Vielä lorisee

Helsingin kaupungin pitäisi kilpailuttaa taidegalleriahanke.

Olen hyvilläni ja huvittunut, etteivät likikään kaikki lukijat ole vieläkään oppineet halpahintaista kikkaa. Ensin kirjoitetaan ärjähdellen jotain päällekäyvää. Seuraavana päivänä esitetään aitoja perusteluja.

Jotkut rientävät erehtymättömän varmasti vastaamaan asian vierestä. Ehkä hiukan epäreilua, mutta saanhan tässä itsekin kynsilleni vähän väliä, ja mikä pahinta syystä.

Olen itsekin kulkenut museoita koko ikäni ja pidän niistä. En ole tietämätön kuvataiteesta. Joitakin vuosia sitten istuin kuvataideakatemian hallituksessa. Peggy Guggenheim oli mielestäni yksi kaikkien aikojen taiteen ostajista, ja kokoelmaan sisältyy monia omia suosikkejani, kuten Braque ja Magritte, vaikka kaikkein uusin taide herättää eniten uteliaisuuttani. Kaikkein lähimpänä sydäntäni taitaa kyllä olla Sienan trecento tai tiukan paikan tullen Firenzen (Fra Angelic, Cimabue).

Mahdollisuus saada Guggenheimin kokoelmaan kuuluvia teoksia tänne tuntuu hurjalta – melkein kuin MoMa (N.Y.)

Kenkä puristaa hankkeen rakenteesta. Se vähä, mitä yleisölle on toistaiseksi kerrottu, herättää paljon epäilyjä. Pahin epäily on se, että rahoituksen lisäksi riski näyttäisi siirtyvän kokonaisuudessaan suomalaiselle osapuolelle. Suomalaisten taas pelkään riehaantuneen unohtamaan, että taidelaitokset ovat lähes poikkeuksetta kannattamattomia rahanreikiä, paitsi ehkä Guggenheimille.

Olin kyllin hävytön kytkeäkseni eilen yhteen risteilijäonnettomuuden ja museohankkeen; Titanicin mukana menehtyi Peggy Guggenheimin (kuva) isä.

Kilpailuoikeuden perusidea ei ole olettamus kilpailun autuaallisuudesta sinänsä. Sitä ei pidetä liioin yllä toimivien markkinoiden tavoittamiseksi. Kansantaloustieteen perusteiden mukaan markkinat pyrkivät kohti siedettävää tasapainoa omia aikojaan. On myös väitetty, ettei julkisen vallan sekaantuminen markkinoiden toimintaan olisi aina edes onnellista.

Nähdäkseni ydin on kysymys riskistä.

Kun joku sai käytännön yksinoikeuden eli monopolin myydä valtiolle kirjoituskoneita (näin asiat olivat kerran), hintaa ja laatua koskevat riskit olivat ostajalla eli valtiolla, ja myyjällä ei mitään. Sen kuin valmisti tai toi maahan koneita ja muisti nostaa välillä hintaa.

Kuuluisin tarina kilpailuttamisesta on Yhdysvalloista. Suuryhtiö joka toimitti keskeisiä komponentteja puhelinkeskuksiin, onnistui pitämään koko teollisuutta vankinaan vuosikymmeniä. Amerikkalaisetkin oppivat. Vanhan Sherman Actin perusteella jopa tietotekniikan avainkeksinnöt, kuten transistori ja sitten integroitu mikropiiri on pakon edessä lisensoitu halvalla halukkaille. Tosin siinä on ollut Pentagon mukana painostamassa. Lukittu SIM on toinen tuttu esimerkki.

Ilmiön nimi on lock-in. Sopiiko tämä taidemuseoon? En ole alkuunkaan varma, mutta neuvoisin miettimään, ottaen huomioon järjestelyn erikoislaatuiset ehdot. Viittaisin myös lakiin julkisista hankinnoista (30.3.2007/348) – tässä tehdään eräänlaista pitkäaikaista vuokra- ja palelusopimusta, eikä taideteosten näytteillä pitäminen (tekijänoikeus) vaikuttane asiaan ratkaisevasti. Kommentoija huomautti, että myös Gugggenheim on säätiö, joka ei saa tavoitella voittoa. Asia ei ole noin yksikertainen. Säätiö voi harjoittaa elinkeinotoimintaa. Verotus on kysymys ja voitonjako toinen – voittoa ei voi jakaa. Meillä taitaa olla pari miestä juuri nyt käräjäoikeudessa säätiöoikeudellisista ongelmista.

Vielä ilmainen lainopillinen neuvo. Gallen-Kallela-Siren sanoi, ettei hän ole esteellinen, koska hän ei osallistu päätöksentekoon eräässä hallituksessa. Esteellinen on kumminkin myös se, joka voi saada erityistä hyötyä ratkaisusta. Virkamiehen esteellisyyden voi aiheuttaa myös maksullisena asiantuntijana toimiminen asia muussa vaiheessa. Tämä tiedoksi myös Helsingin kaupungin lakimiehille.