Ratkaisu # 1

On ratkaistu olemassaolon arvoitus. Valitettavasti selitykseen menee kaksi sivua.

Nämä näppäimistön hauskat merkit ovat muuten ehkä peräisin englantilaisesta torikauppakäytännöstä. Amerikkaan toden teolla tultuani olin ihmeissäni, kun johonkin firmaan puhelimella soitettuani sieltä sanottiin ”press pound”. En onnistunut arvaamaan, että brittien ”hash” eli merkki #, suomeksi kai tavallisimmin ”risu”, on amerikaksi ”pound”. Briteissä @ eli ”at” tarkoitti suunnilleen samaa kuin suomessa joskus à. Lyijykyniä 2 à 1, pencils 2 @ 1 eli kaksi kappaletta yhdellä [eurolla].

Ajatus kulkee suunnilleen näin. Juristit alkoivat pari – kolmekymmentä vuotta sitten ajatella, että ”oikea ratkaisu” ei ole ainoa oikea ratkaisu. Oivallus taisi olla käytännöllinen ja pohjaltaan aika arkinen. On tapauksia, joissa sekä rangaistukseen tuomitseminen että syytteen hylkääminen ovat ”oikeita” ratkaisuja. Juttu on niin hankalalla tavalla kiero, että kaksi keskenään ristiriitaista ratkaisua ovat kumpikin erikseen täysi puolustettavissa ja siten hyväksyttävissä.

Nykyisin kai jo tiedekunnan sisäänpääsykokeessa on osattava ilmoittaa, että hovioikeuden äänin 2 – 1 ratkaisemassa jutussa tuo yksi ei ole välttämättä väärässä. Joissakin jutuissa on niin monia pelkästään arvioitavissa olevia seikkoja, että myös tiukasta samaa ja yhtenäistä kulttuuria edustavat ratkaisijat voivat hyvinkin painottaa niitä eri tavoin ja päätyä eri tuloksiin.

Tämä on alkeita eikä siitä pidä innostua erikoisemmin. Riittää kunhan ei sano ”mielipide-eroksi” sitä että kaksi jäsentä tuomitsee 4 kuukautta ehdollista ja yksi tuomitsisi 5 kuukautta.

Ei sekään ole mielipide-ero, että yksi painottaa enemmän auton (otaksuttua) kestävyyttä ja toinen mukavuutta. Ehkäpä toinen on köyhä ja toinen raihnainen.

Ajatus koskee yhteiskunnan, talouden ja politiikan ymmärtämistä. Jokainen käsittää, ettei näissä asioissa todellakaan voida esittää enempää kuin perusteluja, jotka sitten saattavat olla hyvän tai huonon tuntuisia. Onko kuntauudistukseen ryhdyttävä?

Perusteluja on suuntaan ja toiseen ja ajatellun muutoksen suuruuskin on aivan auki.

Tulee kuitenkin mieleen muistuttaa, että eksakteimmissakin tieteissä kuten fysiikassa riippumattomien ja varmojen totuuksien aika on jo ohi. Emme tiedä edes jälkikäteen, mikä oli totta.

Viittaan tällä etenkin M-teoriaan, joka siis ei ole teoria. Sen taustalla on Feynmanin jo aika kauan sitten esittämä ajatus, ettei maailmankaikkeus ehkä ole olemassa itsenäisesti ja riippumattomasti, eikä sillä ole yhtä historiaa – esimerkiksi alkuräjähdys – vaan kaikki mahdolliset historiat.

Aivot rakentavat mallin havainnoista ja prosessoivat niitä järjellä. Olemme riippuvaisia tästä, mutta oikeastaan kysymyksessä on vain malli, ei absoluuttinen totuus. On mahdollista ja kukaties todistettavissa, että jokin fysikaalinen asiaintila, vaikkapa tähtitieteellinen ilmiö, on kuvattavissa täsmällisesti myös toisella, kolmannella, usealla aivan erilaisella tavalla. Vaikka ne poikkeaisivat pahasti toisistaan, ne voivat olla kaikki oikeita.

Kuten tiedetään, eräät kvanttimekaniikan havaitsemat säännönmukaisuudet ovat ”järjenvastaisia” eikä edes sitä ole helppo kuvitella, että aine on toisaalta hiukkasia, toisaalta aaltoliikettä.

Kun talous murenee käsiimme ja Euroopan politiikka rytisee niskaamme ja valitsemamme poliittiset toimihenkilöt tuntuvat puhuvan enimmäkseen pötyä koko porukka, voisiko olla niin, että olemme parhaan tai parhaan mahdollisen ratkaisumallin pauloissa? Pelkkä perinteinen historia, toki tieteenä harjoitettu historia, viittaa siihen suuntaan, että osa selittävistä syistä jää pysyvästi piiloon ja toisen osan selittävät vain satunnaiset ilmiöt. Kun tiedämme, että oppimamme historia esimerkiksi Suomen kohtaloista on osittain satuilua, millä perusteella luulemme, että raha- ja rahoitusmaailman suuret viisaat olisivat pohjaltaan muuta. Siis muuta kuin juomarahaa kalastelevia sadunkertojia?