nuori Fischer-Dieskau – ovat jättäneet pääsiäisviikkooni pysyvän jäljen, myös tällaisiin, jolloin en ole ahtautumassa tuomiokirkkoon, vaikka siellä laulaa sukulaispoikia mukana.

Gardiner voi olla se kapellimestari, joka on siirtänyt motettien kertomuksellisuuden kaikkein vahvimmin passioihin. Bachin uudelleen löytämisen jälkeen kaikki jotka kynnelle kykenivät, myös Lisz, hehkuttivat vanhaa kirkkomusiikkia. Luultavasti siitäkin kilpailtiin, kuka osaa valmistaa esitykseen imelimmän version, jonka tunteellisuudella ei ole mitään rajoja.

Sitten tuli runsaat sata vuotta sitten etenkin instrumenttipuolelle perinne, että Bachia on esitettävä kuin sahapukki kuutamolla, ja musiikin on tuotettava vivahteettomuudessaan jaloa kärsimystä kuulijoille.

Tuon esiripun vetäisi ylhäältä alas halki Glenn Gould Goldbergeillaan, joista on tietenkin lupa keskustella; minusta ne on sivuutettu ja ohitettu sekä vasemmalta että oikealta, ja lisäksi markkinoilla ja konserttitaloissa kuullaan suurin määrin robotiikkaan perustuvaa eli siis automaattiohjattua Bachia, myös Goldberg-sarjoja.

Gardinerin ”tshehovilainen” draaman taju on korvissani ylittämätön. Hän ei kuvita kohtauksia, vaan tekee niistä oikeita. Jos ja kun sointukulku on kuuma, siihen polttaa kätensä.

Nimi alla

Entä jos etenkin kunnallisvaaleissa äänilippu olisi allekirjoitettava ja varustettava nimen selvennyksellä ja henkilötunnuksella?

Poliittisten vaalien salaisuus on niin vanha ja poikkeukseton sääntö, että alan vasta nyt ihmetellä sitä.

Yhtiöissä ja yhdistyksissä voi eräissä tilanteissa vaatia suljettua lippuäänestystä, joka siis tarkoittaa salaisuutta.

Monissa muissa tilanteissa äänestetään pystyyn nousten tai näyttämällä lippua, jonka väri kertoo kannan.

En ole kuullut, että ylioppilaskirjoituksissa kokelas saisi tietää, kuka hänen arvosanastaan on vastuussa. Vastaus on kysyttäessä, että lautakunta yhteisönä vastaa kaikesta.

Käytäntö taitaa olla sama sisäänpääsykokeissa, mutta opiskelussa sääntö onkin aivan toinen. Luennoija, opettaja tai professori allekirjoittaa itse ja omakätisesti arvostelun, jossa luetellaan pisteet eli arvosanat ja josta käy suoran tai pois sulkien ilmi, ketkä eivät ole päässeet läpi.

Julkisuus lisääntyy mitä pidemmälle päästään. Lopputyö on julkinen, ja väitöskirjan ennakkotarkastajat nimetään avoimesti ja itse väitöstilaisuus on alkujaan julkisuuden juhlaa. Käytännössä on menty kauan sitten siihen, että väitös on eräänlainen näytelmä, ja tiettävästi kaikki professorit huolehtivat siitä, ettei ikäviä yllätyksiä tapahdu.

Itse olen itse asiassa sangen usein ollut punnitsemassa, onko tutkimus valmis tarkastajille lähetettäväksi, ja vastaavasti tarkastajana laitellut ehtoja: tämä tai tuo kohta on oikaistava. Muuten en puolla.

Kaikkein työläimpiä ovat virantäytöt. Niitä varten joutuu lukemaan monen hakijan koko tuotannon ja panemaan sitten hakijat paremmuusjärjestykseen. Ehdollepanoista on tapana valittaa ja aina silloin tällöin syntyy suuri sotku.

Tuli kysymys, rupeaisinko tarkastajaksi. On tutkimus harvinaisesta ja vaikeasta aiheesta, joka ei ole vähäpätöinen. Toivon että löytävät jonkun toisen. Aihe maistuu siltä, että olisi käytävä läpi erilaisia kansainvälisiä papereita, joista on joskus suuri työ selvittää, ovatko ne merkitykseltään arvoituksellisia julistuksia vai kenties sopimuksia, joilla olisi merkitystä tulkintaan laajemminkin.

Lapissa lienee riidelty jo kymmeniä vuosia alkuperäisväestöstä ja maanomistuksesta. Jos joku kysyisi minulta, kertoisin kylmän totuuden, nimittäin että en tiedä asiasta mitään. Kertomatta jättäisin, etten haluakaan tietää, koska todellisuudessa olen selvillä siitä, että asia on hyvin monisyinen.

En ollut esittelijänä, mutta kuulin juttuna, että kerran korkein oikeus joutui selvittämään, mitä voi tehdä sammuneen eli käytännössä lakanneen eriuskolaisseurakunnan kiinteistölle, jolla oli ollut ennen sotia rukoushuone ja hautausmaa.

Ainakin hautausmaat poistetaan kiinteistöjärjestelmästä. Niitä ei voi ostaa eikä myydä eikä siis kiinnittää. Kai muuten kaupunkikin tarvitsee kaavan muutoksen, jos on tarpeen myydä yleiseksi alueeksi maanmittaustoimituksessa määrätty alue?

Kauan sitten jouduimme miettimään joukolla, mitä tehdään tontinmittauksessa 0,7 neliömetrin nurkkaukselle, joka oli vesioikeudellisen kylän vanhastaan yhteistä vesijättöaluetta. Kylä oli Espoon Leppävaara, joten tuon vajaan neliömetrin kohtalosta päätettäessä olisi ollut kuultava ainakin kymmentä tuhatta tontinomistajaa tai lohkomistoimitukseen oikeutettua.

Joskus kaivan vielä esiin Haatajan kirjat tai niitä vanhemmat J. Serlachiuksen julkaisut vesioikeudesta. Omaperäismyllyyn liittyvät oikeudelliset näkökohdat ovat aina kiinnostavia.

Omistajat ovat aina julkisia. Maarekistereitä on pitkältä ajalta ja lainhuutotietojakin sadalta vuodelta. Sitä vastoin lainoittajat voivat olla hyvinkin salaisia, ja varallisuustiedoista meillä on kunnallisverotuksen takia julkista vain veroäyrien määrä, joka ei välttämättä kerro kovin paljon.

Ennen nykyistä lainsäädäntöä juuri kunnallisvaaleissa äänioikeus oli hyvin harvoilla, ja raja vedettiin varallisuuden mukaan. Sana ”veroäyri” näyttää tallentaneen sen muiston, että vain varakkailla on oikeus äänestää. Kunnallislain monimutkaisia kiemuroita ei ole tapa mainostaa edes Suomen täyttäessä 100 vuotta. Valtiollinen äänioikeus on ylpeyden aihe. Vain asiantuntijat muistavat, että käytännössä osa kansaa oli suljettu kunnallisen äänioikeuden ulkopuolelle ennen sotia.

Ei työväentalojen ikkunoiden ja ovien naulaaminen kiinni ollut pelkkä mielenosoitus. Pulavuosina ja äärioikeiston noustessa sosialisteiksi tilastoitujen valtuutettujen määrä nousi ja sitten notkahti. Siitä huolimatta, että kommunistit eivät olleet kuvassa, sosialistien osuus valtuutetuista oli kolmannes tai enemmän, ja erot maan eri osissa olivat suuria.

Luultavasti äänestysjärjestelmä on ollut hyvin vahvasti luomassa poliittista kulttuuria ja muun muassa sitä poliitikkojen puhetapaa, joka käy joidenkin voimille.

Kuntavaali on ajankohtainen asia. Suoralla demokratialla on sija kirjallisen ja historiallisen perintömme keskustassa, eräässä mielessä tällä päivällä.

Illansuus on tilaisuus kuunnella itsekseen passiota. Gardinerilla on Johannes-passiosta muutaman vuoden takainen suora taltiointi, joka herättää heti korvat. Siitä toisesta passiosta on tarjolla kaiken Spotifyn tarjoaman lisäksi viimeisen laskennan mukaan toistakymmentä kokonaislevytystä, siis laatikoissani. Vaikka levyllä on ikää, Klempereriä tulee kuunnelluksi ainakin osa joka pääsiäinen, vaikka nämä nykyiset kuorot ovat ilmeekkäämpiä.

Niin. Siinä ratkaistaan peräti kaupungin torilla kysymystä erään illalla vangitun kansanvillitsijän kohtalosta, joka sitten päätyy alistusteitse maaherran vahvistettavaksi. J.S. Bachin version mukaan äänioikeutetut totisesti käyttävät ääntään: ”Ristiinnaulittakoon.” Keksityltä tuntuu evankeliumin lisäys ”… tulkoon hänen verensä meidän päällemme jne.” Mutta kansan on puhunut.

Aloita eilen

Jatkamme eilisestä. Jos nyt aikoo aloittaa blogin, se on hyvä ajatus, ja se on toteutettava viimeistään 2005-2007. Miten tämän toteuttaa käytännössä, sitä en osaa neuvoa. Sitäkään en tiedä, mitä järkeä hankkeessa olisi.

Nyt ilmestyy vähän väliä kirjoja, joita myydään romaaneina, ja joissa on kussakin noin 807 sivua. Siihen voi olla syy, ettei niitä niteitä tule luetuksi, ainakaan kokonaan.

Tuo mainittu sivumäärä on lyyristä proosaa, jonka paino ja massa mahtuisi kahteentoista riviin.

Katselin niitä muinaisten ihmisten vanhempia tekstejä. On siellä klassikkoja, joiden välttäminen esimerkiksi yliopisto-opinnoissa on vaikeaa eli siis erilaisia ritarirunoelmia ja jumaltaruja. Vaikutelma on sellainen kuin vanhan mestarin parta olisi jäänyt kahden myllykiven väliin ja itse joutuisi kuuntelemaan myllytuvan voihketta.

Joseph Conradin romaanit, oikeastaan koko tuotanto, voi siis nousta suurten modernistien eli Proustin, Joycen, Musilin rinnalle. Tätä olen näin aikoina toistellut. Nyt alkaa tuntua, että Conrad voi nousta ylikin.

Jokainen pitäköön ovman uskonsa. Minä näen kirjallisuudessa ja musiikissa ensi merkit muutoksista, jotka vaikuttavat kaikkien elämään. Hämmästyn, jos muiden mielestä vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksien ja siitä seuranneen yleismaailmallisen vallansiirron ja reaalisosialismin kukistumisen selvää reseptiä ei näe 1462 kuolleen Francois Villonin runotuotannossa.

Villon kirjoitti globalisaation globalisaation eli meritien Intiaan ja kohta Amerikkaankin avautuessa ja hän oli digitalisaation suuri näkijä, sillä vain pari vuotta hänen jälkeensä oikaisi koipensa Johannes Gutenberg, joka keksi Mainzissa informaatioähkyn ja tarjosi siten esimerkiksi Lutherille tilaisuuden Twitter-toimintaan eli laajaan ja nopeaa viestintään, jonka keskeinen tarkoitus on olla antamatta viestin kohteelle suunvuoroa. Luther toimi lentokirjasilla eli pienpainatteilla, joita tuli todella paljon.

Conrad kuvasi sadunomaista maailmaa, jossa merimatka saattoi kestää esimerkiksi neljä kuukautta niin ettei nähty maata eikä toisia aluksia. Jos lasti meni mereen tai laivalta loppui kokonaan syötävä, oli mahdollista etsiä satama, jossa olisi lennätin ja mahdollisuus jäädä odottelemaan vastausta viestiin laivanselvittäjälle tai varustamolle.

Mutta esimerkiksi ”Narkissoksen neekerissä” vanha merimies Sinclair, sama henkilö, joka seisoo myrskyssä ruorissa 30 tuntia yhtä kyytiä ja skanssiin kannettuna kaatuu päälleen rasituksesta ja kohmeesta, on kirjan maininnan mukaan purjehtinut meriä 43 vuotta, ja siitä ajasta viettänyt maissa jotain 15 kuukautta. Valittamiseen hän ei tunne aihetta eikä kohtalonsa pohtimiseen tarvetta.

Oma Confradin ymmärrykseni heräili, kun olin joutua suomentamaan hänen kirjojaan useampiakin, mutta Otavassa tultiinkin siihen tulokseen, että vähempikin riittää. En ehtinyt muuta kuin ymmärtää muutaman teoksen luettuani, miten uskomattoman vaikeaa tekstiä se oli ja miten mielenkiintoinen kirjallinen ilmiö oli käsillä, koska luultavasti kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt niitä kirjoja ainakaan sillä tavalla, jota kirjoittaja itse tavoitteli. Monien brittien mielestä kieli ei oikeastaan ole englantia, vaan jollain salaperäisellä tavalla lähempänä Dostojevskia kuin Dickensiä tai sitten englantia vailla Shakespearen ja Chaucerin pohjaa, eli siis vailla perinteen painoa.

En tiedä, tulisiko sekin päivä, että joku kääntäisi osaamalleni kielelle puolalaisen puolaksi kirjoittaman tutkielman Conradista. Kun edelleen luulen, että sellainen asia kuin mentaliteetti eli kansallinen mielenlaatu on todellisuudessakin olemassa, tuo kieli on ehkä englantilaisin sanoin enemmän puolaa kuin englantia.

Tämä kummallinen ajatus lentää mielessä, kun ajattelee, että runous säilyi hengissä Puolassa. Heillä on Szymborska ja Czeslaw Milosz, hän joka oli Yhdysvalloissa Berkeleyssä professorina ja ehti vielä palata maahan, jonka oli kirjoittanut. Hänellä kuuluu nykyisin olevan viihtyisä hauta Krakovassa.

Miloszin kielessä ja aiheissa on sitä väkialtaisuutta ja julmuutta, joka on kirjallisuuden yksi määritelmä.

Viihteellinen kirjallisuus, romaani tai ei, pyrkii herättämään kauhua lukijassa. Ei-viihteellinen kirjallisuus, kuten tässä mainitut puolalaiset, on kauhuissaan omasta itsestään, kielestä joka kirjoitetaan sellaisenaan.

Aika moni on sittenkin osannut kirjoittaa samalle näyttämölle monta henkilöä, joista kullakin on oma äänensä, luonteensa, asiansa.

Parhaat runoilijat kuten nämä tässä ja siis Conrad – joka ei kirjoittanut runoja – osaavat harvinaisen ja ihmeellisen keinon vaieta niin monesta asiasta yhdellä ainoalla hengenvedolla.

Muistan senkin hetken, kun vedessä posahti. Ajattelin kirjoittaa siitä hyvin lyhyen, helposti unohtuvan runon, mutta unohdinkin sen itse. Siitä on nyt yli kolmekymmentä vuotta.

Yhden se teki

että vedessä

posahti jokin

kenties kala

tai hauki.

Yhden se teki.

Ääni hätkähti.

Oikea aika

Historian taju vie välillä vikaan. Asiat ikään kuin seuraavat toisiaan ja johtuvat jostain. Todellisuudessa emme oikein tiedä, kumpi ohjaa, Stalin vai Pohjantähti. Oma vastaukseni on että ei kumpikaan.

Kuitenkin suunnistautuminen näkyväisen mukaan on aika alkeellinen keino.

Jos perustaa elämänsä tosiasioihin eikä mihinkään luuloihin, ei sellaisia asioita ole olemassa kuin ilma, tuuli, pakkanen tai helle. Eihän niitä näe. Lienevät taikauskoa.

Puhumattakaan linnuista. Ainoatakaan en näe nyt. Ääntä tosin tulee oven täydeltä, mutta ehkä metsässä on nauhureita ja kaiuttimia - -

Nämä ajatukset ovat ehkä peräisin kunnallisvaalien hartaista tunnelmista. Suur- ja supervaalit maailmalla luovat sellaista tunnelmaa, että kysymyksessä on vain aivoton viihde. Sitten Suomessa kunnallisvaaleissa tapahtuu kummallisia. Ihmiset ovat kaikenlaista mieltä ja äänestävät muutoksia.

Pilapiirrosten ja kauhusatujen hahmo ”kunnanpösö” on nyt kadonnut. Keinutuolien myynti on lopetettu.

On johdonmukaista, että myös paikallispoliitikoista on väkipakolla tehty kauppiaita. Moni ei osta, ellei heille myydä. Kaupan käy tavara, joka arvioidaan laadultaan siedettäväksi ja järkevästi hinnoitelluksi.

Itse en tiedä mitään kaupanteosta enkä harrasta politiikkaa. Sitä vastoin kiinnostusta herättää se, että Habermasin jo vanha ”julkisuuden rakennemuutokset” on todellakin monikollinen ilmaus.

Se julkisuus, jota toiset tavoittelevat ja monet kaihtavat, ei pysy paikallaan eikä säilytä kuosiaan.

Esimerkiksi sosiaalinen media ei ole syy, vaan seuraus. Julkisuuden rakenne nyt on vapaaehtoinen anonyymiys.

Kauan sitten oli sellainen aika, ettei ihmistä oikeastaan tarvittu, sillä riitti, että oli hieno nimi – aatelinen, muu arvonimi.

Joku sanoi eilen television vaalilähetyksessä, etteivät nuoremmat äänestäjät varsinaisesti tiedä, mitä tarkoittivat sanat ”oikeisto” ja ”vasemmisto” politiikassa.

Ehkä huomautus oli tarkoitettu kevyeksi, mutta se oli painokas.

Yleisistä asioista tuntee voivansa kirjoittaa, kun ei itse osallistu niihin eli kun on ojia, joissa ei ole omaa lehmää.

Silloin tällöin sattui vatsaan, kun ajatteli kaikkia niitä tuttaviaan, jotka olivat kiinnittäneet elämänsä kommunismi aatteeseen ja lopulta onnistunut ohjaamaan keskustelun puheeksi ”taistolaisuudesa”. Todellista työväenaatetta kannatti joinakin aikoina neljännes äänestäjäkunnasta. Jokin osa heistä käsitti ja myönsi itselleen tavoitelleensa turhaa koko ikänsä.

Hetki tuntuu oikealta tuon asian sanomiseen, kun näissä pikku kunnallisvaaleissa näyttää kertautuvat Euroopan ainakin kymmenen vuotta sitten oivallettu ongelma. Myös telaketjudemarit ovat menossa mailtaan.

Ensin katosi työ, sitten työväenliike. Ammattiyhdistysliike yrittää selvittää ongelman, miten toimia, kun ei ole enää ammatteja eikä yhdistyksiä.

Tällaisella puheella tarkoitan, että työpaikka tai ammatti oli ennen kuin Pikku Prinssin taivaankappale, pysyvä ja kiinteä, avaruudessa ja yksin. Nyt tilalla on verkostoja. Ihmiset vaihtavat vapaaehtoisesti tai pakon edessä asemiaan. Vielä hiljan vain liike-elämässä sanottiin, että seitsemän vuotta samassa työpaikassa on sopiva.

Nyt tuo ajattelutapa on paljon yleisempi ja tuollaiseen toimintaan on mahdollisuuksiakin, vaikka ei kaikilla. On oudostuttavaa nähdä, miten Kuopion torilla kalastellaan työntekijöitä Uudenkaupungin tehtaille.

Työn uutta ja ratkaisevaa asemaa korosti oikeastaan johtava ruotsalainen poliitikko, jolla oli rohkeutta sanoa terrori-iskun jälkeen, että maahanmuuttajien ansiosta Ruotsi on nytkin niin hyvä maa kuin on.

Repliikki ei aiheuttanut mainittavia vastaväitteitä. Suomessa tämä vaikeasti hahmotettava kuvio uusi työ – vanha työ – koulutus ikään kuin hahmottui kunnallisvaaleissa.

Elämme erikoisia aikoja.

Omia kuulumisia – sukuja juhlimassa syntymäpäiviä eli mitä mieluisin uusi versio olemisen tavoista. Ja nyt mukana on nuori sukulaispoika, jonka valmistautuminen sisäänpääsykokeisiin aiheuttaa minussa aivan uudenlaisen reaktion. On totta, että on luettava kovasti ja käytävä kursseja, mutta huomaan varoittelevani, ettei kuitenkaan liian kovasti. Harjoittelu on taitoa vuorotella ponnistuksen ja levon hetkiä.

Nuoret ihmiset suunnittelevat täysin järkevästi tulevaisuuttaan. Joudun itse miettimään uudelleen itsestään selviksi luulemiani asioita. Mitä syytä matematiikassa ja luonnontieteissä erinomaisesti menestyneellä on pyrkiä oikeustieteelliseen.

Vastaus hahmottuu ennen pitkää. Oikeustiede muuttuu. Tulevaisuuden osaajat tulevat olemaan toista maata. Se on onni.

Tämän kirjoituksen erikoislaatuinen kuva liittyy viikonloppuna käymääni keskusteluun. Joku kysyi, miltä tämän blogin Google Analytics näyttää. Tuolta. Palaan toiseen keskusteluun, joka antoi erikoisen paljon ajattelemisen aihetta. Miten kehittää luettu blogi, se oli kysymys. Vastaus alkaa: on aloitettava blogi vuosien 2005-2007 välisenä aikana.

Mielestäni alku on lupaava. Jatkosta jatkossa.

Toivotus

Tänään viettää 50-vuotispäiviään poikani Lauri.

Toivotamme onnea.

Toivotus on vakava.

On käsillä aika, jolloin kaikki tarvitsevat sekä onnea että rohkeutta tukeutua.

Ja kehen tukeutuisi ellei toisiin ihmisiin. Mitä läheisempi, sitä pienempi kallistuskulma.

I-

Käymäseltään

Eilen keskuselin pitkään erään nuoren miehen kanssa – hän on vasta 62-vuotias – ja tänään Kiinan presidentti vainoaa minua. Olen viemässä Äidin invataksilla keskustaan huomenna hammaslääkäriin, ja valtio aikoo kuulemma sulkea liikenteen juuri aamulla.

Koska tälle viikolle sattuu myös sovittu luento ja sitten tärkeät syntymäpäivät toisella puolella Suomea, varoitan täten lukijoita, että päivän blogi voi olla villissä nyt vähän aikaa.

Olen pahoillani, mutta kuten kaikille lukijoille on selvää, kirjoitan yhä hitaammin ja huonommin. Järkevä henkilö hirttäytyisi ullakolle liikkiön (kinkku) viereen, mutta meillä ei valitettavasti ole ullakkoa eikä kinkkua.

Fiksua olisi myös ilmoittaa vaipuvansa tuloksettomaan uskonnolliseen haaveiluun vetäytyen omaan vähäpätöisyytensä, ja lupaisi palata asiaan parin viikon päästä.

Kun en ole järkevä henkilö, ilmoitan vain, että kirjoitan miten parhaiten ehdin.

Lohdutuslahjaksi (viitaten sitaattioikeuden kannalta Einari Vuorelasta hiljan kirjoittamaani) panen tähän kokoelmistani Vuorelan runon kaltaisestani henkilöstä.

Hölmö

Hölmö meni saunaan,

kylpemään saunaan,

synkeästi suuttui,

kivikiuas puuttui.

Hölmö teki kiukaan,

ankaran kiukaan,

synkeästi suuttui,

kylpyvasta puuttui.

Hölmö nousi koivuun,

talviseen koivuun

synkeästi suuttui,

puusta lehdet puuttui.

Hölmö meni tupaan,

tyhjään tupaan,

synkeästi suuttui,

vaimoväki puuttui.

Hölmö otti akan,

suuren akan,

synkeästi suuttui,

kotirauha puuttui.

Hölmö kynsi päätään,

paksua päätään,

synkeästi suuttui,

päästä ruuvi puuttui.

Täsmäkirjallisuus

Tekstiviestit ja Twitter sekä itse asiassa Facebook ja sen nuoret paremmaksi panijat käyttävät keinoja, jotka viimeisteltiin jokseenkin tarkkaan 100 vuotta sitten noin 2 500 vuotta vanhojen mallien avulla.

Malli on runous, toisin sanoen täsmäpropaganda.

Kirjoihin tai lehtiin painetun runouden syrjäytti noin 50 vuotta sitten laulettu runo. Vaivihkaa Nobelinsa nyt hakenut Bob Dylan on aikamme merkittävin lyyrikko. Hän on mestari kirjoittamaan tekstiä, jolla ei ole sisältöä.

Tuon viimeksi mainitun voi tulkita myös oikein. En ole Dylanin ihailija, vaikka tunnustan hänen suuruutensa. Painettu runous on sangen usein kallistunut kohti mietteitä ja painottanut ajatuksia ja oivalluksia. Dylanin tyyppinen ja samaa juurta oleva poprock on selkeästi tunnetalouden puolella. Se puhuttelee tunteita ja saa suosionsa siitä.

Hahmotelma on karkea. Dylan itse ja esimerkiksi Leonard Cohen tai Johnny Cash osaavat myös julistaa eli tässä tapauksessa esittää vaihtoehtoisia tapoja nähdä maailma.

Nykyviestien lyhyys ei johdu teknisistä rajoituksista. Erilaisissa naamakirjoissa on mahdollisuus kirjoittaa pidempään. Kuvia voi lähettää nippukaupalla. Näin ei kuitenkaan menetellä.

Se selitys, että ihmiskunta on rappeutunut niin ettei enää jaksettaisi lukea mitään vähänkään pidempää eikä varsinkaan ajatusta vaativaa, on väärä.

Edellisen kerran, 1600-luvulla, suoraan tunteeseen vetoava runous oli valta-asemassa. Käytännössä kaikki edelleen tuntemamme runoilijat – tarkoitan Saksan ja Pohjoismaiden aluetta – kirjoittivat virsiä tuttuihin tai uusiin sävelmiin. Eivätkä ne olleet lyhyitä tekstejä eikä niihin sisältynyt uusia uutisia. Kaikkein suosituinta oli piehtaroida Jeesuksen veressä eli kuvata kärsimystä. Jos osaa turhan hyvin saksaa, esimerkiksi Johannes-passion teksti tuntuu kohdin sen verran hurjalta, että menneen aikakauden maku alkaa arveluttaa.

Etenkin Englannista lähtenyt modernismi alkoi ensin karsia runoista sanoja ja sitten tunneilmauksia. Toisin sanoen nesteet, hauteet ja puurokääreet alkoivat vaihtua kiteiksi.

Kevyeksi ja siis huonommaksi leimattu teksti iski heti takaisin. Syvän tunteellinen teksti nousi kohisten. Saksalainen schlageri, josta suomentamalla saatiin sana ”iskelmä” antoi ehkä odottaa kultakukintoaan 1930-luvulle, mutta esimerkiksi kaiken jazzin ja tuntemamme kaltaisen rytmimusiikin kantaisä blues suosi laulettuna suuren haikeuden osoituksia.

Suomalaisen laulelman jatkuvasti toisteltu mollivoittoisuus ei taida olla suomalaista. Meillä vain suosioon nousi slaavilainen, etenkin venäläinen romanssi molliseksteineen ja raskasmielisine tunnelmineen.

Kaunis on luoksesi kaipuu. Elämää juoksuhaudoissa - -

Täsmämainonta on tunnettu iät ajat. Jos hankkeena on esimerkiksi nakkikioskin pitäminen, mainonnassa olisi tavoitettava paikkakunnan humalaiset. Se pahvilaatta, jollaisia tuodaan olutlasin alle, on oikeastaan tarpeeton. Pöytä on joka tapauksessa pyyhittävä, jolloin ne laput lentävät roskiin. Kysymyksessä on mainos: kitatkaa lisää tätä kaljaa.

Menneisyyden pilalehdessä tottumaton asiakas sopersi tarjoilijalle, että älkää tuoko seuraavan lasin kanssa enää sitä keksiä, kun ne ovat niin kuiviakin, ettei tahdo saada millään niellyksi.

Sanomalehti kertoi amerikkalaisten presidentinvaaleista täsmätarinan, jonka mukaan tietyn haitilaisryhmän äänet saattoivat toimia vaa’ankielenä. Väite että Hillary on kavaltanut lastensairaalan rahat oli niin kuohuttava, että se vaikutti äänestäjiin, vaikkei ollutkaan totta. Äänestäjät olivat suurelta osin samoja ihmisiä, jotka pitivät irvissä hampain kiinni tekstiilitehtaiden erittäin huonoista palkoista myös maanjäristyksen jälkeen, vaikka omistivat juuri tekstiilitehtaita eli olivat pitämässä palkkoja huonoina.

Tuo ”apu ei löydä perille, koska herrat sen varastavat” on aina tehokas väite ja myös siitä mainio, että sen todenperäisyyden selvittäminen on usein huomattavan vaikeaa.

Tätä miettiessäni aloin epäillä omia ennakkoluulojani. Pysyttelen sosiaalisen median ulkopuolella lähinnä siksi, että tässä blogissa riittää työtä. Nytkin kello on ties mitä. Päivä meni mieluisissa keskusteluissa asioista, jotka eivät edes olleet tyhjänpäiväisiä.

Mutta asetan itselleni kysymyksen, miten ”julkaiseminen” ja ”kappaleen levittäminen yleisön keskuuteen” on tulkittava twiiteissä. Luulen että niitä pidetään maksuttomina ja ettei järjestelmä edes sallisi maksujen keräämistä. En ole mukana Twitterissä, mutta nyt kysyn itselleni, eikö olisi mahdollista perustaa palveleva puhelin. Runo päivässä. Tekijänoikeutta loukaten eli siis lupia kysymättä.

Sanoisin että jos vastaanottajien joukko pysyisi pienenä, muutamina kymmeninä, tekijöillä ja edunvalvontajärjestöillä ei olisi nokan koputtamista.

Mutta entä jos seuraajia olisikin tuhansia? Se saattaisi merkitä linnareissua.

Jätän ajatuksen pohdittavakseni. Kirjastoissa on lukupiirejä ja myös runopiirejä. Mitä tapahtuisi, jos runon saisi tekstiviestin ja mahdollisen – joskus hyvinkin tarpeellisen – selityksen blogissa.

Ennen kirjoitettiin horjuvalla käsialalla vihkoihin iskelmien sanoja. Armeijassa piti olla sotilasmuistio. Yksi ja toinen kopioi mm. minulta 30-vuotisen sodan marssin ja kirjoitin itse pari burleskia. Mutta siellä oli aikaa ja ikää.

Kysyn, miltä näyttäisi ”Suomalaisen runouden kauneimmat” tekstiviesteinä?

Päivän tunnussana etenkin julkisilla kulkuneuvoilla liikkuville.

Ehkä joku kommentoisi. Minulla näyttää olevan 179 sivua suomalaisia runoja, koska yleensä opin runon ulkoa kirjoittamalla sen. Ja sitten on tiedosto, jonka nimi on ”Sopimattomia lauluja”.

Merkintä Conradista

Ensimmäisistä riveistä huomaa, että tämä kirjoittaja ei ole täysijärkinen. Esimerkiksi ”Narkissoksen neekerissä” hän kertoo paljon laveammin vastenmielisistä ihmisistä, joista ainakin kaksi on tunnottomia roistoja, kuin tavallisemmista. Hyvyyttä, henkistä sopusuhtaa, hän lähes pilkkaa.

Luokittelu, lajittelu, tulosten julistaminen on oma lajini. Yliopistolla pidin eniten tenttivastausten lukemisesta ja arvostelemisesta. Oikeastaan pidin eniten vapaamuotoisista seminaareista vain muutaman tohtorioppilaan kanssa, mutta siihen ei olisi tarvinnut virkaa eikä palkkaa. Teen sitä vieläkin joskus.

Kerran päätin lopettaa arvosanaluennot Helsingin yliopistolla ja pidin lupaukseni. Taustalla oli mutkikas tapahtumasarja. Käytännössä pakollinen kohta oli jokin harvinaisen huonomaineinen kirja tai Kemppisen luentosarja ja hyväksytty luentokuulustelu.

Se kirja oli useimpia muita hankalampi tenttiä, koska kirjassa ei ollut päätä eikä häntää. Jotkut muut kirjat olivat oikeasti hiukan vaikeita, kuten ”Saantosuoja” tai työläitä, kuten ”Tulo- ja omaisuusverolaki”.

Se luentoni jouduttiin siirtämään suureen luentosaliin, ja joulun tullen tenttivastauksia tuli 512, kaikki vähintään neljä sivua eli konseptipaperi täyteen, suttuisella käsialalla ja himmeällä lyijykynällä. Jotkut vastaukset olivat paljon pidempiä.

Joulunaika siinä meni, mutta samalla tuli tietoa siitä, miten tulevat lakimiehet ajattelevat ja mitä heihin vaikuttavat selvästi kurssikirjallisuuden ulkopuolelta esitetyt ajatukset.

Koska käsillä oli ainoa tilaisuus selvittää asiaa tuleville juristeille, olin tietysti käsitellyt lyhyesti sitäkin, että sana ”laki” sai varhain yllättäviä merkityksiä. Niillä teksteillä, joita piti aikoinaan oikein opiskellakin roomalaisena oikeutena, on edelleen merkitystä ja läpäisyvoimaa. Sanoin, että yleiskielessä ”sääli” ja ”kohtuus” ovat melkein sama asia ja että puheessa joskus vilahtava tuomarinohjeiden ”oikeus ja kohtuus” ei ole pappismiehen päähänpisto.

Tuo huomautus oli tarpeellinen siksikin, että tuomarinohjeiden kirjoittamisen jälkeen siirryttiin 1600-luvulla ehkä kaikkea aikaisempaa kohtuuttomampaan lainkäyttöön.

Ja oikeustieteellisen luennolla piti sanoa, että kanoninen oikeus oli ratkaisevan tärkeä riita-asioiden ja siten kaupankäynnin edistymiselle. Sitä ei yleensä koskaan huomata, vaikka muutoin tiedetään, että suoritushäiriöiden selvittäminen oli yllättävän kehittynyttä jo keskiajalla.

Tällä vuosikymmenellä ”konsilienssi” eli opinalojen sekoittaminen toisiinsa on tullut tavaksi ja sitten osoittautunut välttämättömäksi. Esimerkiksi uusia lääkeaineita kehitettäessä biologit, matemaatikot ja tietotekniikan tutkijat istuvat kylki kyljessä ja julkaisevat yhdessä tutkimuksia.

Kirjailijoissa on joitakin nerokkaita ihmisiä, jotka muodollisen koulutuksen puutteessakin ovat löytäneet hämmästyttäviä lainalaisuuksia. Se on puoliksi vitsi, että Dostojevski hallitsi psykoanalyysin paljon paremmin kuin sen sittemmin keksinyt Freud.

Sitä taas ei ehkä ole edes huomattu, että Joseph Conrad hallitsi mestarillisesti alan, jonka nimeksi tuli aikanaan sosiaalipsykologia, ja lisäksi oudon alueen, jota on joskus nimitetty psykohistoriaksi.

Näiden takana on teologiaa. Conrad ei tiettävästi ollut lainkaan uskonnollisesti suuntautunut, eikä paksuissakaan elämäkertateoksissa mainita, että hän olisi paneutunut etiikkaan.

Se on sääli, ettei kukaan etevä teologi ole tullut ottaneeksi mietittäväkseen ihmisen pahuuden ongelmaa viittauksin Conradiin, vaikka yksi hänen romaaniensa keskeisistä teemoista on sen kuvaaminen, miten pahuus saa erikoisen pitävän otteen nimenomaan hyvistä ihmisistä. Hän tuntuu viljelleen jatkuvasti juonenkäänteitä tai kokonaisia kertomuksia siitä, miten joku Lordi Jim tai jopa ”Pimeyden sydämen” Kurtz pyrkii hyviin päämääriin vain pettääkseen omat ihanteensa epätavallisen hurjalla tavalla.

Tai kapteeni ja perämiehet pelastavat laivan täysin mahdottomassa tilanteessa, esimerkiksi hirmumyrskyn jo kumoon kaatamana, ja saavat siitä kiitokseksi henkensä säilyttäneen miehistön ynseyttä, omistajien välinpitämättömyyttä ja sukulaisten ja tuttavien kiukkua.

Tämä on kyllä aika vanha kirjallisuuden perinne, pyhimys joka ei lainkaan tiedä tekevänsä jotain erikoista. Camus osasi tämän. Hän palasi useaan kertaan samaan ongelmaan. Ihmiset eivät koskaan anna anteeksi hyviä tekoja. Jumalat kostavat niistä.

Conrad oli ehkä kolmikielisyytensä ansiosta sellainen kuvaaja, ettei vastaava ole nähty. Jos puosu avaa komeron ja ottaa sieltä köydenpätkän, lukija saa helpolla rakon kämmenpohjaansa ja tuntee suolan syövyttämän laudan ikävän löyhkän. Conradin äidinkieli oli puola, ja jouduttuaan nuorena miehenä poliittisista syistä maanpakoon, hän oppi ranskan äidinkielen tasoisesti. Orwell väittää, että Conradin verrattoman englannin yksi salaisuus olisi se, että hän ajatteli ranskaksi ja käänsi siitä mielessään englanniksi.

Mielenkiintoisesti hänen lisäkseen poikkeuksellisen tietoisina muista, jopa uhkaavista kieliympäristöistä kehittyivät Joyce ja Kafka, Camus (Algeria) ja tietenkin Nabokov ja Becket. Mutta samaan seuraan kuuluu Aleksis Kivi, jolle ruotsin oppiminen tuotti paljon tuskaa, ja vastaavasti joukko suomenruotsalaisia. Hermann Hessen kielellinen tausta oli harvinaisen kirjava. Hän syntyi Virossa saksalaiseen vähemmistöön, mutta äiti puhui ranskaa ja vaari vaikka mitä kieltä. Ja samaan ryhmään on sijoitettava sefardim-juutalainen Elias Canetti, jolla oli oman käsityksensä mukaan viisi eri äidinkieltä.

Koska tunnen kutsumusta hyväntekeväisyyteen, olen miettinyt asiaa. En enää osaa suomentaa Conradia. Harkitsin myrskynovellia (”Typhoon”), joka on kerran suomennettu. Lause ei kulje – en tavoita kirjoittajan merellistä verenkäyntiä. Valitettavasti myös sadat purjelaivoihin liittyvät termit ja nimitykset ovat karisseet mielestä. No do.

Muisteja

Entä jos sittenkin kirjoittaisi muistelmat ja ansaitsisi niillä kaksi ja puoli kassillista rahaa?

Välillä kun vastaan tungetteleviin kysymyksiin tai kerron loukkaavia juttuja, juoruja ja pistopuheita, joku sanoo että kas kun et julkaise noita. Sanon aina, ettei ihmisistä voi sellaisia kirjoittaa.

Nyt on jo nähtävissä, että sosiaalisesta mediasta alkanut tapa on levinnyt kirjoihin ja miellyttää kustantajia suuresti. Kuka osaa sanoa ikävimmin ihmisistä, jotka lukijat tietävät tai muistavat?

Mutta jos kirjoittaisi pelkkää pötyä? Muistelisin miten istuin Kööpenhaminan Tivolissa lähellä kylttiä, jossa lukee ’”kun for knallerter” eli vain mopoille ja tilasin seitsemän olutta, joita en tietenkään juonut, koska en juo oluttakaan, vaan meni portille ja jaoin ne köyhille.

Autuaita, näetsen, ovat ne, jotka isoavat ja janoavat.

Muistossa ei ole mitään perää. Keksin sen juuri. Suomessa tuo ei onnistuisi. Tarjoilija kysyisi kohta, että mikä on kun ei viina maistu. Vastaukseksi ei kävisi termodynamiikan kolmas laki eli että mikä menee alas, tulee ylöskin.

Kävin kirjastossa, koska sieltä saa halvalla tulosteita, meillä neljä eurolla. Kunnon printterin pitäminen kotona on järjetöntä tuhlausta, koska Sittarin erikoistarjouksesta hintaan 31,90 ostettu riittää useimpiin käytännön tarpeisiin, ja kun väriaine loppuu, voi ostaa uuden, koska se on halvempi kuin pakkaus mustetta. Lisäksi kauppojen on pakko ottaa vanha kone takaisin.

Vilkuilin telineeseen kelpuutettuja kirjoja ja löysin heti aiheen, josta voisi kirjoittaa muistelmissaan. Miltä Dorén Raamatun kuvat minusta näyttivät ja tuntuivat, kun olin lapsi.

Kauhistus ja erittäin vahva torjunta helpottivat hiukan, kun huomasin, että tämä sama mies oli kuvittanut Paroni Münchausenin, joka oli kaikin puoli mainio kirja (ja mainitaan ”Nummisuutareissa”, se kun ilmestyi  suomeksi jo 1856).

Mutta vielä kun kirjoitimme Kaukorannan kanssa kirjaa sarjakuvista noin vuonna 70 ja kaivoimme esiin Töppferin, jota voi sanoa sarjakuvan isäksi, jätimme vähemmälle Dorén, joka keksi käytännössä kaiken sen, millä muiden ohella Carl Barks loisti Aku Ankoissa. Hänellä oli kyky jakaa sivu tai aukeama ruutuihin dynaamisesti eli vaihdella isoja ja pieniä, vaakasuoria ja pystykuvia ja rytmittää teksti ja kuvat toisiinsa.

Silloin en pitänyt Dorén sadunkuvituksista, joista tuntui puuttuvan jokin välttämätön lumous. Nyt tiedän, että sekin johtui Raamatun kuvista. Dorén Venäjän eli moskoviittien historia on todella hurja; sitä ei pidä ostaa Putinille syntymäpäivälahjaksi, varsinkaan kun se syntyi Krimin sodan johdosta.

Kaikkiaan näitä kuvia on noin 10 000. Niiden suosio oli erittäin suuri mutta ehkä piirtäjä on nykyisin hiukan unohduksissa.

Hän oli elokuvan kameratyön uranuurtaja. Hän toteutti – näkemättä koskaan vielä keksimättä ollutta elokuvakameraa – suunnilleen kaiken kuvauksen kannalta oleellisen ja hallitsi ”objektiivit” suvereenisti. Osaisin arvata ”polttovälit” ja kiinnittää katsojan huomion siihen, että toisin kuin monet selluloidille kuvanneet seuraajansa hän ei riehaantunut laajakulman mahdollisuuksista eikä liioin hurjastellut telellä. Kirjan kuvituksissa 105 mm näyttäisi olleen suosikki.

Nyt voi olla pakko kaivaa muistelmia varten esiin Dorén kuvituksia (Rabelais, Dante, Cervantes), ja perehtyä kunnolla siihen, miten hän käytti hyväkseen kahta asiaa, syvyysterävyysongelman puuttumista eli läheltä etäisyyteen terävää kuvaa, ja toisaalta ihmisen näön rakenteellista heikkoutta. Terävän näön alue on kovin suppea, ja siksi sekä kuvituksissa että maalaustaiteessa on mietittävä etukäteen katsojan silmän liikkeet ja toimittava niiden mukaan tai niitä vastaan.

Katsokaa kelloa. Ette näe vierekkäisiä kellotaulun numeroita samanaikaisesti täysin terävästi.

Doré kuoli rikkaana mutta katkeroituneena. Hän oli mielestään verraton taiteilija, lähinnä maalari. Aika ja arvostelijat olivat hiukan eri mieltä. Sitä muuten sopii hiukan ihmetellä. Ei tuon vertaisia piirtäjiä ole ollut monta.

Kuollessaan sydänhalvaukseen hän oli vasta 51-vuotias.

Se on varmaan selitetty alan teoksissa, miten vahvasti hän vaikutti seuraaviin sukupolviin. Samalla pitäisi hankkia tieto, mistä alkaen hänen piirroksiaan on käytetty kuvaraamatuissa- Mieleen tulee, etteivät hänen työnsä voinee olla tuntemattomia kirjankuvittajina kunnostautuneille Carl Larssonille ja A Edelfeltille.

Ja tästä seuraa mietelmä muistelmia ajatellen. Muistelmien pitäisi olla runsaasti kuvitetut. Sebald käytti hiukan salaperäisiä mustavalkoisia valokuvia. Normaalistikin elämäkertoihin liittyy albumeista riivittyjä kuvia, jotka tapaavat olla heikkotasoisia ja todistaa, ettei elävästä elämästä ollut tapana ottaa kuvia.

Mielenkiintoinen kokonaisuus olisi, jos kuvat keräisi eri puolilta historiaa. Haluaisin aivan alkuun kuvan uljaasta punaisesta keinuhevosesta, joka ikään kuin kavahtaa takakavioilleen.

Erinomainen tekniikka olisi muuttaa valokuvien yksityiskohtia ikään kuin piirroksiksi Photoshopissa on siihen filtterit. Ja sitten voisi mennä ottamaan itse kuvia. Katajanokalla on Nallekorjaamo. Teddykarhut taisivat tulla omaa elämääni ajatellen hiukan myöhään, mutta veljeni sai Englannissa käyneeltä tädiltään pehmolelu-apinan. Oli näkevinäni näyteikkunassa sen kaltaisen.

Ja olisi kysyttävä äideiltä ja opettajilta, mitä mieltä he todella olivat Raamatun kuvista. Minusta ne olivat julmia ja pelottavia. Vasta myöhemmin kävi ilmi, että etenkin Vanhan testamentin kertomukset ovat julmia ja pelottavia. Kyllä joka mökin saksalaista pikkuporvarillisuutta henkivä ”Suojelusenkeli” oli toista, vaikka Suomessa ei kai ole sellaisia rotkoja, siltoja eikä ehkä enkeleiktäkään.