Uskaltamisen himo I

Ei ehkä ole parempaa mittaria ajan liikkeiden punnitsemiseen kuin kauno- ja tietokirjallisuus. Lehdistön uutisissa ja artikkeleissa ei juuri koskaan ole mitään uutta, mutta kirjallisuudessa on.

Suomessa ehkä vain kaksi merkittävää kirjailijaa saavutti sanojan aseman ennen sotia ja kykeni säilyttämään tuon aseman rauhan jälkeen, Waltari ja Haanpää.

Waltarinkin voisi jättää tässä yhteydessä pois, koska hän oli tehnyt suuren työn Väinö Linnan edeltäjänä Helsinki-romaaneillaan ennen sotia, romahtanut henkisesti ja noussut tappion tulkiksi historiallisilla romaaneillaan, jotka ovat jääneet vaille jatkajaa. (Viihteellinen historia tyyppiä Utrio ja Hirvisaari saa lukijan punehtumaan häpeästä, koska Waltarin mainitsemisen jälkeen niistä tulevat mieleen syvällisyyttä ja merkitystä ajatellen abiturienttien vanhojen tanssit, uusia ihmisiä vanhoissa vaatteissa toistamassa ikivanhoja askelkuvioita.)

Myös Sillanpää katkesi henkisesti. Jo ”Elokuu” (1941) oli syntynyt kustantajan toimittajien vahvasti muokkaamana, ja rauhan aikana hän ryhtyi mielihyvin varajoulupukiksi eli Suomen historian ensimmäiseksi mediahenkilöksi. Otavassa oltiin tietävinään 1960-luvulla, että jopa parta ja patalakki oli suunniteltu markkinointimielessä, ja esiintymismatkoille järjestettiin koko kentän miesvartiointi, jottei Mestari olisi päässyt pujahtamaan virvokkeiden ääreen ajattomalla ajalla.

Kirjallisuuden suunnaton merkitys näkyy näissäkin nimissä: Havel ja Tshekkoslovakia, Milosz ja Puola, Böll ja Saksa, Pasternak ja Solzhenitsyn ja Neuvostoliitto, Kross ja Viro, Saramago ja Portugali, Pamuk ja Turkki, Rushdie ja Intia, Naipaul ja Karibia… Jo Camus’n merkitys oli suuri Ranskan takerruttua Indokiinaan ja sitten Algeriaan Ja myös Japanissa kirjallisuus (Akutagawa, ehkä myös Kawabata) käsitteli kätketysti aiheita, joita ei virallisesti ollut olemassa. Borges, Llosa, Scorza, Marquez ja Neruda hahmottivat ja jäsensivät tuntemansa ympäristön vieraitakin varten.

Eräässä mielessä luetteloon kuuluu myös John Steinbeck ja syvästi amerikkalaisten ihanteiden vastainen ”Vihan hedelmät” ja William Faulkner, joka kumosi kaiken sen tuulen viemän, minkä viihdeteollisuus oli rakentanut.

Yllättävästi sotakirjailijat Haanpää ja Linna tunkeutuvat samoihin kysymyksiin, eikä sen kysymyksen ydin ole sota.

Haanpää joutui kirjailijana ja henkilönä syrjityksi armeijakirjallaan ”Kenttä ja kasarmi” (1928) ja nousi henkipattona takaisin näkösälle vasta kirjoitettuaan ”Korpisotaa” (1940). Linnaa askarruttivat kansalaissota ja jatkosota ja hän sai molemmilla suurilla kirjoillaan aikaan kahakoinnin, joka osoittautui osaksi suomalaista kulttuurivallankumousta.

Haanpään ja Linnan uskaltamisen himon selityksen voi tiivistää hyvin lyhyeksi. Vallan käytöstä on sanouduttava irti, koska valta sekä tuhoaa kohteensa että turmelee käyttäjänsä.

Haanpää kuvasi tämän yksityiskohtaisimmin romaanissaan ”Vääpeli Sadon tapaus”, jossa korpraali kukistaa sadistin, mutta keinoin joita käytettyään hän ei ole enää vapaa. Hänestäkin on tullut osa vallankäytön koneistoa. Vapaus, jota Haanpäälle edustivat luonto ja taide, on kyky kuvitella ja ajatella ajatuksia, joita kukaan sivullinen ei asettele riviin.

Kun Linnasta pyyhkii vanhanaikaisen, Dostojevskin tyyliä mutta Tolstoin mallia noudattelevan kerronnan ja sivuhenkilöt, kuten Rokan, kaikki vallankäyttäjät tuhoutuvat ja vievät viattomia mukanaan; Lammiosta lukija tietää, ettei hänen kaltaisilleen ole virkaa rauhan ajan armeijassa, ja jos olisi, sotakorkeakouluun ei olisi noilla pohjilla päästy. Romaanin päähenkilö on Määttä, joka on johdonmukaisesti kieltäytynyt vallasta ja kunniasta.

Haanpää kirjoitti oman maailmansa umpeen ja hukkui 1955 olosuhteissa, jotka osoittivat vähintäänkin suurta välinpitämättömyyttä omasta hengestä – kaveri pelastautui rantaan, ja Haanpää oli hyvä uimari. Haanpää oli myös väärässä – ”Noitaympyän” itärajan takana odottanut vaihtoehto osoittautui harhaksi harhojen joukossa. Silti hänen tekstinsä viihtyy tässä maailmassa. […]