Sivun näyttöjä yhteensä

9. kesäkuuta 2015

Ja aseeksi kelpasi halkokin



Säätiön edustaja toi nähtäväksi Timo Leisiön teoksen ”Kun on oikeen hulivililuonto. Pentti Virrankosken kauhavalaisilta oppimat vanhat laulut” (Kansanmusiikki-instituutti). Katselin ja tilasin heti oman kappaleen verkosta.

Ensin jouduin miettimään, onko professori Leisiö sekaisin päästään tai ovatko hänen analyysinsä kehäpäätelmiä. Aikaa meni. En ole ammattilainen, vaikka osaan perinteisen soinnutuksen ja sointuopin. Alettuani hyväksyä luultavasti kansanmusiikin melodioiden analyysin uuden menetelmän erityisine termeineen, kuten ”tutkasävel”, tunnustan täten kokeneeni sarjan oivalluksia ja alkaneeni hitaasti vakuuttua pohjalaislaulujen erikoisuudesta. Leisiö on tosi viisas.

Korvani ottaa vanhastaan etenkin rajut siirtymät kirkkosävellajeihin. Sellainen on esimerkiksi ”Pappani majan” toisessa säkeessä. Nyt alkaa syntyä kuva modaalisen ja tonaalisen siirtymästä ja Leisiön osoituksesta viisisäveljärjestelmän ja vastaavasti sitten kaksirivisen hanurin kolmen soinnun jäljistä sävelmissä.

Pentti Virrankoski on tuttu mies. Tiedän hänen kotitalonsa Kauhavan Kalliossa ja pitkän rivin erilaisia sukulaisia. Kysymys on yhdestä pitäjän mahtisuvuista. Olin Pentin kollega Turun yliopistossa, tosin kurja dosentti vain, kun Pentti oli monet vuosikymmenet Suomen historian professori ja teki moniin vaikutuksen erinomaisilla tutkimuksillaan muun muassa kotiteollisuudesta.

Väitöskaronkassani Virrankoski esitti frakki päällä onnittelun kauhavalaislauluna, ja minä vastasin toisella. Pentti lauloi nuotilleen, minä en.

Tämä uusi kirja jotenkin järkyttää minua. Kysymyksessä on kaikki yhden henkilön muistamat laulut, kansanlaulun ytimestä eri aikakausien ralleihin niin että mukana ovat myös ”Kerenski” ja muita kansalaissodan ajan lauluja.

Kaikista on nuotit ja nuottien kanssa myös tavanomaiset sointumerkit. Sekä Virrankoski että Leisiö selostavat laulu laululta yksityiskohtia.

Ilmaisisin myös kiitoillisuuteni työn säästymisestä. Vaasan Jaakoon pakinoiden äänikirjoihin tulee sanasto eli vaikeiden murresanojen selitykset. Virrankoski on tehnyt saman, joten pääsen suoraan tarkistamaan. Murteellisissa sanoissa on pitkienkin puheiden aiheita. ”Komia” on yhteiseksi osoittautuvan mielipiteemme mukaan ”liiankin ylpeä” (”Kauhavan komiat”) ja ”rento” on ”huoleton ja peloton”. En ole ehtinyt edes katsoa, onko kirjassa mukana ”Färikaran Jaska”, todella komea laulu. Färikara on lossi, käsin vedettävä, ja tässä tapauksessa luultavasti Härmän Liinamaan lossi.

Vaikka olemassa on Kauhavan laulukirja ja Härmän laulukirja ja kaikki tietävät Toivo Kuulan laulujen keräyksen, tämä kokoelma on kyllä hurja ja sen julkaiseminen hieno kulttuuriteko.

Neuvoksi lukijoille vihjaisisin että Leisiön maallikolle usein vaikeatajuisista analyyseista ei kannata hermostua. Minua kiinnostaa ja huvittaa hänen tarkoin selvittämänsä suuret intervallit ja oktaavihypyt, kuten se ”Isoo Antti ja Rananjärvi” –laulun septimi, joka juoppojen yhteismölinässä menee aina väärin, tai isot sekstit, joita esiintyy lauluissa runsaasti. Todella vaikea on esimerkiksi ”Pilvet on taivahalla”, mutta Virrankosken maininta, että tuon laulun revontulia tarkoittava ”rurjat” liittyisi paikannimeen Ruija oli minulle uusi ja kiihdyttävä.

Tämä Virrankoski muuten lisää epäilyäni, että Vaasan lyseossa annettiin oppilaille jotain lahjakkuuspillereitä. Hänkin on käynyt sen, samoin kuin esimerkiksi Nokian johtokunta (dream-team).

Yhdessä asiassa olisin kunnioittavasti eri mieltä kuin Virrankoski. Kansanlaulun tunnettu kaava luontokuva – mielikuva (Eikä ne haavan lehret lakkaa tuulella huiskumasta – eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta) ei ole pohjalainen, suomalainen eikä varsinaan uusi. Kuten saksalainen Curtius osoitti paksulla kirjallaan latinankielisestä runoudesta ja Euroopan keskiajasta kysymyksessä on tyypillisesti ”topos” eli ilmaisukaava, joka oli hyvin tunnettu ja laajasti käytetty jo antiikissa ja siirtyi suoraan keskiajan runouteen.

Se on mielenkiintoinen lisä, että sama tekniikka, nelisäkeisenä vielä, on tyypillinen Kiinan 800-luvun T’ang –kauden runoudellke, jossa tavan takaa on puu tai tuuli tai puro tai persikankukka ja sitten ”minä” näkemäänsä miettimässä tai suoraan kysymässä, missä nyt ovat ystävät.

Kiitos, tekijät. On siinä miettimistä, miksi juuri kauhavalainen kansanlaulu on ainutlaatuinen. Olin luullut, että muualta ei ole kunnolla kerätty. Nyt kuulen, että kyllä on, mutta ei ole löytynyt.

Kuvassa isäntämies Kauhavan Alakylästä.


5 kommenttia:

  1. Todella mukava kuulla kauhavalaisesta kansanmusiikista. On sitä tullut jonkinverran kuultua radiosta, mutta en ole tajunnut sen olevan ihan oma lajinsa. Mielenkiintoista sen yhtyminen japanilaiseen runouteen. Ja ei tarvitse kuin vähän miettiä, se alkaa soida korvissa. Se edustaa vanhoja perinteitä, joita jokaisella kansalla on omat kokemuksensa ja kokoelmansa, jotka poikkeavat suurestikin toisistaan. Ei häpeä kauhavalainen, eikä muukaan suomalainen kansamusiikki toisten joukossa. Kauhavalainen ilmeisen mahtipontinen, yleinen suomalainen surumielinen, on eriväristä kuin esim. intialainen tai meksikolainen. Minkähänlaista on esim. saksalainen tai sveitsiläinen tai tanskalainen kansanmusiikki, herätit mielenkiintoa. Ruotsalaista, italialaista ja irlantilaista kuulee silloin tällöin. Minusta niissä kuuluu koko ihmismielen runsas kirjo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, näin on!

      Poista
    2. Kreutzadler goes hundkarusellentiistaina, 09 kesäkuuta, 2015

      Joitakin kiinalaisia, korealaisia ja saksalaisia kuultuani en kyllä osaa pitää Sibeliuksen jääkäriralliakaan erityisen mahtipontisena. Minusta suomalaiset arvostetut teokset yleisesti ottaen hohkaavat lässähtänyttä pysähtyneisyyttä, jonka kuuntelu korkeintaan pieretyttää. Tästä pitkästä perinteestä johtuen pidän luonnollisena, ettei muutakaan osata. Lie toiminut hyvin savupirttijuoppojen rauhoitteluun, eikä toteava vittuilukaan tunnetusti varsinaisesti rakenna mitään.

      Perinteinen suomalainen mongolitoimintakaava on polkea kaikkea niin lujaa, lavealti ja kauan, että väki epätoivoissaan tarrautuu johonkin suuntaan. Kuulostaa agraarilta kommunismilta, ja sitähän se onkin. Siksi siihen halutaan yleensä risti koristeeksi, ja horinatkin voi lukea valmiiksi kukkeasta kirjallisuudesta. Järjestely on hankala niille, joilta onnistuisi jo pieninä viestintä muutoinkin kuin äännähdyksin ja heilahduksin, sekä päättely muutoinkin.

      Aivan kuin tietyn latitudin ylittyessä ruotsinkielisestäkin tulisi Laestadius. Kunnon stetsonityyliin hehkutetaan oman kylän ainutlaatuista erityislaatuisuutta. Ei kuulemma onnistu koko maalle, vaikka kannatettu yhteiskunnallisesti divergensoiva talousjärjestely koskettaa kaikkia niin lujasti, että koulutus ja terveydenhuolto yskivät keuhkojaan pihalle.

      Oha'se maar aeva mahtavata, kun zombi osaa laulaa, soittaa, kirjoittaa, urheilla tai heiluttaa kuokkaa. Ei hoksaa edes nauraa esim. patenttikäytännöille, koska logiikan havaitseminen todellisuudessa, eli matematiikan soveltaminen, ei suju häävisti. "Kyllähän nyt Suomessa" on sitä helpompi todeta, mitä vähemmän kiinnostaa.

      Olen valmis ryöstämään pankin rahoittaakseni hankkeen, jossa koko aikuisväestö saatetaan aivokuvauksiin. Ehdottaisin osallistujille tarjottavan latauslinkki Glenn Gouldin äänityksiin sekä pullakahvit.

      Poista
  2. Jos pöljyyksissään ostaa useammanvärisiä sukkia, voi runosuoni sykähtää aamutoimien hämärässä vaikka seuraavan topoksen:

    Toisessa jalassa sininen,
    toisessa sukka musta.
    Heilini mulle kirjoitti:
    "Kyllä mä tykkään susta".

    Mikään ei oo niin sininen,
    kuin tyynellä pinta Saimaan.
    Huomenna mennään pappilaan
    ja sitten me päästään naimaan.

    VastaaPoista
  3. Kansamme myöhempää runoutta: Gösta Sundqvist: Pihlajankukka (1989)
    http://artists.letssingit.com/leevi-and-the-leavings-lyrics-pihlajankukka-xsx83s1

    VastaaPoista