Sivun näyttöjä yhteensä

24. kesäkuuta 2015

Epämiellyttävät askareet



Eniten teitä hyödyttävät kirjat, joista ette pidä.

Ehkä entistä useammin ihmiset tyrmäävät kirjoja ja kirjailijoita sanomalla: en pidä siitä. Joku sanoo, että vaikkapa Tervon uusi kirja on kiinnostava. Toinen vastaa: en pidä Tervosta.

En äkkiä keksi tyhmempää vastausta.

”Syön vain sellaista, mistä pidän.” ”En harrasta liikuntaa, koska en pidä siitä.” Tällaiset julistukset kuulostavat samalta kuin ”musiikki on ihan tyhmää”.

Henry Kissinger ja hänen esimiehensä Richard Nixon ovat pari, joka on minulle henkilökohtaisesti hyvin vastenmielinen. Syyt ovat toisaalta pintapuolisia, toisaalta hiukan syvemmällä. En siis ole marssinut enkä kantanut julisteita. Vietnamin vaihe oli ikäisilleni suuri pettymys. Se oli niin suuri, että mielessämme Nixon aloitti sodan ja Kissinger pommitti poloisia. Todellisuudessa Nixon lopetti sodan ja Kissinger toteutti vuosisadan lopun tärkeimmän avauksen, suhteiden rakentamisen Kiinaan.

Yhdysvaltain ja Kiinan yhteistoiminta, etenkin taloudessa, oli yksi niistä syistä, jotka veivät Neuvostoliiton tuhoon.

Tällä hetkellä kiinnostavin kysymys on se, saako Putin Kiinan suosiota. Sotiminen Ukrainassa on tietysti Venäjän epätoivon ilmaus. Sotilaallisen voiman väitetty kasvattaminen on osittain teatteria, koska mainostettujen toimenpiteiden takana ei ole rahaa. Näyttää hienolta kertoa seuraavan sukupolven taisteluhävittäjistä, koska useimmat eivät huomaa lukea lausetta loppuun. Niiden suunnittelu aloitetaan kuuden vuoden kuluttua.

Venäjällä ja Kiinalla on öljy- ja maakaasuputki. Itse asiassa ei ole. Sellaisesta on tehty päätös ja sen rahoittamisesta on tietoa. Töitten aloittamisesta ei ole mitään tietoa.

Tässä on tarkoitus mainostaa Henry Kissingerin kirjaa ”On China”. Siinä on kohtuullisen laaja eli jonkin verran alle 500 sivun yhteenveto Kiinan historiasta aikaisimmista ajoista nykyaikaan eli vuoteen 2012. Keskeinen sisältö on kirjoittajan yli 50 matkaa Kiinaan sekä tapaamisen neljän sukupolven johtajien kanssa Maosta ja Zhousta nykyisiin.

Mistä saataisiin Tuomiojalle kaksikymmentä tohtoria tutkimusavustajiksi ja etenkin yksi erittäin hyvä kustannustoimittaja tekemään hänen kielestään luettavampaa? Ei taida olla Suomessa tapana, mutta Yhdysvalloissa on. Kissingerillä on täydet muistiinpanot ja eri aloilta poimitut tutkijat vakituisena apunaan.

Tulos on jo sinänsä riittävä syy merkittävien poliitikkojen eräiden kirjojen lukemiseen, kattavuus. Esimerkiksi Suomessa juuri yksikään tutkija, esimerkiksi Helsingin yliopiston professori, ei käytännössä kykene kirjoittamaan tutkimusta, joka olisi kohtuullisen monipuolinen. Vaihtoehdoksi jää aina aiheen näkyvä tai näkymätön supistaminen hallittavissa oleviin detaljeihin.

Kuvitteleeko kukaan edes, että joskus ilmestyisi uskottava tutkimus aiheesta Suomi Neuvostoliiton politiikassa toisen maailmansodan jälkeen? Tai edes Neuvostolitto Suomen. Havaintoesimerkki tästä ongelmasta on Max Jacobssonin tuotanto. Jopa hän joutui tekemään kohtalokkaita rajauksia – paitsi ehkä ”Diplomaattien talvisota” –teoksessaan.

Ja johtaville poliitikoille ja UM:n virkamiehille Eduskunnan kirjasto kuitenkin etsii kirjat ja lehdet ja toimittaa ne suoraan pöydälle – ja hakee vielä poiskin.

Paitsi itsestään Kissinger antaa kuuluisista kiinalaisista kammottavan kuvan. Hän käsittelee silmää räpäyttämättä kulttuurivallankumousta, suurta hyppyä ja ties mitä. Hän ei erittele tuttaviensa rikoksia eikä kerro omistaan.

Mutta ei se juuri ketää kiinnostakaan, mitä mieltä joku Kissinger on jostain asiasta. Johdonmukainen yritys selvittää kiinalaisuutta, tässä tapauksessa ulkopolitiikkaa, taloutta ja kulttuurista ylemmyyden tunnetta, on tehtävä samalla tavalla kuin mielentilan tutkimus vaaralliselle murhamiehelle. Tekojen lisäksi on selvitettävä ajattelutapaa ja, mikäli mahdollista, tapaa tuntea.

Kissingeriä lukiessa muuten huomaa, vihjeenä kustantajille, ettei Mannerheimin eikä Kekkosen elämäkertaa ole toistaiseksi kirjoitettu.


Tämä viimeinen oli tarkoitettu piikiksi. En siis ole mitenkään tietämätön, mitä ja miten paljon näistä herroista on julkaistu.

17 kommenttia:

  1. Uskaltaisin olla eri mieltä. Veijo Meri -vainajan Mannerheim-elämäkerta oli sitä, mitä ajat takaa. Kirja oli tietysti tiivistelmä oikeiden tutkijoiden työstä, kuten Meren historiasarjakin, mutta taitavasti tehty.

    Kun ottaa huomioon, että Mannerheim salasi sisäisen elämänsä ja yksityisasiansa onnistuneesti eikä jättänyt jälkeensä yksityistä kirjallista materiaalia, ei hänen yksityiseen elämäänsä ole kellään avainta. Meren avoimesti spekulatiiviset, mutta romaanikirjailijan tarkkanäköisyydellä kirjoitetut arvailut Mannerheimin motiiveista lienevät parasta, mihin voi päästä.

    Se on kyllä totta, että Meren historialliset teokset ovat kahvipullaa, eivät ruisleipää. Meri ottaa lähteiltään kaikki parhaat anekdootit ja muodostaa niitten avulla loistavan ajan- tai henkilökuvan. Hauskaa ja ymmärrystä avaavaa kirjallisuuutta, joka ei kuitenkaan riitä sivistyksen pohjaksi, jollei ole jo valmiiksi lukiokurssin tasoista ymmärrystä käsiteltävästä aiheesta.

    Tuosta Neuvostolitto Suomen politiikassa -aiheesta kysyisin, miten siitä voisi kirjoittaa yleiskatsauksen. Neuvostoliitto oli läsnä kaikessa. Eivät taiteilijatkaan yritä maalata aurinkoa vaan auringonvalon ilmenemisen varsinaisessa kohteessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No olihan kirkkokin aiemmin läsnä ihan kaikessa ja siitäkin on tehty yleisteoksia.

      Ongelma on pikemmin se, että ennen kuin tehdään yleisteos, täytyy olla erikoistutkimuksia. Toki artikkelikokoelma voisi olla mahdollinen lämmittelynä.

      Poista
  2. Miksi Kemppinen kirjoittaa Max Jakobssonin nimen väärin, Max Jacobssoniksi?

    De mortuis nil nisi bene. Ainakin nimi pitäisi kirjoittaa oikein.

    VastaaPoista
  3. Tuomioja voisi opetella kiteyttämään olemassaolonsa tarkoituksen yhteen lauseeseen: ruotsinkielen asema jumalanruoskan ja pyövelinmiekan yhdistelmänä akateemisessa Suomessa on pyhä ja ikuinen.

    VastaaPoista
  4. Vihavaisen tuore blogipäivitys vastaa tuohon Kiina-Venäjä suhteeseen. Blogistin havaoinnot ovat hyviä: mukavuusalueelta pois hyppääminen alkaa harvinaistua. Olen viljellyt itsekin typerää en pidä Tuurista asennetta ja kun sitten kuitenkin lukee pari Tuurin kirjaa, huomaa että ne ovat hyviä ja hyvin kirjoitettuja. Vaikkapa Sotaan syylliset ja Alkemistit 1-2. Johnson on näistä viimeaikaisista presidenteistä kiinnostava, ajoi niitä asioita joista Kennedyt keräsivät pisteitä.

    VastaaPoista
  5. Henrystä tulee aina ensimmäiseksi mieleen ns. "Kissingerin teesi" (kognitiivinen dissonanssi).

    VastaaPoista
  6. Veijo Meri kirjoitti jotain pientä Mannerheimistä. Kiintoisin on Airon, vaikenevan kenraalin, tarina. Hän oli avannut suunsa jossain kosteissa illanistujaisissa. Istujaisissa Airo kertoi Mannerheimin romahduksesta Kannaksen suurhyökkäyksen jälkeen. Mannerheim oli itkenyt pää Airon sylissä kuin pieni lapsi, toistellut, kuinka on johdattanut Suomen tuhoon, pettänyt maansa...
    En usko, että kenestäkään historian henkilöstä on kirjoitettu "oikeata" elämäkertaa.

    VastaaPoista
  7. Sipilä taitaa olla lukenut Maon punaista kirjaa eikä ehkä Kissingeriä. Viiden prosentin tuottavuusloikan ideat kun tuntuvat olevan samansuuntaisia vaikkakin toki vaatimattomampia kuin Maolla.

    Varmaan tuottavuusloikka on tarpeen, mutta ehkä kannattaisi miettiä keinot asiantuntijoiden avulla. Kulttuurivallankumous kun oli hataran muistini mukaan täydellinen katastrofi.

    VastaaPoista
  8. Jo vuonna 1968 Nixonille ja Kssingerille selvitettiin ettei vietnamin sota ollut voitettavissa. Arvovaltasyistä oli kuitenkin jatkettava ja laajennettava kambozaankin. tunnetuin seurauksin.
    En näe miten Usan ja kiinan suhteiden normalisoituminen olisi vaikuttanut Neuvostoliiton romahdukseen.
    Tämä teos pitäisi toki suomentaa.

    VastaaPoista
  9. "Todellisuudessa Nixon lopetti sodan..."

    60-luvulla val(a)istuneessa teinimaailmassa kyseltiin, mitä yhteistä on Raidilla (vai oliko se Air Wick) ja Vietnamin sodalla. - No, kumpikin on Johnson-tuote.

    - Tsekit pois Vietnamista!

    VastaaPoista
  10. aivan.se ns. definitiivinen kirja Kekkosesta ja Marskista on vielä näkemättä.pari sataa sivua per herra tiiivistä tekstiä riittäisi vallan mainiosti juuri siitä syystä,että niin paljon on jo kirjoitettu ja kaikki tietävät ja tuntevat perusseikat näistä kahdesta.mutta pirunmoisen laajat tiedot sekä äärimmäinen kyky pelkistää olisivat ehdottoman välttämättömiä.löytyneekö sellaista kirjoittajaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei "definitiivistä kirjaa" synny "kaikkien tuntemien perusseikkojen" perusteella. Sitä paitsi ei etukäteen voida tietää, ovatko "perusseikat" totta vai myyttejä,

      Turha luulla, että mikään elämäkerta olisi lopullinen totuus.Mutta kunnollinen elämäkerta syntyy vain, kun tutkitaan alkuperäiset lähteet. Se vaatii monipuolista kielitaitoa sekä syvää aikakauden ja monien erikoisalojen tuntemusta.

      Vaikka kyseessä olisi vain Mannerhein vuodesta 1918 alkaen, työhön menisi vielä paljon enemmän enemmän kuinTuomo Polviselta Paasikiven elämäkertaan.

      Poista
  11. Nytpä voisi olla sopiva hetki tuoda esiin että jos jotain tehtävää on ja se hyväksi nähdään niin mikä estäisi kirjoittamasta vaikka vanhavennamolaisuuden kadottaneen uuden ajan historiaa?
    Takuulla ei-kaupallinen ja varma aihe. Mahdoinko ilmaista itseäni riittävän risuisesti?

    Eikö se siitä tule se sanonta että risoo? On se ilmoistakin kiinni.

    VastaaPoista
  12. Venäjältä on kyllä 5000km öljyputkiyhteys Kiinaan. Itse asiassa Venäjän öljytoimitusten volyymi Kiinaan ylitti juuri keväällä Saudi-Arabian, joka on aiemmin pitänyt ykköspaikkaa. Syy tosin saattaa olla niinkin proosallinen, että Venäjä myi jokunen vuosi sitten isolla kaupalla Kiinaan öljyä niin, että Kiina ensin lainasi $25Mrd Venäjälle, joka puolestaan sitoutui maksamaan lainan takaisin öljytoimituksilla. EU-maiden kannalta asialla ei ole kovin suurta merkitystä koska raakaöljystä ei ole pulaa.

    Maakaasuputkea Venäjältä Kiinaan ei toistaiseksi ole olemassa vaikka sellaista on pitkään suunniteltu. Venäjän toiveena oli, että Kiina olisi tehnyt ylläkuvattua vastaavan ison etumaksukaupan maakaasutoimituksista, jolla Venäjä olisi rahoittanut ainakin osan Siperian maakaasuputken rakentamiskuluista ja samalla uuden Uralin itäpuolisen maakaasukentän avaamiskuluista. Molemmat investoinnit ovat kymmeniä miljardeja dollareita. Aiesopimus putkesta tehtiin kyllä hiljattain, mutta Kiinalta ei herunut etumaksulainoja eikä ilmeisesti edes takuuhintaa kaasulle. Tämä on ollut Venäjälle suuri pettymys, koska länsimaista saatava investointirahoitus on samanaikaisesti kuivunut melkein tyystin ja Venäjällä ei ole riittäviä pääomia tämän kokoluokan riskisijoituksiin. Kukaan ei tänään aivan varmasti tiedä rakennetaanko maakaasuputkea Siperiasta Kiinaan. Gazpromin antama informaatio on silkkaa propagandaa ja sumutusta, johon ei voi luottaa. On myös esitetty toista, lyhyempää ja halvempaa, putkivaihtoehtoa, jossa Uralin länsipuolista (ts. "Eurooppaan menevää") kaasua ohjattaisiin Kiinaan. Tätä vaihtoehtoa voi pitää jossakin määrin todennäköisenä. Tosin Kiina ei ilmeisesti ole vieläkään sitoutunut ostamaan kaasua jollakin etukäteen sidotulla hinnalla, joten tämäkin putki-investointiriski on Venäjän puolella. Venäjä (Gazpromin CEO Millerin suulla) paukuttelee henkseleitään, että se myy Euroopan kaasun Kiinaan ja degeneroitunut ja russofobinen Eurooppa saa värjötellä kylmässä. Näin asia ei tietenkään ole. Venäjän osuus Euroopan maakaasun ostoista on nyt noin neljännes ja on laskenut trendinomaisesti jo kymmenisen vuotta. Nesteytetty maakaasu (LNG) korvaa aina vain enemmän Venäjän toimittamaa kaasua ja lisäksi Euroopan suuri vahvuus on kaasun käytön jatkuva tehostaminen. Esimerkiksi Ukrainan ei enää välttämättä tarvitse ostaa kaasua Venäjältä. Voi olla, että Venäjällä tätä asioiden tilaa ei ole vielä aivan kirkkaasti ymmärretty.

    Kissingeristä sen verran, että hän lohkaisi aikoinaan parhaan kuulemani määritelmän strategialle. Hänen mukaansa strategia on epätoivoinen yritys jälkeenpäin selittää asioita, jotka vain tapahtuivat.

    VastaaPoista
  13. Palaan vielä vähän jälkijättöisesti professori Kemppisen lausahdukseen siitä, ettei Mannerheimista ja Kekkosesta ole olemassa (kriittistä) elämäkertaa. No juu, olen kyllä joskus nähnyt Juhani Suomen sarjaa luonnehdittavan "kammottavaksi hagiografiaksi", ja vielä paremmin tuo epiteetti, jos sellaista halutaan käyttää, sopisi mielestäni Jägerskiöldin teossarjaan. -. Toisaalta juuri Juhani Suomelta julkaistiin pari vuotta sitten todella kriittinen, laaja kuvaus Mannerheimin presidenttikaudesta, mutta ei siihenkään oltu tyytyväisiä: vastaanottoa voisi kuvata lähinnä tyrmistyneeksi hiljaisuudeksi.

    Joskus on sanottu, että elämäkerran kirjoittajalla olisi hyvä olla ainakin hivenen (mutta todella vain hivenen) empaattinen suhde kohdehenkilöönsä. Itseäni lukijana vaivaa, että tuo raja ihan modernissakin henkilöhistoriassa niin helposti ylitetään. En ole laskenut käsitäni lainkaan tyytyväisenä vaikkapa seuraavia henkilökuvauksia: J. W. Rangell, Rolf Witting, Henrik Ramsay, Kustaa Tapola, V. A. Koskenniemi, Matti Kuusikin jne. (Joskus on mielessä vilahtanut jopa epäluulo siitä, että ainakin eräissä tapauksissa elämäkerran kohde "plokataan" nopeasti omaan haltuun tarkoituksena kenties viivästyttää vuosikymmenilläkin kriittisen tutkimuksen tarttumista aiheeseen.

    Presidenttielämäkerroista Blomstedtin Ståhlbergin ja Polvisen Paasikiven (1 - 5) voitaneen kiistatta katsoa edustavan ns. solidia tutkimusta. Svinhufvudista Einar W. Juva kirjoitti kaksiosaisen teoksen jo 1950-luvulla. Osmo Jussila aikanaan ironisoi erään tutkimuksensa lähdekatsauksessa sitä, että jo kirjansa esipuheen mukaan Juva oli käsittänyt työnsä "kunniatehtäväksi, ei historiantutkimukselliseksi tehtäväksi" (muistinvarainen lainaus). Nähtäväksi jää, millaiseksi Häikiö on käsittänyt tehtävänsä ilmeisesti työn alla olevassa uudessa Svinhufvud-biografiassa. Hokkasen Kyösti Kalliota (1 - 2) rasittavat mielestäni vähintään yhtä suuressa määrin samat ongelmat kuin J. Suomen Kekkos-sarjaa. Erkki Vasaran parin vuoden takaisen Relanderin elämäkerran ongelmat ovat esitysteknisellä puolella. Tuntuu piinalliselta kahlata läpi ylipaksua teosta, joka tuon tuostakin pureutuu kymmenin sivuin pikkutarkkaan näpertelyyn ja jonka aineisto paljolti on luettavissa jo Jutikkalan ammoin julkaisemissa Relanderin päiväkirjoissa. (Myyntikään ei tunnu vetävän, koskapa kirja näkyy nettikaupassa pannun alemyyntiin runsaan viitosen hinnalla.) - Ryti tuntuu jatkuvasti olevan niin sensitiivinen aihe, että hänestä kirjoitetut suppeat elämäkerrat (mm. Turtola) jääkööt sikseen.

    VastaaPoista
  14. Jos arvoisa blogisti on itse skannannut esim. tämän blogikirjoituksen kuvan, niin kannattaisi harkita tallettaa kuva ei jpg-muodossa vaan gif tai png-muodossa. Tällöin ei tulisi häiritseviä kohtia, jotka näkyvät kirjan kannessa Henry Kissinger-tekstin kirjainten ympärillä.

    VastaaPoista
  15. "ettei Mannerheimin eikä Kekkosen elämäkertaa ole toistaiseksi kirjoitettu."

    Mukaillakseni ehkä kiinalaista sanontaa: perspektiivi ei vielä riitä, pitää odottaa vielä kaksisataa vuotta.

    VastaaPoista