Autoilu

 

Autoilin kirjastoon saatuani joukon vihjeitä. Hyvin laajojen rakennus- ja purkutöiden vuoksi kirkon kohtaan ei oikein pääse edes jalan, saati autolla. Ilmeinen parkkipaikka on aina täynnä koululaisten autoja ja kiskan kuistilla huokaisee työmiehiä.

Kirjastossa melkein ikäiseni naishenkilö pyysi sijoittamaan itsensä jonotukseen Auvisen kirjan “Maailman viimeinen eläin” lainaamiseksi. Sanoin hänelle seurallisesti: karhukainen, minkä hän myönsi.

Olen itsekin kovin kiinnostunut eläimistä, joita ei näe. Kukaties karhukainen (josta katso Wikipedia) on Jeesus, koska se sikiää myös neitseellisesti ja kestää  esimerkiksi radioaktiivista säteilyä viisi tuhatta kertaa enemmän kuin me nisäkkäät. 

Olin itse järkyttynyt tässä blogissa mainostamani Macfarlanen “Underworldin” ihailijana lehtiuutista, jonka mukaan Triestessä lähelle Rainer Maria Rilken suosimia karstimaan Duinon kallioita maan alle sukeltava Timavon joki on paljastanut ehkä maailman suurimman luolan. Joka tapauksessa se on muhkean olympiastadionin suuruinen. Tämä on ilmennyt näinä viikkoina, kun taas kirja ilmestyi noin 3 vuotta sitten.

Tuon seudun katabaattinen tuuli puhaltaa välillä samat lukemat kuin maailman tuulisimmaksi nimetty paikka Etelämantereella, mittausten mukaan jopa 220 kilometriä tunnissa.

Nobelisti E. Canetti muuten kuvaili verrattomassa  muistelmasarjassaan Rilkeä maailman huonoimmaksi sotilaaksi tämän ilmoitauduttua vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan. Toista se oli Ludwig Wittgenstein, joka osoittautui jalkaväkitaisteluissa liian väkivaltaiseksi ja siirrettiin kansakoulunopettajaksi mutta sai siitäkin toimesta potkut ja joutui sitten siirtymään Cambridgen filosofian professoriksi.

Nyt minulla onkin tilaisuus täydentää listaani maailman kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista jo mainittujen lisäksi W.G. Seebaldilla, jota en viimeksi muistanut mainita hurmaannuttuani verkosta ladattavasta Kafkan kootuista teoksista ja luettuani taas kerran hiirisopraanosta, jonka hienonhienoa ääntä edes toiset hiiret eivät kuulleet.

Arvaan, että kun Ruotsin Bonnierit pitivät useaa johtavaa saksalaista kustantajaa ja toimittajaa sodan aikana turvassa Hitleriltä, Otavan ja Tammen ansiokkaasti suomeksi julkaisema loistokirjallisuus (mukana Hesse, Frisch, Grass ja Böll sekä tietysti Thomas Mann) olisi tuota perua. 

Niinpä kun lähdin kirjastosta, päätin toteuttaa muutamia vuosikymmeniä vaalimani ajatuksen ja ajaa kotiin väärään suuntaan. En ollut varmaan koskaan ajanut Itäistä kuninkaantietä, joka on oikeastaan alinen Viipurintie ja jonka varrella voi varmaan tänäkin päivänä nähdä Kaarle-herttuan herjaavan Klaus Flemingin ruumista.

Näin tapahtui. Vanha tie Pikkalaan voi olla Suomen kaunein tai ainakin vetää vertoja Inkoosta Fagervikin ohi Snappertunaan johtavalle tielle. Se ti päättyy tylysti Dragsvikiin eli Tammisaaren vankileirille, josta hyvin monilla, etenkin lakimiehillä, oli huolellisesti peiteltyjä muistoja.

Inkoossa on muistomerkki 62 punaiselle, jotka itse itsensä “sotatuomariksi” nimennyt maisteri E. Grotenfelt, Korkeimman oikeuden presidenttinä sitten pitkään toimineen B. Grotenfeltin poika, tuomitsi ja teloitutti toukokuussa 1918. Saattoi muuten olla sama mies, joka erään apteekkarin kanssa ampui suutareiden pikkulapsia, kun jänikset olivat vähissä.

Kirkkonummen historiaa ei muuten ole lainkaan kirjoitettu tuolta ajalta. Puutos ei siis ole yllättävä. Kjell Westön romaanikuvaus (“Missä kuljimme kerran”) taas perustuu tosiasioihin ja kertoo senkin, miten valkoinen joukko löysi maantielle täsmälleen tuossa meidän kohdallamme ja jatkoi siitä sitten aina Upinniemeen asti, jalan.

Asun siis paikassa, joka kuului Porkkalan vuokra-alueena Neuvostoliittoon, ja syntymäpäiviäni vietettiin kerran Majvikin hienossa talossa, jossa oli KGB:n toimipiste ja esikunta. Tosin firman nimi saattoi olla silloin NKVD tai MVD tai GPU, mutta kenraalieversti Zdanov majaili mielellään itsekin siellä, kunnes kuoli.

Eli halusin vain mainita, että kirjastot ja autoilu avartavat. Varsinkin kun on kevät ja ihastuttava ilma. Kuten nytkin. Eikäole puutetta karhukaisista eikä rataseläimistä.

Vääryys

 

Pesäpallossa ei ole oikeistoa eikä vasemmistoa, vaikka pelin kehittäjän poliittisesta menneisyydestä ei ole tapana mainita sitäkään, että kansalaissodan aikana hän liikkui jälkimaineeltaan hyvin hälyttävän valkoisen joukon mukana eikä edustanut liioin puheissaan mitään tasapuolisuuteen viittaavaa.

Joka tapauksessa koko yöeisö huutaa tänäkin päivänä “väärä”, jos syöttö ei ole putoamassa lautaselle. Kukaan ei huuda “vasemmisto”. Ja vaikka muissa pallopeleissä pallon kierre on kaikki kaikessa, tämän pelin syöttöön sellaista ei oikein saa. Baseballin “kierresyöttö” (screwball) on siirtynyt sanana yleiskieleen, ja kun olen joskus katsellut sinänsä merkillistä krikettiä, kyllä siinäkin pallomiehen ranteella näyttää olevan suuri rooli. Puhumattakaan tenniksestä, jota pelasin koululaisena sen verran, että totesin olevani siinäkin puuhassa selvästi arvosanan “välttävä” alapuolella. Ja golfissa pallo kiertää reikää kuin kissa kuumaa puuroa, vaikka mikä maila olisi otettu lyöntiin.

Ei sillä, ei ole tullut golfpalloa hutkittua; kerran kyllä aioin.

Sääli ettei ihmisellä ole tilaisuutta saada lähempiä tietoja tekemistään pahoista virheistä silloinkaan, kun kysymyksessä ei ole kenenkään ihmisen kunnia eikä onni.

Pitäisi kysyä Martilta, josko järjestäisimme sellaiset kinkerit. Ellei meitä päästetä enää HIITin tiloihin (Otaniemi, Espoo) ja kun Mankkaan kaatopaikallekaan ei välttämättä voi kävellä muina miehinä, voisimme istua tuossa pellolla märällä maalla. Entisille merkkihenkilöille voisi repäistä palan aaltopahvia jalomman ruumiinosan eristämiseksi maan huuruista.

Mieleeni tulee vääristä oivalluksista 2000-luvun alkuvuosilta tilanne, kun olimme saaneet käsiimme varhaisversion Applen puhelimesta ja olimme kaikki, siis professorit ja johtavat tutkijat, samaa mieltä siitä, että älypuhelin eli internet puhelimeen on älytön ajatus, ja että tuo tuollainen kosketusnäyttö ei tule koskaan yleistymään. Toista se on Nokian Communicator, jossa on oikeat pikku näppäimet. Ei se Apple osaa puhelimia tehdä eikä tule koskaan oppimaankaan, eikä tietokoneita. Näppäimistöönkin on kopioitu suomalaisesta pennin rahasta hannunvaakuna.

Josta muistan, että pitäisi hankkia se uusi näppis Mäkkiin, kun tässä toimii vasta kymmenen vuoden päivittäisen käytön jälkeen vain joka toinen näppäin ensi yrittämällä. Tuolla olisi kyllä vähän niin kuin näytteillä vain parikymmentä kiloa painava Remington, jota sai kirjoittaessaan lyödä kuin vierasta sikaa.

Sivuutan Fukuyaman “Historian loppu” -teoksen (1992), josta en innostunut alkujaankaan. En jaksanut uskoa, että nyt reaalisosialismin kaaduttua lipuisimme Yhdysvaltojen johdolla kohti parempaa, rauhaisaa tulevaisuutta. 

Mitä tulee historian virtaan, katso jutun kuvaa Kauhavalta koulutieni varrelta (Vääräjoki) tai vaikka Karttapaikan verkkokartasta (joka on loistavan hyvä) Luirojoen ylävirtaa sieltä, missä tunturit pohottavat. 

Mutta kaksi vuotta opetin yhdessä silloisen Taideteollisen fiksun professorin kanssa uutta maailmaa, jonka nimi on Verkkoyhteiskunta. Pekka Himanen oli kirjoittanut hakkeroinnista jotain ikiviisasta ja Manuel Castellsin, jonka kolmiosainen kirja oli meillä keskeisenä lähteenä, tapasin monta kertaa Kaliforniassa. 

Onnittelin itseäni ja paikalla ollutta Linus Thorvaldsia siitä, että on tiedemiehiä, jotka näkevät tulevaisuuteen.

Manuel näyttää julkaisseen tuon jälkeen viisi kirjaa, joissa hän kussakin todistaa tulevaisuuden todeksi, aina erilaisen ja eri tavoin ja poikkeavin perustein.

Kun luin H.G. Wellsin laajaa teosta historian ääriviivoista, se oitti mielestäni pistein kuusi - muna jokseenkin kaikki nykyiset verrokkinsa. Sitä patsi historilla ei ole ääriviivoja. Historia on kentt, matemaattis-fysikaalisessa mielessä.

Televisiossa sanotaan joka päivä, että kun ei ole sitä kristallipalloa. Ja jatketaan, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden. Ellei lukija huomaisi, tuo on siis hauskasti sanottu, ainakin sanojan mielestä. 

Pohdin välillä menneisyyden ennustamista. Moni kirjoittaja käyttää huokeita muotteja leipoessaan piparkakkuja historiasta. Nyt ennustan lukemani laajan aineiston pohjalla, Beevorin“Rasputinia”.

Kyllä isoisäni oli oikeassa. Mikään ei viitannut keisarikunnan kaatumiseen ja punaisten pysymiseen vallassa. Ei mikään.

Vetämäkuru

 

Vetämäkurua pääsee Maantiekurua Suomulle. Juuri tämä oli ainoa reitti Kitiseltä Inariin, eivätkä löytyneiden kirjoitusten ja kirjojen mukaan kulkijat koskaan saaneet tietää, että idän puolella matalan harjanteen takana aukesi Luirojärven ja Lumikurun alue, parasta ja syvällisintä, mitä luonto voi näyttää.

Vongoivalla ja Jaurulla kyllä olisi, mutta sää on usein leijuva, ja silloin on vaarassa rikkoa paikkansa.

Kaksi tai kolme geologia on tehnyt tutkimuksen noista päätemoreeneista, jotka tulivat näkyviin jääjärven alta. Se seutu on hämmentävä kuin Siinain erämaa. Pitäisi olla Jumala oppaana, kuten siellä.

Ja oli kulkijoita, joiden silmään ei tarttunut. Tunturissa liikkui sotien aikana partisaaneja. Heit ei varmasti kiinnostanut. Ainakin kaksi itävaltalaista sotavankia karkasi Muurmannin radalta ja kulki varusteitta Suomen poikki Enotekiäisiin. Käsittämätöntä.

Toisesta tai kolmannesta kimmokkeesta havahduin Joel Haahtelan uusimman kirjan Talvikappeli aiheeseen ja aloin katsoa, viittasiko kirjan nimi jollain tavoin kirjaan “Talvipalatsi”. Ilmeisesti ei, mutta paljon parempi se on, aivan omaa luokkaansa.

Kiirehdin lukemaan myös pienoisromaanin “Yö Whistlerin maalauksessa”. Mieleni oli jo muuttunut. Meillä todella on korkeimman kansainvälisen luokan prosaisti. Joel Haahtela.

Oudosti hänen tekstinsä tuo mieleen Tšehovin. Täsmällistä, nopeaa, varmaa ja hyvin kevyttä, aivan kuin kevään valo. Ei mitään helppohintaisia täkyjä tarkkaamattomalle lukijalle.

Tietäväistä. Tarkistin oikein sanakirjasta. Jeesus, jota Maria Magdalena luuli puutarhuriksi auenneen haudan lähellä, ei sanonut “älä kosketa minua”, latinaksi “noli me tangere”, vaan “älä takerru minuun”. Me mou haptou. Uuden testamentin kansankielinen kreikka on usein lyyrisempää kuin puhki kiillotettujen klassikkojen kieli. Kulmakertoimen paikan ottaa derivaatta, koska lauseen matka pisteestä pisteeseen voi sisäsältää oikullisia käyriä.

Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.

Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.

Luultavasti tietoisesti Haahtela lopettaa kirjallisuuden modernismin. Suomessa tämä tarkoittaisi proosaa ja runoutta, jota ilmestyi 1950 alkaen. Uusi aika, uudet ilmiöt, uusi tekniikka.

Lieneekö sanottu ääneen, että lukemisen yleinen kuihtuminen voisi liittyä tähän ilmiöön. Meillähän on ollut monta sinänsä taitavaa, sata yhdentekevää kirjaa julkaissutta tekijää. Siitä joukosta poikkesi jo Veikko Huovinen, jonka “Puukansan tarina” on järkyttävän hyvä ja mieleen syöpyvä. Niinpä se jätettiin palkinnotta, kun E. Paasilinna palkittiin.

Ellei kuka ole tuota Huovista lukenut ja selaillut vain vitsikkäiksi ponnistettuja kansankuvauksia, ei siis tiedä, että tuon kirjan päähenkilö on metsä, etenkin eräät metsän puuryhmät.

Joel Haahtela on puiden lisäksi hyvin kiinnostunut kaarnalla istuvista perhosista, ja hänen kuvaamansa henkilö tukeutuu hiukan mielettömästi hyvin vanhanaikaiseen tekniikkaan eli kuparipiirroksiin, joilla painetut kuvat hän värittää mahdollisimman aidoiksi vesiväreillä, unohtamatta koskaan, että sininen on ikuisuuden väri.

Niin se onkin. Ja eurooppalaisen sivistyksen nousun ja tuho voisi kuvata kertomalla vain sinisestä. Miten kallista on Indigofera tinctoriasta saatava kasviväri eli siis violettiin vivahtava sininen, miten akvamariini on eri väri ja ja miten halpaa ja myrkyllistä on tehdastekoinen preussinsininen, läheistä sukua syanidille ja hapolla käsiteltynä myrkkyä, jolla on tapana tappaa ihmisiä.

Nyt kun Stubb kiitteli Haahtelaa vasten silmiä ja luullakseni tosissaan ja lukemansa ymmärtäen, olen itse pulassa. Mistä saada ne muut kirjat? Jopa “Talvikappelista” on jopa täällä meillä kirjastossa usean sadan varauksen jono.  No, sen sain kirjakaupasta, mutta muutoin Otava suhtautuu menestykseen  samalla tavalla kuin vastoinkäymisiin, suurella mielentyyneydellä.

Mutta lukijalle tiedoksi: Suomeen on ilmaantunut kirjallisuutta ensimmäistä kertaa Sillanpään jälkeen.

Jutun kuvassa on keskellä toisessa kerroksessa ikkuna, jonka takana luin sekä kirjoja että kirjallisuutta, kunnes maailma vei ja talo katosi.

 

 

Tunturin kieli

 

Nelisen vuotta sitten ilmestyi valikoima “Pohjankirja”. Se on kokoelma Lappia ja hiukan laajemmin pohjoista koskevia kirjoituksia. Toimitin sen eli etsin lähteet ja arvioin jaksot. (Arthouse, 362 s.)

Vastaavanlaisia on ilmestynyt joukko. Erno Paasilinna toimitti sellaisia. Siihen aikaan kirjoja saatettiin ostaa, esimerkiksi lahjaksi.

Oma kirjani ei herättänyt pienintäkään huomiota. Muutamassa kirjastossa se näyttää olevan. Kustantaja on myynyt liiketoimintansa, mikä taisi olla hyvä ajatus. En tiedä, onko jossain varastoa. Antikvariaateissa on muutama kappale, hintaan 12,50.

Isäni julkaisi kirjoja Lapista ja sai niillä joidenkin mielestä liikaakin menestystä. “Lumikurua” myytiin heti alkajaisiksi 60 000 kappaletta, ja peräti monet kolusivat tuo kirja repussaan Luirojärvelle tai jopa Muorravaarakalle.

Nyt luettuna teksti on hyvää, ehkä hiukkasen lapsellista. Kirjoittaja on kovin haltioissaan “luonnon temppelistä” ja esimerkiksi kelometsistä. Nimen paikka, tarkemmin Lumikurunoja Sokostin takana ja ei kovin kaukana dramaattisesta Ukselmakurusta, oli minustakin maanpäällinen paratiisi. Siihen verattuna Paratiisikuru menee hiukan tivolitaiteen puolelle. Se on liian kaunis. Vähän AI.

Tuota Kemppisen Saariselkää ei ehkä enää ole. Poropolkujen paikalla on mönkijän uria, ja jopa varauskämpät tahtovat olla täynnä. Polttopuut ja jätteet ovat ongelma. 

En ole itse retkeilijä. Olin siellä kahden viikon vaelluksella vuonna 1956 ja kaikkiaan ehkä 10 kertaa, muutaman kerran ilman isään. Isäni teki ensimmäisen vaelluksensa Pallakselle ja sitten Saariselälle 1946. Itse seudun hän oli nähnyt lentokoneesta Lapin sodassa 1944. Vaelluksia hän teki kaikkiaan lähemmäs 100 ja teki huolelliset muistiinpanot joka retkestä. Hän kulki usein myös Käsivarressa Haltin suunnassa ja Pais- ja Muotkatunturissa. Mielenkiintoa Lapin laajaan omaksumiseen hänellä ei ollut, saatika joittenkin harrastamaan “huiputtamiseen” eli nousemaan mahdollisimman monelle tunturin huipulle.

Kuulen joskus Saariselän asiasta henkilöltä, jotka tuntevat sen todella hyvin.

Omaan suuntautumiseeni siis vaikutti 11-vuotiaana saamani sydäntulehdus ja reumaattinen kuume, joka uusi armeijassa niin että olin kuukausia sairaalassa. Isällä oli erinomainen fysiikka. Itse en ole kunnostautunut ruumiillisissa suorituksissa. Perheeni, edes omat lapseni, eivät kai tiedä, että minulla oli vakavia, raskasta lääkitystä vaatineita terveydellisiä ongelmia taas vuodesta 1975 ja ainakin kerran vuosikymmen myöhemmin. 

Isäni tapasi sanoa, ettei ole sellaisia vaivoja, jotka eivät Lapissa paranisi. Siinä hän oli väärässä.

Nyt minun tekisi mieleni soittaa isälle, mutta hän ei vastaa, koska hän on kuollut ja tuhkattu ja hautakivessä Espoon Olarissa on hänen itse Sokostilta kiikuttamansa litteä, luonteenomainen kivi, sitä luultavasti ainakin 2 600 miljoonaa vuotta vanhaa graniittigneissiä. Alpit syntyivät vasta noin 60 miljoonaa vuotta sitten, ja Skandit, joita ennen sanottiin Köli-vuoristoksi, eli Norja päästä päähän, ovat myös nuoria.

Jutun kuvan otin vastakohdaksi. Kapteeni Scottin yritys ehtiä Etelänavalle ensimmäisenä oli sellainen. Sellainen oli yritys Mount Everstille 1924. Sellainen oli Annapurnan valloituus. Luin Herzogin kirjan siitä hiukan yli kymmenvuotiaana. Se oli järkyttävä.

Suomessa ei oikein ole paikkoja, joissa olisi erikoisen helppo vaarantaa henkensä (vaikka ainahan voi yrittää Haltilla Urtaspahtaa ylös). Kemppisen viesti olikin päinvastainen. Luontoon pääsee tavallinen ihminen tavallisin välinein, kunhan oikeasti opettelee.

Siinä saattaa olla jotain että isäni tavoin monet eräretkeilyn kehittäjät olivat reservin upseereita tai juuri sodassa neuvokaiksi oppineita. Tavallinen nuori maalaismies, joka elää ruumiinsa voimin ulkotöissä, suhtautui “herrojen” vaelteluun välinpitämättömästi tai jopa huvittuneesti. Eiväthän maan ja pienviljelijät liioin koskaan käyneet “kävelyllä”, saati lenkillä. Jos he kuljeskelivat paljain käsin, he olivat tarkkailemassa vuoden tuloa.Jos heillä oli kirves kädessä, ajatus oli korjata aitoja.

Lapualainen pappi kertoo muistelmissaan, miten hän piti rippikoulua viidelle ryhmälle peräkkäin ja yritti käydä välillä haukkamassa raitista ilmaa. Siitä ei tullut mitään koska ihmiset juoksivat kysymään, mihin pastori on menossa. Ja hän kun ei ollut menossa mihinkään eikä liioin tulossa, vaan halusi vain olla viisi minuuttia yksin ja hengittää syvään.

Hyvin arvostettu britti Robert Macfarlane kertoo, että joet ovat elävä olentoja ja metsät ja suot ovat kirjoitusta. On vain osattava kuunnella. Hänkin sanoo, että ajatus ympäristöstä alkoi syntyä 1700-luvun lopulla. Minulle nuori Goethe oli se ihminen, joka ensimmäisenä näki Alpeissa jotain kaunista. Kaikille muille metsä oli aina ollut kauhistus, vähintäänkin rosvojen pesäpaikkana, ja Alpit epämiellyttävä este.

Otin alussa mainittuun Pohjankirjaan myös Pentti Haanpään lyhyen tekstin, jossa hän toteaa lyhyesti, että luonto Vuotsosta pohjoisen on rumaa. Samassa kirjassa on tarina, jossa Kaarina Kari ystävättärineen tekee ehkä Suomen ensimmäisen eräretken viemällä Haltin huipulle vieraskirjan vuonna 1934. 

Olihan täältä hiihdetty nälkää pakoon esimerkiksi 1860-luvulla Ruijaan. Silti esimerkiksi M.A. Castrén ja E. Lönnrot eivät juurikaan hehkuta luontoa käytyään ihmettelemässä Inaria.

Joku etevä henkilö voisi kuvailla, miten luonto tunkeutui maalaustaiteessa biedermeyerin kaavamaisten kuvien läpi taiteilijan elämyksiksi. Musiikissa Beethovenin kuuluisa “Jumalan kunnia luonnossa” on sävelletty Gellertin runoon, jossa puhutaan paljon Jumalasta mutta ei mitään luonnosta. Paitsi että luonto ylistää Jumalaa. Yleisesti uskotun luomiskertomuksen mukaan Jumala otti ja loi kaiken, eli siis myös eläimet ja kasvit, ihmisen hallittaviksi. Tulkinta ei ole vakuuttava. Mutta vielä taitvaa ja diplomaattinen Topelius opetti koululaisille, mitkä viisi paikkaa Suomessa ovat kauniita, siis kuten Punkaharju, Koli, Kangasala ja Aavasaksa. Muu saattoi olla Jumalan vihapäissään luomaa, mitä Topelius tosin ei väitä.

Mutta Macfarlane väittää, että maisema on kirjoitusta. 

Jos tämä kuulosta liian filosofiselta, tämän lukija voisi innostua hänen kirjastaan “Underland: a Deep Time Journey”.

Mitä perua ovat Pariisin katakombit, joissa on kaupungin alla 6 miljoonan ihmisen luita? Eihän mitään Pariisia varsinaisesti ollut olemassa, kun Roomassa vainottiin kristittyjä niin että heitä vetäytyi kaupungin alla oleviin luoliin - missä oli kyllä verotusnäkökohtia mukana.

Lähes koko historiallinen Pariisi on rakennettu kaupungin alla olevasta erinomaisesta kivestä, jota louhittiin ja raahattiin pintaan. Kun 1100-luvulta käytössä ollut Innocents-hautausmaa alkoi olla niin täynnä että taloja romahteli sen lähellä, keksittiin tyhjentää hautausmaa kaupungin alle luoliin, jotka olivat louhinnan jäljiltä vailla käyttöä. Tämä keksittiinn ja toteutettiin 1700-luvulla.

Niinpä Pariisin alla on “toinen Pariisi”. Macfarlane mainitsee, että esimerkiksi saamelaiset uskoivat kahteen päällekkäiseen maailmaan. Kävelemme vainajiemme päällä, koska maanpinta on vain peili elämän ja kuoleman välillä. Ja saivo-järven alla on toinen järvi…

Olen käynyt Pariisin katakombeissa ja olen epämääräisesti selvillä joistakin muista hänen kuvaamistaan paikoista. Silmiini ei ole sattunut kuvausta Helsingistä, joka tiettävästi on kadun pinnan alapuolella kuin reikäjuustoa. Esimerkiksi valtion poliittisella johdolla on toiset tilat jossain syvällä, pahankin pommin ulottumattomissa. 

Muistaakseni Çatal Hüyükin (nykyisin Turkkia) asukkaat hautasivat kätevästi vanhempansa olohuoneen lattian alle, ja sopivasti kuivatettujen esi-isien päitä saattoi käyttää myös tuoleina. Tämä kulttuuri ei tuntenut katuja, vaan talosta toiseen kuljettiin kattojen kautta. Se kukoisti noin kymmenen tuhatta vuotta sitten.

Sanoisin isälleni, että hän oli arvaamalla oikeassa. Syvyyksien, syvän ajan maailma on se oikea. Tämä, mink näeme ja mitä nimitämme suuressa isekeskeisyydessämme “todellisuudeksi” on kukaties piankin katoamassa oleva kuva.

Kirjoittaminen

 

Olen ollut oikeilla, vanhanaikaisilla kinkereillä. Jumaluusopin alkeiden lisäksi siellä selvitettiin lukutaitoa. Siitäkin asiasta tuli merkintä kirkonkirjaan.

Luulen että vasta kansakoulussa alettiin opettaa kirjoittamistakin. Kaikki eivä oppineet,

Kansakouluja perustettiin kaupunkeihin, kun asiasta oli annettu asetus 1866. Maalaiskunnat perustivat niitä laiskanalaisesti, ja oppivelvollisuus tuli vasta 1921.

Merkittävä osa papesta ja varakkaista talollisista vastusti tätä uutuutta, jossa lapse vain vieraantuivat oikeasta työstä ja oppivat laiskoiksi. Valtava enemmistö eli tilaton väestö teki vanhaan tapaan niin kuin käskettiin.

Lähes itsenäistymiseen asti kansakoulunopettaja oli monesti paikkakunnan ainoa kirjoitustaitoinen henkilö; pappi ja lukkari eivät välttämättä asuneet pitäjässä. Muuan 1800-luvun kirjailija (Fellman) mainitsee hoitaneensa pahasti sairaanakin seitsemää seurakuntaa samanaikaisesti.

“Seitsemässä veljeksessä” juoni rakentuu lukutaidon ympärille. Pojat karkaavat metsiin, kun eivät opi. Romaanin lopussa Eero tilaa Turua sanomalehtiä, mutta kirjoittamisesta ei puhuta.

“Nummisuutareissa” lukkari on kutsuttu kirjoittamaan suostumus alaikäisen Eskon kuuluttamiseen avioliittoon vihittäväksi. Siis talossa kukaan toinen ei osaa kirjoittaa, ainakaan tällaista asiakirjaan eli “naima-atestia”. Ja tappelu tulee, kun Esko vaatii, että isän antamaan suostumukseen on pantava hänenkin puumerkkinsä. Puumerkin. Hän ei osaa kirjoittaa.

Pitäjissä oli lautamies tai muu osaava henkilö, joka laati maksusta esimerkiksi perukirjat ja testamentit, ellei sitä tehnyt opettaja. Kirjeen kirjoittajia oli vielä viime sotien aikaan. Monilta rintamamiehiltä mutaman rivin viesti kotiväelle ei onnistunut. Tehtävään tarvittiin tupakkapalkalla siinä toimessa edistynyt aseveli; jotkut heistä kirjoittivat toisille myös rakkauskirjeitä, unohtamatta tarpeellisia lirutuksia.

Sitten oli “hyväpäisiä”. Itsensä papin vaikutusvaltaa tarvittiin taivuttelemaan toisia lähettämään tällanen poikkeusyksilö kouluun, esimerkiksi Turkuun. Ainoa järkevä opintosuunta oli papiksi pyrkiminen, koska pappi oli ainakin 1700-luvun lopulle kuninkaan “virkamies”, joka kätevästi ryösti palkkansa seurakunnasta luonnontuotteina rasittamatta aina köyhää kuningasta.

Olen pahoillani, mutta näen “vanhastaan vapaan” Suomen kansan pakkovallan kohteena. Ja oikeassa säätyläiset ja aateliset olivat. Heti kun suutarit opettelivat kirjoittamaan, omaksuttiin sosialismi ja alettiin inttää parannuksia oloihin. Kansankiihottajat olivat perinteisesti olleet luostarista karanneita munkkeja (Jan Hus, Luther jne.) ja myöhemmin erilaisia lehtimiehiä tai epäonnistuneita lakimiehiä (Robespierre, Lenin).

Vanha vallanpitäjien ohje on, että kapinan uhatessa runoilijat hirtetään ja kirjoituskoneet takavarikoidaan.

En ole tässä puhunut kaupungeista. Myös meillä taitava ja siveellinen nuori mies saattoi kohota kerrassaan konttoristiksi. Jutun kuva muistuttaa, että Yhdysvalloissa oli pitkään kirjoituskoneen käyttöön tulon jälkeenkin tapana pyrkiä siihen, että kaikki liikeyrityksen kynätyöntekijät osasivat kirjoittaa täsmälleen samanlaista käsialaa. Romaaneista ja muistelmista päätellen he osasivat kirjoittaa myös sisällön paikalla pistäytyneen Johtajan ohjauksen mukaan, “tarjoamme vehnästä 2,- bushelilta.”

Läheinen virkaveljeni oli N. Gogolin “Päällystakin” nimihenkilö A. Akakijevits, joka oli kopisti eli siis kirjuri virastossa. Kun hänen uusi, ihana takkinsa, jota varten oli säästetty ja paastottu, varastetaan häneltä, hän joutuu niin suunniltaan, että on työssä tekemäisillään - kirjoitusvirheen! Itse olin virkaa tekevä reistaattori Korkeimmassa oikeudessa, ja pidin päällystakkiani tarkoin silmällä. 

Kirjoitus on niukkuustuote. Kysyntää olisi enemmän kuin tarjontaa. Hetkittäin tuntuu, että Helsingin Sanomat ja Yle yrittäisivät tehdä asialle jotain. Sisällöltään hienoille kirjoile on rakennettu jokin kiirastuli, jossa ne palavat hitaasti tuhkaksi.

Juuri nyt pelkään, että kirjastoja lämmitetään kirjoilla. Vuoden 2000 jälkeen on ilmestynyt kymmeniä erinomaisia suomennoksia, joita ei käytännössä saa mistään.

 

Selitys

  

Viime kirjoituksesta meni aiottua enemmän aikaa.

Kun sitten olin itse asiassa Elisan omistamassa liikkeessä Isossa omenassa miettimässä, miten toimia puhelimen näytön mentyä rikki, panin taas merkille, etteivät fiksutkaan nuoret osaa lukea “kaunoa”.

Siinä pelattiin sähköpostiosoitteilla ynnä muilla. Kirjoitin lapulle muun ohella osoitteeni, ja osaava ja tietäväinen myyjä kysyi kolme kertaa, mitä lukee kohdassa, jossa luki osoitteeni osana “Jorvas”.

Olin kirjoittanut niin kuin tapani on, eli niin sanotulla kaunokirjoituksella. Käsialaani on luonnehdittu selväksi ja jopa kauniiksi, ja saan usein kirjoittaakseni erilaiset onnittelukortit ja kirjekuoret. 

“Uusi matematiikka” aiheutti peruskoulussa metelin, ja se meteli oli aiheellinen. Erilaiset kouluneuvokset palasivat vähin äänin vanhaan matematiikkaan, ja joukko-oppi sai jäädä.

Siirtyminen kaunokirjoituksesta tekstaamiseen tapahtui lopullisesti kymmenkunta vuotta sitten, mutta ylimenokaudella voitiin käyttää enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseti kuvasta ilmenevää kirjaimistoa. Oman oli Salervon kirjaimisto, ja kirjoittamiseen liittyi surua ja murhetta. Muste oli nimittäin opettajan isosta pullosta anostelemaa Akvilan arkistomustetta ja kynänterät metallisia eli leensä hukassa, kierossa tai ruosteessa.

Kun aloitin 1976 korkeimman oikeuden esittelijänä (määräaikainen ylimääräinen esittelijä) ilmoitustaululla oli kansliapäällikkö J. Wäreen Remington-merkkisellä kirjoituskoneella naputtama ilmoitus:”Kielletään käyttämästä niin sanottua kuivamustekynää asiakirjoille.” Diaarikirjan vieressä oli käyttökelvoton mustekynä, pullo kuivunutta mustetta ja raapevettä sekä tietysti leskari. Valtioneuvoston päätöksellä oli ilmoitettu, mitkä musteet ovat arkistointikelpoisia. Kyllä siellä tuohon aikaan oli myös kuulakynän musteita, mutta asiaa ei ollut pantu korkeimmassa oikeudessa merkille.

Oma täytekynä oli useimpien ratkaisu. Yksi kaveri, josta tuli sitten Helsingin yliopiston professori, lähti kesken työn tiehensä, koska hänen kynästään oli loppunut muste eikä hän osannut itse täyttää sitä eikä vaimo ollut kotona.

Kyselin tuttavilta, miten nykyisin tehdään kauppalistat, kun aktiivikansalaiset eivät siis aina osaa käyttää kynää ja paperia. Minua katsottiin hitaasti ja vastattiin, että tekstiviestillä.

Ainakin lukiossa koevastaukset ja aineet kirjoitetaan tietokoneella. Voisin siis palata yliopistolla luennoimaan, jos kelpaisin. Mielestäni se oli oikein hauskaa, varsinkin Porthania I:ssä, mutta tenttipaperien lukeminen oli hirvittävää. Pari sataa hirmuisen suttuisella käsialalla tuherrettua konseptipaperia.

Mieleeni juolahti yksi mahdollinen syy siihen, että etenkin USA:n sisä- ja ulkopolitiikka on mennyt sellaiseksi kuin on. Ainakin omassa tuttavapiirissäni vakioselitys on, että Mr. Trump on hullu. Olen lukenut ettei hänelle saa edes esittää yhtä liuskaa pidempää tekstiä. Hän ei lue sellaisia.

Hän ei osaa! 

Jos joku ihmettele tätä ajatusta, olen valmis tässä ja nyt luettelemaan 20 - 40 hengeltään heikkoa merkkihenkilöä, jotka pääsivät pitkälle maailmassa, vaikka lukivat sanomalehdistäkin vain puoli etusivun otsikkoa. Esittelijän virka, jota olen siis harjoittanut kauan ja hartaasti, oli selittää suullisesti asiaa. Kuulijoissa oli aina joku, joka ei ollut vilkaissutkaan etukäteen jaettuja papereita - ja joitakin, jotka olivat lukeneet kaiken ja analysoineet asian paremmin kuin esittelijä.

Marsalkka Mannerheim ei tainnut olla lukumiehiä. Hänellä ei ollut oikeaa esikuntaakaan. Eri kenraalit selittivät asioita suullisesti: nyt Kannas on romahtanut jne. Valokuvissa hän tutkii karttaa tai katsoo kiikarilla. Kukahan mahtoi kirjoittaa mainion kirjan pitkästä vakoilumatkasta halki Aasian? Muistelmat kirjoittivat Henrichs ja Paasonen, molemmat kovan luokan kynämiehiä.

Useita vuosia Suomen johtava kirjoituskonekauppias oli marsalkan isä, maineensa menettänyt kreivi Robert Mannerheim, jolla oli ikävä tapa pelata kasinolla omat ja toisten rahat. Askaisten kartanokin meni konkurssissa.

Toimintaa jatkanut Systema Oy kehitti konekirjoituskurssit ja saavutti käytännössä monopolin alalla. Sotien jälkeen Hynnisten Konttorityö Oy sopi Valtion Hankintakeskuksen kanssa, että valtiolle ja kunnille sai ostaa vain Olivetti Lettera -merkkisiä kirjoituskoneita, joita paukkui parhaimmillaan sata tuhatta. Sähkökirjoituskoneiden markkinat ahamaisi sitten IBM. Minullakin oli se pallokone, jolla kirjoitin 40 liuskaa päivässä jokseenkin virheetöntä tekstiä.

Valitettavasti myös koneella kirjoittaminen on samanlaista kuin pianonsoitto. Sitä pitäisi harjoittaa joka päivä, että pysyisi iskussa. Itse lopetin 20 vuotta sitten painettavien tekstien kirjoittamisen, ja sen huomaa.

Traumaattinen kokemus oli väitöskirjan laatiminen tietokoneella, jota en oikein osannut käytttää. Olin tottunut kirjoittamaan kymmenellä sormella sokeasti eli sormiin katsomatta. Tietokoneella se ei oikein toimi. Kuten huomaatte.