Sivun näyttöjä yhteensä

20. tammikuuta 2012

Tuomittava kirjoitus


Tartun kommentteihin. Minun ikkunani on toisessa kerroksessa elokuvateatterin päällä. Siinä vaiheessa sinne jäi väljät tilat. Kylälle oli valistunut parempia taloja ja ihmiset olivat alkaneet rakentaa itselleen mieleisiä pientaloja.

Kuvien tarina näkyy nyt. Kokonaisuus oli maalaiskuntaan suorastaan komea. Rähjäiset kuvat on otettu ainakin viisi vuotta sen jälkeen, kun kuolinpesä oli jaettu eikä noilla sijoilla, joille äidinisäni muutti 1924, ollut enää sukua. Talon osti Säästöpankki ja lunasti kunta, joka laski sen rappiolle ja purki. Purkamisesta on serkkuni ottama video. Viimeisenä putoaa elokuvateatterin mainos. Samassa teatterissa oli ensiesitetty ”Talvisota” ja kai ”Pohjanmaa”.

Taloudellinen selitys on varuskunta. Se sensaatiomainen päähänpisto, että äidinisäni perusti 30-luvulla kirjakaupan ja tuo elokuvateatteri valui sitten hänen käsiinsä yhden omistajista kaaduttua (”Talvisodassa” kerrotuin tavoin – Yrjö Haavisto), selittyy Ilmasotakoululla, josta riitti asiakkaita.

Äidin isäni (”Nurmi itte”) kaikki neljä tytärtä, äitini siis yhtenä, valikoivat puolison varuskunnasta ja, rohkenen sanoa, valikoivat hyvin. Kamppisen Esko, minun muistojeni alkaessa au-lennonopettaja, piirusti vanhoilla päivillään kokeneena rakennusmestarina Lillbackalle Passiin yhä uusia hehtaarihalleja. Tätini Helmi (äännetään Helemi) vielä elää. Hän oli suuren perheen äiti ja todellinen naiskoomikko, jota kuunnellessa oli helpostikin nauraa itsensä tärviölle. Voi rakas! (Kauhavalainen, naiselle sopiva tapa osoittaa hämmästystä.)

Lauttamuksen raitilta ei ole hallussani hyviä valokuvia. Päätellen muistamistani isojen miesten kameroista – suosikkimerkki Ljubitel eli nevostolainen jäljitelmä Yaschikasta, joka oli kopioitu Rolleiflexistä –niitä kuvia kyllä on. Niistä ei kuitenkaan varmaan ilmene itse asia.

Vartuimmenäet hirvittävän isoina lapsilaumoina ja enimmäkseen pahuutemme vallassa. Itsestään selvästi kaivelimme roinaa Luumyllyllä, seikkailimme rautasillalla, pelasimme jokirannassa ja karkasimme joskus Matsompille tai Hopiavuoreen eli siis metsään. Oudot järjestöt, eli tädeilleni ja enoilleni nuorisoseura ja meille partio, rakensivat erilaisia yhteyksiä. Vaikka ainakin serkkujani ja minua haettiin joskus kepin kanssa perunannostoon Pukkilassa ja Kettulassa oleville pelloille, olemisemme oli vapaata ja holtitonta. Joskus tuli tukkapöllyä ja tietysti meille soiluttiin, mutta opimme kaiken tarpeellisen vaivattomasti ja oman muistini mukaan kaikista tuli kunnon ihmisiä tähän tasavaltaan.

Surin vuosia omana syntinäni yhteyksin katkeilemista – nyt paikkakunta on minulle outo eikä siellä ole liiemmin tuttujakaan. Sitten tajusin, että tämäkin synnintunto sisälsi liiallisen annoksen itsekeskeisyyttä. Samaan aikaan samoin tapahtui kaikille. Maaseudulla ei ollut työtä eikä tilaisuuksia monille. Luokkatovereistani tuli matematiikan maistereita eri puolille maata, everstiluutnantteja tai toimiupseereita. Muista kavereista tuli silmiinpistävän paljon ihmisiä palvelualoille.

Luin määrättömästi Veijo Meren esseitä, kun ne ovat niin hyviä. Veijo kuvailee 50-luvun kirjallisuutta aatteiden, kommenttien ja selitysten varomisena ja tapana hakea aineistoa tavallisten ihmisten tavallisesta elämästä. Näin juuri on. Verrattuna edellispolven elvistelyyn proosan modernismissa ei ollut mitään ”hienoa”.

Me elimme tuon saman modernismin. Jopa opettajalla koulussa saattoi olla puujalka muistona Suomen suurentamisesta, papit känisivät tutulla äänellä virkansa edellyttämiä juttuja, kommunistit marssivat vappuna ja mieskuoro lauloi matkustajakodin (ent. lottaravintola) portailla. Meille pojille Kalle-Kustaa Korkki oli suurempi sankari kuin Mannerheim ja tytöt tirskuivat ja lukivat Viikonloppua ja sitten Ajan säveltä, joka tapauksessa pussailujuttuja.

Se oli pienten ihmisten pienten ajatusten aikaa. Huimimmat visioit tarjosi Valitut Palat. Eksotiikkaa edustivat Tarzan-filmit elokuvateatterissa. Kovin monen sukulaisia oli ollut sotien välisenä aikana Amerikassa, ja he kertoivat, että rahansa voi juoda myös Seinäjoella, mikä onkin totinen totuus.

Meistä ei ole kirjoitettu kirjoja eikä tehty elokuvia, koska meissä ei ollut erikoisempaa kuvaamista. Ei taida olla vieläkään. Viattomia emme olleet, ja kaikki lapsetkin tiesivät, miten kalpaten oli ollut käydä edellisellä vuosikymmenillä. Jopa Saksan jääkärit, joita kylillä riitti, ajoivat heinähäkkejä ja myllykuormia aivan nöyrästi Elettiin ongelmattomuuden aikaa. Maailma muodostui tarkkojen havaintojen perusteella melkein pelkistä päälauseista.

12 kommenttia:

  1. Kirjayhtymä julkaisee maaliskuussa kirjan sodan jälkeen syntyneiden elämäntarinoista. Mitä yhteistä, mitä eriävää - mikä henkilökohtaisesta taustasta , mikä yleisistä yhteiskunnallisista olosuhteista johtuvaa käyttäytymistä ja toimintaa. Mitä juuri mennyt sota vaikutti itsekunkin elämään ja arvoihin ja miten.
    "Kauaksi kotoa"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko Ruotsissa julkaistu mitään vastaavaa? Oikeastaan luulisi pikemmin NL:ssä halutun tuottaa uusi ihminen.

      Poista
  2. Kauhavalla oltiin läntisiä ihmisiä: tiedonhaluisia, omia rajoja rikkovia, ehkä jopa uusia maailmoja suunnittelevia.

    Niin kuin Kemppisen blogi kommentteineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tuo on läntisen ihmisen määritelmä, on heitä ollut paljon myös Karjalassa.

      Poista
    2. Eikä se ihme olekaan, sillä ainakin Kannakselle ja Inkerinmaalle muutti 1600-luvulla paljon väkeä lännestä ja vastaavasti paljon karjalaisia lähti uskoevakkoon Tveriin.

      Poista
  3. Eilinen kuva ei antanut täyttä oikeutta talon mitalle, mutta se oli se elokuvateatteri, joksi sitä uumoilin. Muutaman kerran ehdin kaverin luona yläkerrassa vierailla. Joskus käytiin Ylistaron Tarossa, josta tultiin jatkoille ja yökortteeriinkin. Paljon muuta asiaa ei Kauhavalle ole juuri ollutkaan.

    Sain eilen loppuun Mellerin elämäkerran. Mies piti säännöllistä yhteyttä Pohjanmaalle ja kävi hakemassa kirjoitusrauhaa. Paljolti hänenkin kaverinsa olivat varmaan karanneet Itäkylästä maailmalle. Vaikka ei Mellerikään päässyt niin kauas kuin luuli. Joku osa meistä jää kotikyliin aina.

    VastaaPoista
  4. Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun huomasin Kemppisen kavereineen alkaneen luulla voivansa potkia tutkainta vastaan, vaikka "Lasta ei kasvateta siksi,että hän olisi mahdollisimman mukava ja vaivaton meille,vaan siksi,että hän terveenä ja väkevänä voisi täyttää tulevan paikkansa ja löytää itsensä"(Maria Jotuni), kuten opetusministeri Jukka Gustavsson äsken Tampereen puheessaan painotti.

    Annetun paikkansa täyttäminen, siinä se on onnen paikka, sanoivatpa sartret ja camuset mitä hyvänsä yksilön ainutkertaisesta mahdollisuudesta uudistua ja luoda jotakin uutta.

    VastaaPoista
  5. Vanhoista kuvista puheenollen, Karhumäen ilmakuvat löytyvät Kulttuurisammosta (tosin huonolaatuisina):

    http://tinyurl.com/ygqznrp

    VastaaPoista
  6. Menneitä aikoja muistellen:

    http://www.youtube.com/watch?v=4cpX1ZjuaiA

    VastaaPoista
  7. Ja silloin ennen:

    http://www.youtube.com/watch?v=YdKu5T9zM6I

    VastaaPoista
  8. Isänmaa tarvitsee nyt Paavo Väyrysen presidentiksi.

    Kekkonenkin oli monille todella vastenmielinen. Ei Kekkosen syntejä voida kuitenkaan laittaa Väyrysen taakaksi. Vielä muutama vuosi sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin voinut äänestää Väyrystä. Nyt se on todella mahdollista.

    Joillekin ei tahdo kelvata kukaan ehdokkaista. Kaikki ovat ikäänkuin luokalle jääneitä. Paavo Väyrynen on kuitenkin näistä luokalle jääneistä ylivoimaisesti paras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä Toipilan kanssa!

      Poista