Onko Suomi olemassa?

Eilinen kirjoitus oli eskapistinen eli todellisuutta pakoileva. Olen peloissani siitä, miten pahaksi taloudellinen tilanne menee ja miten syviä ovat niistä aiheutuvat yhteiskunnalliset mullistukset. Siksi tuntuu välillä tyynnyttävältä tehdä jotain aivan muuta. Olen näin toiminut, mutta nyt se muu ei käänny blogiksi. Työn alla olevia patenttioikeuden kysymyksiä on pidetty pitkään erittäin vaikeina eikä kenenkään muun kuin noin kymmenen asiantuntijan tarvitse huolehtia niistä.

Eilinen kuva esitti nykyisen Suomen aluetta vain siksi, että siihen merkityt muinaisjäännökset ovat ongelmattomasti kenen tahansa tavoitettavissa. Karjalasta on aineistoa sekä karttoina että suomenkielisenä tekstinä, ja hyviä lyhyitä yhteenvetoja sisältää juuri eilenkin mainostamani ”Karjalan synty” (Viipurin läänin historia I). Uusinta tutkimusta on tehty yhdessä venäläisten kanssa ja melkein kaikkialle on päästy.

Tutkimustuloksilla ei ole sinänsä mitään käytännön merkitystä.

Yleissivistyksen ja tässä blogissa harjoittamani propaganda ja kiihotustyön kannalta on vaikea vastustaa kiusausta tehdä vakiintuneita ja vallitsevia ns. totuuksia kyseenalaisiksi.

Sodat Venäjää vastaan alkoivat 1400-luvun lopulla. Tätä nykyä näyttää pitävän välipäätä. Noissa sodissa oli mukana ”suomalaisia” eli aivan oikeita esi-isiämme. Heitä oli molemmilla puolilla.

Hyvin karkealla kädellä piirretty etupiirien raja sattui olemaan jo rautakaudella sama kuin Stalinin välitön tavoite 1939, Kymijoki.

Esimerkiksi Mikkelin (Savilahti) perusti Novgorod. Puhe ei siten millään muotoa ole ”rajantakaisista” ja toista uskonnon muotoa tunnustaneista ihmisistä.

Suomen muinaisuus on suurelta osin temmattu tuulesta. Pienenä esimerkkinä olkoot muinaispuvut, joita nähdään myös Linnan kutsuilla. Kun tekstiilit eivät tahdo säilyä maaperässä, on hiukan vaateliasta nimittää niitä rekonstruktioiksi. Minä puhuisin fantasia-asuista.

Lähin sukukansamme on venäläiset. Saamelaiset, joiden esi-isät sinnittelivät jopa jääkauden yli sulan Jäämeren rannoille, ovat etäistä heimokantaa. Meillä on kummalliset geenit, mutta toistaiseksi niistä ei voi päätellä paljon muuta kuin sen, minkä tiedämme ilmankin, että olemme valtaosin syrjässä asuneita, metsäläisiä.

Innostuneimmat ruotsalaiset nimittelivät meitä kiivastuksissaan mongoleiksi. Asiassa voi olla hiukan perääkin. Mongolivalta ulottui 1500-luvulle sinne, minne Suomesta muutti seuraavalla vuosisadalla väkeä väärää uskontoa ja esivaltaa pakoon (Tver).

Olen itse romantisoinut omia sukutaustojani puhumalla ja kirjoittamalla Savon ja Karjalan vedenjakaja-alueen asukeista, joilla lienee ollut yksi aatteellinen pyrkimys, päästä herroja pakoon, olivat nämä sitten venäläisiä tai ruotsalaisia. Siinä hankkeessaan he onnistuivat hyvin. Siis – käpykaartissa jo 1000 vuotta!

Suomalaisia emme ole, ruotsalaisiksi emme halua tulla – olkaamme siis venäläisiä? – Kuten sanottu, tämän suuntaisi yrityksiä ovat sukunimeni kantajat tehneet, erittäin huonolla menestyksellä. Venäläisillä näet näyttää olleen ainakin nuo tuhat vuotta erittäin kielteinen käsitys erilaisista tsuudeista ja tsuhnista.  Tappavat jos saavat kiinni.

”Suomen heimon” keksivät Runeberg ja Topelius, Lönnrotin säveltäessä ja Snellmanin säestäessä. Hyvä ja silloin muodikas keksintö. Suomi itsenäistyi täysin tapaturmaisesti joulukuussa 1917. Päivä oli synkeä ja vettäkin satoi. Ja sitten joku päästi pirun pullosta.

Ymmärrän hyvin muukalaisvihamielisyyttä. Suomessa on jäljitelty Ruotsin mallia (sodan aikana Hitlerin menestyessä Saksasta ei sitten yhtään pakolaista, paitsi taattuja ay-demareita, mutta sodan päättyessä 1945 yhtensä 200 000, heistä osa suomalaisia). – Eihän meillä, herra isä, ole Ruotsin kokemusta vähäväkisten kansansirpaleiden alistamisessa ja ahdistamisessa!

Onko Karjalaa ollut olemassa?

Viipurin läänin historian ensimmäinen osa (2003) on tieteellisesti pätevä, hiukan raskaslukuinen ja sävyltään nolosteleva.

Jokseenkin kaikki tuon seudun muinaisuutta koskeva tieteelliset tosiasiat, joita opetettiin yliopistolla vielä parikymmentä vuotta sitten, ovat osoittautuneet virheellisiksi tai ainakin epäilyttäviksi.

Jopa Viipurin alla saattaa olla toinen Viipuri. Pietarilainen Aleksander Saksa on löytänyt kymmenessä vuodessa monta kymmentä kertaa enemmän kiinteitä muinaisjäännöksiä kuin suomalaiset tutkijat ennen vuotta 1939. Puhe on kalmistoista ja asumuksen pohjista, joiden merkitys on aika yksiselitteinen.

Puhe Karjalasta lännen etuvartiona on vanhastaan tiedetty propagandaksi. Nyt arvioidaan, että länsi perusti idän ja että Karjalaan eli Kirjalaan tuli jatkuvasti uutta, erilaista kulttuuria edustavaa väestöä muun muassa etelän suunnalta.

Vaikka haluakin olisi ollut, seutu on hyvin vaikeaa tutkia. Maan nousemisen vuoksi  vedet ovat kulkeneet milloin mitenkin. Vuoksen murtautuminen Salpausselän läpi kai kuuluu yleistietoihin. Se tapahtui myöhään, noin 3 800 eaa. Silloin seudulla oli ollut pysyvän oloista asutusta vuosituhansia.

Olen pitänyt tietokilpailua vastaantulijoille. Tähän mennessä viisaimmatkaan eivät ole tienneet, milloin Neva syntyi. Se on ajoitettu varmasti. Vastaus on n. 1300 eea. Sitä ennen Laatokka oli laskenut Vuokseen ja sitä ennen Ääniseen.

Ajoittainen kauppakumppani, ajoittainen vihollinen oli Novgorod. Jotain kaupungin luonteesta kertovat tuohikirjoitukset. Niitä on löydetty paljon. Joukossa on vanhin suomen, oikeastaan Karjalan kielellä laadittu teksti, josta on uusi, ansiokas kirjoitus ”Virittäjässä” (Johanna Laakso). Siinä Martti Haavion vanha tulkinta pannaan päreiksi. Muistakin 1200- ja 1300 luvun tuohista löytyy itämerensuomalaisia mainintoja: ”Himonen – orava.”

Ajatus rajasta tai rintamasta on epäperäinen. Ei ollut rajoja. Kaupankäynti, verotus ja rosvous sulautuivat toisiinsa ja alueissa kiinnosti kulkuyhteys, ei jonkin tunnistamattoman seudun ”omistaminen”. Niinpä Räisälän jokivarsi oli keskeinen ja siellä lienee ollut rautakaudella useita ”kaupunkeja”.

Asetelma alkoi muuttua 1500- ja 1600-luvulla, ja kahden epätavallisen pitkäkasvuisen miehen, Pietari Suuren ja Kaarle XII:n seikkailut, oli sitten tätä uudempaa vaihetta.

Viipurin läänin historiassa mainitaan ohimennen ujosti, että kun suomalaisen käsityksen mukaan Pietari Suuri perusti kaupunkinsa suolle suomensukuisten surmaksi, tämä ei oikeastaan pidä paikkaansa. Turvekerros on ohut ja sen alla on mainio moreeni. Eivätkä Pietarin tornit ole pahemmin heiluneet. Kaupungin paikka on itse asiassa erinomainen. Ympärillä liehui varsin monen sukuista kansaa ja kauppa kävi.

Nyt kun pohjoinen öljyjohto on Koivistolla, on syytä pitää mielessä, että Suomen ja Viron sotilaallinen asema on edelleen erittäin huono. Venäjän armeijassa tämä tiedetään erittäin hyvin. Koivisto – Primorsk – on Venäjän suurin öljysatama.

Rakkaan, entisen Karjalan yksi ongelma oli Kannas verrattuna Laatokan luoteis- ja pohjoisrantaan. Järven kaakkoisranta sitä vastoin on pysynyt slaavien hallussa melkein siitä alkaen, kun Vanha Laatokka oli perustettu.

En vieläkään ymmärrä, mitä perua oli ajatus Suur-Suomesta. Se Suomi, josta haluttiin suurta, oli alkanut toden teolla muodostua noin vasta noin 50 vuotta ennen maan itsenäistymistä.

Länsi-Suomessa ”ruotsalaisuus” vaikutti vahvasti vuosituhansia. Viikinkien aikaan yhteys oli hyvin vakiintunut. Itä-Suomessa laajeneva venäläisyys vahvistui siitä alkaen kun slaavit olivat asettuneet paikoilleen.

Alkuperäisväestöjä ei löydy, ”maahanmuuttajia” sitäkin enemmän. Suomi on historiallisesti monikulttuurisuuden malliesimerkki, koska joka toinen meistä on maahanmuuttaja. Tällaisia terveisiä suomalaisuuden esitaistelijoille.

Yksin

Otsikko viittaa Juhani Ahoon. Ilmainen neuvo – Aho on edelleen parhaita kirjailijoitamme, mutta hänellä on hitonmoinen määrä huonoja kirjoja. Suosittelen Papin rouvaa ja lastuja.

Suotta se Ahokin kitisi yksin olemistaan ja jouluyötä bordellissa Pariisissa. Meille hyväosaisille yksin oleminen on ajoittain suurinta ylellisyyttä. Yksinäisyys taas on tappava myrkky, joka valuu suoraan vereen.

Jos kirjoittaisin, ja kuka sanoo, etten kirjoitakin, hautomani luonnostelman alaotsikolla Suomen kulttuurihistoria 1991 – 2011, saattaisin laittaa pääotsikoksi Eric Hobsbawmia mukaillen ”Yksinäisyyden aika”. (H:n viimeinen iso kirja oli ”Äärimmäisyyksien aika – lyhyt 1900-luku”.

Perustelu on yksinkertainen. En ole johtanut ajatuksiani seurasta ja kylänkäynnistä keskusteluineen moraalisista periaatteista ja vielä vähemmän ”historian opetuksesta”. Historia on sorakielinen opettaja. Sen luennoilla kuulee väärin. Kuunteleminen ei riitä. On tehtävä myös kotiläksyt.

Kun puhun vain Suomesta ja vain siitä hyväosaisten ja etuoikeutettujen luokasta, joka lukee esimerkiksi blogeja, sanoisin että ihminen on oman itsensä pahin vihollinen.

Välillä minun on vaikea kestää erikoisen omahyväisiä julkisuudessa esiintyjiä, joista pahimmat kirjoittelevat jopa ”sisäisestä sankaristaan”. Minun sisälläni on eksynyt lapsi, joka ei ole sankareista kuullutkaan – paitsi ehkä Aku Ankasta.

En liioin hevin siedä tähdistäselittäjiä, jotka perivät luennosta kaksi tai kolme tuhatta euroa (siinä missä minä perin viisikymmentä), ja valehtelevat taas kerran, että joidenkin noidanvoimien viemänä ihmiskunta kulkee kohti korkeaa tulevaisuutta, jossa kehityksen kärkenä on tämä tällainen Internet.

Ei kai se Internet ole hyvä tai paha sen enempää kuin jakoavain (Bahco, Made in China). Se pon väline, mahdollisuus.

Ihmiskosketusta se ei korvaa. Ajatelkaapa tässä ja nyt keksittyä esimerkki: ystävän tai perheenjäsenen itsemurha. Minkä verran helpottaisi kysellä apua netin keskustelupalstoilta? Kokemukseni mukaan mieleen pujotteleva kysymys ”jos olisin pysähtynyt kuuntelemaan” on aivan kiertämätön. Vaikka vastaus olisi, ettei se olisi auttanut, tuon vastauksen löytäminen ottaa aikaa ja vaatii toisten ihmisten apua.

En oikein osaa sanoa väärin käsittämisen ansat kiertäen, että tarmokkaasti lietsottu mielikuva vanhusten ahdingosta ei ole kaikissa tapauksissa tosi. Olen tuota tointa harjoittanut nyt kymmenen vuotta melkein päätoimisesti. Tänään en mene isää katsomaan, koska Suomi-Ruotsi maaottelu jatkuu televisiossa. Juuri nyt, taas pienessä kuumeessa, hän ei välttämättä heti tunne omia lapsiaan, mutta muutan mieleni maaotteluista – kun vanha ihminen on seurannut niitä yli puoli vuosisataa (isän tapauksessa muistot Berliinin olympialaisten radioinneista 1936 ovat aivan pinnassa), rituaalissa näyttää olevan jotain hyvin kodikasta ja rauhoittavaa.

Kammoksun ajatellessani kasvuikäisiä ja nuoria, jotka joutuvat hakemaan huvinsa koneista pahimmoillaan ilman toisten ihmisten minkäänlaista tukea. Miksi opettajat ja kasvattajat puhuvat elokuvista, peleistä ja verkon muusta tarjonnasta valvonnan ja sensuroinnin hengessä? Eikö olisi viisaampaa heittäytyä mukaan?

En nyt tarkoita, että lihava äiti rupeaisi itsekin räiskimään vihaisia lintuja, mutta kaupitellessaan voileipää ja maitoa voisi kysyä pelin pisteistä.

”Ottoisä” on erittäin tärkeä mahdollisuus. Tässä on yksikin mieleen tuleva malli, joka tuli opettaneeksi puolen kylän pojat puuhaamaan järkevästi mopolla ja sitten moottoripyörällä. Taustalla on oli palkintosijoja Päijänteen ympäriajossa ja sitten trialissa. Nuorten jätkien arvostava mielenkiinto oli siten taattu. (Tyttöjen koneharrastus on kovin uutta perua.)

Tähän mennessä olen tavannut yhteensä yhden isän, joka on opettanut lapsilleen ohjelmointia ja tietokoneiden rakentamista. Sääli. (En patista äitejä, koska niin monet heistä osaavat jo.)

Purkaminen – defusing

Palomies huomautti radiossa, että elokuvissa ei juurikaan näytetä 37 kg painavia savusukellusvarusteita, eikä niistä käsitä, ettei palopaikalla ole näkyvyyttä. Siellä liikutaan konttaamalla.

Joukkotiedotusvälineessä selostettiin raivaussukeltajien koulutusta. En ole varma, mutta kunnes toisin huomautetaan, pidän pintasukeltajan ammattia Suomen kaameimpana. Tässä nyt puhutaan kuvilta, mutta vaikkei minulla ole tietääkseni korkean eikä ahtaan paikan kammoa, ajatus esimerkiksi ruumiin etsiskelystä sukeltamalla jään alta näkyvyyden ollessa nolla, on todella pelottava.

Tunsin kerran erään Öbiksen taistelusukeltajien kouluttajan, joka vahvisti oikeaksi käsitykseni sukeltajilta vaaditusta eläimellisestä ruumiinkunnosta. Hän myönsi todeksi senkin, että joskus marraskuussa voidaan järjestää aamulenkin sijasta hyppy mereen ja 15 minuutin pulikointi. Ylös noustua nuoren sankarinkin on oltava hyvin varovainen ja tunnettava vaaralliset asennot, koska sydän voi pysähtyä, lopullisesti.

Arvelen että Estonian onnettomuus muutti asenteita suuronnettomuuksien jälkihoitoon. Tätä nykyä sekä kirkolla että Punaisella Ristillä on hyvät valmiudet suuniltaan joutuneiden auttamiseen.

Tietävästi myös sukeltajat, palomiehet ja poliisit ovat lakanneet röyhistelemästä ja ottavat nöyrästi vastaan avun, jota todella pahan paikan kokeminen edellyttää.

Heti annetusta henkisestä ensiavusta käytetään joskus nimitystä ”defusing”, pomminpurkaminen tai sytyttimen irrottaminen. Pidempään kestävä ”debriefing” tulee jo lähemmäs psykoterapiaa. Siinä pahalle saadaan sanat.

Näin olemme palanneet ”kyläilyyn” eli ihmisten kohtaamiseen, ja keskusteluun. Kumpikaan kriisiapu ei toimi lainkaan teknisen laitteen avulla. Ihmisen läsnäolo on välttämätöntä. Auttajan on oltava koulutettu. Hän ei esimerkiksi saa tuputtaa pahoja kokeneelle sanoja. Huono auttaja istuttaa autettavan mieleen vääriä ”muistoja” ja virheellisiä tulkintoja.

Yhteisö eli seura eli ystävät kykenevät joskus laukaisemaan vaikeita tilanteita. Sotien jälkeen siviiliin tuli ainakin 350 000 miestä ja kymmenisen tuhatta naista, joista ei ole tehty edes arvioita – kuinka moni sai pysyviä psyykkisiä vammoja. Oma vastausehdotukseni on: useimmat.

Kuulun niihin, joiden mielestä 1960-luvun lopun osittain väkivaltaiset ja osittain mielettömät, osittain tervetulleet nuorisolevottomuudet johtuvat suoraan ja keskeisesti vanhempien sotakokemuksista. Suomessa kukaties tavallisinta oli väistelevien ja tekokarskien asenteiden tehostuminen perheissä.

Onko kukaan pannut merkille, että nyt ongelmallisiksi väitetyt nuoret, siis nämä maahanmuuttajat jotka mellakoivat ja inhottavat kunnon ihmisiä – ovat sodan lapsia? Suomi (Amerikka, Kanada, Australia, Pietari, Ruotsi) on itse kokenut ”taloudellisen pakolaisuuden”, joka on mielellään naamioitu ”leveämmän leivän” etsiskelyksi. Todellisuudessa kapeaakin leipää joutui etsimään.

Näissä Skandinaviaan muuttajissa on myös poliittisia pakolaisia. Ne jotka on karkottanut sisällissota Afrikassa (Etiopia, Somalia) ja entisessä Jugoslaviassa (Kosovo) saivat lapsia, jotka ovat nyt kaksissakymmenissä.

Esitän ajatuksen, joka on minulle hyvin vastenmielinen. En ilkeä lukea lehdistä kuvauksia henkirikoksista ja kadonneista tytöistä. Olen ollut liikaa tekemisissä todellisten rikosten ja onnettomuuksien kanssa. Mutta vastoin tahtoani kysyn: olisiko median sinänsä hiukan järjenvastainen hehkuttelu kauheuksilla spontaania panosten purkamista ja tehtävän peruuttamista eli debriefingiä lukijoille?

Vanhan ajan pirttikeskustelu oli sitä. Kaikkein suosituimpia aiheita olivat toisille sattuneet onnettomuudet, jotka tietenkin ruokkivat myös vahingoniloa. Mutta sotien vaurioita korjattiin rituaaleilla, jotka nostivat sankarivainajat ja heidän omaisensa sosiaalisesti korkeuksiin. Tiedän varmasti – olen tarkistellut, tiedustellut ja vakoillut – maalaispitäjän tasolla, että ylenkatsottuja räkänyrkkejä alettiin arvostaa ja heidän äitejään ja sisaruksiaan pitää yllä, jos asianomainen oli päätynyt graniittipaaden alle.

Älämölöö

Ette taida tietää, että ”älämölöö” esiintyy ”Seitsemässä veljeksessä”.  Huutoa käyttää Tammiston juureva Kyösti.

Olenjohdatellut keskustelun jälleen kerran aiheeseen ’keskustelu’ ja olen edelleen sitä mieltä, että meillä on tässä blogissa mielenkiintoiset jutut, jotka vievät usein asiaa eteenpäin. Se että joukossa on kylähupsuja, lienee ihmisten kanssakäymisen perusasioita.

Jotkut meistä käsittävät, että ns. kylähullujen sulkemine laitoksiin oli lopun alkua monelle asialle. Nyt ne laitokset on lopetettu. Mutta kummallisten eli erilaisten ihmisten suvaitseminen oli vanhan yhteiskunnan mielenkiintoisia piirteitä.

Kyläilyn ja ihmisten tapaamisen yhteinen nimittäjä on keskustelu.

Keskustelukulttuuri on romahtanut.

Nauhoittakaa eduskunnan keskustelutunti tai melkein mikä tahansa television ajankohtaisohjelma ja katsokaa sitten puoli minuuttia kerrallaan. Teiltä ei jää huomaamatta, että kukaan ei vastaa kysymyksiin. Jos keskustelu tarkoittaa, kuten oletan, useamman ihmisen harjoittamaa toimintaa, television keskustelut toistavat uusinta tapaa eli täysin yksisuuntaista puhetta. Jokainen keskustelija on kuin suomalainen luennoitsija, joka soittaa levyään ja tuijottaa takaseinään.

Blogin tila ei salli poliittista tai taloudellista keskustelua, joka olisi analyyttistä. Joudumme tyytymään huomioihin ja havaintoihin.  Toissapäivänä kaksi ja eilen kaksi uskottavaa henkilöä sanoivat televisiossa, että Kreikan tukipaketta on pikkuasia siihen verrattuna, mitä on tapahtumassa. Leuka Virtanen ja Raimo Sailas sanoivat, että kun budjettiin on varattu vähän yli kaksi miljardia kohonneisiin, välttämättömiin kustannuksiin, oikeampi summa olisi noin kymmenen miljardia.

Poliittinen keskustelija ei halua mainita ei-poliittisia seikkoja. Yksi sellainen olisi maininta, että Naton pitäisi kiireesti koota Kreikasta pyssyt pois, koska seuraava vaihe on sisällissota. Varmasti.

Poliitikot, myös Niinistö, puhuvat Kreikan velkasaneerauksesta, mutta vieläkään en ole kuullut kenenkään kertovan, mitä tuo sana tarkoittaa. Kun rahat loppuvat, elintarvikkeiden jakelu katkeaa ja poliisi ja armeija katoavat kuvasta. Etelä-Amerikan valtioissa oli toista, koska jopa Argentiinalla oli tuloa. Kreikan konkurssi ”raukeaa varojen puuttuessa”. Tuota sanontaa käytetään yrityksistä, joilla ei ole varoja edes uskotun miehen palkkioon. Konkurssi ei ole ilmainen, eikä velkasaneeraus varsinkaan.

Nyt jo Katainen toistelee, että taloudellinen tilanne on erittäin vakava. Yleisö kuulee ”erittäin vakaa”.

Osa teistä luki nyt, että Kemppinen kiirehtii ja kannattaa Suomen osallistumista Kreikan tukipakettiin. Ja minä en kirjoittanut mitään sellaista. Ei kaavailtu tukipaketti riitä Kreikalle eikä sitä koskaan makseta. Osa poliitikoista julistaa: meidän ansiomme. Osa julistaa: me varoitimme.  Kummallakaan väitteellä ei ole merkitystä. Tilanne on nyt aivan toinen kuin hallitusta muodostettaessa.

Suomen kansa osasi keskustella, poliitikot eivät. Talvisota tuli maan johdolle yllätyksenä, Mannerheimia lukuun ottamatta.  Nyt sitä voi ihmetellä. Karjan kannastsa oli linnoitettu koko kesä käyttäen vanhentunutta tekniikkaa. Rajan taakse kerätyt joukot nähtiin ja valokuvattiin lentokoneista suomalaisten ”kummituslennoilla”. Ryti ja Tanner vain ”tiesivät”, että sotaa ei tule. Nyt poliitikot jakavat tai kieltäytyvät jakamasta ”veronmaksajien varoja”, joita ei parin kuukauden kuluttua enää ole omaankaan tarpeeseen.

Marraskuussa 1939 valtiomiehemme luulivat, että Moskovassa neuvoteltaisiin eli keskusteltaisiin jostain. Olisi luullut 20 vuoden kokemuksen opettaneen. Ei Neuvostoliitto neuvottele. Sen takia sen nimi oli Neuvostoliitto.

(Kuvassa lakana Päätalon seinässä. Se oli viesti järven takana asuville ystäville: meille kahville, hirmu ei ou kotona.)

Hölynpölyä

Kuten tiedätte, vastustan vakiintunutta mediaa myös siten, ettei lukija saa minusta aivan heti selvää, onko kukin kirjoitus tarkoitettu vakavasti otettavaksi, ajankuluksi vai älynpilaajaksi.

Nyt on kysymyksessä tuo viimeksi mainittu. Ajattelin edelleen puhuttaa teitä, lukijat, jatkamalla vierailuista ja kyläilyistä liittämällä nyt nämä hiipuvat tavat yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Miten ovat muotoutuneet kuluneen vuosisadan tuhoisat yhteiskunnalliset ilmiöt? On tahdottu uudistaa niitä tapoja, joita noudattaen ihmiset kohtaavat toisiaan.

Ensin pommi-anarkismi, sitten salasosialismi ja sen jälkeen etenkin bolshevismi halusivat julistaa yksilöllisyyden ja omat valinnat kieltoon. Oli harjoitettava salaista ja sitten vallankumouksen jälkeen julkista puoluetoimintaa ja oli luotava soluja ja työprikaateja. Aivan aluksi haluttiin hävittää sellaisetkin menneisyyden jäänteet kuin parisuhde ja se tapa, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan ja isovanhemmat osallistuvat.

Neuvostojärjestelmän aito historia on hyvin vaikea hahmotella, koska alusta asti saarnattiin paljon sellaista, joka oli tarkoitettukin sumutukseksi. Päähäni ei mahdu, että esimerkiksi Stalin olisi ollut kommunisti. Minusta hän oli maantierosvo ja sellaisena erittäin menestyvä. Ehkä joku oli lukenut hänelle kotona Georgiassa ääneen Schillerin ”Rosvot”?

Sosialismi järjestyi myös Suomessa elinkeinojen ja ammattiryhmittymien ympärille, ja ero ammattijärjestöihin oli pitkään olematon. Ehkä vastapainoksi porvareiden kansallisuudelle (nationalismille) rakennettiin työväenluokan internationalismia, joka sitten romahti 1914.

Hitlerin väline oli taisteleva puolue, joka kokoontui lippujen alle yhteistä vihollista vastaan. Ensin se oli kansainvälinen kapitalismi, mutta kun rahoitusta alkoi järjestyä, siirryttiin juutalaisiin syistä, jotka ovat edelleen epäselviä. Sekä nurinkuristen natsilakien että uskonnon perusteella arvioiden kysymyksessä oli määrällisesti tavattoman pieni joukko, alle 1 % maan väestöstä vuonna 1933.

Naiset määrättiin siitos- ja siivoustoimiin – Hitler ei ollut alan miehiä – ja miehet alkoivat muodostaa oluenjuonti- ja tappeluyhdistyksiä, joista mainittavia olivat ensin SA ja sitten SS. Aikaisemmin oli porukoiduttu naapuruuden perusteella ja vieroksuttu uskonnon perusteella (katoliset – luterilaiset).

Italian fasismi oli syntyessään korporativismia. Kysynnän ja tarjonnan laki pantiin päiviltä ja sijaan määrättiin kunkin alan työnantajien ja työntekijöiden valtion valvonnassa sopimat palkat ja työehdot – kolmikanta. Työlainsäädäntö kasvoi laajaksi, ja ilmeni näyttäviä onnistumisia.

Iskulause oli selvää Hegeliä: yksilö on olemassa vain valtion ehdoilla, hyödyttääkseen valtiota valtion elinten määräämin tavoin.

Amerikkalainen unelma on aivan yhtä höperö. Vapaus, mitä se lieneekin, takaa kaikille onnistumisen mahdollisuuden. Iskusana ”vapaus” edisti ihmissuhteiden pintapuolisuutta ja tilapäisyyttä ja tarjosi kasvupohjan ja lannoitteen oudoille rituaalisille yhteenliittymille, kuten rasismille, gangsterihallinnolle, joka oli kaupungeissa melkein sääntö, ja ihmeellisille kirkkokunnille, joista tälläkin hetkellä suurin on helluntaiherätys.

Suomalaisen yhteiskunnan rikkoi maanjakolainsäädäntö, etenkin isojako ja uusjako, jotka hajottivat kylät, ja asutustoiminta, joka sijoitti puoli miljoonaa suomalaista kauas toisistaan etupäässä elinkelvottomille pientiloille.

Kommentoijani ovat arvelleet, että todella suuri romaani on yleispätevä, ei paikallinen. Onhan se niinkin, mutta onhan se toisinkin. Todella suuren luokan kansainvälinen romaani on ”Seitsemän veljestä”, joka tulee kertoneeksi olennaisen Suomesta tavalla, joka ei taivu toisille kielille. Suurenmoisia ovat Shakespearen kuningasnäytelmät, joiden henkilöt ovat sinänsä täysin yhdentekeviä pikku taaneja hipsuttelemassa pitkin nummia.  Sijoittaisin todella suuren romaanin yhdeksi tunnusmerkiksi taidokkuuden ihmisten ja ihmisyhteisöjen ristiriitojen ja yhdistävien paineiden kuvaajina. Ja yksi sellainen piirre on kylässä käynti ja vierailu ja toinen on ihmisten kyky ja halu keskustella.