Sivun näyttöjä yhteensä

2. marraskuuta 2017

Laatikosto



Kirjoitan ennen pitkää uudesta kirjoituspöydästäni, jota hienompaa ei ole nähnyt tämä kansa. Ikkunan edessä, leveyttä 3 metriä 60 cm, syvyys 60, umpipuuta taidokkaasti valmistettuna, koivua ja vähän vaalentava lakka. Tekijä on kuulemani mukaan tätä ennen restauroinut ainakin täysremontin läpi käyneen Eduskuntatalon kalusteet.

Ja nyt mietin jatkuvasti laatikostoja. Yli 30 vuotta vanhat Muuramen lastulevytuotteet ovat kuin isku vasten kasvoja.

Aivan tavallisia näyttäisi löytyvän, ja jopa Ikealla olisi yksi mahdollinen malli, halpakin. Näyttäisi siltä, että markkinoilla on keskenään aivan saman näköisi vempeleitä, joiden hintaero voi olla yhden suhde kymmeneen.

Kierrätyskeskuksessa on käytävä. Minulla on kameratarvikkeita ynnä muuta varten isäni vanha 50-luvun laatikosto, joka on kunnostettu. Erilaisista pakkauksista saa muovipusseja, jotka ovat tähän tarkoitukseen fylliksi parempia kuin mitkään lokerot. Vanhojen valokuvien säilyttämistä lämmittämättömässä ulkotilassa kokeilen veneilijöiden tuntemalla silikaattigeelillä, jonka muuten pitäisi imeä hajutkin. Voisi siis kokeilla kumisaappaaseen ja villasukkaan.

Mutta olen ajautumassa aiheeseen, ja tiedän, että minulle se ei sovi. Näin kirjoittaessa sääntö on selvä. Se on sama kuin joukkoteloituksessa. Teloitettavan vieressä on parempi olla kuin paalupaikalla.

Miksi maksalaatikko on laatikko mutta pannukakku pannu? Suorastaan muistan ne aika ruman näköiset pullapellit, jotka ikään kuin kuuluivat Högforsin lieteen, ja Pohjanmaalla tietenkin pellillä tehtiin kropsua eli suolaista pannukakkua ihralla höystettynä. Olen edelleen sitä mieltä, että tuote on kammottava. Äitini on eri mieltä. Mutta pikkupullia ei ollut vielä keksitty, ja pitko paistui vaikka ritilällä. Murteessa sillä oli – tässä blogissa ennenkin käsitelty – huvittava nimitys ”ankkastukki” eli luultavasti vankka kuin ankkurin poikkipuu, anckarstock.

Äidinisäni ja monen muun suuri herkku oli ohraryynilaatikko, ohrakryyniloora. Sitä pitää hauduttaa niin että sen pinta muuttuu kellanruskeaksi.

Joidenkin herkku, mutta esimerkiksi minun ei, oli silakkalaatikko, armeijan kielellä piikkilankaeste.

Mutta sitä laatikkoa en oikein ymmärrä. Armeijassakin käytettiin nelikulmaisia vuokia, joissa oli kahvat päässä.

Se on tietymätöntä, miksi tekniikan puolella on yleensä koteloita, mutta autossa on vaihdelaatikko. Tuntemani eivät tuo mieleen laatikkoa. Tosin ennen kaasupoljinta sanottiin lusikaksi (”lusikka pohjaan”) ja itse asiassa poljin oli joissakin malleissa lusikan mallinen.

Jatkan etsintää. Hienossa taide-elokuvassa Arska esittää KGB:n miestä, joka tulee Chicagoon etsimään yhteistä vihollista, rosvoa. Hän opettaa amerikkalaisille kuulustelutekniikkaa. Pannaan kuulusteltava sormi tai käsi laatikon väliin ja sitten lyödään laatikko kiinni ja avataan muutaman kerran. Elokuvan mukaan teho on ilmiömäinen.


Kauhavalla oli omansalaiset kiroukset. ”Kun m’olin Pilikreenis trenkinä, saathin joka pyhä riisikryynilooraa…” Hyvin luonteenomainen vastaus, suomeksi ”aivanko totta” – ”ookko kristuksen perkelhen jesus?”

22 kommenttia:

  1. On muuten sitten myös painoa tuonkokoisessa umpipuupöydässä. Vaatii pari riskiä miestä siirtämään sitä. Ja vaatii puusepältä hyvää puun ominaisuuksien tuntemista umpipuupöydän tekeminen niin, etteivät liitokset aukea puun eläessä ilmankosteuden vaihtelun mukaan. Puu nimittäin elää aivan erilailla säteen, halkaisijan ja pituussuuntaan, kalusteetkin, kun ilmankosteus on erilainen eri vuodenaikoina.

    Vaihdelaatikko lienee suora käännös gearboxista. Jos se nyt itse sanaa millään lailla selittää.




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maksa-, vaihde- ja muut laatikot on senikäisiä sanoja, ettei silloin osattu englantia. Kyllä ne on ruotsista käännettyjä.

      Poista
    2. Nykynuaret ne nyt kuvittelevat kaikkien sanojen tulevan pyhästä pakkoenglannista kun raukat eivät muista kielistä tiedä yhtään mittään...

      Poista
  2. Koska hra K. ei ilmeisestikkään ole talon emäntä, hän ei tiedä, että sitä kropsua piti tehdä aina välillä säästäväisyyssyistä hapantuneista maidoista ja kermoista.

    VastaaPoista
  3. Kertoo sitten kun kuulustelukeskus valmistuu! Jännäämme vanikkaa järsien, laiha tee ryydittää mietteitä joita ryystämme verkkolautasen reunalta yhä uudelleen. Tupakinkäry leijailee tienoilla...

    VastaaPoista
  4. Puu-uuninkin-kiukaan-takan kustannuksella irvaillaan jatkuvasti, eikä syyttä. Tuote-esitteiden ja mukaan niitä on myynnissäkin, mutta kun menee tutustumaan, niin kyllä ne vain ovat tiilestä, kivestä, betonijalosteista tai raudasta valmistettuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pienistä ne ilot pitää irvailijan irrottaa, kun vaikka omasta äidinkielentaidottomuudesta. Seuraavaksi voitte sitten siirtyä ihmettelemään miten kaupoissa myydään diesel-, kaasu- ja sähköautoja.

      Poista
    2. Lääkärillä kävi mies joka esitti huolensa vaimon virkkaamistaipumuksen asteesta.
      Lausahtihe lääkäri huolestumispuheliaalle ukolle:
      - Onko teillä ollut se haitaksi?
      - Eipä kyllä, hän aloitti juuri uutta hellaa.

      Poista
    3. Seisoin pienen k-kaupan kassajonossa. Omistaja, vanha kauppiasukko, oli kassalla. Edessäni laiha ämmä joka oli ostanut tulitikkupuntin.

      Kauppias: Mitäs se Hilma näin monta tikkuaskia kerralla?
      Hilma: Ajattelin lämmittää saunan.
      Kauppias: Eikös se tule kalliiksi...
      Hilma (vähän aikaa hiljaa, sitten): No em minä nyt pelkästään näillä sitä lämmitä.

      Kun kiukkua puhiseva Hilma oli poistunut, kauppias sanoi minulle: Tuo Hilma on niin nuuka. Sitä minä ihmettelinkin että mites se nyt koko puntin kerralla ostaa.

      Poista
  5. Nimellinen ratkaisu nimeämiskysymykseen on tietenkin makkaraperunat. Kyytipojaksi Tuomas Kyrön Ruskea kastike. Varotaan sitä takaisinkytkettyä lenkkimakkaraa, (pitkä haukotus) mutta Heimon lämminsavulohi ja perivenäläiset kotimaiset suolakurkut käyvät kyllä liian hyvin, liiankin hyvin jos on oliivileipää (Stocka) ja piimää. Musiikiksi rohkenen väittää käyvän Lauantain Toivottujen. Hapankaalihöystöllä, kenties. Joten kuka kaipaa makkaraperunoita, tosiaan!

    VastaaPoista
  6. Keskiluokkaisen huonekaluostajan dilemma on, että haluaisi maksaa Ikeaa paremmasta laadusta. Liian usein löytää vain yläluokkaisemmat hinnat, ei parempaa laatua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puuseppään yhteyttä, kyllä syntyy laadukkaita kalusteita. Hinta on tetysti eri maailmasta kuin mdf-levystä tehdyissä, mutta niin on laatukin.

      Poista
  7. Meinasin käskeä Lahden Puutyö-nimiseen firmaan ostamaan Trio-laatikostoja, mutta eipä taida olla semmoista enää olemassa. Kierrätyskeskuksesta tai käytettyjen toimistokalusteiden kaupoista kannattaa ehkä kytätä. Laatikoiden sivut umpipuuta jne. Meille hommattiin pari joskus viime vuosituhannella ja ovat vielä kuin uusia. Ne kyllä painavat aika lailla.

    AW

    VastaaPoista
  8. Tulipa otsikkokuvasta mieleen, että Tuholmasta, Helsingistä ja Tallinnasta löytyy kaikista versio tuosta samasta julkisivujäsentelystä.

    Ensimmäinen oli Ivar Tengbomin Stockholms Konserthus 1920-luvun puolivälistä. Samaa julkisivuteemaa varioi J.S.Siren eduskuntatalossa heti perään, aika lailla raskaampana versiona vain, Rapattu konserttitalon julkisivu vaikuttaa paljon kevyemmältä kuin täysgraniittinen, monumentaalisesti asemoitu eduskuntatalo. Se kolmas, Söprus-elokuvateatteri 1950-luvulta Tallinnassa onkin stalinismin ajan esitys samasta teemasta.

    VastaaPoista
  9. Kyllä ne oli pellistä taiteltuja laatikoita, joita kiertävä kauppias teki ja möi. Sillä oli myös peltisiä leikkiastioita. "Tulenkestävien" lasivuokien tulo markkinoille sitten hämmensi käsitteen.

    VastaaPoista
  10. Laatikko tietenkin siksi että paistokseen pitää saada paksuutta enemmän kuin korkeareunaisella pellillä onnistuu. Muutoin laatikko kuivuu ja siitä tulee eräänlaista pizzanpohjaa oli aines mitä tahansa. Laatikko, kuten vaikkapa Janssonin kiusaus, on taitolaji; pääosassa kostutus.

    VastaaPoista
  11. Myös sitä lieden mukana tulevaa yhtä pullapeltiä jossa on korkeammat reunat kuin siinä toisessa, sanotaan uunipannuksi...

    VastaaPoista
  12. Muistan lapsuudesta että kauhavalaisten sukulaisten kiroilu oli erittäin värikästä ja körttiperinteeseen tottuneelle selkäpiitä karmivaa. Siinä oli aivan erikoinen puhti.

    Myös jälleen tulee esille tuo pieni murre-ero oman murteeni ja kauhavalaisten murteen välillä. Minä sanoisin että "saatihin" ja kauhavalainen "saathin". Sama ero tuossa perkeleessäkin, eli "perkelehen" ja "perkelhen".

    Lapuan Hellanmaassa puhuvat myös kuin Kauhavalla, ainakin Tommi Kinnusen romaanin perusteella ja kyllä erään sikäläisen ystävänikin mukaan. Hellanmaalaiset eivät kuitenkaan kiroile lainkaan yhtä mehevästi.

    VastaaPoista
  13. Eduskunnan remontin hyvin vaikea häpeäpiste ei ole kirjoituspöytä vaan kipsiset, kullitetut viestokset.
    Aaltonen ei MISSÄÄN NIMESSÄ olisi suostunut siihen, että hänen kipsiluonnoksiaan olisi laitettu näytille.
    Nyt ne siellä ovat, "kultaiset vasikat" - "moni kakku päältä kaunis, pelkää silkkoa sisältä".
    Kuvannee eduskunnan arvovallan tilaa? Vähän niinkuin viilutettu lastulevy kirjoituspöydän paikkaa leikkimässä.

    Toivon, että metalliin valetut "oikeat taideteokset" pikaisesti palautetaan oikeille paikoilleen.
    Samoin eduskunnan arvovallan ja IKEAn kalusteiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentoijalla on nyt omaperäinen, ja historiallisesti virheellinen käsitys eduskunnan istuntosalin veistoksista. Ne salissa nykyään olevat kullatut kipsiveistokset ovat nimenomaan niitä alkuperäisiä, 30-luvulta peräisin olevia.

      Alkuperäiset kipsit korvattiin 1960-luvulla pronssivaloksilla, joita ei kustannussyistä tai ajan muodin muututtua kullattu. Nämä pronssit ovat nyt nähtävillä muualla eduskuntatalossa, mutta saliin palautettiin alkuperäiset kipsit restauroituina. Salin ilme siis vastaa veistosten osalta alkuperäistä.

      Mielestäni tehty ratkaisu oli hyvä.

      Poista
    2. Minustakin ratkaisu on outo, vaikka se ei ihan mennytkään noin kuin AP kirjoitti.
      Alun perin Aaltonen tarkoitti saliin laitettavaksi kullatut pronssipatsaat. Niihin ei ollut varaa, joten juuri nämä samat kipsiset olivat siellä esillä kullattuina kymmeniä vuosia.

      Sitten oli joku itsenäisyysjuhlavuosi, olisiko ollut 1957 tai 1967, ja sen kunniaksi vihdoin valettiin patsaat pronssiin, mutta jätettiin kultaamatta koska se olisi loukannut jonkun arkkitehdin tyylitajua.

      Nyt sitten viimeisessä remontissa varmaankin joku innokas museoihminen pääsi jylläämään, koska kipsiset palautettiin "alkuperäisempinä" paikoilleen.

      Periaatteettomana henkilönä olisin luultavasti joko jättänyt pronssit sellaisenaan sinne tai sitten kultauttanut ne.

      AW

      Poista
    3. Eduskunnan arvovallan perääminen lienee turhauttava toimi tai toive, eihän se patsaista ole riippuvainen vaikka ulkokultaisuus sitäkin päällystöä pukee. Patsaiden nimet on syytä kerrata!

      Arveluttavaa että kansanedustajan avustaja ryhtyy ehdokkaaksi vaalikauden verran palveltuaan, politiikassa ansioitumisen kentällä ymmärtää selvästi jopa se kumma otus, kansa.

      Yuppies use side entrance! (Hipit hiipii kyökin kautta!)

      Siihen bunkkeriin kun ei saa viedä omia eväitä, kummeksuu sitä jo mitä sinne saa viedä ja mitä niillä saadaan tehdyksi. (Oikeammin teetetetyksi mutta koska se on niin vinkkurainen sana niin nykäisin sen oikosuomeksi, tai oikaisin nykysuomeksi.)

      Ehdotan että istuntosalissa sallitaan torkkuminen ja kioskiruuan syöminen mutta valiokuntien salien tuolit viedään pois ja lämpötilaa lasketaan vastaamaan ulkoilman lämpötilaa. Lisäksi kahvilan henkilökuntaan pakolaiskiintiöt ja vahtimestareille tutkintaoikeudet, oikeusasiamiehelle valtuudet erottaa laiskotteleva ministeri, ei kuitenkaan kansanedustajaa. Sidosryhmistä selko velvollisuudella kiinnittää sponsorien liikemerkit valiokuntahaalariin, koko suhteutettuna saatuun etuuteen tai hyötyyn.

      Poista