Olen vanhus

Kun olin vähemmän vanha, järjestelin mieleeni sarjoja sanoista, jotka ovat kukin vuorollaan muuttuneet sopimattomiksi: psykiatrinen osasto, mielisairaala, hullujenhuone – lasaretti, sairaala, terveyskeskus, palvelutalo, kunnaliskoti, vaivaistalo.

Lisää on helppo keksiä. ”Harjukadulla harhaili siveysrajoitteinen henkilö, jonka kanssa asioi raittiusestynyt kansalainen.”

Nyt on kuultu, että eräät haluaisivat riistää miden ohella minulta äskettäin saavuttamani oikeuden. En saisi sanoa itseäni vanhukseksi. Sana ”vanhus” ja arvattavasti ”vanhuus” on vastikään liitetty hurjasti kasvavaan epäkorrektien sanojen luetteloon. Ehkä sen käyttäminen olisi syrjintää.

Olin juuri ajatellut soittaa Herkolle, joka tunnetaan tässä kauungissa kirpputorien partaveitsenä. Hän pystyisi varmaan hankkimaan minulle rähjääntyneen karvalakin, ei pirtsakkaa armeijan mallia korvuksineen, vaan ns. hevosmiehen mallisen, ja lisäksi ryhmysauvan.

Olen käsittänyt, että karvareuhkaa voi pitää myös kesällä, koska se kalvehtii sen minkä kuumottaakin. Keppi olisi tarpeen, jotta voisi taloon tullessaan hakata sitä lattiaan ja vaatia tarjoilua. Lainkuuliaisuuttani ajattelen voisi siirtyä piipusta pikanelliin ja hankkia sylkykupin. Oikealla vanhuksella valuu mällisylki leukapieliä pitkin ja nenä niistetään sormiin ja sormet kuivataan housunpersauksiin.

Piironki on hankinnassa. Olen ryhtynyt selvittelemään, mistä löytyisi piirongin päälle tarvittavat piristeet, nimittäin kamfertti, valeriaana, mikstuura ja hokmanni (Hoffmanin tipat). Tarvittaisiin myös talvisodassa kaatuneen sukulaisen valokuvakuva. Taidepuoli järjestyisi punakielisellä kipsikoiralla, jollaisia sai ennen tivolista palkinnoksi. Repekka kaivolla vaatisi erillisen telineen, amppelin. Fiikus on helppo nakki, jos nyt lakon aikana on lupa puhua lihajaloseista.

Kun vielä johdonmukaisesti jättää alusvaatteet vaihtamatta ja säästää muutenkin vettä peseytyessään, huusholliin syntyy vähällä vaivalla aito vanhuuden haju.

Asiasta suunsa avanneita lajitovereitani miellyttäisi sanaa ”vanhus” enemmän sana ”vanhempi” englanniksi kirjoitettuna eli ”senior”, ranskan ”seigneur”, tilanherra, latinan senior, ”vanhempi”, kantasana ”senex”, vanha. Muotoa ”signore” ei ole toistaiseksi väläytetty eikä liioin ”señor”. Venäjän ”starikka” tuntuisi sopivalta.

Jos sieltä kirpputorilta löytyisi sukulaisteni suudeltavaksi sopiva sormus, ”Il padrone” sopisi oikein hyvin, tai sitten hiukan vaatimattomampi ”consigliere”. Presidentin kanslian taholta on ilmoitettu, ettei toiveeni todellisen salaneuvoksen tittelistä annna aihetta enempiin toimenpiteisiin heidän taholtaan.

Joku kirjoittaja kiisti olevansa vanhuuseläkkeellä – työeläkkeellä hän kuulemma on. Tämä on uusi avaus työeläkelainsäädäntöön. Itse olisin kai sitten virkaeläkeläinen, koska valtiokonttorin ilmoituksen mukaan jäin eläkkeelle valtion virasta. Todellisuudessa olen viraton eläkeläinen.

”Vaka seniorikansalainen Väinämöinen” ei oikein istu runomittaan. Seniorikaupunginlahti sopisi Helsingin entuudesta rikkaaseen nimistöön. Voisin ilmoittaa isälleni, että hän saisi siivota suunsa ja ottaa tavakseen mainita esitellessään minut esimerkiksi huonetoverilleen: ”Tässä on vähiten nuori poikani Jukka.”

Kun oikein mietin, mielestäni myös ”lapsi” on jotenkin alentava sana. Eikö olisi aika muuttaa myös kysymyksessä olevat laitokset ”juoniorikodeiksi” ja ”juniorikansalaisten iltapäiväkerhoiksi”? ”Saatohoidin juniorin aamulla tarhaan...”

Naisliike voisi ottaa selvittääkseen, mitä asiallisempaa nimitystä se voisi käyttää itsestään. Nais-ongelma on tuttu myös toiselle, naimahaluiselle sukupuolelle. Meillä seniorikansalaisilla on välillä vaikeuksia ymmärtää selvää suomea. Kyllä sukupuolenvaihdoslaina olisi askel oikeaan suuntaan.

Se on sen vallassa

Kommentoijat ovat viitanneet ja itse olen sivunnut Kari Hotakaista useita kertoja, en koskaan kunnolla.

En suoriutuisi äidinkielen opettajana enkä kirjastonhoitajana, koska en tiedä, miten lukijan torjunta voitetaan. Lukemisen virike tulee kaverilta tai eräillä harvoilla lehdestä, tähän mennessä (vuodesta 1956) ei kuitenkaan toistaiseksi Parnassosta.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden vahvuus ja heikkous on yksi ja sama asia, syvyyssuomalaisuus. Jännärit ja toimintakertomukset kelaavat eksotiikkaa. Myös suomessa kiinalainen ja afrikkalainen dekkari menestyvät, joten vastaavasti Saksassa tai Ranskassa suomalainen lyö leiville.

Perinteisesti meillä on ollut yhteensä yksi kansainvälinen eli siis muitakin kuin suomalaisia puhutteleva kirjailija, Waltari. Panu Rajala olisi voinut dokumentoida tämän; tiedot löytyvät ”Unio mysticasta”, jossa ne ovat hajallaan: ulkomainen myynti, ulkomaiset kustantajat, ne lehdet, jotka ovat julkaisseet kritiikkejä tuoreeltaan. Kritiikkien kiitoksella tai moitteella ei ole väliä. Sillä on väliä, että Sinuhesta alkaen Waltari arvioitiin tuoreeltaan johtavissa sanomalehdeissä korkeakirjaillisuutena, jopa Ranskassa.

Sofi Oksanen on ainakin ajankohtaisella romaanillaan kansainvälinen. Kehityssuunta jää nähtäväksi. Kirjoittamisen taidoista yleisön löytäminen ei jää kiinni. Hän kirjoittaa hyvin.

Nurkkakuntaisuus (Oksasella Suomi – Viro) ei haittaa. Esimerkkejä: Garcia Marquez (”Macondo”), Tshehov (Sahalin; kyliä arolla), G. Grass (Kasubia eli Pommerin osa), Rushdie, Pamuk.

Väinö Linna on syväsuomalaisuuden suuri nimi ja Kalle Päätalo toinen. Kriteeri on helpoin mahdollinen – menekin laajeneminen lukevien piirien ulkopuolelle. Suomessa on noin 74 henkilöä, joilla on hyvä ja itsenäinen maku, noin 740 henkilöä, joilla on herkkä korva vihjeille, ja noin 7 400 henkilöä, joilla on niin huono luonne, että he menevät esimerkiksi kirjastoon lainaamaan kirjan, kun sillai kuuluu.

Hotakainen on samaa suomalaisuusrintamaa. Kännöksistä huolimatta en osaa arvata, mitä muut kuin suomalaiset käsittävät.

Minulta jäi aikoinaan ”Klassikko” kesken. En lue sakeaa proosaa, jos elämässä on vakavaa huolta tai ankaria muutoksia. Niinpä jäin siihen käsitykseen, että romaanissa kerrotaan piereskelevästä autokauppiaasta. Kun luin kirjan nyt, käsitys muuttui, ja jouduin miettimään laajaa keskiosaa, sitä vappulehtimaista vyörytystä kuuluisan Kirjailija Hotakaisen uskomattomista vaiheista. Lukeminen nosti vähän karvoja pystyyn, koska olen ollut samoissa kehissä ja suunnilleen tiedän, mitkä aivan uskomattomat episodit ovat kuitenkin totta.

Ja luin ”Juoksuhaudantien”. Finlandia-palkinto vakuutti minut aikoinani siitä, ettei teos ole lukemisen arvoinen. Nyt rinnastan nämä kaksi romaania. Klassikossa kirjailija ja ”ansiosidonnainen” Pera ovat sama henkilö. ”Juoksuhaudantie” on tarina henkilöistä, jotka juoksentelevat edestakaisin, kukin omassa haudassaan.

Romaanin kiinteistönvälittäjä näyttää naulitsevan Hotakaisen myöhemmätkin kirjat, kuten ”Ihmisen osan” – myytävänä on vain mielikuvia. Alkutuotanto oli ääntä ja vimmaa (Shakespeare täsmensi ”merkitystä vailla”). Uusin kirjan nimi viittaa Malraux’hin (La condition humaine).

Olen samaa mieltä kuin Hotakainen. Elämä on fiktiota eli kuvitelmaa, jolloin faktat on sitten esitettävä runoutena. Mieleeni tulee kuitenkin de Lillo tai Calvino huonoimmillaan. Ympäristö puuttuu. Ei ole muita ihmisiä, ei kaupunkia, ei kehätietä ei keskuspuistoa. Kirjoittaja viittaa niihin, mutta ne ovat yhtä tosia kuin opastintaulut eli siis täysin tosia ja fyysisiä, mutta kuitenkin vain kirjoitusta eli viittauksia johonkin.

Kun ajattelen Hotakaista ja Tervoa, joudun kertaustyylien maailmaan – sadan vuoden takaiset rakennukset, joissa oli renessanssia, gotiikkaa, barokkia jne. Melkein tekisi mieli mainita Seppälä samassa yhteydessä. Hyviä taloja. Eikä psykoottinen proosa ole huono ajatus psykoosien ajan kuvaukseen. Maanista tekstiä lukiessa tahtoo vain tulla jotenkin depressiiviseksi.

Surullinen tapaus

Joulukuun 6. päivänä 1937 kuoli Viipurin lääninsairaalassa heinäkuorman päältä pudonnut työmies, joka oli elättänyt itseään viime ajat raskaissa ja voimia vaativissa töissä, etenkin ajamalla rahtia.

Vainaja oli ruhtinas Aleksandr Lopuchin-Demidoff, tsaarin sukulainen ja eräiden arvioiden mukaan ennen vallankumousta tsaarin jälkeen maan rikkain mies.

Hän oli onnistunut tuomaan Suomeen, Viipurin vierestä hankkimaansa Hämäläisen hoviin ja Mikkelin seudun Anttolan hoviin, 100 kilpa-ajohevosta, suuret määrät jalorotuisia koiria, kultaa, hopeaa ja perhekalleuksia.

Omaisuus hupeni tuntemattomalla tavalla. Tai ehkä se tapa ei ollult niin tuntematon. Hän teki kauppoja ainakin viipurilaisen Fritz Buttenhofin kanssa. Hänen vaimonsa Natalia kuoli Mikkelissä vuokramäkissä yhden lehmän omistajana 1957. Rouvan vanhemmilla oli ollult 2 000 härkää, 500 hevosta ja monta tuhatta merinolammasta.

Demidoffien suku oli aateloitu 1600-luvulla. Heillä oli palatseja muun muasa Firenzen seudulla ja heitä oli mukana hyvin vaikeasti selvitettävissä johtotehtävissä Temppeliherrojen järjestössä vielä 1900-luvulla.

Sukua elää edelleen Suomessa.

Rikkaiden emigranttien turmio on selitetty heidän omalla huikentelevuudellaan. Tarton rauhansopimuksessa, joka löyty verkosta Agricola –sivustosta, ei ole juurikaan mainintaa yksityisten taloudellisista oikeuksista. Poliittisista syistä Venäjältä vallankumousta paenneet olivat vapaata riistaa – ainakaan Neuvosto-Venäjä ei tuntenut tarvetta liikahtaa heidän vuokseen; Venäjällä ollut omaisuus oli jo sosialisoitu.

Haluaisin nyt esittää huomautuksen suomalaisten ryssävihasta. Muiden ohella Matti Klinge on todistellut, että puhe ikiaikaisesta vihanpidosta ei ole erikoisen vakuuttavaa. Hänen ja usean muun tutkijan mukaan välit olivat hyvät 1800-luvulla.

Paavo Haavikko oli tapansa mukaan liian varovainen sanoesaan ”Kansakunnan linjassa” että Suomen suuriruhtinaanmaa eli syöpäläisenä Venäjän turkissa pitämällä sitä siirtomaanaan ja nautti tavattomia taloudellisia etuja.

Ryssäviha kohdistuu venäläisiin kommunistisiin mielipiteisiin katsomatta – sotien jälkeen ryssiksi luettiin laatokankarjalaisetkin siihen katsomatta, että he olivat kukaties olleet Suomen kansalaisia vuosisatojen ajan. Tällä hetkellä epäluulo venäläisiä ja nykyjohtoa kohtaan sisältää xenofobian eli kansanvihan piirteitä.

Esitän selitykseksi sen häikäilemättömän ryösteluyn, jonka kohteeksi Suomeen paenneet emigrantit joutuivat.

Tuollainen menettely, joka saattoi aiheuttaa herkemmissä pahaa omaatuntoa, johtaa tyypillisesti hyökkäävään käytökseen.

Etenkin Viipurin seudulla kohteita riitti. Pelkästään Viipurin maalaiskunnassa oli 68 kartanoa, joissa huomattava osa oli 1918 venäläisten omistamia. Ennen Talvisotaa venäläisiä omistajia ei tainnut olla ainuttakaan, viipurilaisia sitäkin enemmän (Buttenhof, Klockars, Wolff, Hackmann, Alfthan, Thesleff jne.)

Äidinisäni oli mukana ostamassa Terijoen huviloita. Suomen valtio myi niitä pois siirrettäviksi. Rakennukset olivat tietenkin entisen Venäjän kansalaisten. Siitä minulla ei ole yksityiskohtaista tietoa, miten tonttien kävi, mutta arvelen, että Suomen valtio piti ne hyvänään ja ellei niille löytynyt parempaa käyttöä, niitä myytiin taatusti suomenkielisille halukkaille.

Tätä asiaa ei ole tietääkseni enemmin käsitelty, saati edes mainittu. Tarton rauhansopimus oli Suomelle edullinen. Pysyvinä muistona entisestä Venäjän valtionomaisuudesta ovat Suomenlinna ja Santahamina sekä tietenkin kaikki kasarmit ja venäläiset lyseot, joista eräässä toimii eläintieteellinen museo.

Oikeutta rahalla

Päivän lehti kertoo maksullisista asiantuntijalausunnoista, joita käytetään oikeudenkäynneissä.

Kirjoitus herättää kysymyksen, saako oikeutta rahalla. Vastaus on: saa. Kirjoitus herättää toisen kysymyksen: saako oikeutta vain rahalla. Vastaus: näin asia ei ole.

Asiallinen tieto ei ole kovin suosittua, koska se on ikävystyttävää ja vaikeatajuista. Kun vastaaja, esimerkiksi minä, sanoo että toisaalta ja toisaalta, reipas lukija ajattelee, että taas se valehtelee.

Eräissä oikeudenkäynneissä asiantuntijalausunto – maksullinen – on välttämätön. Koska lausuntoja on hankittu ja käytetty ainakin sata vuotta, valtion kustantamaa järjestelmää ei ole. Kun riidellään esimerkiksi tietokoneohjelmasta tai lääkepatentista, jopa maksulliset asiantuntijat ovat saanta saannissa. Työ vaatii suurta teoreettista ja käytännöllistä kokemusta ja on asiantuntijan kannalta turhauttavaa, vaikka palkkio olisi hyvä.

Tuomioistuimelle noissa lausunnoissa on ongelma: teknisen alan asiantuntijat tuntevat kovaa kiusausta luisua arvioida todistustosiasioita, joka eivät kuulu heille.

Toinen kiusa on kaksi lausuntoa, yksi kummaltakin osapuolelta, maan johtavilta asiantuntijoilta, ja täysin vastakkainen lopputulos. Puhuakseni vainajista B. Godenhielm ja Y.J. Hakulinen olivat kovia antamaan lausuntoja patenttiasioissa, ja ennen heitä T.M. Kivimäki.

Kolmas kiusa: tuomioistuinten musta lista. Osa professoreista – myös Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan – kirjoittaa ylihintaisia ja laadullisesti kelvottomia papereita. Jotkut asianajajat luulevat, ettei tuomioistuin tiedä. Kyllä se tietää.

Oilen nähnyt oikeudellisia lausuntoja, joista on laskutettu 500 euroa liuskalta, vaikka niissä on vain referoitu pöytäkirjoja ja lopussa on virheelllinen johtopäätös.

Oikeudellinen lausunto voi olla tuomioistuimelle hyvin tärkeä. Mieleen tulee rembursseja ja muita kansainvälisiä maksuja koskenut juttu, jota koskevaa tietoa (siis finanssialan käytäntöjä) ei tahdo löytyä kirjoistakaan.

Asiantuntijan (ballistiikka, farmakologia, lääketiede) voi haastaa todistajaksi oikeuteen, jolloin hän saa tyytyä suhteellisen normaaliin palkkioon. Olen itse ollut kertomassa sopimuskäytännöistä. Silloin asiantuntija selvittää tosiasioita eli todistaa. Tämä ei oikein toimi tilanteissa, joissa asia on vaikea vain suullisesti esitettäväksi.

Tyhmät tuomarit toistelivat: jura novit curia (oikeus tuntee lain). Kyllä oikeusjärjestys on täynnä sääntöjä, joiden soveltaminen on ongelmallista. Tulkitsen siten, että toisin kuin oikeustosiasioissa oikeussäännön selvittämättä jääminen ei periaatteessa voi koitua asianosaisen vahingoksi. Tuomioistuin tuntee ja ellei tunne, selvittää.

Nimimerkki Herkko Hietanen lisäsi Harvardista käsin tärkeän näkökohdan: jenkeissä lausunnot on toimitettava vastapuolen tietoon ajoissa, jotta niihin voisi vastata. Suomessa lausunto voi päätyä vastapuolelle vasta silloin, kun sitä ei voi enää kommentoida. Se on väärin. Myönnän olleeni tekijä ja uhri: joskus oikeudellinen lausunto selvittää asian. Kun näin on, muidenkin kuin hyvien asianajajien pitäisi toimittaa paperit etukäteen vastapuolelle.

Kun kerran Virolainen mainitsi lausunnoistaan, lienee minunkin pakko kertoa katkera totuus. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta olen kieltäytynyt lausuntopyynnöistä. Yhden kerran teimme oppilaitteni kanssa - nyt tohtoreita joka sorkka – ilmaiseksi (pro bono) lausunnon tekijänoikeusjuttuun, jossa vastaajalla oli maksuton oikeudenkäynti. Tuntui hyvältä nähdä kokoamiaan argumentteja tuomioistuimen ratkaisun perusteluissa.

Olen laatinut oikeudellisia selvityksiä yksityisille ja viranomaisille. Avunhuutoihin en vastaa enkä keskustele oikeudellisista ongelmista puhelimessa, sähköpostissa tai muussa. Eli turha ottaa yhteyttä. Joskus olen onnistunut selvityksissäni – riita on sovittu.

Ulkoistuksia sisätiloissa

Todellisuudessa tämän päivän kuvassa oleva uudempi Helsinki-kirja on paljon parempi kuin eilinen. Itse asiassa siinä on paljon sitä, mistä eilistä moitin. Asiallisen vakavaan kirjaan kuuluvat tietysti epäasiallisuudet. Niinpä radiotalon (entinen Säästöpankin talo, nykyinen KHO:n talo) esittelyn yhteyteen, kun Kellarikrouvi kerran mainittiin, olisi voinut lisätä myös sen koodinimen ”Studio 10”. Kuuluttajat kilpailivat siitäkin, kuinka monta isoa tuoppia vedettyään pystyy puhumaan mikrofoniin sönköttämättä. Voittaja oli saadun tiedon mukaan naispuolinen, eläkkeelle siirtymässä.

Kahdenlaiset verkostot kiinnostavat erikoisesti, ihmisten ja paikkojen näkymättömät yhteydet. Tässä niteessä työnantajain Tapani Kahri mainitsee työtoverinsa menneiltä ajoilta – tarkistin matrikkelista, että paperiteollisuudessa ansioitunut Henrik Lagus on kenraali Ruben Laguksen poika.

Tarina kahvinpavuista, joiden myyntihinnalla ostettiin sotien jälkeen kivitalo, ja vielä komea, on kerrassaan mainio ajankuva. Lahjoittaja oli agronomi, joka oli päätynyt asumaan Brasiliaan.

Kommentoija viittasi virtuaaliseen Helsinkiin. Olen silloin tällöin puhunut asiastsa kymmenen vuotta. Ainoa tuntemani keino nostaa esiin kadonneita katunäkyviä, paenneita horisontteja, on sarjakuvataide. Ranskalaisilla on useita piirtäjiä, joilta syntyy esimerkiksi panoraama Pariisista ennen Eiffel-tornia. Suomessa ei taida olla kuin Tape Koivisto (Mämmilä jne.), eikä häntäkään saa höynäytetyksi tällaiseen.

Oli puhetta, että isä aikoinaan pätsäsi Pörssiklubille, ja minä kiirehdin selittämään, että vaikka ruuat tuotiin sinne alhaalta Adlonin keittiöstä, Pörssiklubin ruoka tosin hyvin valmistettua mutta peräti tavallista – esimerkiksi silakkalaatikkoa. Vuorineuvokset söivät ainakin ennen silakkalaatikkoa tai läskisoosia, ellei ollut edustuslounasta Savoyssa tai Palacessa.

Tavallisimmin hän meni ”laihalle liemelle” Colombiaan, tai jos herrat halusivat panna todella ranttaliksi esimerkiksi Kesitlän alennusmyynnistä tehdyn löydön kunniaksi, päämääränä oli ”Kolme Mikkoa” ja tilaus pyttipannu. Muistissani tuo Mikonkadun yritys oli sen ajan kielenkäytössä ”ruokala”. Sana ”baari” oli vasta lyömässä läpi (housubaari, liivibaari), ja ”grilli” oli vain Hilden Aleksin vanhassa pankkisalissa ja sensaatiomaisen uudenlainen Marian Grilli, joss syötiin – kuulkaa – pihviä! Pihvihän ei mitenkään kuulunut suomalaisen keskiluokan valikoimiin – paistia sen sijaan käristettiin sunnuntaiksi.

Muinaisuuden virtuaalihelsinkiin kaipaisin niitä lukemattomia emaljilaattoja ja hiukan harvinaisempia lasi- tai messinkilaattoja, joissa ilmaistiin, että talon uumenissa ottaa vastaan vapaan ammatin harjoittaja.

Noita kylttejä oli siis asianajajilla, lääkäreillä, hammaslääkäreillä ja jopa insinööreillä ja arkkitehdeilä. Maalla omakotitalon seinää saattoi koristaa kilpi, jossa seisoi ”Suomi-yhtiön asiamies”.

Keskustan kortteleissa oli todellisia ghettoja, esimerkiksi Aleksin ja Kluuvikadun kulmatalossa oli ties kuinka monta asianajotoimistoa, esimerkiksi Helvi Sipilän. Jykevää arvokkuutta edusti jokin Serlachius & Ryti, jonka laatta taitaa olla vanhalla paikallaan nytkin. Toiminimen takana oli minun aikanani Langenskiöldejä, joiden nimi viittaa merioikeuteen ja Erkon sukuun.

Yksityislääkärien lisäksi oli yksityissairaaloita, kuten Salus, johon muun ohella toimitettiin maksukykyisten perheiden hulttioita kuivumaan.

Haluaisin nostaa emaljin erään aikakauden tunnukseksi. Niitä kylttejä oli kulkuneuvoissa (Spotta ej på golfvet), kerrostaloissa (Pihanmies – Gårdskarl) ja tietenkin kadunnimikyltteinä, joita Urho Kekkonen ystävineen sitten tervasi, ruotsinkielisiä näet. Venäjänkieliset kerättiin kiireesti pois. Kaisaniemenkatu oli alkujaan Murtokatu, koska se oli vedetty vinoon korttelin läpi, ja kylteissä luki myös Genombrotten – genombrottskaja ulitsa.

Posliini on eri asia – Lontoon ja Pariisin maanalaisten tunnus, vaikka tietääkseni kysymyksessä ei ole todellisuudessa posliini, vaan kiiltävä keraaminen tiili, joka oli kova juttu jo Bablyloniassa. Mutta posliinia tarvittiin edelleen ratkaisemattoman ongelman hoitamiseen: miten merkitä käymälä ja etenkin miesten ja naisten. Kukko ja kana taitaa olla nykyisin sovinistinen. Äkkiä käy kuin Tankerolle, joka luuli matkustaneensa juovuspäissään Intiaan, kun hotellin käytävässä oli kyltti, jossa luki ”Abort auf der andere Seite des Ganges” (käymälä käytävän toisella puolella).

Kortteli ja tuuma

Kuvan kirjaa uudempi niden on ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”, jossa esitellään Kaartinkaupungin ja Kampin kortteleita.

Taustalla ovat luonnollisesti Kaija Hackzellin ja Kirsti Topparin vuodesta 1967 lehdessä ilmestyneet tarinat, joista julkaistiin monta nidettä. Kai olen lukenut nämä kaikki moneen kertaan. Se riittää todisteeksi, että tarinat ovat monin kohdin ihastuttavia ja mieltäkiinnittäviä.

Toisaalta runsas 40 vuotta on suhteellisen pitkä aika juttutyypin muodon etsimiselle. Se kun ei ole löytynyt vieläkään.

Korttelitarinat ovat päähänpistoja, jutelmia. Voisin hyväntahtoisesti verrata niitä blogikirjoituksiin. Joskus teemana on historiallinen tapahtuma, joskus ympäristö, joskus kirjoittajan tarkoitus on ollut täyttää lehteen tarvittu tila kirjainmerkeillä.

Kuvituksena on museoiden aarteita, Helsingin Sanomien oman arkiston kuvia ja etenkin näissä uusimmissa vasiten otettuja valokuvia.

Valokuvaajan ammattin murheellisuudesta kertoo jotain se, että kirjan loisteliaimmat kuvat (klassikkojen kuten Signe Branderin ohella) ovat vailla tietoa kuvaajasta. Jorma Komulainen, missä olet? (Komu on pelastanut ja tunnistanut vanhoja lehtikuvia sadoin tuhansin ja saanut tästä palkakseen lähinnä ynseyttä ja vihamielisyyttä, ajoittain myös minulta.)

Lehden nykykuvaajan Sirpä Räihän kädenjälkeä en ymmärrä. Se johtuu luultavasti siitä, että en ymmärrä valokuvauksesta mitään; siitä minulla on perustellut lausunnot.

Joistakin kuvista käy ilmi, että kuvittaja osaa ammattinsa, mutta sangen usein kuva herättää kysymyksen, mitä helvettiä tuo pakettiauto tekee rosiksen hienon rakennuksen edessä, tai miksi fasadikuvissa perspektiivi on omituisesti vino ja sommittelu omintakeinen eli siis huono. Kuvaaja on suosinut syksyn loskaa tai kevään värittömyyttä ja poikkeuksellisen hailakkaa väripalettia.

Epätasainen on kielteinen tapa sanoa ”monipuolinen”. Nyt käytän tätä sanaa sekä tekstistä että kuvituksesta.

On hauska lukea ”Komisario Palmun” eräänkin porraskäytävän etsimisestä, nähdä Olavi Virran Kruununhaan ylellinen asunto, Armi Kuusela magnesiumvalossa ja Gregory Peck upouudella lentoasemalla, jonka nimi horjui vuosikymmeniä – aluksi se oli ”Seutula”, nykyisin mahdollisesti ”Helsini-Vantaa”.

Itse rakastan taloja ja etenkin niiden yksityiskohtia. Olen tyytyväinen, että 1900-luvun hienoimmaksi suomalaiseksi arkkitehdiksi useita kertoja nimeämäni SOK:n työntekijä Erkki Huttunen on mukana mestarityöllään Sokoksella, vaikka tekee mieli kuurnita hyttynen ja sanoa, että talon yläkerrassa kyllä oli sotien jälkeen kansanhuoltoministeriö mutta ennen kaikkea Soteva – sotakorvausteollisuuden hermokeskus, josta mentiin korvat luimussa Kaisaniemenkadun kulmataloon (Nokia), jossa neuvostoliittolainen osapuoli majaili. Se edusti paljon rajumpaa valtaa kuin kaikkien tietämä valvontakomission hallitsema hotelli Torni.

Koska olen vanha mies ja edustan huonoa makua, ihmettelen Inhan, Branderin ja Leica-miesten (Caj Bremer, Kalle Kultala ja monet muut) hengessä, missä ovat ihmiset.

Kirjassa ja sen kuvissa on ihmisiä, mutta he ovat tiellä. He ovat roskia, ylimäärää, täytettä, jätettä. Missä ovat nuoret? Assan jengi leimattiin joskus ongelmaksi samalla tavalla kuin Perunatorin porukka.

Sokoksen vieressä on toinen huiman hieno rakennus, vanha pääposti. Se sekä Turun ja Tampereen rautatieasemat on konkreettisin muisto valmistutumisersta 1940 olympialaisiin. Mutta ei ole mainittu, että postitalon roskalaatikoissa majaili pitkälle 1950-luvulla sotaveteraaneja, joita pilkattiin puliukoiksi ja joista ainakin eräässä vaiheessa kaksi oli Mannerheim-ristin ritareita. (Nimiä on turha kysyä, ainakaan minulta.)

Sopivin hirteen

Otsikko on lainattu jostain. Katsoin koneesta – Martti Santavuoren romaani.

Villiinnyin Bernhard Roetzelin kirjasta, jossa on Alain Delonin kuva, jossa on hattu ja kuvateksti: anonyymiyden suojaaminen kadulla.

Miten minä olen tuota miettinyt! Minun pitäisi se kulttuurihistorian opettajana ymmärtää, mutta päähine ja peruukki ovat aina uhmanneet yrityksiäni.

Alain Delonin Borsalino liittyi mielessäni heti mediaa puhuttavaan burkhaan ja siihen toiseen sangen peittävään huntuun. Mieleeni tuli myös Waltarin ”Ihmiskunnan vihollisissa” kuvattu ritarin (eques) arvon takaisin hankkiminen ja sen myötä tuleva oikeus käyttää togassa ohutta purppuranpunaista reunusta. Senaattoreilla oli leveämpi.

Pukeutumisella on kaksi historiallista tehtävää ja yksi käytännöllinen. Viimeksi mainittu on suojautuminen säältä ja vuodenajoilta. Ensin mainitut ovat erottuminen ja piiloutuminen.

Ranskan vallankumoukseen asti oli suhteellisen selvää, että säädynvastaisesta pukeutumisesta voitiin rangaista. Vallankumouksessa merimieshousuista (tarkoittaa nykytyyppisiä suoria housuja) tuli yllättäen poliittinen symboli, ja varjellakseen kallista kaulaansa aatelismiehet luopuivat polvihousuistaan ja silkkisukistaan naamioituakseen kansan ystäviksi niillä pitkillä housuilla.

Olen surrut, että oma ammatikuntani (esittelijät) luopui 1918 vihreän virkafrakin käyttämisestä. Olen miettinyt, miksi suomalaisilla virkatuomareilla ei ole viittaa (en tiedä). Ehkä se on muisto ajalta, jolloin tuomari oli ainoa asiallisesti pukeutunut oikeussalissa.

Roetzelin kirjassa, jonka löytää esimerkiksi Halikon huoltoaseman kirjapörssistä, käydään läpi Saville Row ja herrainvaatehtimojen aito historia. Edelleen käytössä oleva miehen puku saattaa olla uuden ajan historian sitkein muoti – 1920-luvulta asti käytännössä muuttumaton (emme ota huomioon vähäpätöisyyksiä, muten kraivelin leveyttä emmekä erilaisia viilekkeitä).

Mutta nykyisen herrain pukeutumisen tarkoitus on selvä: Englannissa tunnettiin huolta, joka Manner-Euroopassa oli aiheellinen: milloin tahansa voi syntyä mellakka, jonka kohokohtana kansanjoukko vetää hirteen sopivimman. Koska kansanjoukko ei tunne ihmisiä, esimerkiksi lakimiehiä tai miljonäärerjä, lyhtypylvässeen vedetään sellaiselta näyttävä.

Ja siten koko miespuolin maailma alkoi pukeutua samalla tavalla siirtyen ihanteeseen, jonka mukaan kallein puku ei saa missään tapauksessa näyttää kalleimmalta. Vain tuntija huomaa eron. Kuosi, leikkaus ja kangas näyttävät kanaljan silmissä samanlaisilta.

Joukosta erottuminen on nykyisin goottien ja hiphoppareiden, aikaisemmin punkkareiden sinänsä kiitettävä pyrkimys. Nuorisomuodissa vain käy helposti niin kuin farmarihousujen käytölle: protesti muuttuu sovinnaisuuden kuvaksi.

Burkha ja hijab eivät ole nähdäkseni missään kosketuksessa uskontoon eivätkä siveellisyyteen, vaikka tällaistakin propagandaa syötetään. Tarkoituis on tässäkin anonyymiys – mahdollisimman harvat näkevät, kuka olet, tai ainakaan saavat selville, kenen tyttäriä.

En ota tähänkään asiaan henkilökohtaista kantaa, mutta sanon pitäväni Euroopan hunnunkäyttökieltoja (kieltohankkeita) järjellisinä eli rationaalisina. Ainakin itsemurhapommittajina on toiminut jo niin paljon naisia, että viattomien hengen ja turvallisuuden valvonnan vuoksi sekä poliisien että vastaantulijoiden olisi voitava tehdä havaintoja vastaantulijoista. Puhumatakaan tunnistamisesta valvontakameroilla.

Ilman uskontoon ja kulttuuriin kytkettyä propagandaa kulkeminen naamioituna lento- ja rautatieasemilla olisi ollut jo kauan rangaistava teko. Puoli vuosisataa sitten munkin tai nunnan kaapu saattoi suojata ruumiintarkastukselta, mutta ei suojele enää. Sukkahousuja nyt kai ei kumminkaan voi kieltää, vaikka jotkut pitävätkin niitä päässään...

Samanlaisuusarviointi

Rohkaistuneena kielteisistä kommenteista jatkan tekijänoikeuden kohteesta, ”sisällöstä” ja ”muodosta”, vaikka tämä Aristoteleen jaottelu kelpaa korkeintaan alan alkeisopetukseen.

Juristien ikiaikainen tapa on korvata entiseet arviointiperusteet uusilla ja ajanmukaisemmilla sanoilla pääsemättä metriäkään eteenpäin. Teosten, patenttien ja tavaramerkkien sekä toiminimien loukkauskanteissa sanotaan noudatettavan ”vertailusääntöjä” tai suoritettavan ”samanlaisuusarviointi”. Valitettavasti tällaisia vertailusääntöjä ei ole olemassa, ja samanlaisuusarviointi on jokseenkin mielivaltainen.

Tuomioistuin (korkein oikeus) joutuu ratkaisemaan, loukkaako toiminimi ”Koti-Idea” toiminimeä ”Ikea” (ei). Tuomioistuimet torjuvat kiivaasti yleisötutkimukset. Yleisön ohella on otettava huomioon kilpailijat, tavarantoimittajat ja esimerkiksi rahoittajat.

Uskottavin kuvailu samanlaisuusarvioinnista on jutun ratkaisevien tuomareiden käsitys samanlaisuudesta.

Vahingonkorvausoikeudessa viitataan huolellisuusvelvollisuuteen – miten huolellinen henkilö paimentaa lapsiaa, jotteivat nämä putoa jyrkänteiltä. Tässäkin tärkeässä asemassa on tuomarien oma käsitys huolellisuudesta.

Asianajajien tehtävä on esittää näkökohdat niin laajasti, etteivät tuomarit ole vain oman, ehkä rajallisen, kokemuksensa varassa.

”Sankarin tekijänoikeus”, josta olen usein puhunut ja kirjoittanut, on esimerkki vertailun vaikeudesta. Saako kuka tahansa tehdä elokuvan Pekka Puupäästä? – Ei saa. James Bondista ovat kirjoittaneet kymmenet käsikirjoittajat, ja alkuperäinen on ollut kuolleena kauan. Tässä on mukana tavaramerkkioikeudellinen elementti. Kirjallisuudessa viitataan saksalaiseen oikeustapaukseen, jossa kiellettiin ”Tohtori Zhivagon” jatko-osan julkaiseminen ilman Pasternakin oikeudenomistajien suostumusta.

Nobelin ja elokuvan jälkeen ”Zhivago” oli rahan arvoinen liikemerkki, jota haluttiin tässä käyttää hyväksi. Kiellolle ei ole tekijänoikeudellisia perusteita, joten perusteita venytettiin.

USA:ssa julkaistiin kirja, ”The Wind Done Gone”. Alioikeus kielsi teoksen plagiaattina, mutta liittovaltion tuomioistuin hylkäsi ”Tuulen viemää” –kirjan tekijän oikeudenomistajien kanteen sananvapauden, ei tekijänoikeuden perusteella. Kirjassa keskityttiin Rhettin ja Scarletin julkeaan rasismiin.

Patentinloukkaus on ehkä helpompi tapaus. Siitä on viimeksi kirjoitettu suomeksi: ”Tuotteella ei varsinaisesti tarkoiteta fyysistä tuotetta...”(Norrgård). Hyvä. Siis tuotteella ei tarkoiteta tuotetta. Voiko tämän sanoa selkeämmin? Myöskään tekijänoikeudessa teoksella ei tarkoiteta teosta, vaan jotain, mikä ilmenee esimerkiksi lain 1 §:ssä mainituista kolmesta tuotteesta...

Uusimmisa lainmuutoksissa patenttioikeuden ”keksintö” ja ”patentoitu tuote” on yritetty yhdistää järkevästi. Keksintö on kielellinen käsite, joka ilmenee kirjoituksesta. Tuote on esimerkiksi rotanloukku, fyysinen esine, johon voi kompastua. Tekijänoikeudessa teoskappale on esimerkiksi kirja, teos taas jokin, joka ilmenee tuon kirjan suomenkielisistä ja ruotsinkielisistä versioista ja pysyy samana kirjaa lyhennettäessä – teoksen (sitaattia laajemman) osan kopioiminen on teoksen kopioimista eli osa on yhtä kuin kokonaisuus.

Kun patentti liittyy tavalla tai toisella lopputulokseen eli funktioon ja tekijänoikeus kielelliseen tai muuhun sommitteluun, vailla tarkoitusta, epäilen yhä vahvemmin, että ainakin tietokoneohjelman patenttioikeus supistaa sen tekijänoikeutta ja tekijänoikeuden painottaminen supistaa patenttioikeudellista suojaa – laki myöntää molemmat. Lakien kesken on ikään kuin interferenssi-ilmiö, ja tulos on päinvastainen kuin tavoiteltu: huono suoja.

Tämän kirjoituksen ivallisuus on tietoista. Jos säännöt ovat epäselviä, asiasta hyötyvät suuret toimijat. Patenttioikeudenkäynnit ovat jo kauan olleet liian kalliita. Tekijänoikeusjutut ovat seuraamassa esimerkkiä. R. Coase väitti, että jos säännöt ovat huonosti määriteltyjä, transaktiokulut nousevat.

Näyttää pitävän paikkansa.

Sisällön suoja

Tämä on vaihteeksi asiaa, ja tärkeää asiaa. Kirjoitus on ydin eilen FiComin eli tietoliikenteen ja tietotekniikan keskusliiton tilaisuudessa pitämästäni esitelmästä.

”Puhe” tarkoittaa perustuslain tasolla puhetta, kirjoitusta, jopa kuvia, yleensä viestin välittämistä. Toisin kuin englannissa, suomessa puhutaan sananvapaudesta tai ilmaisuvapaudesta. Kysymys on siis sisällöstä, siitä mitä sanotaan. Oikeudellisesti tämän sisällön suoja on hyvin painava, perusoikeus, ihmisoikeus.

Sananvapaus tarkoittaa myös oikeutta vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä (Suomen perustuslaki 12 §).

Tekijänoikeus perustuu oivallukseen ajatusten eli siis puheen yhteisyydestä. Sisältö eli ajatuksia ei voi suojata kenenkään kaupalliseksi yksinoikeudeksi, koska oikeastaan uusi sisältö on harvinaisuus. Tekijänoikeus syntyi estämään suoraa kopioimista eli oikeastaan liiketoiminnan suojaksi. Tekijänoikeuden ja kirjapainon historiallista yhteyttä on lupa epäillä, koska painoarkkia ei voinut ennen 1800-luvun loppua kopioida.

Varsinainen tekijänoikeudellinen järjestelmä tarvittiin kahden keksinnön vuoksi. Toinen oli rotaatiopainokone, joka painoi kymmenen tai viisikymmentä kertaa nopeammin kuin entinen prässin periaatetta käyttänyt kone. Toinen oli lumpun sijasta puuhiokkeesta ja kemiallisesti selluloosasta valmistettu paperi, joka pudotti painoalustan hinnan kymmenenteen osaan aikaisemmasta.

Sanomalehdet koottiin kuten Suomessa vielä sotien jälkeen leikkaamalla ja liimaamalla muista julkaisuista. Amerikkalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset suurlehdet kuitenkin ajautuivat kilpailuun. Niille oli tärkeää julkaista ensimmäisinä tarinoita kiihdyttävistä löytöretkistä tai jatkokertomuksia ihmeellisistä seikkailuista, kuten meillä Topelius (Välskärin kertomuksia).

Kyse oli todellisuudessa sisällöstä, tekstin sisällöstä, mutta suojaa annettiin muodolle eli persoonalliselle sanavalinnalle. Oikeastaan tekijänoikeus on osa samaa kehitystä kuin kirjallisuuden Nobel-palkinnot.Todellisen teollisen vallankumouksen jälkeen keksittiin, että myös kirjailijat voivat olla palkitsemisen arvoisia. Ja samalla näiden palkittujen kirjailijoiden myynti nousi aivan hurjasti. Ehkä tämä on todellinen syy Tolstoin jättämiseen ilman Nobelia – hän oli myyty, kuuluisa ja rikas ilmankin.

Amerikkalaisen sanonnan mukaan tekijänoikeus on ”sananvapauden moottori” (U.S. 539, 558 1985). Silti tekijänoikeus on muuttunut yhä selvemmin sisällön suojaksi, ja se on koko oikeuden perusperiaatteen vastaista – ajatuksia ei suojata, vaan sitä omaperäistä muotoa, johon ajatukset on puettu. Nuotteja ei suojata, koska niitä on vain kaksitoista – sävelmiä suojataan.

Suojan kohde on paketti, ei sisältö – kotelo, ei värijauhe.

Jos olisi toisin, joku voisi vaatia rahaa kertoessaan tulivuoren purkauksesta. Nykyisin rahaa saa esimerkiksi valokuvasta, joka esittää purkautuvaa tulivuorta. Lentoyhtiö voisi myydä tietoa lähtevistä ja peruutetuista lennoista.

Silti tekijänoikeus lipeää jatkuvasti kohti sisällön suojaa. Sekä urheiluliitot että vedonlyöntitoimistot vaativat rahaa otteluohjelmista.

Sananvapaus ei ole vain jalo päämäärä. Se on ajatuksellinen välttämättömyys – lupa levittää ja vastaanottaa tietoja kaikissa niissä tilanteissa, joissa sitä ei ole ilmoitetusta syystä lailla kielletty. Esimerkki laillisesti ja järkevästä kiellosta on sisäpiiririkoksena rangaistava tieto yhtiön osakekurssiin vaikuttavasta seikasta (valmisteilla oleva kauppasopimus) tai sotilassalaisuus (liikekannallepanosuunnitelma).

Muodikas tapa käsittää sananvapaus luvaksi esittää poikkeavia mielipiteitä tai arveluttavia ajauksia, on sinänsä oikea, mutta surullisen rajoittunut – edellä on puhuttu tiedon panttaamisesta, tiedolla kiristämisestä tekijänoikeuden varjolla ja tiedolla tarkoitetaan niin sanottuja sisältöjä, joita nimitetään eri yhteysissä myös viesteiksi.

Force majeure

Kommentoijat toistavat samaa kuin Kantolan kylän isäntä puoli vuosisataa sitten: lain täytyy olla niin selvä, ettei mitään lakimiehiä tarvita.

Lentoyhtiöt kuitenkin tarvitsisivat vähän parempia juristeja. Finnair etunenässä on katsonut oikeudekseen väittää, etteivät erinäiset asetukset velvoita sitä tulivuorenpurkauksen aiheuttamissa tilanteissa.

Ilmakuljetuksen ehdoista on laajat protokollat. Kuljetusoikeus on oma erikoisalansa. Ilmakuljetuksia koskee EU:n kautta Montrealin sopimus, mutta sekä siinä että vanhassa Varsovan sopimuksessa on joukko lisäpöytäkirjoja. Lisäksi valmismatkoista on direktiivi ja oikeastaan erillinen lainsäädäntö.

Ennen tuon lausunnon murjaisemista olisi kernaasti voinut käyttää jonkin määrän tavallista juristin järkeä.

Force majeure eli ylivoimainen este on hyvin vanhaa kauppaoikeutta. Sen rinnalla vaikuttaa laesio enormis eli liikavaikeus. Jos kaupunkiin iskee rutto, este on ylivoimainen ja sen seurauksena luvatun suorituksen saa jättää tekemättä, mutta rahat on myös palautettava. Vahingonkorvausta ei mene.

Thomas Wilhelmson, joka on lupaava nuorukainen ja tällä hetkellä yliopistolla hyväpalkkaisessa hommassa, kirjoitti samassa hengessä kuin Aulis Aarnio oikeuden polysentrismistä eli monenkeskisyydestä ”suurten tarinoiden kuolemasta”. Molemmat korkeat kollegat tarkoittavat, että siviilioikeuden perityt päälinjat eivät ole kestäneet aikaa.

Lentoyhtiö ja samoin VR – toinen syntinen – ovat kuljetustehtävää täyttäessään velvollisia välttämään kaikkea sellaista, mikä voisi aiheuttaa matkustajalle hengen tai terveyden vaaran tai merkittävän välillisen vahingon.

Välillinen vahinko, etenkin niin sanottu puhdas varallisuusvahinko, on sangen vaikea ja mutkikas asia, mutta kyllä paremmat juristit sen tuntevat. Se on suosittu tenttikysymysten aihe.

Finnair ja VR eivät ole ehtineet miettiä esimerkiksi todistustaakkaa, joka sopimusoikeudessa on usein käännetty. Kun yhtiö väittää, että sen täytyi jättää porukat virumaan lentokentille, sen asiana on osoittaa, ettei se ollut velvollinen järjestämään perusmukavuuksia, vettä ja ruokaa. Tiedottamisvelvollisuuden rikkominen voi lisätä korvausvastuuta.

Henkilökuljetuksiin kuuluu tietty huolenpitovelvollisuus. Jos linja-auto leviää Kuusamon – Oulun kauniille valtatielle talvella aamuyöllä, kuski ei saa poistua ohi ajaneen henkilöauton liftarina kotiin nukkumaan ja jättää matkustajia pakkaseen. Pahimmillaan sellaisesta seuraisi jopa rangaistus heitteillepanosta. Korvausvelvollisuus tulisi armotta.

Takseista on oikeustapauksiakin. Humalaista asiakasta ei saa jättää metsätaipaleelle, vaan hänet on vietävät esimerkiksi poliisin suojiin.

Toistan etten rupea tässä ottamaan kantaa vaikeaan kysymysvyyhteen, joka tulee aikanaan työllistämään monia kollegoja. Esitän vain Kemppisen kansakoulun hengessä alkeissääntöjä, koska niillä on tapana jäädä tuntemattomiksi.

Harjoitan tätä valistustoimintaa muun muassa siksi, että kovin moni yhteisö toimii markkinoilla nyrkkivallan turvin eli luottaen siihen, etteivät ihmiset tunne oikeuksiaan.

”Lain tuntevia miehiä” tarvittiin jo 1200-luvun maakuntalakien mukaan. Perintö ja perintä eivät ole sama asia. Takaus ja takuu tarkoittavat aivan muuta.

Toistan uskonkappaleeni: liikuntaa ja terveydenhoitoa tärkeämpi on oikeudenhoito. Olemme siirtymässä viimein esivallan sanelusta, jossa lakimiehet toimivat vallan kätyreinä, toisiin rakenteisiin. Poliittinen järjestelmämme rapautuu oikeudellisen osaamisen puutteessa.

Kommentoin kommentteja

Minustakin holokaustin kieltäminen eli väittäminen valheeksi on outo ja hankala rikos.

Kun asia tulee esille vähän väliä, kirjoitan tähän muutamia näkökohtia asiasta. Ne eivät ole tyhjentäviä, mutta niistä voi olla hyötyä.

Ensinnäkin Suomessa on ollut yli 100 vuotta valtiollisena rikoksena rangaistavaa vaarantaa kansallinen turvallisuus. Nykyisen rikoslain mukaan enin rangaistus sotaan yllyttämisestä on kymmenen vuotta. Siis vakavasti otettava kampanja tunnuksella ”hyökätään Venäjälle ja otetaan Karjala takaisin” on rangaistava teko. Samoin on iskulause ”Venäjän olisi kiireesti tuhottava ohjusiskulla valtioneuvosto ja eduskunta”.

Säädöksillä on taustansa. Tuon tyyppisiä mielipiteitä levitettiin 1918-1939 suuntaan ja toiseen. Yllyttäminen joukkotuhontaan ja kansanmurhaan on rikos: ”surmataan savolaiset” on rikollinen hanke.

Ennen kuin kiirehdimme julistamaan mielettömäksi Saksan ja Itävallan rikoslakien säädöksen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan on syytä palauttaa mieleen, että etenkin näissä maissa natsirikosten käsittely on ollut iso urakka.

Henkilökohtaisesti, suomalaisena juristina, pidän vieraana minkä tahansa menneisyyttä koskevan mielipiteen julistamista rangaistavaksi. Venäjällä esiintyy jatkuvasti sellaisia puheita, että esimerkiksi halventavat väitteet Stalinin menettelystä esimerkiksi Suomea kohtaan 1939-1940 ansaitsisivat ankaran rangaistuksen. Samoin on kohistu siitä, että Suomessa väitetään sankarillisten neuvostopartisaanien surmanneen siviilejä...

Tämä menneisyyden hallinta on ajankohtainen ja mahdollisesti vaarallinen aihe Suomenlahden eteläpuolella.

Silti intän, että niin kauan kuin vain puhutaan, asia ei sovi tuomioistuimille. Mutta virolaisia, saksalaisia ja muita en mene neuvomaan.

Wikipediasta voi poimia hakusanalla ”Holocaust denial” tuoreitakin esimerkkejä mm. eräiden arabivaltaioiden merkittävien poliitikkojen julkisista puheista, joissa väitetään, että Auschwitz oli pesula ja kylpylä, ja että puheet juutalaisten surmaamisesta väitetyssä keskitysleirissä ovat juutalaisten keksimiä valheita.

Hieman yllättävämmät maat, kuten esimerkiksi Ranska ja Belgia, ovat päätyneet holpokaustien kiistämisen krimalisointiin toista tietä. Nürnbergin tuomioistuimessa annettiin kuolemantuomioita juutalaisten joukkotuhonnasta. Siten henkilö, joka julkisesti joukkotiedotusvälineessä vähättelee, arkipäiväistää tai vääristelee tuossa tuomiossa todistetuiksi ja tapahtuneiksi katsottuja asioita, väittää että ranskalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset tuomarit syyllistyivät maailmanhistorian hirvittävimpään oikeusmurhaan.

Monissa maissa ”contempt of court” eli tuomioistuimen halventaminen on sinänsä rangaistava teko – Suomessa oikeastaan ei, koska onneksi erittäin vähälle käytölle jäänyt ”julkisen viranomaisen julkinen halventaminen” on poistettu rikoslaista.

Mielestäni nämä kiistämislait eivät oikeastaan koske historiallisen seikan totena tai valheena pitämistä, vaan lainkäyttöä. Lisäksi ne ovat lähellä syrjintäkieltoja.

Suomessa syrjintä koskee tekoja tai puheita tässä ja nyt.On rangaistavaa väittää julkisessa tilaisuudessa esimerkiksi että mustaihoiset ovat synnynnä-isesti eläimellisempiä kuin valkoihoiset ja heidän ihmisoikeuksiaan olisi rajoitettava. Minä hylkäisin syytteen, jos rangaistusta vaadittaisiin väitteestä ”oli oikein että juutalaisia surmattiin”. Muistaakseni Raamatussa sanotaan, että oli oikein että filistealaiset saivat kolkon kohtalon – ja monet muut kansanryhmät. Joku toinen juristi voisi olla eri mieltä. Väitteen ”juutalaisten (ja monien muiden ryhmien) surmaamista on liioiteltu tai sitä ei koskaan tapahtunut hylkäisin lausumalla, ettei asia kuulu yleisen tuomioistuimen ratkaistaviin, ja viittaisin legaliteettiperiaatteeseen – teon on oltava selvästi lain kieltämä, jotta siitä voitaisiin rangaista.

Nastalla seinään

Pankaa tämä nastalla seinään. Ihmisen turva hallituksia, yrityksiä ja toisia ihmisiä vastaan johdetaan kahdesta paperista, joiden nimistä ja nimityksistä on sekaannusta, vaikka ne kuuluisivat oikeastan peruskoulun ala-asteen oppimäärään.

Perusoikeudet ja perusvapaudet ovat eri asioita. Oikeus on ”right” ja vapaus on ”liberty”.

Perusoikeudet luetaan nyt ”perusoikeuskirjasta”, joka tarkoittaa ”Lissabonin sopimusta” eli EUROOPAN UNIONIN PERUSOIKEUSKIRJAA (2000/C 364/01).


Yksi näistä oikeuksista on sananvapaus.


Perusvapaudet luetaan ”Rooman sopimuksista”. Niiden jäljittäminen on työlästä, koska nykyisen Euroopan Unionin taustalla on Euroopan yhteisöt, ETA (EEC) ynnä muuta.


Nyt Euroopan Unioni on oikeushenkilö, ja me olemme EU:n kansalaisia. EU:n perusvapauksia on ihmisten, työvoiman, palvelujan ja pääoman vapaa liikkuvuus.
Tämä koskee EU:n aluetta eli sisämarkkinoita.

Alkujaan aivan erillinen Euroopan neuvosto laati ihmisoikeussopimuksen, ja siihen on nyt sitoutunut myös itse EU. Euroopan ihmisoikeussopimuksen löytää suomeksi verkosta haulla SK:439A/1990. ”SK” on Säädöskokoelma. Mukana on sopimusteksti. Lissabonin sopimuksen johdosta tehdyt muutokset on sisällytetty Suomen lainsäädäntöön asetuksella 67/2009. Esimerkiksi Finlexissä tämän asetuksen yhteydessä on laajahko liite sopimuksen muutetusta tekstistä.

Eri lähteiden erilaiset perusoikeudet törmäävät toisiinsa. Kuuluisa oikeustapaus tulkitsi, että tekijänoikeus voittaa tietyissä tilanteissa sananvapauden. Tekijänoikeus on omistusoikeuden tavoin suojattu ja osa perusvapauksia, kun taas sananvapaus on perusoikeus.

Sananvapaus on käsitteiden tasolla ”sananvapaus ja tiedonvälityksen vapaus”. Edellinen on oikeus jakaa tietoa, jälkimmäinen oikeus vastaanottaa tietoa.

Asiasta on kaksi hyvää kirjaa, Mikko Hoikan vuodessa hiukan vanhentunut ”Sananvapaus EU:n oikeudessa” ja Tuomas Myllyn ”Intellectual Property and Ewuropean Constitutional Law”. Molemmat ovat vaikeita, spesialistien kirjoja. Työ ei lopu. En jaksa uskoa, että edes KKO ja KHO olisivat tilanteen tasalla, varsinkin kun media ja viihdeteollisuus suoltavat yksipuolista tietoa hurjalla voimalla.

Sananvapaus ei sisällä sellaista ajatusta, että se koskisi vain ”omaa tietoa”. Sananvapaus antaa oikeuden käyttää myös toisten kehttiämiä ajatuksia, omiin yhdistellen.

EU:n ja Euroopan neuvoston lisäksi kansallisilla laeilla on suuri merkitys. Joskus puhutaan kansallisesta valtiosääntöperinteestä. Meillä sananvapauden merkitys perusoikeutena näyttäisi olevan kasvamassa.

Suomessa yhteisöillä ei ole ihmisoikeuksia eikä varsinkaan kunniaa. Eräissä EU-maissa tilanne on toinen. Yhteisön kunnian loukkaaminen voi johtaa suuriinkin vahingonkorvauksiin. Skandinaviassa tällaisia ilmiöitä on pidetty liikekilpailun epäkohtina ja nimityksenä on käytetty ”sopimatonta menettelyä elinkeinotoiminnassa”.

Asia ei ole pieni. Isokin yhtiö pelkää ”brand bashingiä” eli tavaramerkin mukilointia. Sosiaalinen media on tuonut bloggereiden rinnalle Facebookin, Twitterin ja vastaavien käyttäjät. On tapauksia, jossa ”badvocate” on todellisuudessa kilpailijan leivissä. General Motors ja useat lentoyhtiöt ovat jo saaneet enemmän kuin osansa. Suomalaisen ajattelutavan mukaan tuollainen voisi olla sananvapauden väärinkäyttämistä, mutta tuskin sinänsä rangaistavaa.

Näissä asioissa riittää tutkimista – kun keitokseen lisätään sekin tosiasia, että patentti, jolla suojataan teknologiaa, on kirjoitusta. Patenttisuojan määräävät patenttikirjasta ilmenevät patenttivaatimukset.

Tuhkaa, ei timantteja

Islantilaiset eivät ole toistaiseksi ilmoittaneet, että ellette maksa heidän velkojaan , he eivät sammuta tulivuortaan.

Heillä on ikäviä kokemuksia. Laki (lakagir) aiheutti suunnatonta välillistä tuhoa 1780-luvulla, mutta tapaus on samalla tavalla ammattilaisten ja harrastajien yksityistä tietoa kuin Indonesian Krakatoa ja Tambora 1800-luvulla tai Thera eli Santorini antiikin hämärissä. Toba-tulivuoresta ja katastrofiteoriasta olen kirjoittanut tässä blogissa. Uuden teorian mukaan muun muassa ihmiset – eivät enää kädelliset – uhkasivat kuolla yhdettömiin 60 000 – 70 000 vuotta sitten.

Sitä vastoin olemme nyt kaikki saaneet ilmaisen oppitunnin informaatiososiologiasta tai sosiologiasta – nimellä ei ole väliä. Kaikissa medioissa olleet graafit lentoreiteistä ja tiedot jumiin jääneiden matkustajien lukumäärästä osoittavat joillekin harvoille jumalien tai ihmisten jumalattoman menon seurauksia, mutta useimmille globalisaation suuria ongelmia. Ja globalisaatio ja ilmastonmuutos ovat saman ilmiöryhmän eri puolia.

Yhteiskunnallinen rakennemuutos, se joka on tapahtunut mm. minun elinaikanani, on VEI-luokkaa 6 tai 7 eli verrattavissa niin sanottuihin supertulivuoriin. Purkausta emme ole nähneet, seuraukset kyllä.

Helpoin tapa kirjoittaa pääkirjoitus tai kolumni on voivotella nykymaailman haavoittuvuutta ja päätellä sen jälkeen, että koska tällaiseen ei kukaan voinut varautua, asialle ei tarvitse myöskään tehdä mitään.

Väkivaltaisia luonnonmullistuksia on ollut aina. Niitä osataan kyllä pelätä. Moni odottaa, että paha saa palkkansa ja San Francisco tai Santa Barbara lohkeaa mereen. Se on täysin mahdollista. Siinä menee sitten Piilaakso mukana.

Meillä on nykyisin sekä etätyötä että etäpääomaa. On myös etäsotia ja lähiongelmia, sellaisia kuin nopeasti loppuva makea vesi.

Toivo on aivan liian hurskas, mutta esitettäköön silti. Ongelmiin ja epäkohtiin on helppo puuttua, jos ne ovat hyvin määriteltyjä ja sopivan kokoisia. Kun ongelma on suuri, kukaan ei edes näe sitä.

Suomessa kukaan ei halua olla todella ilkeä. Nykyhetken ongelmasta olisi saanut perjantaina valokuvan. Turvatarkastajien työnseisaus tyhjällä lentoaasemalla. Turva on hyhvä asia ja työtaisteluja sanotaan jostain syystä perusoikeuksiksi, joten sanotaan vain. Lentoasemakin tarvitaan, ainakin lentorahtiin ja esimerkiksi katastrofiapuun, vaikka turhanaikainen matkusteleminen kiireesti kiellettäisiin.

Minun oli määrä sivuta jälleen kerran liikkeenjohtoa ja ottaa jälleen kerran esimerkkejä sodistamme, mutta ei tuo liene erikoisen tähdellistä nyt. Olisin kuitenkin vain päätynyt sanomaan, että ydinpommit puolin ja toisin ja mannerteväliset ohjukset vaikuttivat esimerkiksi Suomen sotilaalliseen ja siis taloudelliseen asemaan ratkaisevasti.

Miksi kukaan ei huomaa, että aina kun Neuvostoliitto kiristi otettaan meistä, kuten 1962 ja 1973, talous lähti menemään päin helvettiä, mutta toisaalta neuvostomarkkinoiden katoaminen, joka ei ollut mitään politiikkaa, oli melkein täystuho.

Suomen herroihin ei ole mitään syytä luottaa. He (me) olemme kasvaneet tykkien, tautien ja teräksen maailmassa.

Nyt meillä on informaatiotalous, joka tekee mahdolliseksi senkin, että ilmatila suljetaan ilmeisen oikein havaintojen ja tietojen perusteella. Yhteiskuntamallia nimitetään verkkoyhteiskunnaksi.

Luonnonmullistus antaa madhdollisuuden karistaa verkkoyhteiskunnan käsitteestä siihen kertyneen lievän positiivisen sävyn. Se on toteamus rakenteesta, ei sinänsä hyvä eikä paha, tai jos jompaakumpaa, niin sitten paha.

Kaupoilla

On juostu kaupoilla. Tuijotin kolme sekuntia seinään, kun rouvan puhelin oli tehnyt epätoivoisen teon, kuten oli odotettukin, ja tilalla oli uusi, soma ja sopiva, mutta puhelinnumerot olivat jääneet vanhaan puhelimeen.

Bensowin talon Elisan myymälään on periytynyt entisen viinakaupan henki. Ostajan odotetaan olevan hyvin nöyrä ja puristavan tasarahaa hikisessä nyrkissään. Ellei aihetta vastakkaiseen ilmene, hänelle kukaties sysätään puhelinkoje pöydän yli, minkä jälkeen kirjoituspöytäihminen syventyy muihin, tärkeämpiin tehtäviin.

Meillä sattuu olemaan luonnonsuojelun vuoksi huono kenttä. Työni takia tunnen operaattoreiden herroja ja muistin kerran kysyä, keneltä voisi kysyä tukiasemien sijoittelusta. Tuon arvokkaan tiedon saatuani sain vastauksenkin – lähin tukiasema on nevadassa, koska jotkut tienvarren asukkaat olivat torjuneet ehdotuksen tukiaseman lisäämisestä viime vuosina tuohon lähelle muuttaneiden ainakin 200 ihmisen tarpeisiin. Nämä olivat olleet sitä mieltä että ei, kun se on rumakin.

Olemme siis tottuneet myös talvipakkasella hoitamaan kännykkäpuhelut roikkuen makuuhuoneen ikkunasta. Sitten eräs lahjakas leskirouva eli siis naapuri sanoi, että DNA kuuluu paremmin.

Pitää paikkansa. Ja toisin kuin luulin DNA:lla on omiakin purkkeja.

Rouva oli pitänyt kiirettä, koska itse vasta keskityin henkisiin harjoituksiin matkapuhelinten avaamiseksi. Kuoren avaaminen ja simmin irrottaminen tai kojeen resetointi on tunnetusti ääliömäisen helppo älykkyystesti. Reputan siinä aina. Oman puhelimeni kuoren saan kyllä auki yleensä puolessa tunnissa.

DNA:n myyntipisteessä ihan tavallinen myyjä oli sanonut että jaa-a, tässä vanhassa puhelimessa on numeroita reippaasti enemmän kuin kortille mahtuu, mutta tehdäänpä näin ja siirtänyt kaiken, asetuksineen, noin 18 sekunnissa. Eikä maksanut mitään. Ja pelittää.

Samaan aikaan toisaalla – olin pistäytynyt tärkeällä virka-asialla siemaisemassa lakimääräisen tuplaespresson ja perehtymässä ilapäivälehdestä Panu Rajalan sukupuolielämään ja hämmästelin, ettei hän ilmoittanut kikkelinsä kulmakerrointa, kun muistin, että kun on näin hyvä syy, en mene kirjakauppaan, vaan kenkä.

”Tuskan tuon pois pyyhkisikö kenkään?”, huudahti Koskenniemi aikoinaan. Kenkäkaupassa oli erinomainen palvelu ja löysin suorastaan oivalliset kengät.

Oikeastaan kysyin kaupassa, löytyisikö sellaisia Sievin kenkiä, joilla olisi hyvä potkia poliiseja. Olen käsittänyt, että työmiesten turvakengissä on metalliset kärkivahvisteet.

Myyjätär kiisti jyrkästi, mutta nopeasti olimme löytäneet todella hyvät klobot ja päädyin tietämään yksityiskohtia Sievin jalkineista. Myyjätär sanoi itse olevansa seudulta kotoisin, ja kun hän lisäsi, että firmalla on tehdas myös Lapualla, saatoin sanoa, että minä olen puolestani siltä seudulta.

Sen jälkeen haettiin yhteisiä tuttavia, joita tietysti löytyi. Kysyin, oliko hän Möksystä kotoisin, mihin hän, että ei kun Möttösestä, mikä vaati tietenkin lyhyttä yhteislausuntaa Vänrikki Stooilista (”...satulaan vain tuijotti Möttöseen kun ratsasti – Lintulahteen tultuaan olkikuvon pyysi vaan...”)

Jalassa uudet kengät, joiden merkki muuten sitten oli Clark, poistuin pohdiskelemaan syvällisiä asioita ja muistin myös kysyä Cessulta, onko klassinen mekaniikka todellakin vain emergentti osa kvanttimekaniikkaa, kuten Feynman antaa ymmärtää, jolloin se että olen A paikassa B ei sulje pois vaihtoehtoa että olisin samaan aikaan paikassa C.

Mutta päivän kohokohta oli tilaisuus lähettää terveisiä myyjättären isälle, joka vielä hyväkuntoisena muistaa Talvisodan Taipaleen JR 24:n riveissä. Polonin rykmentti aina unohtuu Laurilan JR 21:n rinnalla. Saman työn nämä köyhien kuntien hiljaiset miehet tekivät – ja etenkin Soinin, Kyyjärven ja Karstulan tappiot olivat hirveitä.

Arvoisa Nokia

HIITin ubicomp-kirjasemme lienee jo arkistoitu pysyvästi. Poliitikot kehittivät asialle – pervasiiviseen laskentaan perustiville palveluille – ihan hyvän nimityksen ”arjen tietoyhteiskunta”, joka samalla antoi verukkeen lakata ajattelemata asiaa.

Joku äijä kävi eilen tarkastamassa ja vaihtamassa vaahtosammuttimet. Keksin innovaation, jonka täten jätän Nokian ja sen kilpailijoiden vapaasti toteutettavaksi.

Palovaroitin on pakollinen ja teknisesti juuri niin huono kuin voi kuvitella. Jopa paristo on harvinaisen hankala yhdeksänvolttinen. On uskaliasta jättää henkensä sellaisen varaan.

Miksi ei litettäisi kännykkään ja televisioon laitteen omaa pilottivirtaa käyttävää sensoria häkä- ja palokaasujen tunnistamiseen?

Ja miksi jääkaapeissa tai liesissä ei ole sellaista kosteusmittaria, joka löisi sulun kiinni, kun vettä tulee liian nopeasti ja paljon eli siis putki juoksuttaa vedet lattialle?

En ole asiantuntija, mutta luulen, ettei tekniikka tee tenää. Valmistajat vain ovat niin innostuneita kehittämään ”myönteisiä” matopelejä, ettei ikävien sovellusten uskota myyvän. Liikesensorit ja laajemminkin kiinteistöjen vahtimiseen tarvittavat vekottimet ovat kehittyneitä ja halpoja, koska murtovaras on hauska ajatus ja amerikkalainen ajatus, että varasta saisi muka lyödä kirveellä päähän, innostaa ostajia. Arvaan että seuraavaksi näen Bilteman luettelossa kauko-ohjattavat ketunraudat. Katso asiasta lähemmin Peckinpah, ”Olkikoirat”, jossa ne raudat tosin oli suunniteltu salametsästäjän pyydystämiseen.

Kuluttaja-lehti – eikö tästä voisi hiukan meluta? Tuli, vesi, ilma ja maa olivat kreikkalaisten neljä peruselementtiä, joista kaikki olevainen koostui. Nykyisin ne ovat neljä perusvaaraa kotona ja työpaikalla.

Tulesta ja vedestä mainittiin jo. Ilmalla tarkoitan epäpuhtauksia, esimerkiksi allergisoivaa pölyä. Maalla tarkoitan raskashiukkasia. Älypöly on sitten eri asia, josta ei ole tänään puhe (smart dust – ad hoc –verkko).

Näkemäni säästötalot ja ajattelevat talot (smart house) on nyt viritetty säästämään energiaa, myös mielettömästi.

Eikö asukkaiden hengen ja terveyden säästäminen olisi tärkeämpää? Pidin itse muiden maalaisten tavoin astmaa ja allergiaa ikävänä itsetehostuksen muotona, mutta olen muuttanut mieltäni. Mielenmuutoksen takana on omien silmien todistus.

Muistan pankinjohtajan, jolta alkoi kuoriutua iho naamasta, jos hän oli syönyt vahingossa kananmunaa. Perhepiirissä oli henkilö, joka näytti saavan vihrurokon eli meni paukamille syötyöön mansikkaa.

Murheellinen on sen tuttavan kohtalo, joka ravintolaissa mittaa askelparilla matkan miestenhuoneeseen. Tarjoilijat ja kokit kuulemma ovat taipuvaisia valehtelemaan, että esimerkiksi ruuan kanssa tarjottava käntty on leivottu veteen, vaikka siinä on maitoa mukana. Tuttavan laktoosi-intoleranssi on sitä luokkaa, että maitoa sisältävän elintarvikkeen haukkaamisen jälkeen kysymys vessaan ehtiminen on sekuntipeliä.

Savu- ja häkähälyttimestä: ratkaisun olisi oltava ubicomp-tyyppiä eli hyötyjän toimista ja tahdosta riippumatonta, koska riskiryhmät ovat vanhat, lapset ja sairaat. Terveille, joiden harrastus on esimerkiksi jäihin vajoaminen, on sekä kelloja että linkkareita, jotka toimivat myös valomajakkana. Minulla on autossa sellainen taskulamppu, jonka pohjalla voi myös huitaista auton ikkunan rikki.

Sain myös tietää, miksi en löydä mistään turvavöiden katkaisuveistä, joka voisi olla kätevä paperiveitsenä, koukku jonka sisäpinnassa on terä. Vastaus on kertakaikkinen: jos sattuu sellainen takaisku, että riippuu turvavöistä pää alaspäin, turvavyön katkaisemisesta seuraa luultavasti kallonmurtuma tai niska menee nurin. Parempi roikkua.

Kaapelihallissa

¨Yksi laulajista pakotti meidät paikalle. Paikalla frakkipukuinen nuorukainen puhui jotain näistä blogeistani, hyvin täsmällisesti ja tietävästi. Kieltämättä kauhistuin.

Avanti, Polyteknikkojen kuoro ja sen seniorit, Espoon kaiku, esittivät sellaista suomalaista musiikkia, jota ei ole kuultu sitten sodan. Lisäksi Jorma Hynninen lauloi Suomalaisen rukousen ja Klamin – Jylhän ”Kuujärven kunnaat”.

Paskemminkin voi iltansa käyttää. Paljon.

Olimme heti eri mieltä Klamista vanhan ystäväni Isopuron kanssa. Häntä viehätti harmonioiden kangastuksenomaisuus. Minua se harmitti. Musiikki on kuulijan korvien välissä. Tämä ei ole Gertrud Stein –muunnelma, vaan pitävää tiedettä. Pelkästään korvakäytävä vaihtelee niin paljoln ihmisestä toiseen, ettei tiede tiedä, miksi kuulemme esimerkiksi säveltasot kohtalaisen samanlaisina.

Kuuluttaja kehui, että osa nyt kuulluista lauluista oi Martti Turusen Aunuksessa sävetämiä ja esityttämiä.

Kuiskasin veljelleni, että täytyy muistaa sanoa isälle. Hän lauloi ”Pyssyn” johdolla Aunuksen rintamamieskuorossa, ja osaisi varmaan stemmatkin vielä.

Niin pitkä on elämä. Siitä tulee siis 70 vuotta. Olli Alho sanoi jotain kiusoittelevaa, kun olin kiitellyt Lapinlahdenkadulla asumista, että lyhyt matka hullujenhuoneeseen ja hautausmaalle. Olli kai kysyi, että kai Kemppisellä on jotain bessewisser-henkistä lisättävää tähänkin. Minun oli pakko myöntää kuulleeni isältäni yksityiskohtaisen selostuksen nyt esitetyn ”Syvärin laulun” tekstin syntyvaiheesta. – Jylhä oli juovuksissa, ja lentäjäluutnantit kirjoittivat sanelun mukaan runon muistiin suoraan pöytäliinan alta. Nurmoilassa majaili TK-komppanien lisäksi lentolaivue, jossa isämme palveli 1942.

Suomen musiikkimaku on saksalaisen perinteen pauloissa. Meillä on Sibelius, ja nuoret kapellimestarit ovat osoittaneet, että Madetoja oli mainio säveltäjä. Konserttimusiikki ei ole tullut alas. Miltä kirjallisuus näyttäisi, jos suhtautuisimme siihen samoin? Tässä konsertissa Väinö Raitio hätkähdytti hienolla musiikilla. Aarre Merikanto ei tietenkään hätkähdyttänyt, koska hän on tunnetusti niin hyvä.

Ehkä tällä on jotain tekemistä kustannusten kanssa. Nuotit olivat ennen kalliita painaa ja orkesterit olivat arkoja yleisöstään. Konserttitoiminta ja jopa levytuotanto noudattaa eksponenttilakia (”pitkä häntä”). Sibeliusta saa maitokaupastakin, Raitiota ei mistään. Ja miksi tästä on poikkeuksena ooppera? Joonas Kokkonen ja Aulis Sallinen ja miksei myös Rautavaara tunnetaan ainakin niminä ja joku harhailija on saattanut eksyä heidän suurenmoiseen orkesterimusiikkiinsa.

Kukaties olemme nurkkakuntaisia myös runoudessa. Tällainen Avantin ilta Kaapelitehtaalla tuo mieleen Yrjö Jylhän, joka on sotarunoilijamme, ja ehkä pari Koskenniemen kalskutusta. Olen suuri Jylhän ihailija, ja Kailaan ”Suomalainen rukous” kaikui kerrankin muuna kuin virtenä.

Mutta sota loppui. Hellaakosken lisäksi meillä on sodasta runoillut P. Mustapää, jota ei ehkä aina haluta muistaa, koska hän oli niin hyvä.

Katkelma, laillinen sitaatti: (Maaliskuun idus): Lumisessa lahopuussa / tikka takoo maaliskuussa./ Runoilijan tapaan taas ja soittoniekankin,

istuin — Lappeenrannan tiellä — / kolkon katkeralla miellä / kolonnassa, lavetilla kenttähaupitsin.

Hymähdämme toisillemme, / monta sanaa virka emme. / Runoilija lausahtaa: ”Taas maassa rauha on.”

Vänrikkimme Summaan kuoli, / vääpeli on jalkapuoli, / soittoniekka sokea ja minä onneton.
(Valokuvassa Syväri.)

Antti Herlin

(Haastattelu. Tehty meillä, eilen.)
Sinä sanot pitäväsi rahasta.
”Niin sanon. En tarkoita kulutusta, en omaanikaan. Voisin asua huonommassa talossa ja ampua halvemmalla kiväärillä. Raha on mittari, joka mittaa yrityksen tilaa ja onnistumista.”
Miten?
”Ei neljännesvuosittain. Sellainen on hullua. Raha mahdollistaa, että sitä on ensi vuonnakin ja seuraavana.”
Sustainability eli kestävä kehitys?
”Se. Mutta on väärä ajatus, että kysymys olisi vain rahasta. Liikkeenjohdossa on kysymys ihmisistä. Jotkut heistä ovat johtajia, jotkut eivät, kaikki tärkeitä.”
Entä kun joukossa on kusipäitä?
”Ei ole kauan. Raha ei unohda.Politiikassa voi äänestäjä antaa anteeksi. Rahamaailmassa aito välistäveto, josta nyt tulee mieleen montakin esimerkkiä, johtaa siihen, että paluuta ei enää ole.”
Miksi rikkaat katoavat historiasta niin nopeasti?
”Koska firmat katoavat. Jopa Kruppit hävisivät, loppuivat. Ehkä siksi rikkailla on into toimia mesenaatteina. Syntyy luulo, että jotain jää.”
Kunnon ihmiset pelkäävät, että rahamiehet vetävät heitä ja heidän poliitikkojaan nenästä.
”Kyllä se on päin vastoin. Teollisuudella on ainainen poliitikkojen pelko. Joskus, esimerkiksi sotakorvausteollisuuden aikana, poliitikot ja teollisuus olivat pakkoavioliitossa, onneksi. Isoisäni Heikki oli sodan aikana erinäisissä tehtävissä. Mm. tekemässä kranaatteja ja perustamassa tehtaita, esim. Vanajan.”
Ja innovaatiot syntyivät hakemalla Valtion lentokonetehtaasta ne parhaat insinöörit Teknillisen korkeakoulun professoreiksi.
”Nytkin tilanne on vähän sama. Metsäteollisuus kehittää tosissaan. Wärtsilä tekee dieseleitä maille ja merille. Logistiikkajärjestelmät menevät vientiin.”
Eli osaaminen ja koulutus ovat kuitenkin teollisuuden kivijalka. – Sinä et viihtynyt koulun penkillä, et edes Suomalalaisen Yhteiskoulun.
”En. En halunnut tai osannut opetella kirjoista, olin laiska.”
Siksikö Sinua pidettiin vähemmän sopivana perheyrityksen johtoon?
”Ehkä. Joku muukin kuin minä.”
Paljonko luet?
”En koskaan ainuttakaan liikkeenjohdon oppi- tai opaskirjaa. Romaaneja ja historiaa ajoittain paljon. Viimeksi Mandelasta ja sitten Orhan Pamukia. Parhaita suomalaisia lienee Alastalo. Olli Rehn teki miehen työn hankkimalla Pamukin vapaaksi vankilasta.”
Olen ymmärtänyt, että isäsi ajoittain äänekkäitä kavereita olivat mm. Urho Kekkonen ja Paavo Rintala.
”Siitä on nyt muistelmissa. Tunnettujen itäisten klassikkojen ryhmään kuuluu Hagakure - Samurain tie. Juoksetko suojaan, jos alkaa sataa? Et juokse. Menetät arvokkuutesi ja kastut kuitenkin. Sun Tzu, tietysti. Ja Clausewitz ja Macchiavelli.”
Silti, että firmat jäävät Suomeen, on todella merkittävä asia. Onko kielen lisäksi muita päteviä syitä pysyä Suomessa?
”Se on tärkein asia. Se ei tarkoita, että Suomessa olisi tehtävä sellaistakin, mikä ei kerta kaikkiaan kannata. Meillä on vanhoja suhteita. Standertskjöld aseisti Tsaaria, Suomi luultavasti rakensi Saksalle sotakoneita jo 1920-luvulla. Meiltä mentiin oppiin Yhdysvaltoihin, oppimaan dynaamisuutta.”
Olemme eläneet ennenkin vaikeita aikoja.
”90-luku oli valtava murrosvuosikymmen. Neuvostoliitto kaatui ja idänkauppa loppui, valuuttasäännöstely vapautui ilman holttia, EU tuli ja johti kaatumiseen tai karsimiseen. ”
Eikö pankkien kaatuminen antanut sekin liikkumatilaa teollisuudelle?
”Ehkä. Pankkien valta-aika on takana. Ratkaisuja ei haeta enää pankeista eikä hallintoneuvostoista, vaan omasta keskuudesta hakemalla yhteistä näkemystä. Se ei synny pomottamalla eikä äänestämällä.”
Ehkä olisi aiheellista antaa arvoituksellisia neuvoja tätä lukevalle nuorisolle.
”Hyviä ihmisiä. Keskusteleminen. Kuunteleminen.”

No sex!

Olen suunnitellut kuvasta ilmenevän merkin uudelle kansainväliselle järjestölle. Merkin tarkoituksena on ilmmoittaa, ettei sen kantaja hyväksy Tiger Woodsia eikä seksia missään muodossa, ei esiaviollisena, aviollisena eikä jälkiaviollisena. Myös papereihin sekaantumisesta tulee nyt rangaistava teko.

Kansanterveyslaitos on ihastunut ajatuksesta. Viranomaiset valmistautuvat luomaan silmälläpito- ja rangaistusjärjestelmän. Korkeakoulut kehittävät seksidetektoreita. Paavi ja kardinaalikollegio ovat taputtaneet kämmenensä rakoille. Arvattavalta taholta on huomautettu, että pederastia on vain väkivaltaa, jolla ei ole tekemistä seksin kanssa. Kielto ei siis koske sitä.

Polyteknikkojen kuoron vetonaula, teekkarilaulu ”Tupakki, whisky ja villit naiset” kielletään. Laulamisesta tulee kuuden kuukauden ehoton vankeusrangaistus, hyräilemisestä ehdollinen.

Näillä keinoin seksuaalinen ahdistelu ja seksuaalirikokset saadaan kerralla kuriin.

Golf on herrasmiesten peli, sanoi televisio, ja herrasmiehet eivät harrasta seksiä. Vaaleatukkainen nainen sanoi leuka järkähtäen:” Woods on peto! Hän on pettänyt vaimoaan!” Sitä katsoessa ei varmaan pysynyt monikaan silmä kuivana. Miten totta!

Jo Bill Clintonin aikana kävi selväksi, että amerikkalaisille kikkelileikit merkitsevät enemmän kuin esimerkiksi uhkaava ydinaseisku tai pankkijärjestelmän romahtaminen. Presidentti pannaan suuren valamiehistön eteen miettimään tekosiaan, ja muu hallinto saa luvan odottaa.

Moni henkilö, muistettavasti Geore Orwell esseessään, on pohtinut, miten suvaita suvaitsemattomuutta. Onni että tuo harmillinen kysymys on nyt ratkaistu. Kielletään suvaitsevaisuus.


Seksi keksittiin 1960-luvulla. Muistan elävästi, miten arkkipiispa ja Margit Borg-Sundstgröm alkoivat lyödä hätärumpua asiasta. Oikeuskansleri Olavi Honka oli havainnut tämän uuden, kaamean ilmiön jo erään romaanin yhteydessä.

Aikaisemmin elämä oli sujunut siveellisen puhtauden merkeissä. Talvi- ja jatkosodan ajalta ei ole raportoitu ainottakaan haureus- tai huoruustapausta. Paavo Rintala uskotteli sellaista ja sai ympäri korviaan, mokoma. Hänhän sepitti valheen, että nuori sissiluutnantti olisi ollut kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta.

Ennen sotia ajattelutapa oli terve. Tätini ja muistaakseni äitini kertoivat sellaistakin, että Sahan Manta oli saanut päähänsä paikkakunnalla mainitun henkilön osoittauduttua sopivaksi aviolliseksi kohteeksi, että ”kyllä minä tuon Oillin otan.”

Toiset naiset olivat neuvoneet, että vihillä käymisen ohella asiaan saattoi liittyä muutakin. Mantalle oli annattu ohjausta asiasta.

Kertojat olivat käsittäneet, että selvitys sisälsi Mantalle uusia ja hämmästyttäviä asioita.

Mutta kihlat ostettiin ja sitten käytiin vihillä.

Yleisesti todettiin, että hanke oli saatu satamaan ja nuori pari, joka siis ei ollut varsinaisesti enää nuori, mutta pari kumminkin, eleli sitten sopuisasti, mitä nyt korkeintaan hellanrenkaat ja kattilankanneta joskus lentelivät.

Neuvonantajina ja naittajina toimineen naisihmiset eivät malttaneet olla kysäisemättä nuoren rouva käsitystä kokemastaan. Se saatiin:

”Kyllä oli sottaista hommaa.”

Koskenniemen puolustus

En edelleenkään pidä V.A. Koskenniemeä ihmeellisen hyvänä kirjailijana, mutta haluan esittää painavan huomautuksen.

Ensinnäkin hänen tapansa pumpata eurooppalaista kirjallisuutta ja ajoittain kansanlaulua suomalaiseen kirjallisuuteen oli hyödyllinen. Mieleeni tulevat Stil-nimiset julkaisut, joita äidilläni oli. Niissä oli kaavoja erilaisten vaatekappaleiden leikkaamiseen. Kyllä elegian tai oodin valmistusohjeet ovat olleet meille hyödyksi.

Toiseksi en mielestäni ole nihilisti, vaan Occamin partaveitsenä tunnetun metateorian ystävä. Tämä partaveitsi ei ole enempää kuin tapa siivota ajatuksia. Jos yksinkertainen vastaus on riittävä, ei ole syytä hakea kaksinkertaista ratkaisua. Kolmogorovin kompleksisuus ei ole hyve myöskään yhteiskuntatieteissä eli jos selityksen nimi on pidempi kuin itse selitys, asiassa on jotain märää.

Siksi näen myös suomalaisen kirjallisuuden vaikuttajien toiminnan valtataisteluna, jossa kirjallisilla ja taiteellisilla arvoilla ei ole selittävää merkitystä.

Koskenniemi voitti kilpailun modernisteja vastaan. Modernistien koulukunta, johon itse lukeudun, oli väärässä, ja alkaa olla unohtunut.

Koska Koskenniemi oli ”vaskisti” ja siksi sotien jälkeen aiheelllisesti alakynnessä, Occam ja minä sanomme, että Tuomas Anhavan, Eino S. Revon, Kai Laitisen, Jouko Tyyrin ja muutamien muiden vetämä vallankaappaus, jota elitisti Matti Kuusi, professori Irma Rantavaara, neitimaisteri Annamari Sarajas ja sopivan pakoreitin aina varmistanut Pekka Tarkka, meni mäkeen Mika Waltarin ja Väinö Linnan takia.

Anhava, Tarkka, Pekka Lounela & Co. munasivat itsensä nimeämällä ”Tuntemattoman sotilaan” poikien seikkailukirjaksi ja ”Täällä Pohjantähden alla” –sarjan oppimattoman työmiehen tuherrukseksi.


Kai Laitinen kirjoitti, että valtionpalkinnon antaminen ”Mikael Karvajalalle” oli kansallinen häpeä. Sinuhe ei sitä saanut, koska vasemmistolainen Raul Palmgren osoitti kaikille halukkaille, että teos oli mitätön, taantumuksellinen ja epäsiveellinen. Jouko Tyyri kehui arvostelussaan, ettei hän ollut jaksanut lukea epäajankohtaista ja huonosti kirjoitettua ”Mikael Hakimia” lähellekään loppua. Anhava piti ”Johannes Angelosta” mitättömänä viihdekirjallisuutena, ja ”Turms kuolematon” taas antoi Ruotsin akatemian Artur Lundqvistille aiheen sanoa (Suomesta kuiskatun) repliikin, ettei historiallinen romaani ole kirjallisuutta eikä siis tule kysymykseen Nobelin yhteydessä.

Tiedossani ei ole, mihin Lundqvist unohti von Heidenstamin, Anatole Francen, Pär Lagerkvistin, Selma Lagerlöfin, Sigrid Undsetin, Thomas Mannin, Hermann Hessen ja noin kymmenen muuta. Modernistien määrittelemän ajanvietekirjallisuuden isä lienee ollut Tolstoi, joka jätettiinkin ilman Nobelia.

Koska kirjallisuuden on oltava vaikeatajuista ja epäsuosittua, helppotajuinen ja suosittu ei voi olla hyvää. Waltarin kirjoja myytiin yli 20 kielellä ja niitä kohdeltiin mm. Ranskassa, Saksassa, Italiassa ja Espanjassa korkeana kirjallisuutena ja tekijää mestarina, joka pääsi sanomalehden etusivulle aina saatuaan sekavuuskohtauksen lentokentällä.

Waltari sai Koskenniemeltä erittäin vahvaa tukea senkin jälkeen, kun mm. Paavo Ravila oli ilmoittanut pitävänsä Waltaria oppimattomana henkilönä, josta ei voinut leipoa akateemikkoa, ja oli päädytty – Toivo Pekkaseen. Keskustelussa oli ehdotettu myös Yrjö Jylhää, mutta joku oli muistanut, että Jylhä oli valitettavasti kuollut niin että hänen nimittämisensä olisi ollut teknisesti vaikeaa.

Waltarin harrastaminen maksoi Panu Rajalalle vielä 2008 paljon, koska hän ei nähdäkseni ollut edes ehdolla Tieto-Finlandiaan eikä valtion tiedonjulkistamispalkintoon, kirjoitettuaan vuosikymmenen ylivoimaisesti parhaan elämäkerran (Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset). Kirjasta käy nimitäin ikävän selvästi ilmi, miten myrkyllisesti vallan kahvaa tavoitelleet kirjallisuusmiehet ja –naiset Waltarin teiliasivat. Rajalan teilaamisesta onkin sitten huolehtinut nuorempi polvi. Waltari itse sanoi, ettei hän opeta kansaa, vaan yrittää oppia kansalta pukemalla sanoiksi sellaista, minkä lukijat melkein jo tietävät. Kuten sitten Kalle Päätalo, joka ei edelleenkään ole ”kirjallisuutta”.

Sihteerilintu

Setelin taustassa erottuvat kiehkurat eli girlandit ovat perintöä sihteerien eli kirjureiden aikakaudelta, jolloin herrojen ja kuninkaiden kirjoitustaidossa ei ollut rallattelemista. Ammattimaisen sulkakynän käyttäjät olivat kehittäneet väärennysvarmisteet ja biotunnisteet. He pystyivät näkemään puolella silmällä, oliko heille esitetty asiakirja aito, ja vastasiko sen laatimisesta veli A vai veli B jossain etäisessä kuninkaankaupungissa.

Tikkurilassa keskusrikospoliisin leivissä on edelleen muutama ammattilainen, joiden silmää ei petä kiehkuran oikea muoto, jos viivasta ilmenevä kirjoitusvauhti on väärä. Tätä musteen ja pergamentin ominaisuutta ei Apple eikä Kindle ole onnistunut tavoittamaan: kynänvedon paino ja nopeus näkyviät musteviivan paksuutena ja leviämisenä.

Kutsun todistajiksi ikätoverini, joista vain harva lienee jättänyt väärentämättä isän tai äidin nimikirjoitusta ikäviin poissaolotodistuksiin tai tiedotuksiin jälki-istunnosta. Isälläni oli keljumaisen nopea ja samalla selvä käsiala.

Olen siis hoitanut oikeussihteerin virkaa 1977-1991. Olen tuntenut joukon valtiosihteerejä. Minun aikana oikeussihteeri ei päässyt pullistumaan ylpeydestä, koska suurin osa jäsenistä oli entisiä esittelijöitä. He siis osasivat alan temput yhtä hyvin tai paremmin. Mutta hovioikeusmiehiä, entisiä kihlakunnantuomareita ja niitä harvoja professoreita oli hauska pompottaa.

Rouva Niemisen nimi oli oikeasti Nieminen. Kutsuhuuto hänelle oli ”Niemiskä”. Hän oli tullut toimiston palkvelukseen kansakoulusta päästyään 1926 ja jäi vastahakoisesti vanhuuseläkkeelle 1980.

Useimmissa asianajotoimistoissa oli tällainen sihteeri. Oudostelen, etteivät paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneet koskaan tutkineet heitä. Niemiskä huusi kerrankin minut rapusta takaisin ja huomautti, että tuomarilla on tuossa Mercantile-mapissa viime vuoden ”Mustanaamiot”, kun taas hetikohta alkavassa esiinhuudossa tarvittavat konkurssipesän asiakirjat ovat tässä toisessa mapissa.

Vaihdoimme siis mappeja.

Samanlaisia esimerkkejä on kymmeniä. Vanhemmilta herroilta varmistettiin myös mm. housunnappien tila ennen kuin heitä laskettiin Aleksanterinkadulle höntyröimään. Sanelluissa (silloin saneltiin kirjelmät) inlaagoissa esiintyneet virheet, esimerkiksi viittaus konkkurssisäännön pykälään 49 § j, kun olisi pitänyt olla 49 § i, oikaistiin itsestään selvästi. Liiteleimamerkit eivät olleet koskaan vinossa eivätkä ylösalaisin ja toimiston leima ja liiton sininen merkki olivat juuri eikä melkein kohdallaan.

Historiallisista syistä tuomioistuimissa tärkeimmän sihteerin virkanimike oli ”kirjaaja”. Heillä oli sama hyvän sihteerin kyyhkysen viattomuus ja käärmeen myrkyllisyys.

Minulla oli päämiehinä puolet 60-luvun kulttuuriradikaaleista eli osa 70-luvun stalinisteista. Luulen että Suomen poliittisen liikehdinnän väkivallattomuus johtui sihteereistä. Kenet sihteeri kerran seivästi katseellaan, hän pysyi osana entomologista kokoelmaa, kykenemättömänä aiheuttamaan hämminkiä ympäristölleen.

Jos sihteeri oli todennut, että Casimir Ehnrnrooth tai Jörn Donner oli hampuusi, kun taas Juuso Waldenin pikku erikoisuudet olivat täysin hyväksyttäviä hänen vastuullisessa ammatissaan, tuomiot olivat lopullisia ja oikeita.

Ainakin Rouva Nieminen, joka matkusti kesäaikaan puolisonsa ohjaaman ja kuljettaman moottoripyörän sivuvaunussa Kukkia-järvelle, edusti suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoistavaa elementtiä. Hän piti herrat kiinni todellisuudessa ja arkipäivässä ja vaati siivoojalle palkankorotusta. Hän opetti perusasioita nuorelle juristille (minulle), kun Carola Standertskiöld pakkasi vähän hengästyttämään: ”Voi voi, kun Aino Achté tuli toimistoon, oli se silti toista.”

Myöhemmässä työelämässäni Reenpäät karut kaksoset pelkäsivät vain pankkia ja neiti Toivaista. Neiti Toivainen puolestaan esitti uskottavasti maailman arinta ja kilteintä ihmistä, mutta tiesi kassatilanteen ja vekselisalkun sisällön. Ja Heikki Reenpään (ilman A-kirjainta) sihteerinä toiminut vapaaherratar P. kävi tarvittaessa lyömässä kesken kokousta herrojen pullojen korkit kiinni, koska kustannusmaailmassa oli tapana päihtyä toivottomasti vasta puolilta päivin.

Töyssyt

Sinne ajaessani radio jupisi töyssyistä eli hidasteista kaduilla. Asiasta ilmeni erilaisia mielipiteitä. Kotiin tullessani, ruhtinaallisessa pimeydessä, kuuntelin Shostakovitshin kvarteton nro 12 loppuun, ja kun otin levyn pois, seuraavaksi asiaksi ilmoitettiin hitaus.

Keskustellessamme muuan muusikko, joka sanoi syventyneensä viime vuosina erityisesti turkkilaiseen ja arabialaiseen musiikkiin, mainitsi että soittamisessa tärkeintä on kuunteleminen. Radiotoimittaja pahoitteli eri keskustelussa kuuntelemiskulttuurin rapistumista ja sanoi tietävänsä, että tämä on erinäisten nuoruusiän kielen- ja mielenhäiriöiden takana. Kieltä ei saa omakseen, ellei sitä opi – taukoineen, kadensseineen, hidastuksineen.

Paikka oli Orimattilan perukoilla, presidentti Kekkosen arkistosäätiön tiloissa. En tullut kysyneeksi, minkä verran Kekkonen lopulta ehti viettää siellä aikaansa, mutta Kalle Päätalon kuvaaman kaltainen raanu pani minut ottamaan valokuvan. Jos Kekkonen kallisti siihen haivenettoman päänsä, hänellä oli ainakin ympärillään hiljaisuutta, hitautta ja paljon pimeää.

Ainakin Nokia voisi lisätä puhelimen käyttöohjeisiin:” Koska puhelimesi on tuoretuote ja suunniteltukin nahistumaan nopeasti, 1.6. – 31.8. välisenä aikana laske puhelin narun varassa kaivoon, maakellariin tai muuhun viileään paikkaan virta suljettuna.

Oli näet tällä kertaa unohtanut puhelimen matkasta ja iloinen siitä. Tämä puheenvuoro ei ole luddiitin, sillä ilman navigaattoria (Becker) en olisi osannut perille enkä varsinkaan takaisin kotiin.

Tunnen olkapäiden luissa, että ihmiset on kiskottu nyt liian kireälle. Työelämästäkin puuttuu sen ydin, asiaton töllistely ja joutavanpäiväinen jaarittelu, jotka ovat elämisen laadulle yhtä tärkeitä kuin Orimattilaan Kajaanista hankittu Kajaanisssa juuritaikinasta tehty, kiviuunissa hitaasti paistettu ruislimppu.

Ensin tietokoneet aiheuttivat sen, että johtajista tuli sihteereitä ja sihteereistä hallinnollista henkilökuntaa, jonka tehtävänä tuntuu olevan täyttää turhia lomakkeita ja keksiä tarpeettomia kuponkeja. Johtaja (professori) vastaan puhelimeen, kirjoittaa kirjeet, ottaa kopiot, nuolee kirjekuoret.

Sitten kehitys meni siihen, että jokaisesta tuli vahtimestari. Ennen niitä oli, esimerkiksi tuomioistuimissa ja virastoissa sekä paremmissa toimistoissa ja konttoreissa. Vahtimestari loi tulijaan tuikean katseen ja kysyi, oliko tällä oikein asiaakin ja (Otava) jos tarkoitus on pyytää rahaa, kannattaa kääntyä takaisin jo tässä. Vahtimestarin korkeaa arvoa korosti koppalakki ja joka tapauksessa oloissamme harvinainen pukupuku, paita ja kravatti.

Jos oikein iso herra halusi kesken tärkeän neuvottelun itselleen, oikeuskanslerille ja ministerille possumunkit ja limpparipullon mieheen, konkkaronkka ei suinkaan lähtenyt kiskalle, vaan matkaan laitettiin vahtimestari.

Päivällä olin käynyt kirjakaupassa, jossa ilmenee palvelua. Se sijaitsee sangen lähelle Ruotsalaista teatteria. Vanha kaverini, myyjä, sanoi että Miseliinit ovat tuolla kolmannessa kerroksessa. Siellä menin urputtamaan toiselle myyjälle, että tehän nyt sällejä olette, kun hyllystä ei löydy Mislään vert –sarja Akvitantiaa koskevaa nidettä. Tämä vastasi nielaisematta, että jos tämän kerran kävisi englanninkielinen versio, niin löytyy, ja siinä olisi Aragon mukana. On yhdet häät heinäkuussa ja olen ajatellut ryhtyä lopullisesti katumuksentekijäksi ja nousta Rocamadourin portaat polvillani.

Kysymyksessä on aiesopimus, jonka olen tehnyt itseni kanssa. Jos täytyy esimerkiksi valokuvaamista varten poseerata, on viisasta ottaa syndit mukaan. Arkihousuni ovat Snickersit, joissa on helposti ilmeneviä betoniraudoitustehtäviä silmällä pitäen lokerot polvisuojuksille. Olin kyllä ajatellut käyttää niitä lähestyessäni merkkihenkilöitä, mutta lounasystäväni, joka oli hiljan valittu kansainvälisen kirjastopuljun johtoon, sanoi edellyttävänsä vastedes hyvän bysanttilaisen esimerkin noudattamista. Lähestyjän, etenkin rahaa pyytävän, on langettava kolmasti kasvoilleen ja saatuaan kukaties mahdollisuuden puhua, varjostettava kädellä silmiään korkean henkilön ylenpalttiselta loisteelta.

Mutta Kekkosella oli pimeää, eikä isäntä itse ollut enää kotona.

Asiantuntijoita ei ole olemassa

Harva se päivä asiantuntijat lausuvat painavia sanojaan mediassa, yhtenä heistä minä.

Media haluaa asiantuntijan sanovan jotain sellaista, mistä saisi otsikon. Asiantuntijalla taas ei yleensä ole mielessään mitään sellaista.

Kerran uutisissa, taisivat olla maikkarin uutiset, uutisankkuri Martikainen teki minulle tavanomaisen kysymyksen, jonka takia olin raahautunut studioon. Vastasin: ”En tiedä” ja vaikenin. Muiden hämminkin oli silmin nähtävä. Onneksi media käyttää useammin parempia asiantuntijoita, joilla on mielipiteitä enemmän kuin mieltä.

Viimeksi kuluneen viikon kaikki ovat toistelleet, että raiskaustuomiot ovat lepsuja. Sitä en ole kuullut, mihin tällainen käsitys perustuu.

Jos taustalla on oikeustilasto, voin luottaa siihen, että useimmat oikeustieteen professorit eivät osaa lukea tilastoja.

Jos kerrotaan, paljonko on keskimäärin mitattu pahoinpitelylstä (yli 30 000 vuodessa), mediaaniin peittyy esimerkiksi jako tappeluihin ja tuntemattoman ihmisen kimppuun käymiseen. Olisin kunnioittavasti sitä mieltä, että jos usea henkilö on tuomittu pahoinpitelystä saman kahakan johdosta, tilanne on toinen kuin tuntemattoman tuntemattomaan kohdistamassa teossa. Olisin vielä kunnioittavammin sitäkin mieltä, että tekijän ja uhrin erot vaikuttavat tapaukseen: ikä, sukupuoli, ruumiinvoimat, epätavallinen tilanne – jos joku mukiloi juovuspäissään vainajan äidin arkkua hautaan laskettaessa, tilanne värittyy silmissäni toisin kuin ns. nakkikioskikahakka Dagmarinkadulla, jossa kuulemma pikkutunneilla kädet käyvät kuin viitomakielisissä uutisissa.

Suomessa vuoroon valitetaan, että tuomioistuimet ovat kuin peliautomaatteja. Tosin en tiedä, mitä tämä vertaus tarkoittaa – luulin ennen sen tarkoittaneen jotain sellaista, ettei koskaan voi tietää, voittaako vai häviää. Tuomari olisi siis yksikätinen rosvo, syytetty taas kaksikätinen.

Nyt ainakin lepsuilupuheet näyttävät tarkoittavan, että aina kun kysymyksessä on tietty teko, esimerkiksi raiskaus, tuomion pitäisi olla sama tai melkein sama. Tämä manio ajatus tarkoittaa, ettei tuomareita tarvittaisi. Lipun vankilaan saisi automaatista. Kai se olisi kansantaloudellista säästöä.

Lakimiesliiton nimissä (Talentum) oleva verkkosivu siteeraa valitusta, ettei nykyinen rikoslaki anna vahvaa suojaa raiskauksia vastaan.

Eihän se anna vahvaa suojaa liioin murhia, tappoja eikä edes varkauksia vastaan, puhumattakaan rattijuoppoudesta. Sanoisivat nyt suoraan, että ihmisten kostonhimo vaatii kovempia rangaistuksia. Suomessa sotien jälkeen alle 18-vuotias saattoi saada 2 vuotta vankeutta leivän varastamisesta nälkäänsä. Omaisuusrikokset olivat silti paljon yleisempiä kuin myöhempinä vuosikymmeninä. Maahan saatiin pieni mutta ponteva ammattirikollisten joukko.

Pakkolaitoksessa kuulemani mukaan ihminen on siitä erikoinen otus, että kun hänet tuomitaaan 12 murrosta, joista hän on tehnyt vain 11, hän katkeroituu.

Elämme akkamaisuuden vahvan nousun aikaa. Naapurin hairahdukset kiinnostavat enemmän kuin toisen naapurin onnettomuudet. Pyydän naisilta anteeksi sananvalintaani, joka on Nykysuomen sanakirjasta. Akkamainen = raukkamainen. Ja meillä on nyt voimissaan raukkamaisuuden ja julmuuden kultti.

Julmuuden kultti alkaa tosiasioiden hämärtämisesllä. Se käy helposti, koska ajatteleminen on tunnetusti vaivalloista, asioihin perehtyminen aikaa vievää ja tosiasioiden selvittäminen työlästä, joten useimmat jättävät ne mielellään kokonaan väliin.

Pidättäytymiseen rikoksista on nähdäkseni kolme keskeistä syytä: pelkuruus, häpeä ja tilaisuuksien puute.Lainkuuliaisuutta en mainitse erikseen, koska se sisältyy kahteen ensin mainittuun.