Esteellisyys eli jäävi

Ei minun ole pakko työntää partaani jokaiseen postilaatikkoon. Se sattuu. En liioin ole mikään kansantribuuni.

Nyt muuan toimittaja esitti asiallisen kysymyksen. Luultavasti pontimena on ministeri Lehtovaaran lähipiirin osakkeenomistus.

Sisäpiirintieto on lain mukaan sisällöltään täsmällistä tietoa, jota ei ole julkistettu tai joka ei muutoin ole ollut markkinoilta saatavissa.

Toisin kuin lehdissä väitetään, osakkeen hintahistoria on ministerille vaaraksi, tammikuun 370:sta maaliskuun 450:en. Uraanihankkeen julkistaminen näkyy osakekurssissa, vaikka ei paljon.

Vahinko, että Finanssivalvonta aloitti toimintansa vasta viime vuonna, ja sen edeltäjä Rahoitustarkastus ei loistanut ammattitaidolla eikä aktiivisuudella.

Nopeasti paheneva ongelma on helppo esittää yhdellä lauseella: pääoman liikkeet ovat kansainvälisiä, valvonta oikeastaan ei.

Tässä yhteydessä sopii ajatella, että Ruoholahdessa toimii erittäin suuria monikansallisia toimistoja, esimerkiksi tilintarkastajia. Samoin voi ottaa huomioon, miten Kreikan valtio vei EU:n valvojia kuin litran mittaa.

Siis kysymys ei ole ministeristä eikä puolueesta, vaan poliittisen järjestelmän jälkijättöisyydestä.

En ota kantaa asiaan, jota viranomainen tutkii. Voi olla ettei kysymys ole paljon mistään. Nyt on muotia ja myyvää pöllyttää puolueita. Siihen otan kantaa, että sisäpiirinrikos on turhan mutkikas ja sisäisesti ristiriitainen säännös rikoslakiin. Onko se sisäpiirinrikos, jos Aatos Erkko päättää tehdä merkittävän yrityskaupan, siis ostaa tai myydä, ja sijoittaa tässä yhteydessä yksityisiä varoja yhtiöön, jota hän lähipiiriläisineen hallitsee? Vanhassa kunnon kapitalismissa osakas ohjaa yhtiöstä saamaansa voittoa takaisin yhtiöön esimerkiksi ostamalla sen osakkeita. Jos yhtiö menestyy, teko on rikos. Jos yhtiö ei menesty, teko ei ole rikos. – Ei kai tällaisessa ajattelussa ole mitään järkeä?

Yhtiön johtoa taas voidaan palkita monilla muilla keinoilla kuin osakkeilla, esimerkiksi maksamalla selvää rahaa palkkana tai optioina. Ministerin ja virkamiehen esteellisyydestä on jo esitetty liioiteltuja tulkintoja.

Silti teen ehdotuksen, oikeastaan lainsäädäntöaloitteen. Tässä on paljon aiheellistakin levottomuutta jäsenyyksien ja luottamustehtävien ympärillä.

Otettakoon viimeinkin käyttöön angloamerikkalainen trusti. Omaisuutta siirretään tiukkojen sääntöjen mukaan toisen hallintaan – eräänlainen määräaikainen säätiön tapainen järjestely.

Yhdysvalloissa on tapana, että korkeaan virkaan nimitetty siirtää ainakin arvopaperinsa ”sokeaan trustiin” (blind trust). Hän siis omistaa edelleen saman kuin ennenkin ja voi saada tuottoa, esimerkiksi osakkeita. Mutta hän ei määrää tuosta omaisuudesta, ja kun trusti on ”sokea”, hän ei edes tiedä, mitä trustissa on. Asioista vastaa valtuutettu, joka on usein juristi tai pankkiiri.

Koska osakesäästäminen on sallittua ja suositeltavaa, myös tuomareilla (ja ministereillä) voi olla sijoituksia. Sokeaan trustiin siirtämisen jälkeen heille ei voi tulla esteellisyysongelmia. Kukaties he omistavat GM:n tai sitten Fordin osakkeita – mutta he eivät tiedä sitä.

Kun he eivät tiedä, heidän ratkaisuihinsa ei voi sekoittua epäasiallisia vaikutteita.

Mediakin saisi miettiä. Olinko minä esteellinen ratkaisemaan rutiiniasiaa, jossa Osuupankki oli mukana, kun palkkani tulee Osuuspankkiin? – Joku tolkku saisi olla.

Primus

Tämä lyhyt kirjoitus käsittelee Nokiaa, Applea ja Ruotsin historiaa jääkaudesta alkaen. Asiat liittyvät toisiinsa.

Frans Herman Lindqvist keksi Primus-keittimen 1892. Se oli yksi Ruotsin teollisuuden suuria ja erittäin nopeita pioneerikeksintöjä. Muutaman vuoden kuluttua valmistuksen alkamisesta eli ennen vuosisadan vaihdetta Primuksia myytiin Argentiinassa ja Australiassa ja niitä löytyi valitettavasti Etelämantereelta asti.

Retkikeittimien historia on mielenkiintoinen. Trangia taitaa olla melkein geneerinen nimitys oleellisesti erilaiselle mutta niin ikään kannettavalle keittimelle.

Lindqvistin kilpakumppani oli kehittänyt puhalluslampun. Keksintö on olennaisesti sama, paitsi patenttiviraston mielestä. Samoihin aikoihin AGA toteutti ja kehitti automaattimajakan, joka mullisti merenkulun. Jo aikaisemmin Nobel oli tehnyt keksinnön, joka lienee kaikkien aikojen menestynein: dynamiitti. Ilman patenttisuojaa tai oikeastaan amerikkalaisia patentteja loukaten toimi Lars Magnus Ericsson, pöljänpuoleinen maalaispoika, joka osoittautui teolliseksi ja kaupalliseksi neroksi. Puhelinkonetta tärkeämpi oli puhelinvaihde – verkkoliiketoiminta. Kansainvälinen menestystuote oli myynnissä jo 1800-luvulla.

Akateemisten historiantutkijoiden (minua lukuun ottamatta) yksimielisesti vähättelemä lehtimies Herman Lindqvist kirjoitti kymmenosaisen Ruotsin historian. Suomeksi ilmestynyt nide on yhdistelmä ja lyhennelmä ja kukaties lukemisen arvoinen. Suosittelisin silti kymmenosaista ruotsinkielistä. Sen osa 8, ”Ånga och dynamit” eli höyry ja dynamiitti tulee kertoneeksi melkein kaiken asioista, joita nyt ihmettelemme. Kirjoittaja tuskin on pannut merkille tätä kummallista yhteensattumaa.

Carl Grimberg (Kansojen historia) oli historian tohtori, mutta ei hänenkään päätään silitetty. Hänen teossarjaansa myytiin niin paljon, ettei se voinut olla sisällöltään kelvollinen, kollegojen mielestä. Lindqvistin teoksesta taas osoitetaan tosiasiavirheitä ja vääriä painotuksia, mikä on selvää, koska kirjoittaja on tumpelo journalisti eikä mikään homeen syömä ammattilainen.

Muuan kommentoija esitti todella hyvän kysymyksen: miksi nuoret naiset ja keski-ikäiset kyyniset intellektuellit ovat nyt innostuneet samasta asiasta eli i-kokjeista. Tapaus näyttäisi olevan ensimmäinen länsimaiden historiassa. Mutta ei se ole. Primus-keitin oli samanlainen. Ei niitä ollut metsätyömiehillä, vaan tutkimusmatkailijoilla, eräretkeilijöillä ja partiotytöillä tai sanottaisiinko naispuolisillakin partionjohtajilla.

Myös polkupyörä liittyy tähän kysymykseen. – Ensin oli teollisuus, joka aiheutti vapaa-ajan. Tuota ennenkuulumatonta vapaa-aikaa alettiin käyttää muun muassa retkeilyyn (ja sen ohessa luonnonsuojeluun), muihin  ns. harrasteisiin kuten esimerkiksi näppäilyyn (harrastelijavalokuvaus) ja aatteelliseen toimintaan (esimerkiksi raittiustyö).

Sitten tuli shokki. Parikymmentä vuotta sitten ihmisiä kiellettiin säästämästä, vaikka sen välttämättömän taidon osaavat oravatkin, ja kaikkia käskettiin kuluttumaan, vaikkei ihmisillä ole raateluhampaita.  Vapaa-aika katosi ja sen sijaan tuli ammattimainen kuluttaminen, joka näyttäytyy mm. ”shoppaiuna”.

Internet oli välttämätön keksintö (siis www). Varsinainen paholaisen keksintö oli ollut televisio, joka kasvatti kulutuksen ammattilaisista tyhmiä, eristyneitä ja yksinäisiä.  Yhdysvaltain, mutta myös Suomen, kumulatiiviset katsojaluvut ovat järkyttäviä.

Tämän takia nyt keksi-iässä olevissa ihmisissä on koko joukko aitoja intellektuelleja, jotka sanovat mielellään, että televisiota he eivät katso. Luultavasti suurin osa valehtelee, mutta muutos on julma. En oikein näe, että Ylellä ja BBC:llä olisi todellisia mahdollisuuksia pysyä perässä maailman muututtua näin pahoin.

Monessa mielessä vastenmielinen Apple on takonut monista tuotteistaan henkilökohtaisen vapauden symboleja. Apple ja nyt iPad toimivat myös televisiona…Ei enää valtalehden valmiiksi virittämiä uutisia ja artikkeleja mutta ei liioin netin viemäriverkostoa. Sieville tytöille ja lihaville miehille. Ja tämä on se Nokian dilemma: puhelin ei ole mikään jääkaappi, joka ostetaan jonkun valmiiksi suunnittelemana. Autoistakin on 100 muunnelmaa yhdestä mallista.

iPad

En ole vielä oikein selvillä, mitä tällä kapineella tehdään. Olen nappikauppias, nappikauppiaiden sukua. Kalliit laitteet hirvittävät minua. Jos saisin paljon rahaa, jolta olen onneksi varjeltunut, tekisin aivan varmasti niin kuin se Raamatussa mainittu jäbä, joka kaivoi leiviskänsä maahan.

Paikankin olen katsonut. K-kaupan kassin (Pirkka) sijasta käärisin setelit öljykankaaseen. Se joku, joka ne löytäisi aikoinaan, toteaisi setelien käyneen arvottomiksi. Isänisälläni oli ullakolla säkillinen tshervonetseja. Hänen viimeinen tehtävänsä keisarikunnan solttuna oli ollut käydä ostamassa jotain, en tiedä mitä, ehkä saappaita, koko armeijakunnan tarpeisiin Pietarista. Pietariin päästyä kävi ilmi, ettei ollut enää armeijakuntaa eikä armeijaa. Niin se käy. Ja tsaarin setelit päätyivät ullakkokomeroon.

Luulen, että tämä iPad on nerokas kaupallinen tuote, joka merkitsee vaikeita aikoja Nokialle ja muulle suomalaiselle metsäteollisuudelle.

Kummakseni tosin huomaan, että Helsingin Sanomilla on hyvä ja nopea iPhone-sovellus, ja mikä merkillisintä iPadiin on ”Sanomalehdet” –niminen ohjelma, jossa näyttää olevan puolen sataa sanomalehteä, pieniä paikallislehtiä myöten.

Käyttö on niin paljon nopeampaa ja helpompaa kuin tietokoneella ja verkkoselaimella, että pelkään katselevani jatkossa päivän lehdet i-lehtiöllä. Sivunkääntö on helppoa: suosittelen harjoittelua ja harjoitteluun ilmaista pasianssia (iStore).

Hakukone Spotlight on todella hyvä. Se hakee sekä ohjelmat että esimerkiksi musiikkikappaleet.

Laite syö suomalaista sähköä. Välijohto on sama kuin iPhonen – koje – USB tietokoneeseen. Tuntuisi siltä, että lehtiön akku ole aivan yhtä kehno kuin puhelimen.

Suomalaisen näppäimistön puuttuminen ei ole ongelma. Sellaisen saa eri ohjelmani, mutta kojeen virtuaalinäppäimistö on nerokas. Painamalla esimerkiksi a-kirjainta ja pitämällä sen pohjassa, saa ponnahdusruutuun skandit ja vastaavat, ja liu’uttamalla sormea tekstiin tulee ä-kirjain. Sama muutettavat muuttaen. Tarpeen etenkin hakuruuduissa.

Pelkkänä musiikkisoittimina iPad on äänenlaadultaan vaatimaton mutta menettelevä. Kuulokkeilla se on hyvä, jopa muhkea. Ja käden ulottuvilla ei nyt ole muuta kuin Applen omat nappikuulokkeet, jotka eivät ole kehuja keränneet. Kun äänen laatu on tietenkin sama kuin lähteen – iTunes – stereoista ja isoista aktiivikaiuttimista kuuluu tietenkin hyvin – mutta juuri siihen käyttöön iPod on onnen omiaan. Sävellyksen ja kappaleen löytäminen on tosin iPadissa ylivoimaisen helppoa.

Laitetta myydään varmaan myös Suomessa valokuvien ja videoiden laaduilla. Latasin siihen kesän kuvia, pari sataa kappaletta. Laite optimoi ne, ja koska näyttö on suurenmoisen hieno, kyllä kelpaa.

Selitin itselleni törsäämisen sillä, että vanhempani katsovat kiinnostuneina kuvia, kun itse eivät pääse niin helposti liikenteeseen. Isä tosin innostuessaan lupaa soittaa taksin, kunnes muistaa, että toista jalkaa ei enää ole.

Digitaalikehykset eli kuvan näyttäjät ovat halpoja, mutta tietyn kuvan tai kuvajakson löytäminen niistä on tuskallista. Eikä kuvan laatukaan pane hihkumaan.

Tämä laite, jonka tarkoitusta siis en tiedä, ei ole tarkoitettu kirjoittamiseen, vaikka sekin onnistuu, ainakin jos ostaa Applen langattoman näppäimistön ja ehkä vielä päälle tekstinkäsittelyohjelman. Sitä vastoin itse laaditun tai vastaavan tekstin syöttäminen sujuu.

Minulla on nyt tässä pari – kolmesataa kirjaa, esimerkiksi koko Prousta ja Balzacin koko sataniteinen romaanisarja. Olen kopioinut ne Gutenbergista ja siirtänyt silmilleni sopivaan pdf-muotoon. Lisäksi mukana ovat kaikki Kindlestä ostetut kirjat, kuten Mark Twainin ja Charles Dickensin koko tuotanto ja joukko tieteellisiä teoksia. Ja Saksan koko yksityisoikeudellinen lainsäädäntö.

Nuoruuteni polkupyörät

Juttelin tekniikan alan toimittajien kanssa. Keskustelu oli antoisa. Kukaan muu ei ehkä ole ottanut puhuakseen ”esineellisestä kulttuurihistoriasta”. Olen sivunnut sitä itse opettaessani 25 vuotta.

Turun oppiaineen edun ja maineen vuoksi minun on aihetta välillä tähdentää, että tämä kulttuurihistoria ymmärretään eri maissa hyvin eri tavoin. Jo Ruotsissa aate- ja oppihistoria on sangen näkyvä. Sanoisin että Suomessa Helsingin yliopisto on vanhastaan ollut noilla linjoilla. Tunnetuista nimistä esimerkiksi Matti Klinge ja nyt Laura Kolbe ovat esimerkiksi kirjoittaessaan tutkimuksia ylioppilaista ja ylioppilaskunnasta olleet selvästi hyvin kiinnostuneita aatteista ja ajatustavoista ja selvästi vähemmän kiinnostuneita ylioppilaiden arkivaatteista, asunnoista tai kulkuvälineistä.

Hahmottelu on karkea. Olen tässä blogissa ulvonut ihastuksesta, kun muuan henkilö (Sarantola-Weiss) julkaisi väitöskirjan vuodesohvasta (Skanno, Bitco) ja onnistui välittämään kuvan elämäntavan muutoksesta noin elegantisti. Tosin muistaakseni lisäsin että muuan muutoksen aiheuttaja oli tapa maksaa ne sohvakalustot – vähittäismaksu, myöhemmältä nimeltään osamaksu. Paljon vaikutti myös se, että lopulta ”sossu” suostui kustantamaan tukea saaville sohvan ja sohvapöydän, päällys aitoa muovia.

Odotin rautatieasemalla junasta tulijaa ja mietin jälleen, miten yhteisön eli lähipiirin sosiaalinen hahmottaminen oli välineistä kiinni. Hevosella, joka oli elinkeinon kannalta niin tärkeä, ei noin vain ajeltu. Tai siis nuoret miehet ajelivat ja kovaa. Liikenneonnettomuuksia tutkivien olisi hyvä ottaa huomioon, että mieletön, hengenvaarallinen liikennekäyttäytyminen oli tyypillistä nuorille miehille jo kauan ennen kuin maassa oli ensimmäistäkään autoa tai moottoripyörää.

Pankaapa silmät kiinni ja ajatelkaa ”Härmän häjyjä”, jotka olivat oman aikansa ongelmanuoria – ajetaan kaksipyöräisillä kieseillä niin että varmasti koko kylä kuulee. Kaiken varalta kiljahdellaan ja kiroillaan kurveissa.

Polkupyörä liittyi koulutukseen – kansakouluihin – ja työntekoon – rakennus- ja metsätöihin. Kouluun tai työpaikalle oli päästävä jollain keinolla. Mielestäni meillä oli oppikoulunkin edessä joka päivä pari sataa polkupyörää. Itse asuin kilometrin päässä, mutta kouluun tultiin munamankelilla myös talvisin viiden – kymmenen kilometrin matkan takaa.

Pitkän tauon jälkeen rautatieaseman telineessä on nyt taas rinnakkain työpolkupyöriä ja huvittelupolkupyöriä.

Tunsin olevani yhteiskunnan huipulla, kun sain jo kansakoululaisena nuorisokokoisen eli normaalia pienemmän polkupyörän, Helkama, Hopeasauma. Jossain oppikoulun vaiheessa olo oli ruhtinaallinen, koska kaikki muutkin tiesivät, että hitusen tätimäisen Monarkin ohi meni Crescent, aito ruotsalainen laatutuote.

Kaikki ajoivat polkupyörällä, papit, pankinjohtajat ja kirvesmiehet, kymmenen leivisikän painon ylittäneet lehtorit ja terävät ja kätevät kunnankätilöt. Vain lääkärillä oli auto. Linja-auton perässä oli tukevat koukut polkupyörille. Järkevät ihmiset tyytyivät maakunnallisen tukkukaupan tuotteeseen, jonka nimi oli Pohjanmaalla ”Teräs”. Sitä ei pidetty pahana, että ammattimiehellä oli ”Jaguaari”. Missä lienee koottu, Helsingin seudulla tai Porvoon. Moni muistaa Suomen Kuvalehdessä joka viikko ajetun mainoksen ”Ketterästi polkee vaari – vaarilla on Jaguaari”.

Muistan varhaisessa keski-iässä olleet miehet, joista näki, että he olivat palvelleet sodassa polkupyöräjoukoissa, joita oli muitakin kuin jääkärit.

En ole asiasta varma, mutta luulisin, ettei minkään muun maan armeija tukeutunut samassa määrin kuin suomalaiset polkupyöriin ja maataloustraktoreihin.

En ole nähnyt elokuvassa näkyä, joka oli nuoruuteni ikoneja. Tullaan tansseista. Kun on kylmä, ajetaan sarvista kiinni pitämättä, kädet housuntaskuissa ja vauhdissa nopeasti palava Nortti suupielessä.

Kun tanssilavoilla alkoi näkyä moottoripyöriä autoja, kaikki muuttui. Myös sukupuolielämä ja avioituminen.

Rudbeck

Kierrymme jatkokertomuksessamme vähän tärkeämpään kysymykseen suomen kielestä. Minkä tähden sitä eivät suomalaiset oikein opettele?

Ei ole tullut kysytyksi, mutta pelkään, ettei nykyinen maailma ota Kalevalasta selvää, hyvä jos Kantelettarestakaan. Kalevala nyt ei ole mainittava menetys, koska harva sen jaksaa lukea. Muistelen että minua miellytti väkivaltaviihde, vaikka riehuminen Pohjolan häissä meni vähän yli. Sitä vastoin nämä kosio- ja naimarunot eivät jaksaneet sytyttää.

Muutkin kuin julkisen elämän suurmiehet ja suurnaiset ovat vähän väkinäinen valikoima. Siellä on joukossa muutamia aivan turhia tossun kuluttajia, ja monia puuttuu.

Hyväntahtoiset ja tiedonhaluiset ihmiset kyselevät minulta joskus, tokko tohtoriväitöksessä voisi niin tapahtua, että väitös hylättäisiin. Vastaan aina että ei voi. Ennen kuin painolupa heltiää, teelmä on tarkastettu raskaimman jälkeen. En mene väittämään, etteikö seulan läpi solahtaisi sellaisia töitä, josta ei edes silmä kourassa etsien löydä ansioita, mutta se nyt on maailmaa, ja harvinaistakin se on. Muistelen että 1900-luvulla olisi hylätty kaksi oikeustieteen väitöskirjaa väitöstilaisuudessa, ja ne olivat kovin erikoisia tapauksia molemmat. Voi olla, että kerronkin joskus, voi olla että en. On sellainen suuri häpeä, ja on muillekin kuin väittelijälle.

Suomen kielen suurmiehen Eero Salmelaisen (1830-1867) kansansatuja koskenut väitöskirja hylättiin väitöstilaisuudessa, kun opponentti C.G. Borg oli kovasti pahana, eikä siinä auttanut edes aineen professorin, Elias Lönnrotin puolto.

Salmelainen matkusti Kuopioon, toimitteli toisarvoisia tehtäviä ja joi itsensä hengiltä nuoressa iässä. Niin, hänen oikea nimensä oli Erik Rudbeck ja henkikirjoittajan poikia, ei Käksalamelta, vaan Ii.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ansaitsee sulimman kiitoksen siitä, että Salmelaisen ”Suomen kansan satuja ja tarinoita” (1999) on edelleen myynnissä, nyt 9. painoksena. Kuvassa on hiukan varhaisempi versio, vuodelta 1854. Lieneekö Kalevalan ja Kantelettaren jälkeen vanhin suomenkielinen kirja, joka on ollut ilmestymisestään jatkuvasti myynnissä?

Lisäksi kirja on monelle rakas. Kun sitä katselin, jäin miettimään, miten nykyiset lapset suhtautuisivat kansansadun tapaan kertoa kaikki kolmasti: ensin surmaa ensimmäinen mies ensimmäisen käärmeen, toinen toisen ja kolmas kolmannen. Tapaukset kerrotaan jokseenkin samoin sanoin.

Kieli aiheuttaisi vielä suurempia ongelmia, joista osa johtuu kyllä elämänpiirin muutoksista.  Silti Salmelaisen suomi on parempaa, rytmikkäämpää, iskevämpää ja eläväisempää kuin juuri kenenkään nyt elävän kirjailijan. Hän oli sanalla sanoen nero, ja hän oli sitä ennen Aleksis Kiveä. Hänen suomensa muuten on ”normaalimpaa” kuin Kiven. ”Ennen oli kolme veljestä. Yksi heistä oli Hölö, toisen hyvänymmäryksisiä molemmat. Siihen aikaan oli sitten valtakunnan kuningas luvannut ainoan tyttärensä ja puolen valtakuntaansa sille, joka venheen veistäisi semmoisen, jotta juoksisi maalla ja merellä…”

Salmelaisen väitös kaatui plagiaattisyytöksiin, joissa lienee ollut perääkin. Asbjörnsen ja Moe olivat jo julkaisseet norjalaisia satuja, ja Grimmin veljekset tietysti kuuluisan kokoelmansa. Salmelaisesta olisi voinut tulla Krohnien sijaan saduntutkimuksen uranuurtaja, mutta toisin piti käydä.

Ajattelin osoittaa sanani kirjailijoille ja käsikirjoittajille. Kansainvälisiä ja etenkin antiikin tarinoita tunnetaan, mutta lieneekö moni selvillä siitä, että meillä on ollut yli 150 vuotta kansissa tarinasto, joka on samaa korkeaa tasoa kuin Tanskan Andersen, joka muodosteli tarinoita omasta päästään, ja Topelius, jonka hienosta tuotannosta käy selvästi ilmi, että hän se vasta oli mestari ”lainaamaan” – yliopiston rehtori. Topelius ei taatusti plagioinut, mutta kun siis Tanskassa, Norjassa ja Suomessa (Salmelainen) oli keksitty uusi kirjallisuuden laji, satu, Topelius oli kärppänä paikalla. Kun Ranskassa oli kehitetty jatkokertomus, johon kuului paljon miekkoja ja kavalia naisia, Topelius ei aikaillut hetkeäkään. Dumas oli puhaltanut hengen Walter Scottin puisevaan historialliseen romaaniin, ja Topelius toteutti senkin Suomessa, kustantajana Alb. Bonnierin sanomattomaksi riemuksi, koska menekki oli raju.

Ehdottaisin suomen kielen opintoja, lähteenä Salmelaisen teos. Puskii!

Poliittiset paikannimet

Mikä on Lahden kaupungin virallinen ruotsinkielinen nimi? Lahtis. Mikä Suomen kunta on ruotsiksi Gustaf Adolfs? Hartola. Missä sijaitsi Jaakimvaara? Se oli Laatokan rannan Jaakkima. Entä Idensalmi? Selvää ruotsia, suomeksi Iisalmi.

Wikipediassa joku – ehkäpä ruotsalainen kansanpuolue – on kunnostautunut, koska ruotsin kielellä löytyvät mm. hakusanat Lahtis ja Idensalmi. Valtion rautateiden aikatauluissa ja ruotsinkielisillä verkkosivuilla esiintyvät St. Michels (Mikkeli), Villmanstrand (Lappeenranta), Kajana (Kajaani) ja Nyslott (Savonlinna).

Kun jotkut ennustelevat kielitaistelua, tässäpä oiva lyömäase. Stängelåsens tävlingar vid Lahtis – Salpausselän kisat Lahdessa... (Katso kuvaa kisoista nuoruuteni aikana.)

Väittäisin kansakoulun maantiedossa opetetun, että Ruotsin suuria järviä olivat Venneri, Vetteri, Jelmari ja Meelari.

Hyvin yleisesti sekä kansojen että paikkojen nimet ovat naapureiden antamia eivätkä välttämättä mairittelevia. Yhtä yleisesti jonkin pienemmän seutukunnan nimi yleistyy tarkoittamaan suurta aluetta. ”Englanti” (Anglia) on myös osa-alue, ja nimitys oli erään pahansisuisen, tukevasti mantereella asuneen joukkion nimi (anglit). Se muuten tarkoittaa lahtelaisia, vaikka tiettävästi anglit eivät osallistuneet Salpausselän kisoihin ainakaan varhaiskeskiajalla. ”Skotit” taas tarkoitti, kuten järkevä lukija ymmärtää, irlantilaisia.

Suomi, Saame ja Häme saattavat olla sama sana ja alkuperä joko yleisindoeurooppalainen tai balttilainen. ”Suomu”-teorian henkiin herättäminen ei ole nostattanut suurempaa innostusta.

Suomen kielen sanojen syntyä koskevan mielenkiinnon tappaa tehokkaasti usein mainostamani Tapani Lehtisen ”Kielen vuosituhannet”. Joka tietoa lisää, se murhetta lisää. Siitä nyt viimeistään oppii, ettei sanojen nykyinen asu merkitse kovin paljon, ja voi oppia senkin, että kielihistoriasta tiedetään yhtä ja toista. Esimerkiksi kirjallisuuden maallikkoselitys suomalaisten muinaisesta suurvallasta, jota todistaa Venetsian nimi (Veneen sija), ei vakuuta. Kuten ei liioin Himalaja, ”Hiton matala ajaa”.

Mutta mutta mutta, kuten T. Anhavalla oli tapana sanoa. Tapa kääntää henkilöiden ja paikannimiä vaihtelee ja on kohdin poliittisesti arka. Sekä bolshevikit että natsit kiirehtivät vaihtamaan mahdollisimman paljon paikannimiä oikean kielisiksi ja sävyisiksi. Ja sitten niitä on muutettu takaisin. On minulla kartta, jossa on Syvärinniska ja Pellonlinna…

Eräistä paikoista pitäisi käyttää vakiintuneita nimiä. Minua hiukan harmittaa suomenkielisessä tekstissä ”Öresund” (Juutinrauma) tai ”Jutlandin meritaistelu” (Skagerakin meritaistelu). Myös Elsinoren kaunis kaupunki on harmillinen (Helsingör) suomea kirjoitettaessa.

Se on selvä, että riitamailla on kahdet nimet. Suomeksi sanotaan kai Elsass ja Lothringen, mutta ranskaksi Alsace ja Lorraine. Saksanpaimenkoira on englanniksi ”alsatian”, tai oli, koska käsitys koiran nimeen liittyvän ”Saksa” –sanan häpeällisyydestä on muuttunut. Nyt se on German Shephard Dog.

Leningradin sanominen Pietariksi johti poliittisiin nuhteisiin, kunnes kaupungin nimi vaihdettiin. Minä en uskalla käyttää viimeksi mainittua vieläkään. Entä tiedättekö, missä on erinäisisissä lauluissakin mainittu Rääveli? Se on Talllinna, ruotsiksi Reval. ”Tallinna” tarkoittaa viroksi ”tanskalaisten kaupunkia”. Se onkin osuvaa, koska juutit siellä jylläsivät 1219.

Mennäksemme tietokilpailujen puolelle, postimerkeissäkin esiintyi Nikolainkaupunki. – Vaasa. Kaupungilla on vaakunnassakin Vasa-suvun kuvio, joka lienee rynnäkössä valllihaudan täytteenä käytetty risukimppu. Esko Kivikosken kunniaksi – missä on Östermyra? – Seinäjoki. Ruotsinkielinen Wikipedia kertoo, että tangomarkkinat kuitenkin pidetään kaikilla kielillä Seinäjoella.

Hyödyllinen kirjoitus: nyt tulin selvittäneeksi, että erään tuntemani kaupungin nimi onkin Brugge eikä Brygge (eikä Brügge). Samalla huomasin, että Wpediassa on mukana alasaksa, plattdeutsch – se jota ei puhuttuna yhtään ymmärrä. Kiitos, minulle mieluummin keskiyläsaksaa, tarjoilija.