Kielikoti

Muutamakin professori etsii edelleen Suomen kansan alkukotia.

Vaika uskoa, mutta totta.

Arvioija kirjoittaa naama peruslukemilla, että joku toinen professori on epätieteellinen, koska sekoittaa geenit ja kielet.

Mensiiköhän tämä kusetus kehenkään täydestä?

Ainakin 150 vuotta on opetettu, että toisaalta kieli kulkee ja toisaalta kansa kulkee. Molempia liikkeitä on perinteisesti liioiteltu poliittisista ja sitä ennen uskonnollisista syistä.

Kansainvaellukset, joista Mantere-Sarva kertoi, on esimerkiksi aika raaka yleistys. Ei sellaisia pitäisi puhua lapsille. Kansainvaelluksia erityisen aikakauden tunnusmerkkinä ei oikein ollut.

Mieli yksinkertaistaa.

Henrik-piispa tuli Suomeen hyvän Erik-kuninkaan kanssa tekemään ristiretkeä ja hyvin meni, paitsi että Lalli kopautti Henrikiltä kirveellä pään kissankupiksi.

Sitä ennen suomalaiset olivat tulleet Suomeen Volgan mutkasta. Kulkueen edellä kannettiin kylttiä Suomi - Finland. Joukko oli pukeutunut Suomi-verryttelypukuihin. Suomeen tultuaan kulkue havaitsi maan autioksi, paitsi että eri puolilla vilahteli neljän tuulen lakkeja ja karvakenkiä. Silti asetuttiin taloksi ja alettiin miettiä, mistä saisi viinaa.

Suomalaiset puhuivat virheetöntä ja rikasta varhaiskantasuomea, kunnes asiaa lähemmin harkittuaan siirtyivät puhuman kantasuomea. Kun asiaa oli edelleen pohdittu, tultiin siihen tulokseen, että paskaako me dentaalispiranteilla, mutta siitä tuli hiukan riitaa, joten "tts"-äänneyhtymän vahva aste synnytti Suomen murteet, joissa niin valitettavaa kuin se onkin, metsä on edelleen toisille mettä ja toisille mehtä. Äidin on joillekin äirin, joillekin äi'in, joillekin äien, joillekin äiten ja eräille hyväkkäille äilin. Viimeksi mainittujen takia Laukaan kunta on nyttemmin peruutettu.

Eräät ovat nyt todenneet, että suomi polveutuu epäilemättä jäätikönreunan kantakielistä. Tästä voi päätellä, että muut eurooppalaiset kielet polveutuvat suomesta, ja sehän on hieno asia se ja ottakoon opikseen.

Ei se mitään. Wettenhovi-Aspa löysi jo 1930-luvulla hienoja todisteita Suomen varhaiskulttuurin ylivoimaisuudesta. Himalaja oli selvää suomea - hiton matala ajaa - ja Venetsia Veneen sija.

Osallistun tähän keskusteluun pilkatakseni suomalaisia kollegoja. Arkeologit, kielitieteilijät ja biologit haukkuvat toisiaan ja kehuvat itseään.

Voidaan pitää varmana, että olemme putoamassa kärryiltä koulutuksen ja tutkimuksen ihmemaana.

Olen tuonut tämän esiin oudossa yhteydessä, Digitaaliongelma-kirjassani, jonka keskeinen sanoma on römeällä äänellä esitetty, Nokian ja Kauppa- ja teollisuusministeriön tietoon tarkoitettu mielipide, jonka mukaan teknologia-inframme jäi junasta kohtalokkaasti noin vuonna 2001.

Syy oli kyvyttömyys monitieteisyyteen.

Verkkojen maailmassa insinöörien, matemaatikkojen, yhteiskunta- ja taloustieteilijöiden, juristien ja humanistien olisi osattava istua saman tutkimuksen ääressä. He eivät osaa. Poikkeukselliset kyvyt ovat poikkeuksia.

Suomi on kuin toimintansa lopettanut tiilitehdas, jossa tutkijat lusmuilevat toistamassa työsuorituksia kadonnen kokonaisuuden (tiilenvalmistuksen) nimissä.

Olette varmaan huomanneet, että maa on täynnä kauan sitten lakanneita tiilitehtaita?

Kielen ja kulttuurin tutkimuksessa tilanne on sama. Kappaletyönä tehdyllä näpertelyllä ei pitkälle potkita.

Poikkeuksellisista kyvyistä puheen ollen menenkin lähipäivinä katsomaan, olisiko Harald kotona. Harald Haarmann julkaisee kiivaasti kirjoja kielitieteestä. Hän on saksalainen ja asunut Luumäellä vuosikymmeniä. Täytyy vaihtaa pari sanaa kielikotikirjoittelusta.

http://www.archaeomythology.org/about/about_hhaarmann.html

En malta olla lainaamatta tuolta sivulta

LANGUAGES (active)

German, English, French, Italian, Catalan, Spanish, Portuguese, Finnish, Japanese

LANGUAGES (passive)

Swedish, Dutch, Estonian, Russian, Bulgarian, Serbian, Romanian, ancient Greek, Latin, Occitan, Welsh


PUBLICATIONS

More than 40 books in German, English, Spanish, Japanese, Chinese and Italian in the following fields: general linguistics, contact linguistics, sociolinguistics, comparative linguistics, history of writing, culture studies, ethnic studies, archaeology, history of religion and mythology. He has also authored around 190 articles and essays in scientific journals and other publications.

Särkyneiden sanojen korjaamo 2

Itsellinen on sekä Marimekon johtaja että Lenita Airisto. Ennen oli vanhojapiikoja ja vanhojapoikia. Nyt on itsellisiä tai ”sinkkuja”.

Vanhan Helsingin kielessä sinkku merkitsi samaa kuin sika: liikkiö eli kinkku. Kai siihen oli vaikuttanut ruotsin ääntäminen, ”skinka”.

Sinkkua säilytettiin kahverissa (skafferi) tai konttoorissa, joka oli ruokakomero. Komero oli joskus niin iso, että sinne mentiin sisään. Sotien jälkeen rakennettiin joitakin kovan rahan kerrostaloja, joissa konttoorin tuntee kadulta käsin. Seinässä näkyy kolme tai viisi ohuen salaojaputken päätä. Ne suoraan ulos johtavat putket vastasivat ilmastoinnista.

Joku voisi selvittää, oliko sotien välisen ajan kaupunkitalojen ilmanvaihtohormin päällä pyörivästä trissasta tai varsinkaan variksen näköisestä peltivirityksestä mitään apua. Niitä on vielä.

Jääkaappia ei ollut keksitty. Itsessään Amerikassa jääkaappi olikauan ”icebox”, johon jäämies toi jääsaksilla täytettä. Tästä eristetystä kaapista otettiin jäitä grogiin, jollaisia herroilla oli tapana nauttia. Jäätä näverrettiin jääpiikillä, jollaisella oli muutakin käyttöä. Trotski surmattiin Meksikossa 1940 hyvin suunnatulla jääpiikin iskulla niskaan. Surmaaja oli Neuvostoliiton salaisen poliisin agentti.

Koneellinen, tehokkaasti ilmakehää pilaava jääkaappi ("refrigerator" - "fridge") tuli käyttöön freonin teollisen valmistuksen myötä vuodesta 1930. Aikaisemmin käytössä olleet kaasut olivat muuten hyviä mutta erittäin myrkyllisiä. Freoni oli ensimmäisiä "ihmekaasuja", joiden siunauksista nyt nautimme, niin naineet kuin naimattomat.

Ihminen oli itsenäinen, jos hänellä oli varoja. Jos hänellä oli varoja, hänen ei tarvinnut käydä työssä eikä kouluttautua. ”A man of independent means.” Tunnettujen ihmisten viinanhimosta ja sukupuolisista seikkailuista ja poliittisista hairahduksista on kirjoitettu paljon, mutta heidän taloudellisesta tilastaan ei ole tiedossani kunnon katsausta. On vähän liioiteltua sanoa huitaisemalla, että kirjailijat ja taiteilijat ovat kautta aikojen olleet persaukista porukkaa. Esimerkiksi Mozart ja esimerkiksi Sibelius ylsivät välillä vavahduttavan korkeisiin vuosituloihin. Heillä kuitenkin oli monien muiden tavoin neroudesta kumpuava kyky törsätä rahansa. Muistelen että Sibelius olisi ryypännyt viulukonsertosta saadut rahat ja palkinnot Kööpenhaminassa muutamassa viikossa, tietysti hyvin ihmisten avulla. Hävitetty summa oli joka tapauksessa euroiksi muutettuna kymmeniä tuhansia.

Ja kuitenkin kuuluisista kirjailijoista ja taiteilijoista osa oli sillä tavoin varakkaita, ettei rahan ansaitseminen vienyt pahasti huomiota (Tolstoi tai Proust) ja osa oli sillä tavoin köyhiä, että raha oli melkein koko toiminnan motiivi (Balzac tai Strindberg). Osa menestyi kirjoittamalla niin että siitä tuli liiketoimintaa ja siten harvinaisen tietoista ja esimerkillisen organisoitunutta (Dickens tai Mark Twain tai Mika Waltari).

Bonnierin kustantajasuvun 1930-luvun historiassa - siinä suurenmoisen hyvässä moniosaisessa teoksessa, jota ei saa mistään mutta jonka olen itse onnistunut lahjoittamaan itselleni, kerrotaan että Bonnierit olivat sitten lopultakin päättäneet hankkiutua eroon kiusankappale Strindbergistä. Tämä paiskasi sisään astuttuaan pöydälle paperipuntin. Tunnettuna hampuusina hän käytti kirjoittamiseen vain parasta ja kalleinta Tumba-paperia, jota meidän maailmassamme vastasi Tervakosken ykkönen tai Hirvenpää, ja hänen käsialansa oli samoin kuin Leinon verrattoman selkeä ja kaunis.

Bonnierit kiristelivät tekohampaitaan ja vapisivat kalosseissaan mutta pakkohan heidän oli sanoa, että palataan asiaan muutaman päivän kuluttua. Strindberg rauhoitteli, että hän tuossa junassa vähän kirjoitteli, Italiasta palaillessaan, kun pakkasi aika tulemaan pitkäksi.

Käsikirjoitus oli "Palkkapiian poika" ja heti perään tuli huomattavaa palkkiota vastaan "Hemsöborna", eivätkä kustantajat päässeet kiusankappaleesta eroon. Niin ilkeitä ihmisiä ovat kirjailijat. Etenkin Strindberg, joka arveli, että koiria pitävät raukat, jotka eivät itse uskalla purra ihmisiä.

Työnteko oli suuri häpeä. Viran vastaanottaminen ja hoitaminen oli henkilökohtainen uhraus. Sellaisen uhrauksen voi tehdä, jos teko oli moraalisesti korkea, kuten lääkäriksi ryhtyminen, hengellisesti kiitettävä, kuten papiksi antautuminen, tai esivallan korkeiden voimien haluama, kuten tuomarin virka. Sotilaana oleminen ei ollut työ eikä virka, vaan ura. Ura on vako kivessä tai puussa. Ihminen joka pääsee uralle, vierii kohti sankarillista kuolemaa vaatteet veressä tai kohoaa kapteeniksi tai everstiksi tai kenraaliksi.

Pohjoismaissa talonpoika oli eri asia kuin muualla Euroopassa. Muualla talonpoika oli moukka oli epävapaa raataja, jolla ei ollut sanottavasti vaihtoehtoja. Meillä ja Englannissa oli ihan totta suhteellisen vapaita talonpoikia ja suhteellisen vapaita taloja, joista kyllä maksettiin kruunulle veroja ja suoritettiin erilaisia ulostekoja.

Kun Suomessakin harrastettiin erilaisia poliittisia teorioita sotien jälkeen etenkin stalinistien toimesta, jotka eivät ole havainneet mitään katumista silloisissa toimissaan, ”työläisten ja talonpoikien” liitto oli oloissamme mielikuvitusta vaativa iskulause. Työläiset ja talonpojat eivät tavanneet toisiaan muualla kuin korkeintaan juoppoputkassa Talikkalan talvimarkkinoilla.

Meillä oli niin monenlaisia talonpoikia ja maaseudulla luokkaerot olivat valtavampia kuin tehdaspaikoissa. Työmiehiä oli vähän, työnaisia hiukan enemmän, etenkin Forssassa ja Tampereella.

Sotiemme kaatuneiden luettelo sisältää tiedot ammateista, ja siinähän on lähes sata tuhatta ihmistä. Ammattinimikkeillä ei tee kauhean paljon, koska kaksi kolmattaosaa kaikista on jonkinlaisia maanviljelijöitä ja loput jonkinlaisia työläisiä. Nykyistä maanviljelijää vastaavat tavalal tai toisella nimikkeet talollinen, tilallinen, talokas, pienviljelijä, torppari, pientilallinen, palstatilallinen ja sitten näiden pojat. Useimmin esiintyvät kaatuneen ammattinimike näyttääkin olevan "taloll. pka".

Köyhyys oli entisessä yhteiskunnassa rangaistava teko. Taitaa se muuten olla edelleenkin. Irtolaisuus oli kruunun suuri ilo. Jo uuden ajan alussa kruunu julisti kulloisenkin tarpeen mukaan erilaisia vastaantulijoita kerjäläisiksi tai kulkureiksi tai irtolaisiksi ja sijoitti heidät sotalaivoihin, linnoitustöihin tai vastaaviin puuhiin. Ns. laillinen suojelus edellytti että jokaisella oli joko maata tai palkollisen paikka eli siis työtä. Niitä, joilla ei ollut mutta jotka silti elelivät paikkakunnalla, nimitettiin itsellisiksi, Itä-Suomessa loisiksi. (Joel Lehtosen äiti oli eri hakuteosten mukaan loisvaimo Säämingistä ja lisäksi "pahantapaisuuteen antautunut". Juutas Käkriäinen on kirjakauppias Muttisen lampuoti, oikeastaan kylläkin velipuoli.)

Irtolaisuus - Eino Leinon "löysäläisyys" (lösling) - katosi lainsäädännöstä vasta hiljan. Helsingissä huoltopoliisi käsitteli hulluja, huoria ja kerjäläisiä. Romanit olivat itsestään selvästi irtolaisia, mutta heidän "käsittelynsä" tarkoitti käytännössä naapuriseurakuntaan edelleen lähettämistä.

Se väite, jonka mukaan Juhana-herttuan hallitsijana antaman kuninkaallisen julistuksen mukaan mustalaisen olisi saanut tappaa tavatessa, ei pidä paikkaansa. Olen tutkinut asian ja löytänyt tuon säännöksen. Oli se merkittävästi mutkikkaampi.

Itsellisiä oli Suomessa vuonna 1901 enemmän kuin torppareita, perheellisiä 50 000 ja perheettömiä ainakin 38 000.

Tämä on se väestö, joka on kadonnut historiasta, koska myös kansankuvauksen ryysyköyhälistö, kuten Kiannon Topi Romppainen ja Ryysyrannan Jooseppi, Sillanpään Juha, jonka sukunimi vaihtuu kolme kertaa "Hurskaan kurjuuden" aikana, ja ne monet muut, olivat mökkiläisiä eli luultavasti vuokraviljelijöitä. Haanpään henkilöissä on paljon maa- ja metsätyömiehiä, mikä oli laillinen ammatti. Itsehän Haanpää oli valtiopäivämiehen poika, melkein ökytalosta.

Mutta se talo saattoi olla tönö keskellä puolentoista hehtaarin tiluksia tai sitten kahden manttaalin talo, jossa oli kaksisataa hehtaaria salaojissa ja toistasataa esiiriä navetassa

Maata möyrivistä ihmisistä hyvin harva oli talonpoika eli talollinen. Yli 90 prosenttia oli eri tavoin maahan sidottuja, ja kaikkien vuokraviljelijän muotojen, kuten torpparien, mäkitupalaisten ja lampuotien alapuolella oli tämä ”itsellinen”. Loismies oli surkeammassa asemassa kuin maatyömies, koska hänellä oli perhe elätettävänä mutta ei kattoa päänsä päällä. Itselliset asuivat missä milloinkin, esimerkiksi jonkun saunassa.

Huimasti itsellisten yläpuolella olivat mökkiläiset, esimerkiksi hupsut eukot, jotka tulivat toimeen kanan, köyhän lehmän ja hyvien ihmisten turvin.

Ylpeilytittelit ”itsellinen” ja ”sinkku" kuvaavat ihmisen pahimpia onnettomuuksia, kodittomuutta ja perheettömyyttä.

Ihmiset eivät tiedä. Ei kai sillä ole väliäkään. Sanat muuttuvat ja niillä peitetään kulloinkin eri asioita. Tätä nykyä milloin missäkin esiintyy "hirmuinen hässäkkä". "Putkinotkossa" Käkriäisen lapset olivat veistäneet taitavasti puukolla veneen laitaan "hässäkän kuvan".

Särkyneiden sanojen korjaamo 1

Jos onnistun tässä, laajennan Särkyneiden sanojen korjaamoni myöhemmin Uhanalaisten sanojen suojelualueeksi.

Jotkut tekemäni viittaukset oikeakielisyyteen ovat tietenkin olleet ilkeilyä. Oikeakielisyyden harrastus on keino sivuuttaa sisältö. Kirjailijalle ajatus "oikeasta" kielen tai kieliopin muodosta on kummallinen. Jos oikeita muotoja olisi, sittenhän voisi olla kuin koulutyttö junassa - toistella löytynyttä (rumaa) sanaa kerran toisensa jälkeen, täysin tyytyväisenä.

Särkyneitä sanoja näyttävät olevan tyttö, poika, neiti, rouva ja herra.

"Tyttö" on poliittisesti epäkorrekti. Opin vasta alkuvuodesta 1997, että myös nainen puhutelee joukkoa naisia "You guys."

Odotan vielä ilmoitusta "Perheeseemme on syntynyt naaraspuolinen henkilö." Tähän asti on tullut "Syntynyt terve tyttö."

"Poika" tarkoittaa afroamerikkalaista makuuvaunupalvelijaa, vaikkei Pullman-vaunuja eikä niiden palvelijoita oikeastaan enää ole. Suomessa "poika" oli henkilö, joka lähetettiin ostamaan aiamiehille pilsneriä kioskilta. Poikia ei ole enää olemassa.

Ravintolassa huudettiin ennen: ”Neiti! – Neiti-i-i-i!”

Neiti, joka oli luultavasti rouva, ei päätään kääntänyt, koska ravintolassa huutaminen oli sopimatonta, vaikka olisi huutanut nälkäänsä.

Tiedossani ei ole, onko tarjoilija ranskaksi edelleen ”garcon” eli poika ja saksaksi ”Herr Ober”. Pitäisi käydä joskus oluttuvasssa.

Lontoossa lokakuussa olin näkevinäni kummastuneen välähdyksen puhutellun silmissä, kun puhuttelin MacDonaldsin tarjoilijaa (Leicester Square) sanalla "sir". "Excuse me sir, could you be as kind as bringing me a so-called hamburger?"

Entisessä Helsingissä poke eli portsari eli ”vahtimestari” sanoi ravintolan oven asiakkaan edessä sulkiessaan: ”Herra on nauttinut. – Toisen kerran.”

Asiakkaaksi yrittävä, joka saattoi olla esimerkiksi vammoissaan ontuvan sotainvalidi, poistui korvat luimussa. Vahtimestarin kanssa ei väitellä. Jos yrittää, voi tulla porttikielto.

”Rouva” oli kotiapulaiskielessä talon valtiatar eli työnantaja tai työnantajan täysivaltainen edustaja. "Rouva" merkitsi myös Stockmanin tavaratalon asiakasta. - Jos arvelin, että Seppo Heikinheimo saattaisi olla kuuluvilla, en joskus puhunut ruotsia Stokkalla, vaan ranskaa. Palvelu oli silloin erinomaista.

En ole suorittanut kenttätutkimusta, mutta epäilen, että 90 prosenttia Stockmanin tavaratalon myyjistä ei tällä hetkellä edes osaa ruotsia, ainakaan enempää kuin auttavasti. Lisäksi palvelu on kokemukseni mukaan kautta linjan oivallista. On ihanaa elää luokkayhteiskunnassa.

Rouvittelun ongelma oli entisessä yhteiskunnassa naimattomuus. "Anteeksi, rouva..." "Minä olen kylläkin neiti."

En ole koskaan kuullut Suomessa oikaisua, joka elokuvassa ”Insider” sykähdytti niin. Asianajaja sanoo vangitsemismenettelyssä Missourissa ”Mister”, johon epäilty vastaa, että teille se on ”tohtori”.

Oli meillä koulussa yksi muualta tullut opettaja, joka vaati puhuttelemaan itseään lehtoriksi. Se herätti suurta kummastusta, koska kukaan ei ollut ennen kuullut sellaista sanaa. Arveltiin että se liittyisi lehteriin. Sama lehtori esitti toivomuksen:" Älkää käyttäkö tuota Pohjanmaan murretta kun se on niin tavattoman rumaa."

Asianomainen lehtori pakkasi aikanaan kampsunsa ja muutti Lahteen, mikä kyllä oli mielestäni kohtuuton seuraamus miehelle.

Opettajia puhuteltiin tietenkin maistereiksi, myös kansakoulunopettajia ja nimenomaan myös niitä, jotka olivat seminaarin keskikoulupohjalta käyneitä.

Koulussa oli yksi tohtori, mutta koska hän oli rehtori, karahteeraaminen ei aiheuttanut ongelmia. Ennen minun aikaanikin oli ollut kaljarehtori, joka oli tiettävästi väitellyt kalliomuurahaisista.

Jouduin huonoon huutoon kotipaikkakunnallani, kun sanoin kerran jossain yhteydessä, että koulumme oli yksi maan huonoimpia. Raivostuneet heimoveljeni eivät olleet jaksaneet lukea lausetta loppuun - sotien jälkeen meidänkin koulumme oli sangen huonossa jamassa, koska opettajina oli osittain sellaisia rehtoreita ja maistereita, jotka eivät enää muualle kelvanneet, ja osittain sodan särkemää väkeä, jota tuli ja meni; reputusprosentit olivat kovin suuria. Tämä kaikki muutui 50-luvulla. Lukemani ja kuulemani mukaan ongelma oli suunnilleen sama kautta maan ja kaiken tasoisissa oppilaitoksissa, myös yliopistoissa.

Minun perääni juostaan huutaen:” Herra”, kun olen unohtanut pankkikortin ja lompakon tiskille. Tiettävästi Suomen kielessä ei ole muuta käyttökelpoista huutosanaa. Hyvin toisenlaisessa tilanteessa huudetaan: ”Hei jätkä!”

"Anteeksi, te siellä."

Sanaa "mies" ei voi käyttää interpellatiivina. Sen sijaan se on sopiva tapa ruveta vinoilemaan:"Mikäs mies te oikein olette?" Harva pääsee vastaamaan, että tämän piirin nimismies.

Nyt kävisi jo tietokilpailukysymyksestä, missä ennen kuultiin: "Härra siellä, onko härrä maksanut?" - Raitiovaunussa, ruotsinvoittoisen rahastajan repliikkinä. Kuten Tatu Pekkarisen kupletissa lauletaan "Ja se akka se kelloa kalakutti ja ruottiks mua haukkua nalakutti..."

Korjaamattomasti näyttäisi särkyneen sana "naikkonen". Sitä käytti rouva puhuessaan perheen pojan naisystävästä tai peräti naishenkilöstä, jonka seurassa perheen herra oli tahtoen tai tahtomattaan näyttäytynyt. "Miekkonen" on pappilaproosaa. Kun naikkonen on loukkaava, miekkonen vähättelevä.

Ei kysymys ole pelkästään puhutteluista eikä nimityksistä.

"Pohjalaisten" mieleenpainuvien repliikki alkaa hupihenkilö Kaapon (Gabriel) lausumana:" Sanoovat, jotta Kaappoo on huono mies. Ja voi siinä olla vähän perääkin..."

Ei kuulla enää kirjallisuuden tallettamaan patruunan repliikkiä ihmistä kilometeritehtaalle laitettaessa:"Sinä hoono mies. Sinä pois."

Opettaja Kaarina Orrenmaa

Kansakoulunopettaja Kaarina Orrenmaa, minun opettajani, täyttää tiistaina 90 vuotta.

Tässä luokkakuvassa ollaan Kauhavan aivan uudessa Keskuskansakoulussa, jonka rakennus tuli käyttöön 1953.

Olin koulun 50-vuotisjuhlassa 27.5.2003. Kaarina oli siellä juuri niin kuin tässä kuvassa; hän hymyili taustalla koottuaan kaiken.

Myöhemmin samana päivänä meillä oli sovittu tapaaminen tätini luona. Kummitätini Vieno täytti täytti kaksi viikkoa sitten 85. Paikalla oli myös Luomalan Aura, joka muisti ulkoa jopa kivityömiesten sopimattoman puoleiset laulut vuodelta 1924, jolloin Ilmasotakoulun rakennuksiin louhittiin kiviä Kosolanmäestä, hänen kotinsa vierestä.

Puhuimme Kaarinan ja Auran kanssa kansakoulusta ja jääkäriliikkeestä ja Lapuan liikkeestä ja kaikesta muusta, kunnes viiden tunnin keskeytymättömän keskustelun jälkeen reipas tätini oli niin poikki, että oli pudota tuolilta. Opettaja Orrenmaa poistui paikalta polkupyörällä, vaikka oli taannoin harmikseen kaatunut hautausmaalta tullessaan Tornimäessä ja lyönyt vielä päänsä. Minulla on koko keskustelu nauhalla, mutta tunnelma ja innostus ei tallennu digitaalisesti.

Ennen keskustelua ja kahta enemmän sen jälkeen tiesin, että opettajan ammatti on kaikkein vaativin ja kaikkein tärkein. Harvoin olin kuitenkaan suoraan kuullut sellaista kiitollisuutta ja sellaista iloa juuri kansakoulunopettajan ammatin valinnan johdosta.

Kysyin näet lopultakin suoraan, miten pitäjän parhaan talon erinomainen tytär oli tehnyt tällaisen ratkaisun ja jäänyt sitten vielä ikäpäivikseen neidiksi.

Kaarina sanoi, että kun äiti kuoli - luullakseni lentävään keuhkotautiin - olivat myös huonot ja raskaat pulavuodet. Hänen isällään oli yhteensä kuusi maatilaa, useimmat Kauhavan Lauttamuksessa, ja kotitila Jokiniemi kirkolla. Maa saatiin säilymään pakkohuutokauppojen paukkeessa, mutta se otti koville. Kotiin jäämisen ja ehkä kotivävyn ottamisen vaihtoehto oli nopea kouluttautuminen. Hän siis pääsi hiukan alaikäisenä Hämeenlinnan seminaariin ja ehti myös valmistua ennen Talvisotaa.

Kaarina oli kaikki sotavuodet rintamalottana. Hän oli opettajana täydet vuodet. Isä Ville oli ollut jääkärivärväri ja hyvin merkittävä mies paikkakunnalla ja isoisä Gabriel eli Kaapo varsinainen lakeuksien lukko, talollisista ensimmäisenä kaikkien sivistysrientojen kärjessä ja ensimmäinen kauhavalainen, joka kävi kansakoulun - Lapualla. Kaarinan paikkakunnan ja ihmisten tuntemus on tietysti aivan hurja ja ulottuu ties miten monen elävän ja kuolleen sukupolven yli.

Kaarina muisti hyvin, miten isoisäni ilmaantui 1924 Kauhavalle, ja tunsi perheen vaiheet. Hän tunsi kaikkien perheiden vaiheet ja juuret. Puhuimme naapurista, Uiton Matista, joka oli kansakoulun aloittaessani yli 90 eli syntynyt ennen 1867 nälkävuotta ja edusti siis sitä maailmaa, joka Suomi oli ennen teollistumisen alkamista. Muisteltiin jalatonta Sillaa, joka oli ajanut rahtia Pietariin Pohjanmaalta asti ja rikastunut niin että lainasi isoisälleni rahaa kivitalon rakentamiseen, kun pankki ei uskaltanut. Muisteltiin asessori Sarparantaa, joka tuli nimismieheksi 1920-luvulla, jolloin nyrkki vielä vaikutti enemmän kuin lakikirja. Muisteltiin Kaarinan naapurissa asunutta ylikonstaapeli Aspolaa, josta minun mieleeni on jäänyt eläkevuosilta paikkakunnan ensimmäinen Tunturi-mopedi. Sain tilaisuuden täydentää tietojani myös Aspolan asiakkaista, paikkakunnan mielenkiintoisimmista juopoista.

Kysyin kokeeksi Vihtori Kosolasta, jonka suku tulee Kauhavan kautta kai Alahärmän Voltista. Kaarina sanoi, että Vihtori kyllä kunnostautui jääkärivärvärinä mutta oli paha innostumaan ja viinan vietävissä.

Kysyin kokeeksi, eikö tämä ole keskeistä Suomen historiaa, että erinäiset hankkeet olivat menneet viinalla läträämiseksi. Pitää kuulemma paikkansa. Kysyin kokeeksi Särkisyrjän - Kumurin taisteluista 1941, joissa härmäläisiä ja kauhavalaisia kaatui pahasti ja paljon. Hän teki saman kuin 50-luvulla koulussa. Sanomatta oikeastaan mitään hän sai minut ymmärtämään, että henkilökohtaisten ja osittain alhaistenkin vaikuttimien löytyminen käskyjen takaa ei ole ajattelevalle ihmiselle yllätys.

Kauhavalaiset lähtivät sotaan samalta Kosolan koululta, jossa Kaarina oli opettajani, kun aloitin koulun harvinaisen pitkänä ja kauniina syksynä 1951. Kuulin tunnelmista ja pimeydestä.

Näinä päivinä täytää 90 vuotta myös Laimi Pernaa, jota olen käynyt katsomassa aika ahkerasti. Laimi vähätteli, ettei hän ollut lottana Talvisodassa olleenkaan linjassa. "Olin Seinäjoella panemassa rumihia loorahan. Ja voi herra isä että niitä riitti."

Muistelmateoksien kirjoittajat eivät juuri koskaan onnistu ohittamaan opettajiaan, joista yleensä löytyy joku epäonnistunut ja joku vallan merkittävä. Niin tässäkin.

Olen halunnut usein ylistää paikkakuntaan kuulumista. Opettajan kautta perin itsestään selvän käsityksen, että täällä on toimittu pidempään kuin kenenkään muisti kantaa ja että keskeinen oppi on ollut yhdessä yrittäminen. Toimeen on tultava, vaikka ei niin tekisi mielikään. Ja on tultu.

Kaarina sanoi päässeensä vakinaiseen opettajanvirkaan sotien jälkeen äänestyksen jälkeen paikallisen kommunistin Rukkilan Matin äänen ratkaistessa: parhaat paperit. Sodanjälkeinen pitäjä oli aika ongelmallinen. Kauhava oli ollut Etelä-Pophjanmaan kunnaksi merkillisen punainen, luultavasti vahvan kotiteollisuusperinteen takia, ja sitten pysytellyt hiukan syrjässä oikeistoliikkeistä, vaikka kappalainen oli IKL:n kansanedustaja.

Luokkakuvassani on suuri määrä Karjalan siirtolaisia, joista monet olivat siis siellä syntyneitä - useissa tapauksissa Pyhäjärvi V.l. Kuvasta tunnen monia varuskunnan lapsia Ilmasotakoululta, kuten tana istuva Hellevi Keko, josta tuli Eileen Fordin valokuvamalli ja julkkis, suoraan sanoen ikätoverien yllätykseksi. Varuskunnan lapset tulivat ja menivät. Muutamalla lapsella oli sukunimi ja suku, jotka olivat asuneet samoja taloja 1500-luvulta, kuten Fräntilä, jonka mailla Keskuskansakoulu oli. Jonkun isä oli juoppo ja äiti sairas.

Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa perhetaustojen vaikutuksesta koulunkäyntiin, vaan päin vastoin opettajalla oli mielenkiintoa ja suurta lämpöä kaikkia kohtaan, koska hänen silmissään kukaan ei ollut erityisemmin jonkun poika tai tytär, vaan ihmislapsi etsimässä mahdollisuuksiaan.

Opettajan luontainen kyvykkyys näkyi siinäkin, että kun minut pantiin miettimään, oliko Kaarinalla suosikkeja eli lellikkejä, väitin ettei ollut, kunnes kävi ilmi, että olin itse ollut opettajan lellipoika. En ollut pannut sitä merkille, eivätkä muutkaan. Kun oppikoulussa sain sen käsityksen, että pitäisi tuottaa kunniaa koululle, aloin salamannopeasti epäonnistua, enkä tuottanut kunniaa koululle.

Kallisarvoinen opetus: ei lapsen tarvitse tuottaa kunniaa kenellekään eikä edes mainittavasti menestyä. Lapsi on oma tarkoituksensa eikä kenenkään väline.

Senkin ehdin kysyä, että kun Kaarinalla olisi ollut kaikki edellytykset kouluttautua esimerkiksi lääketieteen tohtoriksi tai kohota esimerkiksi ministeriksi, niin oliko tämä tiukka pysyminen opettajan virassa ja roolissa oikea ratkaisu. Oli se. Oli se paljon tärkeämpää.

Tällaisia terveisiä pääministerin kansliaan, kauppa- ja teollisuusministeriöön ja mikä ettei opetusministeriöönkin. Suomen ilmiömäinen nousu suuresta köyhyydestä, tietämättömyydestä ja pimeydestä oli olennaisesti kansansivistysideologian tulos eli Cygnaeuksen lisäksi keskeisesti Yrjö-Koskisen ja sen työn suorittivat lukemattomat vaille sen suurempaa kiitosta jääneet opettajat, joista merkittävimpiä olivat ala-asteen opettajat.

Olen silloin tällöin tuonut esiin tämän puhuttaessa Pisan tutkimuksesta tai Teknillisten korkeakoulujen sisäänotoista tai yliopistojen tutkintojärjestelmistä: yhteisö on pyramidi, jossa pohjan pitävyys on tärkeintä. Vaihtoehto on DDR:n ja Yhdysvaltojen malli, jossa tavoitellaan taivaita vailla kunnon perustuksia.

Nähdäkseni Suomesta ei ole hävitetty tätä ajatusta.

Vanhat opettajat voivat olla rauhassa ja suhtautua 90-vuotispäivään kuin kevätjuhlaan.

Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.

Modesty Blaise

SUMMARY:

I do not have the slightest idea of the possible value of this heroine created by Peter O'Donnell (born 1920) and run as a daily comic-strip from at least 1967. The first and possibly best artist Jim Holdaway died 1970. The last installment was created by O'Donnell and Romero 2001, but there is "The Dark Angels" from 2004.

The Swedes seem to keep up the tradition by publishing albums. Number 13 (Egmont 2004) is now in book-shops. In Finnish there are a couple of albums, and various strips are run by smaller newspapers. The pulp-magazine "Agentti X 9" has published a lot of Modesty and so has its Swedish equivalent "Agent X 9".

in there Swedish albums there are interviews and other incidential matter.

It is rather difficult to keep track of the series. Here is my comprehensive list with information of the first publication and the numbre of the Swedish album, which are the easiest to find.

There are about ten books by O'Donnell. The url "Helmet" gives all of them. For some reason "Helka" will not recognize Modesty Blaise, except four comic strips.

The two feature-films are no-good, although the first was directed by Joseph Losey and the second my Quentin Tarentino - somebody has been waiting for the opening to make it big. The stories would be very good material for films.

The novels are possibly good. I at least keep rereading them, although I translated some of them. Avoid "The Cobra Trap", the last book - the author unexpectedly kills his heroine and hero, Modesty because of cancer, which is a bit too much for me personally.


Titel Swedish Year MB album
1 La Machine Mordligan 1963 1 Cloister in France
2 The Long Lever Den försvunne forskaren 1963 5 Scientist Kossuth vanishes in Rio
3 The Gabriel Set-Up Fallet Gabriel 1964 3 Hospital in Canada
4 Mister Sun Mister Sun 1964 3 Weng in North-Vietnam
5 The Mind of Mrs. Drake Psyko-Spionen 1964 4 Psychic
6 Uncle Happy Uncle Happy 1965 4 Island on the Pacific
7 Top Traitor Högförräderi 1965 1 Tarrant disappears as a traitor
8 The Vikings Vikinligan 1966 5 Danish gangsters
In the Beginning Börja på historien 1966 1 Background story
9 The Head Girls Spionskolan 1966 1 School for industrial spions exploded
10 The Black Pearl Uppdrag i Himalaya 1966 3 Tibet - against the Chinese
11 The Magnified Man Järngiganterna 1965 5 Bilke - the augmented man
12 The Jericho Caper Caglia - förbrytarstaten 1967 4 Torres. Finn the Irishman
13 Bad Suki Ond Suki 1968 1 Good Gertie
14 The Galley Slaves Galärslavarna 1968 1 A Galey in Tahiti
The Killing Ground I stridens hetta 1968 2 Targets of Bellman on an island
15 The Red Gryphon Skatten i Venedig 1968 2 Venice, architect
16 The Hell Makers Besök i helvetet 1969 2 Willie drugged. Eagles of Gus
17 Take-Over Operation Take-Over 1969 2 American Mafie in Englang
18 The War-Lords of Phenix Krigsherrarna 1970 2 Old friend Kazumi in Sapporo
19 Wilien the Djinn Anden i flaskan 1970 5 Willie gurading a sheik's daughter
20 The Green-Eyed Monster Den grönögda monstern 1970 5 Diana freed from guerillas in jungle
21 Death of a Jester En narrs död 1971 1 Medieval rituals
22 The Stone Age Caper Tillbaka till stenåldern 1971 2 Australia, a mine in desert
23 The Puppet Master Hämnaren 1971 5 Modesty indoctrinated to a duel
24 With Love from Rufus Blommor från Rufus 1972 1 Young burglar admiring Modesty
25 The Bluebeard Affair Blåskägg och hans döttrar 1972 2 Old swordsman and ugly daughters
26 The Gallows Bird Galgfågeln 1973 6 Dams of New Orleans in danger
27 The Wicked Gnomes Spionfällan 1973 3 Maude kidnapped in Cornwall
28 The Iron God Järnguden 1973 4 A Safe in New Guinea
29 "Take Me to your Leader" Väktarnas återkomst 1974 4 Flying saucer scam
30 Highland Watch Häxan 1974 3 Scottish woman held prisoner
31 Cry Wolf Updrag i Lappland 1974 2 Lapland, Finland
32 The Reluctant Chaperon Farligt sällskap 1975 6 Malta, Lamont's daughter
33 The Greenwood Maid I Robin Hoods fotspåt 1975 4 The false brother Tuck
34 Those About to Die Gladiatorerna 1975 4 Kidnapping master fighters
35 The Inca Trail Inkavägen 1976 1 The president's cgildren
36 The Vanishing Dollybirds Slavhandlarna 1976 5 Circus and white slave trade
37 The Junk Men Heroinligan 1977 3 Heroin in plane crash in Turkey
38 Death Trap Dödsfällan 1977 5 Eastern Europa and Willie in Circus
39 Idaho George Idaho George 1978 4 Swindler
40 The Golden Frog Den gyllene grodan 1978 3 Sei Mong in Cambodya
41 Yelowstone Booty Indianguldet 1978 2 Yellowstone with gangsters
42 Green Cobra Den gröna kobran 1979 3 Jack Fraser kidnapped by Pandora
43 Eve and Adam Eva och Adam 1979 8 Naked on an island
44 Bretheren of Blaise Merlins återkomst 1980 9 Merlin
45 Dossier on Pluto Operation Pluto 1980 6 Dolphns
46 The Lady Killers Ladykillers 1980 8 Zakhi and Daughter of Freedom
47 Garvin's Travels Garvins resor 1981 6 Land for giants
48 The Scarlet Maiden Sjörövarskatt 1981 6 Diving in a treasure ship
49 The Moonman Månmannen 1981 7 Lunatic fringe
50 A few Flowers for the Colonel Några blommor till översten 1982 6 A nun in a revolution
51 The Balloonatic Terroristerna 1982 6 A contest of balloon flying
52 Death in Slow Motion Öknens fångar 1983 7 Brook left to die in desert
53 The Alternative Man Färjkarlen 1983 7 Charon in Bahamas
54 Sweet Caroline Sweet Caroline 1983 8 A bomb as a cricket ball
55 The Return of Mammoth Mammutens återkomst 1984 6 In Russia - and Finland
56 Plato's Republic Platos republik 1984 7 Salamander Four gets Krolli
57 The Sword of the Bruce Det skotska kungsvärdet 1985 7 Carrying a sword in Highlands
58 Wild Boar Vildsvinet 1985 7 Criminal "Sanglier"
59 Kali's Disciples Kalis lärjungar 1985 8 Sivaji in Kodhabad
60 The Double Agent Dubbelagenten 1986 7 A Double of Modesty, "Gemini"
61 Butch Cassidy Rides Again Butch Cassidy rider igen 1986 8 Old West revisited
62 Million Dollar Game Den grymma jakten 1987 8 Animals in Africa
63 The Vampyre of Malvescu Vampyren på Malvescu 1987 8 Transsylvania
64 Samantha and the Cherub Samantha och kidnapparna 1987 8 Bicycle gang helping
65 Milord Milord 1988 9 Criminals on a inca temple
66 Live Bait Lockbetet 1988 9 Carneval in Venice
67 The Girl from the Future Flickan från framtiden 1989 9 A sci-fi-writer gets it wrong
68 The Big Mole Mullvaden 1989 9 Paladins
69 Lady in the Dark Strid i mörker 1989 9 In the caves of Edlitz castle
70 Fiona Fiona 1990 9 Bangla Desh and chimpanzee
71 Walkabout Walkabout 1990 9 Jocko, the abo
72 Girl in the Iron Mask Flickan i järnmasken 1991 10
73 The Young Mistress Den unga mästarinnan 1991 10 Art copying and forging
74 Ivory Dancer Ivory Dancer 1992 10 The horse of John Dall
75 Our Friend Maude Vår vän Maude 1992 10
76 A Present for the Princess En present till prinsessan 1992 10
77 Black Queen's Pawn Drottningens pant 1993 10
78 The Grim Joker Dödens gycklare 1993 10 Spectacluar serial killers
79 Guido the Jinx Guido olycksfågelön 1994 11 Guido filming on the Silk Road
80 The Killing Distance Tid att dö 1994 11
81 The Aristo Aristo-piraten 1994 11 The modern pirate Aristo
MB MB Återkomsten 1995
82 Ripper Jax Ripper Jax 1995 11
83 Maori Contact Dödligt kontrakt 1999 11 New Zealand
84 Honeygun Honeygun 1996 11 Pennyfeather kidnapped
85 Durango Durango 1996 11
86 The Murder Frame Mordfällan 1997 11 Skinheads
87 Fraser's Story Fraser's story 1997 12
88 Tribute to Pharaoh Faraonens tribut 1997 12
89 The Special Orders Privata tjänster 1999 12 Samantha in Thailand
90 The Hanging Judge Domarens strasff 1999 12 Modesty acting as Pocahontas
91 Children of Lucifer Satanistsekten 1999 12
92 Death Symbol Dödens symbol 1999 12 Occult in Tibet
93 The Last Aristocrat Den siste aristokraten 1999 13
94 The Killing Game Dödlig villebråd 2000 13
95 The Zombie Zombien 2000 13 Leda, the computer genius
The Dark Angels De mörka änglarna 2004 13

Pilli

Kevyitä, helppolukuisia ja tyhmiä tekstejä on luvassa. Hartauskirjoitukset sopivat verkkoon vielä huonommin kuin lehtiin. Lukijat ovat samanmielisiä ja saavat korkeintaan annoksen itsevanhurskautta, josta ei ole muutenkaan puutetta.

Tämä on raskas, vaikealukuinen ja tyhmä teksti. Ajatuksissa on edelleen viikon jalkapallorikos. Se liittyy jollain tavalla kolmeen pelottavaan asiaan, nimittäin lähiömellakointiin, ohjusiskuihin naapurimaan kaupunkeihin ja tositelevisioon.

Jalkapallorikos saattoi olla mainontaa. Anteeksipyyntö oli sitä varmasti. Dasslerin veljesten firmat (Adidas ja Puma) ja erinäiset muut optiomiljonäärit, tuskin kuitenkaan tällä kertaa Fortum Oil, ovat ahkeroineet.

Pääosan esittäjä, Z.Z., on minunkin sankarini, yksi maailman sympaattisimpia miehiä. Olen seurannut hänen esiintymistäni juuri samalla tavalla kuin dokumenttia Vladimir Horowitzin paluukonsertista Carnegie Hallissa 1965 ja Moskovan konsertista 1986. Mestaruus on aivan musertavaa. Sekä Zidane että Horowitz ovat esimerkkejä hankalista ihmisistä. Pettymysten aiheuttaminen ihailijoille ei ole outoa. Horowitz, jonka elämästä tiedän enemmän, oli todellinen kauhu sekä tukijoilleen että perheelleen. Vain vaimo Wanda, Toscaninin tytär, osasi pitää puolensa ja herran jossain määrin kurissa ja rouvan nuhteessa. Mutta oli maestrolla aina hihassaan hermoromahdus.

Markkinointi-oppiaineessa näitä kahta herraa voisi tutkia rinnan. "Showmanship" on vaikea ammatti.

Luulen että Z.Z. eli Zizou on ainoa julkinen hahmo, jolla on kannatusta Ranskan esikaupungeissa eli slummeissa. Kysymys on siis sekä kaupallinen että poliittinen. Nähdäkseni Ranskan poliittinen johto on ottanut tapauksen hyvin tarkasti. Myös Italian poliittinen johto (Prodi) tekee jotain muuta kuin kerää itselleen pisteitä pitämällä potkupalloilijoita esillä ja heidän liikeyrityksiään kurissa.

Silvio Berlusconi oli Euroopan ensimmäinen viihdepääministeri, jalkapalloseurojen, sanomalehtien ja televisiokanavien omistaja eli kaikkea sitä, mihin Vladimir Putin pyrkii ja näyttää nyt päässeen.

Mediapoliitikkojen ase ei ole pelkästään propaganda, kuten Stalinin, Hitlerin ja Mussolinin aikana - nuo kolme herraa loivat radiotoiminnan ja elokuvataiteen siihen mittaan ja määrään, että aivan vakavat tutkijat ovat kirjoittaneet kirjoja "retoriikan kuolemasta", kun se todellisuudessa nousi ennennäkemättömään kukoistukseen.

Mediapoliitikkojen keskeinen ase on se, mitä he eivät kerro, eli pimeässä pitäminen.

Ranskan sisäinen levottomuus voi olla liioiteltua. Ranskalaisilla on ollut yli 200 vuotta hyvä taito dramatisoida asioitaan. Työläisyys ja rikollisuus samaistettiin onnistuneesti 1800 luvulla. Classe oeuvrière - classe criminelle. Toisaalta heidän barrikadiperinteensä ja kadun kieli on totista totta.

Ei ole sattunut vielä silmiin tositelevisio-ohjelmaa "polta auto - ryöstä kauppa". Mutta kyllä ne ovat tulossa. Julkisuus on valuuttana euroa vahvempi. Sen näkee järjestyneen julkisuuden rakenteista kuten ammattiurheilusta.

Koko 1900-luku oppi toistelemaan, että aseiden puhuessa lait vaikenevat, vaikka tuo lause on väärinkäsitys. Aseiden puhuessa tuomarit vaikenevat.

Ensimmäinen todella näkyvä kansainvälisoikeudellinen julkisuushanke oli suuri adressi 1899 Helmikuun manifestin johdosta - puoli miljoonaa nimeä silloisissa oloissa. Sen jälkeen tuli kansainvälisten kuuluisuuksien vetoomus Venäjän keisarille Suomen oikeuksien puolesta. Juristimme julkaisivat ranskaksi perustelujaan ja saivat erittäin suuren osan oppineesta ja valistuneesta mieleipiteestä mukaansa.

Se oli merkittävä saavutus. Historiantutkijat ovat kirjoittaneet kynänsä tylsiksi Suomen perustuslaillisesta asemasta Venäjän suuriruhtinaskuntana ottamatta aina huomioon sitä, että tulkintaetuoikeus on keskeinen oikeudellisen taistelun väline.

Suomalaisilla on kahta vähemmän suhtautua kyynisesti tai välinpitämättömästi kansainväliseen oikeuteen, koska meillä on toinenkin kokemus, Talvisota. Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta ja hyökkäys tuomittiin yleisesti.

Muuta ei sitten saatukaan aikaan. Tosin todellisuudessa Ruotsin apu oli suunnattoman paljon suurempaa kuin omassa historiassamme on tapana esittää - ainakin Suomen yhden vuotuisen bruttokansantuotteen suuruinen.

Viime vuosien suuri asioita on toimiva kansainvälinen rikosoikeudellinen järjestelmä. Haagissa tuomitaan sotarikollisia. Etenkin EY:n sotilaallinen järjestelmä toimii katastrofitilanteissa.

Järjestelmän suuri ulkopuolinen on Yhdysvallat, joka ei ole suostunut tulemaan mukaan. Kehitys on silti kulkenut hyvään suuntaan. Ja nyt on päällä tilanne, jossa paljon potkittua YK:ta taas tarvitaan Lähi-Idässä.

Suomalaisten juristien rooli on muuten ollut sangen suuri ja merkittävä näissä uusissa kansainvälisissä tehtävissä.

Loppuun mainos: kansainvälisesti erittäin merkittävä vaikuttaja on Suomessa jokseenkin tuntematon, professori Matti Koskenniemi.

Zizou ja tekopyhyys

Lähes kaikki näkemäni lehdet ovat kirjoittaneet Zinaden häpeästä ja jalkapalloliitto FIFA:n mahdollisista tutkimuksista ja rangaistustoimista. Italiassa erikoistuomioistuimet antavat tänään tai huomenna päätöksiä sopupeliasioista.

Nämä asiat kuuluvat lähinnä ystäväni Heikki Halilan professuuriin. Pari sanaa silti vähemmän asiantuntevalta taholta.

En ole varma, että jalkapalloporukoilla olisi ratkaisuvalta Zinaden ja Materazzin kahakasta. Tähän asti etenkin jääkiekossa on katsottu, että pelitilanteisiin liittymättömät teot menevät yleisiin tuomioistuimiin esimerkiksi pahoinpitelyinä.

Zinaden puskeminen tapahtui pelissä mutta ei pelitilanteessa.

Sopupeli ei ole sellaisenaan oikeudellinen ongelma. Sellaiseksi se muuttuu, jos ottelu on vedonlyönnin tai muiden rahapelien kohteena. Kysymyksessä on äkkiäkin petos. Loukattuja ovat pelaajat ja rahapelin järjestäjät ja syytettyinä pelaajat eli ne, jotka ovat toteuttaneet vilpillisen sopimuksen.

Hesarin vieraskynässä on tänään samanlainen kirjoitus kuin ainakin kymmenessä katsomassani laatulehdessä - sankari putosi jalustalta.

Miltä jalustalta?

Urheilukirjoittajat pitävät yllä sellaista ajatusta, että myös ammattiurheiluun liittyisi jotain jaloja arvoja ja urheilijoilta odotettaisiin ylhäistä ja ylevää käytöstä.

Eikö tämä ole aikansa elänyttä teeskentelyä? Urheilijat taitavat kuitenkin olla elinkeinonharjoittajia, joiden yhteiskuntavastuu on se mikä on.

Zinaden ja kumppaneiden pitäisi muistaa asemansa nuorison esikuvina.

Jaa.

Entä rokkareiden ja poppareiden?

Suomessa on alkanut ilmestyä kirjoja, joissa urheilua tutkitaan suhteellisen tunteettomasti tosiasioiden pohjalla. Hannes Kolehmaista kuvaa kirja, jossa kerrotaan, miten sosialismiin taipuvasta muurarista muokattiin tasavallan propagandahahmo, "hymyilevä paimenpoika", joka "juoksi Suomen maailmankartalle".

Paavo Nurmi, joka luullakseni oli sielullisesti jokseenkin häiriytynyt henkilö, oli sotien välisen ajan "sankari", joka osittain etevän juristin eli Urho Kekkosen avulla kiersi silloisia amatöörisäännöksiä varsin onnistuneesti. Ville Ritola oli ahkera mutta pöljä duunari, joka oli vanhoilla päivillään, nivelet sökönä, jokseenkin paljailla puilla.

Eikä yleisö ole suhteessa jalkapalloilija Zinadeen pettynyt lähinnä suhteessa omiin kuvitelmiinsa ja pudonnut kuvitteelliselta jalustalta.

Ruumillisen iskun antaminen henkisestä iskusta on myös sitä piilokoodia, jonka me kaikki olemme oppineet. "On pidettävä puolensa." Sanoivat papit mitä tahansa.

Yleisö eli television katsojat, lehtien lukijat ja jopa blogien lukijat luulevat voivansa äänestää ihmisistä ja jokin galluptulos jalkapalloilija Z:n tai pääministeri Vanhasen kannatuksesta tai uskottavuudesta arvioidaan totuudeksi. Sitä on vaikea käsittää. Kohta varmaan iltapäivälehdet järjestävät äänestyksen siitä, onko tänään lämmin vai ei, ja sen jälkeen siitä, onko ruoho vihreää.

Outoa.

Ehkäpä kohu Zinadesta peittää Ranskan pahoja yhteiskunnallisia ongelmia - siellä on kai esikaupunkeja täynnä riskejä nuoria, jotka eivät tyydy puskemaan päällään, ja tämä henkilö on taustaltan siitä maailmasta, jonka muuan suuri kuvaaja oli algerialainen ranskalainen Albert Camus.

Z - hän elää.

Kadonnutta Proustia etsimässä

Pianisti Marc-André Hamelin on mainittu viime aikoina useita kertoja, hän joka soittaa verrattomasti Godowskyn ylivaikeita kappaleita.

Asiayhteys on sana. Proust siirtyi "maanpakoon riemukaaren tuolle puolen" kuolemaan, koska pankki levittäytyi Boulevard Haussmanin kiinteistössä, jossa hänen kotinsa oli aina ollut. Hän kuoli rue Hamelinilla. Celeste, joka hänkin julkaisi sitten muistelmia herra Proustista, juoksi kadulle ja huusi: "Marcel kuolee!"

Proust katosi tuntemattomalla tavalla 17.11.1922. Ehkä Riemukaaren alle pari viikkoa myöhemmin sytytetty tuntemattoman sotilaan muistoa kunnioittava ikuinen tuli oli tarkoitettu hänelle, mutta voi olla, että se kuitenkin liittyi voitettuun sotaan, joka osoittautui tappioksi.

Hänelle myönnettiin kuoltuaan kolme kirjallisuuden Nobel-palkintoa, yksi nimellä Henri Bergson 1927 ("rakas serkkuni" - mon cher cousin), toinen 1929 nimellä Thomas Mann romaanin musiikillisesti eli näennäisesti haihtuvien rakenteiden selvittäjänä, ja kolmas 1937 nimellä Roger Martin du Gard ihmisryhmien syvien ristiriitojen kuvaamisesta. Häntä kaksi vuotta vanhempi Gide, joka oli hänen toimittajansa ja ymmärtäjänsä kustannusliikkeessä, sai odottaa Nobeliaan vuoteen 1947.

Jérôme Prieur (Proust Fantôme, 2006) epäilee, että Picasso ja Braque, joiden kanssa Proust istui Jean Cocteaun ehdotukesta, houkutelivat hänet muuttamaan salaa Yhdysvaltoihin, jossa hän antoi anteeksi elokuvalle ja osallistui Chaplinin "Kaupungin valojen" käsikirjoituksen laatimiseen. Tämä vaikuttaa uskottavalta.

"Me kuolemme niin etäällä todellisuudesta, jota emme ymmärrä."

Juoksu suolle

"Juokse suolle" on sama sanonta kuin "syöksy sementtiin". Paljon ravakampiakin versioita on.

Television Suo-ohjelmassa moni asia mätästää mutta siinä on jotain uutta ja mielenkiintoista.

Tutkija Jenni Janatuinen herätti huomiota paitsi upealla nuoruudellaan, viisauden sanoilla tutkimuskohteestaan, joka on Kalle Päätalon tuotanto.

Olen ihan neuvoton Päätalon kanssa - lukemisyritykset ovat osoittautuneet suojuoksuksi. En tiedä hänen kirjoistaan mitään.

Luullkaseni televisiokeskustelu oli sijoittanut pariksi prekariaatin ("paskatyöt") ja Päätalon tutkijan, joka aivan oikein sanoi, että korostonut tai ylikorostunut velvollisuudentunto ja vimmainen halu repiä elanto jäisestä puusta oli sen elämänmuodon keskeinen sisältö. Kunta, akka tai valtio saivat luvan pitää suunsa kiinni. Sotasavotta oli lyönyt lukkosalvokselle miehen mielen.

Olen itse kirjoittanut paljon ilmaisliikkeistä (Creative Commons, Open Code), jotka tarkoittavat tekijänoikeuden irrottamista tulonjakopolitiikasta eli suojattujen teosten käytön sisällyttämistä peruspalkkaan.

Digitaalikuilu (digital divide) on yli viiden vuoden takainen termi, joka kuvaa muun muassa sitä ilmiöryhmää, jolle prekariaatti on vihainen, vaikkeivat he itse ole siinä kuilussa.

Kukaties tämä kuilu - being disconneceted eli "töpseli seinästä" kuten M. Castells kuvaili jo 1990-luvulla - on sama asia kuin pätkätöiden ja paskatöiden ongelma. Kuvittelen, että tulipaloista ynnä muusta harrastunut nuoriso on osittain vain pahantapaista ja toiminnanhaluista ja osittin tuntenut nahoissaan jotain, minkä me vanhat ja luutuneet vahingossa sivuutamme.

Olen edelleen sitä mieltä että vastauksia tämän hetken ongelmiin löytyy Proustista. Ei se ole mikään sattuma, että Dostojevski ja Joseph Conrad kirjoittivat terrorismin teorian ja käytännön sata vuotta sitten paremmin ja käsitettävämmin kuin CIA tänä vuonna.

Kuvassa huoneeni Possulassa. Suunnittelu H. Kukkonen. Toteutus Kyösti ja Arvo Seppänen. 1984.

Recherche

Nämä muutamat päivät luen elämäni onnellisimpiin.

Kun tulen uudestaan kahden viikon päästä, kesä on sitä pidemmällä eivätkä Eero ja Olli ole täällä eivätkä heidän vanhempansa.

Proust kuuluu kesämaisemaani eli Savonlinnan Oravin seutuun. Tämä pöyristyttävä väite sattuu olemaan kirjaimellisesti totta. Vaimovainajani sisarivainaja, siis Inki eli Inkeri Tuomikoski vietti 1970-luvulla useita kesiä kanssamme täällä, totta puhuen P. Haavikon talossa eli siinä, joka esiintyy aika näyvästi hienossa kirjassa "Puut kaikki heidän vihreytensä". Moni on jopa kuollut sen jälkeen ja kaikki muuttunut, joten se siitä.

Tein töitä Inkin Proust-käännöksen kanssa sen alkuvaiheessa. Proustista oli tullut kollektiivinen neuroosi Otavalle. Ketään halukasta ei kelpuutettu suomentamaan sitä; muutamat kelvolliset olivat kyllin viisaita kieltäytyäkseen.

Inki hyvksyttiin ja ryhtyi toimeen, josta tuli monen vuosikymmenen projekti ja nyt tietääkseni Annikki Suni suomentaa romaanisarjan lopun, ja se on hyvä asia. En tiedä kuka, mutta veikkaisin Martti Anhavaa, on editoinut romaanin loppupään tekstejä. Inki käänsi hämmästyttävän hyvin mutta ei hän toisaalta yksinäisydessään ja depressiivisyydessään olisi selvinnyt tuollaisesta työstä, joka pitäisi suorittaa yliopiston kirjaston kuuluvilla.

Luin silloin koko teoksen läpi ja sitten kävimme yhdessä Inki kanssa ensimmäisiä niteitä kynän kanssa läpi sana sanalta. Sen koommin en ole epäillyt romaanitaiteen mahdollisuuksia enkä Proustin suuruutta. Kirjallisuus ei ole olympialaisten laji, joten pisteitä ei jaeta, mutta leikkiä puhuen hän on kyllä palkintokorokkeella Dostojevskin kanssa. Nmetkää te kolmas, jos haluatte. Tolstoi?

Inki onnistui tehtävässään ehkä osaksi sen takia, että hän oli asunut 1950-luvun lopulta alkaen Pariisissa, eri puolilla maailmaa kuten Bagdadissa, Uruguayssa ja Chilessä ja erottuaan palannut Pariisiin. Hän käänsi henkensä pitimiksi erilaisia tekstejä saksasta ja espanjasta ranskaksi. Tausta Suomesta oli tavallinen eli moitteeton, lääkärin tytär, asialliset fil. kandi-opinnot. Isä eli appeni sai raivarin, kun Inki tuli Aleksilla vastaan jonkun retkun käsipuolessa, eikä siinä auttanut, vaikka tytär kiireesti esitteli:"Isä, saanko esitellä toverini - ylioppilas Klinge."

Proustia suomentaessa vaistonvaraiseksi konservoitunut pappilaproosa oli ihana väline. Se todella kulkee kuin Proustin oma lause eli fraseeraus ja kadenssit menevät kohdalleen. Tätä mietin pitkään, kun luin muutamia kuukausia sitten The New York Review of Booksin sangen kielteisen arvostelun uusimmasta Proustin englanninnoksesta. Nähdäkseni arvostelija oli oikeassa ja englanninnos oli epäonnistunut.

Ei Proustia pyswty edes lukemaan, ellei ole koulinut korvaansa Debussyn ja Ravelin edeltäjiin. Fauré ei kai liity Proustiin millään tavoin mutta on hengenheimolainen. Vieuxtemps ja Saint-Saens liittyvät.

Tämän kylän maisemissa on siis toisenkin kerran mietitty ja väännetty jotain Pariisin sivistyneistön kielellistä kiemuraa.

Enemmän tai vähemmän Proust on mutenkin liittynyt perheeni elämään. Tyttäreni Anna kertoi aikoinaan, ett kun hän oli muistaakseni jo valmiina Ranskan maisterina erilaisissa Nokian hommissa Pariisissa, esimies-insinöörit juoksivat kysymässä hätääntyneinä, että Anna kuka tai mikä se on tämä "proust" josta nuo France-Telecomin ihmiset koko ajan puhuvat.

Anna joutui sitten nuorena likkana selittämään, etei ranskalainen tee kauppoja kenenkään kanssa, joka ei osoita vähintään tyydyttäviä tietoja ranskan kirjallisuudessa, ja joutui esittämään suomalaisille insinööreille kymmenen minuutin tiivistelmiä keskeisestä kirjallisuudesta, kuten Balzacin tuotannosta...

Tämä asia on muuten suuri liikesalaisuus, sillä tätä eivät amerikkalaisetkaan ymmärrä. Ranskalaiset ovat juuri tässä mielessä hankalaa väkeä, ja jos heidän kanssaan haluaa jotai yhteistoimintaa, on toimittava heidän säännöillään.

Tämä minulle tärkeä blogi sattuu päivälle, jolloin musiikillinen (ooppera) tapa jäsentää jalkapallo-ottelu on juuri voittanut rangaistuspotkukilpailussa romaanitaiteellisen periaatteen. Pronssia sai tällä kertaa schopenhauerilainen metodi (Wille und Vorstellung).

Älkäämme sitten myöskään unohtako, että itse Gide Gallimardin kustannustoimittajana erehtyi pitämään Proustin ensimmäistä nidettä snobistisena keikailuna, jossa muodon sirous peittää sisäistä tyhjyyttä - oman aikansa anhavalaisutena siis. Mutta Gide käsitti erehdyksensä ja kävi pyytämässä anteeksi ja Proust siirtyi oikealle kustantajalleen.

Kun nyt Umberto Eco pitää vallassaan osaa siitä, mikä helteeltä säästyy, tunnen tarvetta oikaista, että Eco uusin romaani on nimenomaisesti parafraasi Proustista. Olen oikein hyvlläni, ettei Eco ryhtynyt suureen aikalaiskuvaukseen, koska taidot olisivat voineet loppua siinä kesken. Ottamalla novellistisen otteen ja pysymällä niin kuin luulen omaelämäkerrallisessa aineistossa hän suoriutuu tehtävästään loisteliaasti. Tietenkin minä hellyn tähän, koska Econ päähenkilölle Heluna ja Polle Koninkaulus ovat tuttuja ja tärkeitä siinä kuin 1400-luvun inkunaabelit ja 1500-luvun ensipainoksetkin.

Eco (joka on melkein sama sana kuin Ego) nostattaa minussa hyvin suureurooppalaisia tunteita. Italialaisen professorin kuvakirjat, lapsuusvuosien kirjat ja laaja roskalehtilukeminen sekä sitten nuoruusvuosien monen kielinen lyriikka ovat olennaisesti samoja kuin jonkun kirjaa lukevan suomalaisen. Minä en ole lukenut Fantomasia ranskaksi alle 10-vuotiaana mutta kyllä Tex Willer suomeksi ajaa saman asian.

Econ Proust-yhteyden paljastaminen herättää hankalan kysymyksen. Olisiko nyt niin, että Proustin romaanin käännösten ja siis myös Inkin suomennoksen nimikkeessä olisi kaksikin käännösvirhettä?

"Temps perdu" voisi olla myös "tuhlattu aika" tai "hukkaan heitetty aika". Temps passé eli mennyt aika on tietysti koko ajan puheena, mutta tuota termi ä Proust ei ole voinut käyttää, kokska se on kielioppia, suomeksi "imperfekti" -" mennyt aikamuoto".

Tätä tärkeämpi on "recherche" - etsimässä. Englanniksi "search" tai "quest", saksaksi "Suche" ja ruotsiksi "spaning". Tänä suloisena aamuna nämä käännökset vaikuttavat minusta enemmän Dan Brownin Vinci-koodilta kuin Proustilta. "The quest of Graal" on liiankin selvä nimike: etsitään jotain mikä on ollut ehkä olemassa.

Kun nostan palkkaani Instituutista, vaikka en ole Anatole Francen henkilö, ja kun useat oppilaani saavat palkkansa "tutkijoina" (researcher) ja itse olen Tietotekniikan tutkimuslaitoksen kirjoissa joskus Senior Researcher ja joskus Principal Scientist, huomauttaisin nöyärsti että samalla tavalla kuin eco tietoisesti Proust käsigtykseni mukaan harjoitti "menneen ajan tutkimuksia".

Proust lähtee liikkeelle siitä, minkä Searle ja kumppanit - ehkä myös Dennet, Dawkins, Wilson, Damiano ja ne muut - että muisti ja tietoisuus ovat kummatkin konstruktioita ja että ne ovat oleellisesti saman asian knstruktioita.

Romaani, sellaisena kuin Proust sen toteutti ja sellaisena mihin Eco kenties viittaa, on emergentti ja kompleksinen ilmiö.

Madeleine-leivonnainen ja samoin oman äidin paistama pulla ovat emergenttejä, sillä vaikka niiden resepti tunnetaan tarkasti ja paistamislämpötila on tiedossa, pullan palauttaminen taikinaksi on lähes mahdotonta. Pullan ystäville ja Proustille on myös selvää, että lopptulokseen eli makuun liittyy jokin ennustamaton elementti (indeterminacy).

Kompleksinen järjestelmä edellyttää usein dynaamista mallintamista, koska se on eräänlainen verkosto mutta epälineaarinen. Taskukama ja huuliharppu eivät ole epälineaarisia kompleksisia systeemejä, mutta muurahaiskeko on. Samoin Proustin romaani tärvätyn ajan tutkimuksesta.

Takinkääntäjä

Ajattelin kirjoittaa asiallisen blogitekstin mutta harkittuani päädyin epäasialliseen.

Esitetyn kysymyksen johdosta arvioisin, ettei Umberto Econ uusi romaani muistuta sanottavasti hyvinkin tutussa Berkeleyn yliopistossa kirjoitelleen John Searlen kiinalaisen huoneen ongelmaa, koska etualalla näyttäisi olevan kirjallisuus ja sen lisäksi kirjat ja AI eli dennetiläinen tietoisuuden ongelma on taka-alalla.

Päähenkilö on vanhain kirjain kauppias ja hänen verenvuodon vaurioittamat aivonsa tulvivat sitaatteja kirjallisuudesta, etenkin runoudesta. Kipeä kysymys on meille kaikille tuttu: missä määrin rakkaimmat muistomme ovat artefakteja eli keinotekoisia.

Olen miettinyt valokuva ongelmaa. Kolme neljäsosaa syvistä lapsuudenmuistoistani on itse asiassa muistoja valokuvista, joista monet olen löytänyt jälkeenpäin albumeista. Merkittävä osa toisia muistoja on kertomuksia, jotka olen kuullut muilta mutta muuttanut omiksi kokemuksikseni.

Täällä Possulassa alan muistaa Porajärven ja Inkerin Kaprion pimeyden ja ikävyyden, sillä muistan toimineeni näissä erämaissa kansliakirjurina ja tulkkina 1600-luvun alussa. Muistan ne kuuset ja kiihtelyksen soopelinnahkoja, jotka hyvä novgorodilainen täysin pyyteettömästi lahjoitti. Tämä on riitamaita, joka tuli kaikille rajaratsastajille tutuksi.

Sitten käy ilmi, etten se ollutkaan minä, vaan Arvi Korhosen kirjan "Eerikki Antinpoika" nimihenkilö Eerikki Antinpoika. Kirjahyllyhavaintojen perusteella luulen, että Haavikon Ratsumies on laukannut maailmalle samasta lähteestä.

Kuvassa vasemmalla takki ennen kääntämistä ja oikealla kääntämisen jälkeen. Näitä vartavasten kovaa kääntämiskulutusta kestämään tarkoitettuja takkeja myydään Helsingissä maksukykyisille asiakkaille.

Minusta ei ole muihin ekstreemiurheiluihin kuin kirjoittamiseen. Rasasen kommentti eiliseen blogiin nostatti kuitenkin hymyn, sillä kuvan takin ostin itselleni puhtaasti teoreettisista, filosofisista syistä. Se on valmistettu jostain tavattomasta mikrokuidusta ja silattu teflonilla, titaanilla ja aluminioksidilla niin ettei siihen pysty vähempi kuin timanttilaikka eli rälläkkä, ja sen pakkaminen sujuu minuutissa - takki nimittäin tungetaan sisäpuolelta vasempaan tai oikeaan taskuunsa, ja vetoketju kiskaistaan kiinni. Takki on siis deduktiivisessa mielessä tautologinen.

Tätä minä nimittäisin takinkääntämiseksi! Umberto Eco ja John Searle voivat mennä kahville.

Ääniä

Tämä päivä taitaa olla huikea. Aamulla kuulin kuikan. Sitten murahteli Esukka eli naapurin aikamiespoika (vasta vähän yli 70 v.) vastarannalla. Olli (5 v.) kiinnitti Laurin tietokoneen kaikki johdot ja huoautti ystävällisesti, että kun hän ei itse asiassa saa vielä lukea, hän ei tiedä, onko Caps Lock päällä, mutta kokeilemalla siitä saa selvän.

Tunnen kieltäättä olevani kuin G Bodoni Umbert Econ uudessa romaanissa "The Mysterious Flame of Queen Loana". Annan täten Ecolle paljon anteeksi. En ole koskaan aivan vilpittömästi pitänyt hänen romaaneistaan enkä edes hänen esseistään.

Olen joutunut kääntämään takkini monessa asiassa, viimeksi Italo Calvinon. Olin pitänyt häntä vain taitavana, kunnes essee "Litterature machine" sai minut toisiin ajatuksiin ja tietysti ne kuusi kirjoitusta tulevalle vuosisadalla.

Myös Eco on niin tavattoman älykäs että se häiritsee minua kovin. Kun ei tässä iässä enää helposti rakastu, ihmiset jotka ovat paljon älykkäämpiä, eivät tunnu samalla tavalla hurmaavilta kuin kuikat tai ne 31 muikkua, jotka söin eilen Savonlinnan kalakioskissa sillan poskessa paahtavassa helteessä.

Econ kirjan päähenkilö on menettänyt tunnemuistinsa sairauskohtauksen vuoksi ja muistaa vain lukemansa - paljon.

Olen samaa mieltä: jotta voisi todella silmin vettyvin kuulla kuikan tai naapurin miehen huhuilua, täytyy muistaa edelliset kesät ja edelliset huhuilut.

Se on sama ero kuin käsin sähköttämisessä ja Chaconnen soittamisessa. Morsettaa voi merki tai kirjaimen kerrallaan, soittaa ei, vaan soittaja (ja kuulija) soittaa joka sävelellä koko kappaletta eli tietää, mistä tullaan ja mihin ollaan menossa.

En haluaisi olla mihinkään menossa, vaan tässä vain.

Godowsky, edelleen

Kuten sanottu, Leopold Godowsky ja Josef Hofmann olivat molemmat pianisteina poissa pelistä 1938 ja heidän äänitystensä piti olla kateissa tai kuuntelukelvottomia. Silti niitä on ilmaantunut ainakin ainekseksi. Liszin ja Anton Rubinsteinin ja siten myös Chopinin henkilökohtainen vaikutus välittyi heissä.

Abram Chasins, jonka ainutlaatuisen kirjan 'Speaking of Pianists' omistan ja olen jopa skannannut, muistelee New Yorkin iltoja, jolloin herrat soittivat ja kuulijat, esimerkiksi Rahmaninoff, Horowitz ja joskus myös Arthur Rubinstein, poistuivat paikalta hiljaisina poikina kuultuaan todellisia mestareita.

Godowskyn vaikeutetut versiot Chopinin etydeistä ovat ollee myynnissä uskomattoman Marc-André Hamelinin uusina esityksinä jokusen vuoden. Tässä on nyt Godowskyn oma Passacaglia ja lisäksi pianosonaatti. Toisin sanoen kirjallisuudessa kuiskittu kappale, joka oli Horowitzille teknisesti liian vaikea, on levytetty ja kuunneltavissa.

Ehkä Horowitz-juttu on epäperäinen, mutta tarinan mukaan hän siis harjoitteli tätä teosta konserttiohjelmistoonsa ja heitti kesken, koska kappale on mahdoton soittaa, paitsi jos soittajalla on kuusi kättä kuin intialaisella jumalalla.

Täysin yllättäen teos on hyvää musiikkia ja raikas ja ihastuttava. Se koostuu variaatioista Schubertin Keskeneräisen sinfonian alusta ja sen päättä hieno fuuga. Kuuleman perusteella en osaa sanoa mitään varmaa sen vaikeudesta, paitsi että kilinää ja kolinaa on paljon vähemmän kuin kuulisi. Samoin siinä on vähän etenkin Liszin omista parafraaseista tuttua orkesterin jäljittelyä. Sitä vastoin useaa ääntä kuljetetaan vähän väliä samanaikaisesti yli kymmenellä sormella, vaikka perinteisen polyfonian neljä tuntuu melkein aina myös kuulijalle haasteelta. On kuunneltava ääniä samanaikaisesti sekä yhdessä että erikseen.

Teoksessa tuntuu olevan kohtia, joissa eri puolilla koskettimistoa tapahtuu samanaikaisesti kuusikintoista eri asiaa. Kun nämä asiat ovat merkityksellisiä ja painokkaita, voi olla totta, että tämä ylittää ihmisen (melkein kaikkien ihmisten) henkiset mahdollisuudet ja älylliset rajat.

Kalvas, harhaileva ja alaston sielu kun olen (animula vagula, blandula... pallidula, rigida, nudula), minulla on kiusaus suhtautua musiikkiin suurena kiinalaisena tietosanakirjana, joka sisältää ihmisen mielen kaikki häivähdykset ja siis myös ne tunteet, joiden olemassaoloa ei arvaa ennen kuin ne joutuu tunnistamaan.

Tällaisia täydellisiä repositorioita ovat Beethovenin pianosonaatit ja niitä vaikeammin lähestyttävät Mozartin sonaatit ja luonnollisesti etäisimmän vuoren luoksepääsemättömimmällä huipulla Bachin soolosellosonaatit. (En osaa kuulla Bachin sooloviululle kirjoittamien teosten itsenäisen ja opetuksellisen aineksen eroa, jota ei ehkä ole olemassa.)

Levymerkki on Hyperion.

On haettava seuraavaksi esiin Webernin Passacaglia.

Tuo pianisti, Hamelin, on kanadalainen ja hyvittää aivoperäisen maanmiehensä Glenn Gouldin tihutöitä pianomusiikin alueella.

"Hamelin" on ranskaa. Saksaksi sen kaupungin nimi on Hameln, tunnettu siis tarinan pillipiiparista, joka sai salaperäisesti tanssahtelemaan.

Avio

Muistiinpano. Tarpeen itselleni, tuskin muille.

Koulussa ja yliopistossa opittua rupeaa vanhemmiten pitämään liian varmana.

Esimerkki: oikeakielisyys. Kun sitä on joutunut niinkin paljon opettelemaan, siihen alkaa kukaties suhtautua vakavissaan. Vielä viisi vuotta sitten oli ruumisarkuun kiipeämistä harjoittelevia henkilöitä, jotka pitivät oikeakielisyyttä hyveenä.

Avioehto ja testamentit kuuluivat oikeustieteellisiin opintoihin ja niitä tuli tehtyäkin (pitää olla "tehdyksikin" ja olisi vältettävä kin-päätteen asiatonta käyttämistä).

Tuomarina joutui tekemisiin uuden siveettömyyden kanssa eli miettimään avoliittojen ongelmia. Kauan eli noin viisitoista vuotta sitten avoliitto aiheutti joskus hyvin ikäviä yllätyksiä eron tai kuolemantapauksen jälkeen.

Avioehdon olemassaolo tai puuttuminen työllisti usein asianajajia. Suomalaiset luulivat, että avioerossa raha-asiat ja maksut hoidattaisiin niin kuin amerikkalaisissa sarjafilmeissä, tietämättä että Amerikassakin on eri osavaltioissa hyvin erilaisia järjestelmiä.

Muistiinpanoni: avio- ja perhesuhteiden muuttuminen ja ihmisten käytettävissä olevat varat, henkivakuutusten jääminen suurimmalta osin käytöstä ja ylipitkät asuntolainat ovat muuttaneet koko tilanteen. Kenenkään ei pidä kysyä esimerkiksi minulta neuvoa, koska en ole ajatellut asiaa kunnolla. Elinikän pidentyminen muuttaa sekin tilannetta. Olenko muistanut kehua, että lähes kaksi vuotta sitten 60-vuotispäivilläni molemmat vanhempani olivat mukana ja samoin viisi lapsenlastani. Neljän sukupolven edustajat kuljeskelevat kylmän rauhallisesti käytävissä puhuen järkeviä kädet kyynärpäitä myöten taskussa. Mutta siellä taskussa on myös kunnan käsi - kun ihminen joutuu eli pääsee nauttimaan hoitotakuun turvin tai muusta syystä kunnallisia palveluja, esimerkiksi kotihoitoa, taloudelliset seuraukset voivat olla mielenkiintoisia. Lisäksi ne vaihtelevat eri kunnissa.

Tiedossani ei ole suppeita, järkeviä ja oikeakielisiä oppaita tavallisille ihmisille. Onko keskinäinen testamentti tarpeellinen? - Näihin asti olen vastannut, että oikeastaan ei, jos on yhteisiä lapsia ja oikeastaan ei, ellei ole mitään ihmeempää omaisuutta tai velkaa.

Lupaan miettiä asiaa uudestaan.

Kun kirjojen aika on tässä mielessä ohi, esitän itselleni ja muille huolestuneen kysymyksen: olisiko yksi keino pitää 1940-luvulla syntyneet, eläkkeelle siirtyneet juristit poissa pahanteosta ryhtyä joukolla kartuttamaan esimerkiksi Wikipediaa niin että sieltä löytyisi ohjeita tällaisiin ehkä tärkeisiin asioihin, joita kukaan ei tietenkään ajattele mielellään?

Tällä hetkellä suomenkielisen Wikipedian oikeudellisia asioita koskevat artikkelit ovat keskimäärin hyvin huonoja. Sitä vastoin englanninkielisen alkuperäisversion artikkelit ovat eräin kohdin niin käsittämättömän hyviä, että aion käyttää syksyllä luentomateriaalina esimerkiksi artikkelia "tort", että osaisin paremmin selittää tämän vaikean asian.

Suomenkielisestä versiosta puuttuu kokonaan artikkeli "vahingonkorvaus". En ihmettele.

- - -

Antaas katsoa kuinka käy. Menen pistäytymään Possulassa. Jos blogia ei näy pariin päivään, se on takertunut jonkun naapurin katiskaan. Pitäisi näkyä. On siellä puhelin. Ja sähkö.

* * *
SUMMARY

Teh received wisdom in everybody's legal affairs is turning obsolete - think of ordinary people and matrimonial arrangements or testaments. Surprisingly there does not seem to be good guides or manuals on market. The existing ones are too good - they are fine for people who already know and want to double-check something. For plain people they are in fact too complicated and time-consuming.

Wikipedia might be an answer. Too bad that the Finnish version is really poor in these matters. then again we already have and will have quite a lot of idle lawyers, recently retired. For instance still vigorous judges or chancellors of justice might come handy supposing that they would first humiliate themselves and ask of hyoung lawyers, how are thigs really done these days.

Suomen syyllisyys

Erkki Tuomioja, Tarja Halonen ja muut.

Professori Aira Kemiläinen kirjoittaa uudessa "Tieteessä tapahtuu" -lehdessä aiheesta, jonka tärkeyttä ei heti huomaa.

Ottakaa tämä asia listoillenne EU-puheenjohtajuuden aikana. Palauttakaa Suomen maine.

Kemiläisen juttu on "Toinen maailmansotan ja Suomen maine 'lännen' arvioimana"
Teksti
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0506/Kemilainen0506.pdf

Nationalismia tutkinut Kemiläinen käy läpi käsitykseni mukaan keskeisimmät historian yleisesitykset ja toista maailmansotaa koskevat erikoistutkimukset, ja sen hän osaa.

Kun meillä on keskusteltu Karjalan palauttamisesta ja "sotasyyllisten" tuomion purkamiesta ja poistamisesta, huono maineemme Euroopassa on ennallaan. Olimme Hitlerin liittolaisia ja, Kemiläinen sanoo, suomalaisia rangaistiin maaliskuussa 1940 aluemenetyksillä erehdyksistä ja synneistä, jotka teimme 1941.

Kollega on oikeassa. Se on nurinkurinen ajatus, että jokin asia olisi rangaistus teosta, jota ei ole vielä tehty eikä suunniteltu. Sellaista ei löydy edes huonoimmasta teologiasta.

Olemme jonkin verran vastuussa asiasta ajopuuteorioinemme. Tärkeä syy on kuitenkin suurvaltojen piittaamattomuus. Talvisota oli nykyisinkin yliopistoissa käytettyjen oppikirjojen mukaan "vähäpätöinen" selkkaus, joka aiheutti "pieniä" menetyksiä. Stalinin henkilöön ja toimintaan voidaan kukaties kohdistaa moitteita, mutta Hitler oli pahempi. Maa joka vastusti Hitlerin avulla Stalinia kuului ja kuuluu edelleen pahan akseliin.

Näissä arvioissa itsepintaisimpia ovat britit. Amerikkalaisten ennakkoluuloisuus johtuu sekin osittain tästä.

Viimeistään Koiviston satamalaitteiden valmistuttua ja ottaen huomioon Laatokan altaan olemassa olevan ja potentiaalisen metsäteollisuuden keskustelu Karjalan "palauttamisesta" ei voi arkijärjenkään mukaan johtaa mihinkään. Vaikka Venäjä vaipuisi sekasortoon, josta tunnetut ja tuntemattomat jumalat meitä varjelkoon, aluevaatimukset olisivat siinäkin tilanteessa hengenvaarallisia. Edes Isänmaallinen kansanliike ja Akateeminen Karjala-Seura eivät sanoneet selvästi, mitä leningradilaisille tehtäisiin, kun kaupunki olisi vallattu ja "laskettu veden alle". Ammuttaisiin? Lähetettäisiin "Uraliin"? Siis stalinistisia haaveita.

Pietari on ja pysyy, etäällä ja yksin.

Sotasyyllisyystuomion voi purkaa tai jättää purkamatta. Olen vastustanut ajatusta. Kummalliseen mutta lakiin perustuneeseen tuomioon kajoaminen jälkikäteen olisi samanlainen perusoikeuksien ja laillisuusperiaatteen loukkaus kuin tuon lain säätäminen. Tuomioiden julistaminen vääriksi ja epäoikeudenmukaisiksi on poliittisen johdon asia. Se on tietoisesti jätetty "historiantutkimuksen varaan", ja viime vuonna asiasta pidettiin Säätytalossa keskustelu. "Historiantutkimus" on ollut merkillisen haluton. On vain toisteltu, ettei tuomioiden esittäminen kuulu tutkijoille. Oikeushistoriassa vuosi 1918 on ollut suositumpi kohde kuin vuodet 1944-1948. Muutamia kymmeniä sodan ajan uhreja, kuten teloitettuja ja pientä juutalaisjoukkoa on tutkittu paljonkin, mutta Miehikkälän miehistä ja monista asiattomin perustein syrjityistä en vähän tutkimusta.

Kun nyt EU istuu Helsingissä, valistunein osa vieraista näkee Suomen Hitlerin satelliittina ja Neuvostoliiton myöhempänä satelliittina, joka jollain kepulikonstilla on päässyt kunnon valtioiden seuraan 1990-luvulla. Olemme kunniattomia verrattuna esimerkiksi Tanskaan ja Hollantiin, jotka ovat periaatteessa antautuneet ensimmäiselle vastaantulijalle.

Tämä johtuu osittain siitä, että meillä on vallassa ja äänessä stalinistisukupolvi, kuten Tuomioja, Halonen ja esimerkiksi minä. Emme olleet stalinisteja emmekä kommunisteja emmekä kansandemokraatteja, mutta olemme Kekkosen ajan kasvatteja. Emme ole pitäneet kansallista maineenpalautusta kiireellisenä tehtävänä.

Entä jos nyt muutettaisiin linjaa?

Ei kannata vähätellä itseään. Vähättelyn voi jättää huoleti toisten tehtäväksi. Sitä ei laiminlyödä.

Keino ja kehotus:

kollega Kemiläinen ja 'Tieteessä tapahtuu' - katsokaapa maailman ylivoimaisesta tärkeimmästä historiallisesta tietolähteestä, jonka osoite on www.wikipedia.org hakusanat Winter War ja Finland - Second World War.

Wikipediassa tiedot, liittolaissuhteet ja sotatapahtumat on esitetty osapuilleen oikein, toisin kuin ulkomaisissa yliopistojen kurssikirjoissa. Siellä myös sanotaan, että Englanti ja Yhdysvallat olivat kaikin keinoin hyvää pataa Stalinin kanssa meidän jatkosotamme aikana ja Stalinin muodostaessa Itä-Eurooppaan satelliittivaltioiden vyöhykettä, johon Suomi ei kuulunut.

Itse asiassa Tarja Halonen on esittänyt tämän "erillissota-teesin" julkisesti, ja Venäjä on heti suuttunut. Kiitos tästäkin vähästä.

Historiantutkija-kollegoja aion itse historiasta väitelleenä ärsyttää ryhtymällä kahta tiukemmin penäämään, miksi Suomi hyökkäsi Syvärille ja Poventsaan. Haluan myös toistella sitä, että jopa Wikipedia on väärässä - Neuvostoliiton armeija oli jostain selittämättömästä syystä puolustusryhmityksessä kesäkuussa 1941. Tietysti tarkoitus oli valloittaa Suomi sopivalla hetkellä ja tietysti Hitlerin hyökkäys yllätti Stalinin housut kintussa. Silti sata ja viisisataa sotamuistelmaa ja koko sotahistoria todistavat, että suomalaisten hyökkäys ennen kaikkea Kiteeltä Ruskealan ja Sortavalan suuntaan tuli kovin raskaaksi, koska puna-armeijalla oli kenttälinnoitetut ja jopa osittain kantalinnoitetut asemat valmiina ja pesäkkeissä putket ja piiput osoittivat länteen. Sotaliikkeitä tai joukkojen kuljetuksia Suomen suuntaan ei ole rekisteröity, ottamatta lukuun selittämättömiä siviilikohteiden pommituksia juhannuksena 1941 ja sitä edeltäneenä päivänä.

Hyvät poliittiset päättäjät: pelastakaa Suomen maine ja oikaiskaa väärinkäsitykset ja virheet ja kiireesti ne suurvaltanäkökohtien värittämät painotukset, joita esiintyy arvostetuimmissakin lähteissä (Gilbert, Hobsbawm).

* * *
SUMMARY
The blogger reads an article on Second World-War and the reputation of Finland, where omissions and patently false facts in standard historic literature, mostly in the English language, are enumerated.

The Finnish Winter Wat 1939-1940 is mostly forgotten or regarded as a just punishment for Finns' later (1941) co-belligerent satus with Hitler. Nobody ever mentions that Finnland was not occupied by Germany, that the German troops in northern Finland were no good although they were commanded by the Finns (marhshall Mannerheim) and that the Finnish army finally expelled Germans from Finland with great costs and damages inflicted by the Germans.

Helsinki was and still is the capitol that was never occupied 1939-1944. Finland was not a German satellite. Finland was not a Russian satellite 1945-1956, even if American authors claim this. Possibly Finland could not have resisted Soviet Union during those years, but we were fully committed to invent Chechenia already during the 40ies. We already had the necessary experience.

Thinking our cordial relationships with Soviet Union 1956-1991 that is mostly true. Then again my father's family (Kivennapa, Carelia) had already during the Imperial Russian regime and tghe constitutional Grand-Duchy of Finland specialised in cheating the russkies in business and trade. I have known personally some industrial capatains, who still were very proficient in this art on late 1980ies. It might be best not to speak of Russia and this day.

Hamdan vastaan Rumsfeld

Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätös otsikkoasiassa on suuri ilo ihmiselle ja juristille.

Juristina intoilen käsitteestä "legaliteetti" eli englanniksi "rule of law" eli suomeksi se pakottava sääntö, jonka mukaan etukäteen oikeusasioiksi nimetyt asiat on ratkaistava etukäteen vahvistetuin säännöin (lakien mukaisesti) etukäteen siihen tehtävään määrättyjen viranomaisten toimesta.

Yhdysvalloissa rakoilu alkoi 1916, kun joukko saksalaisia vakoilijoita teloitettiin "hallinnollisesti". Silloin vahvistettiin minun mielipiteeni (ihmisenä) mukaan auttamaton oppi. Kun ihmisten henki on vaarassa tai taistelu käynnissä, ratkaisuja tehdään tilanteen eikä perustuslain vaatimusten mukaan. Sääntöä lieventää merkittävästi sotaväen rikoslaki, jossa määrätään, kuka saa ampua kenet ja milloin.

Käsitän hyvin sen ihmis-mielipiteen, ettei ketään pitäisi ampua koskaan ja että aseista olisi kieltäydyttävä. En kuitenkaan kannata sitä mielipidettä enkä ole erikoisen halukas käymään asiasta keskustelua. Olen opettanut asiaa yliopistolla liian kauan. Tiedän että erään mielipiteen mukaan minun edustamani mielipide on ristiriitainen, kun en sallisi valtioillekaan oikeutta kuolemanrangaistuksen käyttämiseen rauhan oloissa, en vaikka kysymys olisi belgialaisista lapsenmurhaajista, ja kuitenkin hyväksyn sotatilasäännökset.

Viimeksi riitelin asiasta Singaporessa Thaimaan edustajan kanssa. Hän oli fiksu ihminen ja hyvin koulutettu. Silti hänen oli silmin nähden vaikea käsittää meidän eurooppalaisten väitettä, että valtio ei saisi surmata kansalaisiaan mielin määrin.

U.S. Supreme Courtin uusi päätös todella merkitsee kovaa potkua presidentti Bushin alavatsaan. Päätös syntyi äänin 5 - 3 eikä noudata mitään todettua poliittista jakolinjaa. Lisäksi se on helppotajuinen, vaikka onkin lähes 200-sivuinen. Presidentillä ei ole oikeutta käsitellä "terroristeiksi" leimattuja ihmisiä muilla kuin lain sallimilla keinoilla. Guantanamoon ja vastaaviin paikkoihin sijoitetuilla on oikeus oikeudenkäyntiin, ja minkään tutkijakunnan tai lautakunnan ratkaisut eivät sido.

Jutussa ei ollut kysymys vapaudenriistosta sinänsä eli Guantanamossa istuttamisesta ilman laillista tutkintaa ja oikeudenkäyntiä. Voi olla että se kysymys tulee erikseen ratkasitavaksi. Voi olla että tuohon riittää väite kansalaisia uhkaavan välittömän vaaran poistamisesta.

Joka tapauksessa tuomioistuin on nyt erittäin selvästi osoittanut kaapin paikan. Presidentti on hallinnollinen viranomainen, jolla ei ole valtaa muuttaa lakia, ei varsinkaan perustuslakia. Seuraavaksi asiassa toimii lainsäätäjä eli kongressi. Parlamentti voi tietenkin säätää lain, joka tekee korkeimman oikeuden määräyksen tyhjäksi. Lainsäätäjä on lainkäyttäjän yläpuolella.

Tulemme näkemään, vaikuttaako tämä John Paul Stevensin kirjoittama ratkaisu välillisesti kansalaisvapauksiin, kuten hyvin laajalle levinneeseen salakuunteluun ja urkintaan.

Olen iloinen. Vuoden 2001 tapaukset olivat hyvin erikoisia, mutta niiden jälkeen Yhdysvaltain hallinnon eli Bushin menettelytavat ovat nekin muuttuneet erikoisiksi. Nyt tuomioistuin, joka pystyy jopa erottamaan presidentin ja jonka nimityksen ensimmäisen vaalin sotkuisen tuloksen jälkeen se vahvisti, on paukauttanut nyrkin pöytään.

Riippumattomissa tuomareissa on juuri tämä paha piirre. He eivät välttämättä muista kunniittaa edes virkaan nimittäjän kohtuullisia toiveita vaan ratakisevat asiat sen käsityksen mukaan, joka heillä on laista ja perustuslaista.

* * *
SUMMARY

The blogger - being a longtime court-watcher and having even met Justice Stevens in person and having worked himself as a justice for a very long time gives a non-controversial reading of Handav v. Rumsfeld (U.S. Supreme Court June 29th 2006).

Giving voice to many European lawyers' worry the blogger welcomes this precedent as being in line with the constitutional tradition. Special care is taken in not commenting President Bush or his administration. The issue is, as the Supreme Court writes, rule of law.

SupremeCourt

Reilun kaupan jalkapallo

Amerikkalaiset eivät innostu futiksesta, koska he eivät halua antaa rahoja FIFA:n ja sen sisarjärjestön haltuun.

Urheilu on merkittävin osa harmaata liiketoimintaa. Läpinäkyvyys puuttuu kauttaaltaan. Kansainvälisten "omistajien" rahankäyttö, palkkiopolitiikka, hinnoittellu, verojen maksu ja osallistuminen yleiskuluihin ovat kaikki lievästi sanoen epäselviä kysymyksiä.

Jalkapallobisneksen rahallinen arvo tekee liitosta yhden maailman suurimmista liikeyrityksistä.

Oletettavasti jalkapalloyleisö jättää nyt Saksaan enemmän rahaa kuin valtio kuluttaa turvallisuuteen ja järjestykseen. Luultavasti urheilupaikat ovat tervettä liiketoimintaan, mutta hiukan epäilen sitä.

Poliittisesti urheilu kuuluu kulttuurin rinnalla poliittisen järjestelmän lapsipuoliin, johon osoitetaan heikommat ministerit ja niukin hallintokoneisto. Suomessa nämä kaksi kuuluvat kirkollisasiainministeriölle, jonka nykyinen nimi on opetusministeriö.

Ainoa jossain määrin kynnelle kykenevä neuvottelukumppani on YLE, jonka kehitys viime aikoina on ollut rohkaisevaa. Hurmaannuin mainoksesta, joka on AA-parodia. YLE hakkaa läpi ajatusta julkisen, yleisen palvelun televisiosta ja radiosta. Yksi tämän toiminnan vihollisia on kaupallinen, läpinäkymätön ammattiurheilu.

Ilmiö on hyvin läheistä sukua tekijänoikeusalan ongelmille. Niissä on syntynyt OS eli avomen koodin ja avoimen sisällön perinne. Urheilussa ja massaviihteessä kehitys näyttää päinvastaiselta.

En tunne vastauksia ongelmiin. Haluan vain nalkuttaa.

Reilun kaupan päivittäistavarat (banaanit, kahvi jne.) menestyvät.

Onko olemassa reilun kaupan jalkapalloa?

Henkilökohtaisesti en ole fani, en penkkiurheilija enkä asiantuntija. Ranska-Brasilia-ottelu oli sitli mielestäni vuoden tai viime vuosien suuria kohokohtia, televisiosta katsottuna kuin musiikkia tai ehkä balettia. Zinadine Zidane kilpailee silmissäni kuvana nähtynä tittelistä "maailman sympaattisin ihminen". Olen samaa mieltä nuoremman poikani kanssa, että tämä kabyli eli berberi on mielikuvien tasolla upea miehen ihannekuva.

Lisäksi olen hitusen hämmentynyt. Kerron joskus oudoista retkistäni kouluvuosina. Eräänä kesänä liftasin Kauhavalta Marseilleen ja takaisin. Minulla oli siellä kirjeenvaihtokaveri seudulla, joka vilisi näitä ZZ:n heimoveljiä. Hän itse ei ollut tietenkään edes syntynyt, mutta jalkapallo oli. Vuosi oli 1961.

Nietzsche, Rilke

Täytyy tulla vanhaksi ennen kuin osaa etsiä reikiä historiasta.

Suomen kirjallisuutta on esitelty ja tutkittu yleensä tervein lähtökohdin: mitä siinä on. Mitä siinä ei ole, siitä on paljon vaiettu.

Nietzsche oli liian suosittu sata vuotta sitten. Kukaties silloin, kun Joel Lehtosen Sakris Kukkelman, rakastunut rampa ja köyhä polseviikki, oli lukenut koirankorville "nietseke-kirjansa", lyötiin kiinni Aarni Koudan suomennokset ja hiukan häveten siirryttiin muihin aiheisiin.

Hollon suomennos tuli 1960-luvulla. Otava on julkaissut itse asiassa kiitettävästi pikkukirjoja - muistaakseni sen mukaan, miten kääntäjiä on ilmennyt.

Rilke vilahti näkyviin Aila Meriluodon 1970-luvun suomennosvalikoimana, joka ei muistamani mukaan saanut mitään huomiota. Kukaties meillä ajateltiin, että hulluja on omastakin takaa.

Kun en ole käynyt missään 15 vuoteen enkä oikeastaan tunne ihmisiä, Liisa Enwald on minulle vain nimi, lyriikan tutkija, Mirkka Rekolasta väitellyt, Helvi Juvosesta juuri julkaissut.

Nyt on otettava selvää.

Rilke voi olla se puuttuva lenkki, josta kirjallisuutemme modernismi vaikeni. Luotan siihen, etteivät suuret lyyrikkomme saaneet selvää Rilken vaikeasta saksasta, paitsi kukaties Eeva-Liisa Manner. Minun tulee nyt oudosti mieleen 1950-luvun Haavikko, joka on juuri kadonnut kehistä. Hänen vaikutuksensa oli tavattoman suuri, ehkä myöhempien vuosikymmenien lyriikkaa ajatellen tuhoisa.

En sano tätä mielelläni, koska kirjat ja mies ovat vaikuttaneet minuun niin voimakkaasti ja tulleet myöhempinä vuosina niin tavattoman vastenmielisiksi, että teen mielihyvin totuudelle väkivaltaa. Olen hyvilläni kun käsitän, että tämän hetken nuoret lukijat pitävät Haavikon koko tuotantoa autistisena höpinänä.

Tämä asenne on kuitenkin vilpillinen.

Nyt katson kunnolla, mikä 50-luvussa ja vähän myöhemmässä runoudessa on Nietzscheä ja Rilkeä eli missä ovat reiät.

Saksan runous melkein kuoli toisen maailmansodan jälkeen. Sen ja kielen harrastaminen jäi vanhan "establishmentin" varaan ja sotasukupolven proosa kiinnitti spottivalot itseensä, ensin Grass ja Böll. Heikommin näkyvänä Saksan perinne kuitenkin jatkui. Keskeinen vaikuttaja oli Sinikka Kallio, Rolf Nevanlinnan puoliso.

Entä jos se menee näin. Koskenniemi ja hänen aseenkantajansa pitivät Saksan kirjallisuutta Goethen auringon valaisemana. Kun Koskenniemestä päästiin, meillä oli kolmannen valtakunnan raskas perintö, joka varjosti väärin myös Nietzscheä, ja uusinnostus englanninkieliseen kirjalilsuuteen ja lisäksi kaksi Saksaa. Länsisaksalainen kirjallisuus jäi puolivarjoon.

Nyt on katsottava Rilkeä tarkoin. Onni että hän ymmärsi kuolla ajoissa leukemiaansa - hänen tuotantonsa näyttää olevan kokonaisuudessaan internetissä eikä saksalaisilla itsellään näytä olevan tunnontuskia häntä arvostaessaan.

Shostakovitsh sävelsi samaan sinfoniaansa 1900-luvun suurimpien runoja: Tsvetajeva, Rilke, Apollinaire, Lorca (Sinfonia 14). Minusta tuntuu, että tuossa sävellyksessä tragedia syntyy musiikista.

Erdös-lukuni on 4

Yksi Vili tekee väitöskirjaa virtuaalisesta omaisuudesta. Suoraan ja huutokaupoissa myydään jo tilanteita tietokonepeleissä, pelin kuluessa rakentuneita hahmoja eli avataareja, eli yhtä ja toista sellaista, mitä ei ole olemassa.

eBayn verkkohuutokaupassa on myyty Erdös-luku 2 ja Erdös-luku 4 - tai näin kerrotaan. Tuliko kauppoja ja löytyikö rahoja, sitä en tiedä.

Oma Erdös-lukuni on 4. Erdös, 1900-luvun suurimpiin kuulunut matemaastikko, kirjoitti paljon papereita. Leikin juoni on tämä. Henkilö, joka on julkaissut jotain yhdessä Erdösin kanssa, saa luvun 1. Henkilö, joka on julkaissut yhdessä E:n kanssa julkaisseen henkilön kanssa, saa luvun 2.

Meillä on työpaikallani (Helsinki Institute for Information Technology) yksikin Rissanen, joka on julkaissut kovaa tiedettä Erdösin kanssa julkaisseiden kanssa. Tarkistin verkosta. Kyllä löytyy. Hänen lukunsa on siis 2. Instituuttimme johtaja Martti M. on julkaissut Rissanen kanssa ja on siis 3 ja minä Martin kanssa, joten olen 4.

Asiantuntemattomiin luonnontieteilijöihin tämä tekee vaikutuksen. Olen miettinyt, olisiko Erdös-luvut liitettävä työhuoneiden ovikilpiin. Pitää muistaa kysyä Martilta, ettei kai tämä Rissanen vai ole julkaissut suoraan Erdösin kanssa.

Joka tapauksessa pieni kirja Paul Erdösistä on hauska ja opettavainen (parempi kuin John F. Nashista kertovat A Beautiful Life, puhumattakaan saman nimisestä elokuvasta). "A Man who Loved Only Numbers".

Milgramin koe tunnetaan nimellä "Six degrees of separation". Se joka todistaa tai ei todista pieni maailma -ilmiön eli että kenen tahansa kahden mielivaltaisesti valitun ihmisen välillä on keskimäärin kuusi linkkiä.

Jos istut Papua-Uudessa Guineassa tai Burkina Fason pääkaupungissa, jonka nimi on Ouagadougou, jutskailemaan jonkun kenen tahansa kanssa, löydätte yhteisen tuttavan korkeintaan kuuden linkin päästä. Erdös-luvun tavoin laskien luku on 6.

Tarina kerrotaan yleensä siinä muodossa, että "yhteinen tuttava" tarkoittaa ihmistä, jonka kanssa asianomaiset ovat "on first name basis" tai jolta voisi pyytää palvelua - esimerkiksi viemään matkalaukussaan kirjeen tai viattoman pikku paketin NN:lle. Paavi ei ole "tuttava" mutta jutun alussa mainitut työtoverit ovat tuttaviani.

Itse olen oppinut aika kauan sitten olemaan raapimatta takapuoltani julkisella paikalla, koska näkökentässä on aina joku, jonka äidin tunnen. En ole ryhtynyt selvittelemään, onko tämä poikkeuksellista. Joka tapauksessa paljon opettanut ihminen jonka kuvakin on silloin tällöin näkynyt lehdissä tai televisossa, tekee viisaasti lähtemällä siitä, että pärstä tunnetaan.

Tunsin aikoinani Hannu Taanilan, joka piti eilen eläkeläismiehenä urkuiltaa Juvalla. Ehkä Hannu olisi esimerkki Milgram-luvusta 1 tai 2. En usko että hän voi ainakaan suutaan avata niin ettei joku heti tuntisi.

Tämä on jutustelua eikä Milgramia pidä ottaa erikoisen vakavasti. Joku laski välimatkat eli Kevin Bacon -indeksin Hollywoodissa. Kaikki olivat näytelleet jonkun sellaisen kanssa, joka oli näytellyt jonkun sellaisen kanssa, joka oli näytellyt Kevin Baconin kanssa. Vitsi on tietenkin se, että Kevin Bacon ei ole kauhean kuuluisa näyttelijä, mutta ahkera ja hyvin työllistetty.

Kun olin hommissa Helsingin hovioikeudessa, minulla oli tunne, että tuomioistuimen keskimääräinen linkkiluku oli 2. Itse tulin korkeimmasta oikeudesta eli väkisin ja kunnon hovioikeudenneuvosten sanomattomaksi harmiksi. Sitä tapahtuu perinteisesti - korkeimman oikeuden esittelijä pääsee hovioikeuteen jäseneksi, ellei ole jäänyt kiinni mistään erikoisemmasta.

Helsingin hovissa henkilösuhteet tuntuivat määräytyvän sen mukaan, kuka oli lyönyt ketä lapparilla tai leikkiämpärillä päähän pienenä. Kaikki tuntuivat olevan kotoisin Etu-Töölön punatiilitaloista eli siis huonompaa herrasväkeä. Tai oli siellä parempaakin seassa. Helsingin hovioikeus perustettiin vasta 1950-luvulla, joten siellä ei ole vastaavia maanis-depressiivisä perinteitä kuin Turun ja Vaasan hovioikeuksissa.

Meillä ei ole Millgramia eivätkä yhteiskuntatieteilijämme ole toistaiseksi kallistaneet korvaansa "small worlds" -ilmiölle, jota ovat kirjoissaan esitelleet mm. Duncan Watts ja Mark Buchanan. Asiasta on oivallinen artikkeli Wikipediassa.

Luulisin, että tämä verkostoitumisrakenne tai sanottaisiinko graafiteorian tuntema ad hoc -verkosto voisi olla parempi selitys kuin sukupolviteoria tai poliittislähtöiset pohdinnat selvitettäessä suomalaista vallankäyttöä ja vastaavasti suomalaista osattomuutta.

Tietotekniikka ei ole Isästä Saatanasta, vaikka joskus kieltämättä tuntuu siltä, eikä se ole lupaus paremmasta maailmasta, mutta sen sijaan aivan mahdollinen työkalu. Teknologiaa voi käyttää helpottamaan havaittuja epäkohtia ja korjaamaan katkenneita linkkejä. Kuulun itse niihin, jotka arvelevat tasa-arvon taantuneet viime vuosina. Kun "Digitaalinen kuilu" merkitsee myös jäämistä ilman hoito- ja hoivapalveluja, asia on vakava. Siksi askartelu sosiaalisten eli yhteisöllsiten verkostomallien kanssa ei ole pelkkää pelleilyä.

Yksi esimerkki verkkostomallista on tietenkin blogi, ja tässä on kaksi mielenkiintoista asiaa, nimittäin maksuttomuus ja nimettömyys. Arvostan erittäin suuresti Bloggerin monien kiroamaa kommentointitapaa, joka pakottaa kirjoittautumaan sisään blogiin. Vielä enemmän arvostan blogi-etiketin mukaista salanimen käyttöä. Olen minä muutaman ahkeran kommentoijan miettinyt ja pari käyttää oikeaa nimeäkin, mutta tässähän on viehättävää juuri mahdollisuus laajentaa ja muuttaa olemassa olevia verkostoja eli pieniä maailmoja.

Milgram on muuten tunnetumpi toisesta kokeesta. Kun edellä on ollut puhe verkoston rakenteesta, lisäksi on olemassa dynamiikka, joka pitää verkoston koossa. Yksi dynamiikan muoto on esivalta eli arvovalta eli tottelevaisuus. Kuuluisassa 1960-luvun Milgramin kokeessa koehenkilö luuli opettavansa sanapareja toisille. Jokaisesti virheestä annettiin sähköisku. Todellisuudessa opetettavat näyttelivät eikä mitään sähköiskuja ollut. Koetuloksesta tuli osa populaarikulttuuria.

Psykologit olivat arvioineet ennen koetta, että o,1 % koehenkilöistä eli sadistiset mielipuolet antaisivat toistuvasti hengenvaaralliseksi ilmoitetun 450 voltin sähköiskun. Koetulos oli 67,5 prosenttia. Koehenkilöt olivat Yalen opiskelijoita. Vietnamin sota oli vielä edessä.

En tiedä, missä määrin tämän voi yleistää. Tiedän miten valtavan keskustelun nämä kokeet aiheuttivat ja olen muistavinani, että asiasta kirjoiteltiin myös meillä paljon, Sosiologia-lehdessä.

Tiedoksi assistenteille, oppilaille ja lapsille. Tämä tieto tai luulo on Vietnam-sukupolvemme eettisiä kulmakiviä. Totteleminen on vaarallista. Tämä tieto oli yksi syy siihen, että hairahduimme mukaan erilaisiin Steiner- ja Summerhill -kasvatuskeksintöihin ja otimme lapset mukaan, kun lähdimme juomaan vastikään vapautettua keskiolutta.

Luullakseni tämä tieto on nurinkurisesti yksi syy suomalaiseen stalinismiin. Se on hurja paradoksi.

Tiedämme tai luulemme, että kun tiedemies eli tutkija eli auktoriteetti yllyttää:" Lisää sähköiskuja; koetta ei saa keskeyttää", ja kohde hakkaa seinään ja karjuu tuskasta (näyttelee äärimmäistä kipua), amerikkalais-eurooppalainen koehenkilö painaa nappia kerran toisensa jälkeen.

Koetta ei voi toistaa. Se on aika pahasti epäeettinen. Hyvä kuitenkin että se tehtiin. En tiedä, miksi se tulee mieleeni Etu-Töölön punaisista tiilistä.

Näistä palikoista on maailmamme rakennettu.