
Jälleen kerran käytimme sotatapahtumia esimerkkinä. Ne ovat niin käsitettäviä.
Erinomaisissa suorituksissa on kohdin se ongelma, että ne tahtovat unohtua tai jäädä huomaamatta.
Esimerkiksi Paavo Nikula, jonka sairastuminen oli järkyttävä tieto, on ehkä paras tietämäni komitean puheenjohtaja.
Olin häneen yhteydessä maanantaina.
Kaikkea hyvää.
Komitea on monen korvissa ruma sana. Totuus on toinen. Komiteat tekevät usein erittäin vaivalloista ja tärkeää työtä naurettavan halvalla. Professoreista ahneimmatkin tyytyvät muodolliseen kokouspalkkioon ja tekevät työtä kuin pienen talon hevonen.
Tuleeko siitä mitään, se riippuu puheenjohtajasta.
Nikula veti muinoin asunto-osakeyhtiölakikomitean. Hän oli silloin lainsäädäntöneuvoksena. Komiteassa oli osa järjestöjen edustajia ja sitten muutama meitä asiantuntijoita, jotka emme edustaneet ketään.
Tekijänoikeuskomitea, jonka jäsenenä istuin yli 500 kokousta, rakoili etujärjestöjen ihmisten puhemyllyn takia. Osa porukasta olisi halunnut saada aikaan soveltamiskelpoisia säännöksiä. Osa halusi vain nokitella.
Lain sekavuus on tätä perua. Oikeastaan en usko, että nytkään saataisiin parannusta aikaan, jos saataisiin syntymään uusi komitea. Sellaista henkilöä ei myöskään ole näköpiirissä, joka kykenisi niin riitaiseen sakkiin puheenjohtajaksi.
Kun kehaisen Nikulaa, korostan vielä varmuuden vuoksi istuneeni muutamia kymmeniä vuosia maan parhaiden juristien johtamissa elimissä eli korkeimman oikeuden ja hovioikeuden jaostoilla. Myös siellä nokkamiehen oli joko kyettävä tunnistamaan pikkuasiat pieniksi ja nuijimaan ne pöytään todella ripeästi, tai sitten näkemään, että asia on todellinen tunkio. Siinä tilanteessa puheenjohtajan on osattava kääriä hihansa ja tarttua talikkoon niin että toiset noudattavat esimerkkiä.
Minun lähti käydä hassusti Nikulan komiteassa. Hän sanoi että Kemppinen kirjoittaakin grynderirakentamista koskevat pykälät ja niille perustelut eikä asialla ole edes kiire. Riittää että tulevat ensi perjantaiksi.
Tulivat ne. Sata sivua tekstiä aika hankalasta asiasta, jossa oli tullut tavaksi toimia lain kiertämiseksi. Puheenjohtaja muka lohdutti muistellessaan Erik Svinhufvudia, joka oli legendaarinen komitean puheenjohtaja. Hän kertoi tunteneensa, että nyt oli elämässä edistytty, kun Erik lakkasi vetelemästä henkseleitä hänen kirjoittamiinsa liuskoihin ja tyytyi ritsaamaan rivejä ja kappaleita vaakasuoraan.
Tässä on suuri ero.
Tuomioistuimissa konsepti palasi usein tai useimmiten kierrokselta saman näköisenä kuin pakanamaan kartta, mutta jäsenten lyijykynällä tuhertamat muutokset olivat siihen aikaan usein näennäisiä. Kokeilin joskus. Oikeusneuvos Jalanko sanoi, että kautta aikojen tämä asia on kirjoitettu tällä ainoalla oikealla tavalla ja luulisi esittelijän (minun) sen tietävän. Seuraavassa esittelyssä kirjoitin sen juuri niin, jolloin oikeusneuvos Nikkarinen sanoi, että taas väärin, korjasi asian uuteen uskoon ja sanoi, että kyllä esittelijän pitäisi tämä osata, koska näin on kautta aikojen kirjoitettu.
Kostoksi kirjoitin väitöskirjan ja sitä valmitellessani kävin läpi sekä korkeimman oikeuden että hovioikeuksien ratkaisumalleja. Toisaalta Turun ja toisaalta Viipurin hovioikeuden kirjoituskaavoista oli painetut kirjat. "Ainoat oikeat" kaavat olivat järjestelmällisesti erilaisia.
Eversti Kempin sotaoikeusjuttu oli kauhea murhenäytelmä ja oikeusmurha. Korkeimman oikeuden tuomion konseptista käy ilmi, että jäseniä kiinnosti oikeastaan pelkästään se, miten kirjoitetaan lausuma sen johdosta että toinen jutun syytetyistä oli tehnyt sellissään itsemurhan. "Jää sillensä" vai "lausunnon antaminen asiasta enemmälti raukeaa".
Hyvä puheenjohtaja on lillukanvarsien vihollinen.
Yllättävää muuten, että sananparsien valikoimassa, jota jatkuvasti siivoan saadakseni esiin vain nasevimat (ja ruokottomimmat). "Meijän piika ei sotkeuvu lillukanvarsiin." Laukaa 1932. - Olin luullut tätä nykyajan sanonnaksi.
Voi olla, etten ole hirveän iloinen, kun näitä kirjoituksiani nimitetään jutusteluksi. Nämä on kirjoittelua ja ajoittain kirjoittamista.
Lauri Viita kuuluu aikoinaan lyöneen, kun vastaantulija kysyi, että mitäs olet kirjoitellut. "Minä en jumalauta kirjoittele!"
Eli jutustelun kärki. Työuupumus, viihtymättömyys ja yleinen raivohulluus, joka riivaa työelämäämme, saattaa johtua osittain vääristä mielikuvista ja oudoista ihanteista.
Olen itse neuvonut oppilaitani, että on syytä silloin tällöin ottaa esimerkiksi paperikorista muutama liuska vasempaan käteensä ja sitten kulkea kiireisin askelein pari kertaa edestakaisin käytävää huolestuneen näköisenä ja nyökätä tuskin havaittavasti tuttaville.
Eipä aikaakaan niin saa tehokkaan työntekijän tai johtajan maineen.
Kun tekee tosissaan töitä, joku kysyy: "Miksi sinä et teet mitään?" Tai: "Kenelle sinä olet vihainen."
Sisätöissä, joista tässä on oikeastaan puhe, se kaikkein raskain asia, jota järkevä ihminen kavahtaa, on ajatteleminen - pitkän matkan ajatteleminen, kestävyysajatteleminen.
Se ei todellakaan ole joutavien kuponkien täyttämistä eikä puhelimessa lällättämistä eikä varsinkaan kokouksissa nuokkumista.
Kun asia on ajateltu, parhaassa tapauksessa ratkaisuistaan voi tehdä totta vähin äänin ja ilman käskytystä. Joskus se onnistuu niin hyvin, että ihmiset luulevat itse tulleensa juuri tähän tulokseen.
Olen tavannut sellaisiakin virtuooseja, jotka esittävät pänvastaisen mielipiteen, jotta toiset huutaisivat että eihän se noin voi olla, ja esittävät juuri sen toimintamallin, johon asianomainen itse tähtäsi.
Isommmat herrat ja nykyisin siis myös rouvat ovat yleensä kehittäneet ulosheittotekniikan niin että he rupeavat hivuttautumaan kohti kirjoituspöydän kulmaa ja katselemaan kelloa ennen kuin vieras on ehtinyt kunnolla aloittaa. Tuo tekniikka on puheenjohtajalle välttämätön, koska jokaisessa joukossa on ihmisiä, joiden on hyvin vaikea päästä asiaan, jos asiaa onkaan.
Mutta joukossa on poikkeuksia. WSOY:n maineikas pääjohtaja Hannu Tarmio tunnusti minulle kerran harjoitelleensa sekä puhetapansa että asentonsa. Hannuhan käyttäytyi kiihkeinä työvuosinaan kolmannen luokan kävijöidenkin kanssa aivan kuin kiirettä ei olisi edes keksitty. Hän katsoi silmiin ja vaikutti vilpittömästi ja syvästi kiinnostuneelta.
Hän sanoi päättäneensä syistä, joista ei ole nyt puhe, saada huippupisteet Norssin opettajaharjoittelusta. Hänhän on oikeasti biologi, lehtoriksi pätevöitynyt, mutta jotenkin sitten joutui pääjohtajaksi.
Suomessa ei kaiketi edelleenkään anneta esiintymis- eikä opetuskoulutusta muualla kuin opettajainkoulutuslaitoksissa, joita ennen sanottiin kansakoulunopettajien seminaareiksi. Siellä etenkin ala-asteen opettajiksi koulutettavilla näytetään kädestä pitäen, miten toisille puhutaan, miten lauseet muotoillaan, missä kädet pidetään, miten katse liikkuu.
Jos johtaja - puheenjohtaja - todella osaa ammattinsa, vihaisena sisään tullut kävijä huomaa palanneensa eteiseen täysin kiireettömän ja tavattoman empaattisen esimiehen luota alle kahdessa minuutissa, hyvällä mielellä ja suu korvissa.
Ja palatessaan penkomaan tarpeettomia papereitaan turhassa työssään hän tuntee hienoista ylpeyttä oivallisesti esimiehestä.
Kuvittelen että myös kadettikoulussa tähdätään tähän ja luulen, että lukemattomien kovien kokemusten jälkeen pyrkimyksissä on alettu onnistua. Ainakin yleisesikuntaupseerit ovat televisiouutisissa ja ajankohtaisohjelmissa aivan omaa luokkaansa verrattuna kaikenkarvaisiin professoreihin ja dosentteihin.