Pisa

 

Keskiajalla, kun Pisa oli hyvin merkittävä kaupunkivaltio, eräskin kaupunkiin vangiksi jäänyt sai epätavallisen tuomion: soudettava kaleeriorjana 15 vuotta tai luettava Pisan historia, jolta ei puuttumut seikkaperäisyyttä. Tuomittu ryhtyi lukemaan, ja kahden viikon kuluttua ilmoittautui kaleerilaivalle.

Sellainen oli Pisa-koe.

Tornin kaltevuus johtuu sen perustuksista ja tämä viime kädessä huonosta paikasta. On siellä maakunnissa tänäkin päivänä pytyssä ja kumollaan mitä merkillistintä. Tilanne ei ole edes sama kuin Amerikan Manhattanilla, missä hollantilaiset myivät edelleen alkuperäiskansalta ottamansa saaren, joka osoittautui korkean ja painavankin rakennuksen pohjana lähes ihanteelliseksi.

Toisaalta taas esimerkiksi Lontoon on rapakon rannalla ja Pariisi niin hyvällä kivellä, että kaupunki on ollut kauan melkein tyhjän päältä eli täynnä tunneleita kuin juusto reikiä.

Jos itse joutuisin nyt Pisa-testiin, saattaisin kiinnostua enemmänkin kaupungin historiasta. Sen sijaan voitaisiin laittaa Ezra Poundin laaja runokokoelma “Cantos” eli lauluja. Pound oli sotien jälkeen juuri Pisassa ja siirrettiin Yhdysvaltoihin, jossa todettiin piankin, että hän on ymmärrystä vailla. Noitakin runoja luettuani on ole erikoisen hämmästynyt. Sanat ja rivit kertyvät, runot eivät. Jos sattuu omistamaan niteen, jossa on hänen koko tuotantonsa, ei voi olla näkemättä, että hän oli kirjailijana merkittävä. Ennenkin tässä blogissa mainostamani “Lukemisen aakkoset” (ABC of Reading) olisi terveellistä tavaraa muillekin kuin kokeisiin meniijöille. 

Siitä ilmenee, ettei lukeminen ole erikoisen hienoa, kuten Saksan sivistysporvaristo taisi aikoinaan ajatella, ja että kirjoittaminen on erikoisen vaikeaa. Syvällinen tutkielma tieteen ja taiteen ehdoista on nimeltään “Trapetsi”, pääosissa Burt Lancaster, Tony Curtis ja itse Gina Lollobrigida.

Burt Lancasterin tanssima valssi on unohtumatonta elokuvassa Tiikerikissa. Tällä sirkustaitelijana aloittaneella tähdellä oli sama verraton amerikkalaisen näyttelijän hellän ova olemus, josta esimerkiksi Steve McQueen ja Paul Newman tulivat kuuluisiksi. Sen asian pohdiskelu, miten ja minne James Stewart sijoittuu tässä, on ollut kesken jo useita vuosikymmeniä. Minä pidän tavasta, jolla hän hyydyttää kasvolihaksiaan siristämällä ikään kuin turhaan silmiään.

Viimeksi kuluneet kaksisataa vuotta on esitetty erinomaisia perusteluja koulujen oppikursseille, jotka ovat vaihdelleet eri maissa kaiken aikaa. Järjestelyillä on ollut yhteistä, että aina jotkut ovat halunneet tehdä toisista ihmisinä soveliaampia. Aina välillä on saanut vaikutelman, että taskuvarkaat koukuttavat itselleen asiakkaita. Ja eläinsuojelu oivallettiin ajatuksena ennen kuin ihmissuojelu.

Hyvin usein on keksitty jokin kiireellisesti toteuttava aate, jonka edestä on sitten siivottu muu pois. Moniko muistaa, että tsaarin Venäjällä oli eteviä matemaatikkoja, loistavia muusikkoja ja merkittäviä kijailijoita? Itse opin jotain, kun tuttavaperheessä Roomassa lehteilin koulukirjaa, jonka aihe oli “Italian historia”, etenkin maan sotaisat saavutukset.

Kun joudun tekemisiin “Suomen historian” kanssa, en tähän päivään mennessä ole lakannut katsomasta, mikä on tämän päivän versio. Aamulla puhuttiin 1960-luvusta oikeastaan mainitsematta Yhdysvaltoja.

Olen pannut merkille sellaisen ilmiön, että monella muullakin on taipumus nähdä ihmissuhteensa ja itsensä pieninä näytelminä. Mikä ettei - mutta kun omien muistikuvien käyttäminen on halvinta, itse asiassa ilmaista, sain esiin tiedon, joka vaikutti sukulaispiirin elämään todella vahvasti. Isäni sai hankituksi erikoisen auton vuonna 1961, ja itsekin ajelin sillä seuraavan vuonna. Se oli noudettava Hangosta. Jossain oli tallessa lista ensimmäisestä erästä Citroen ID:tä. Isäni oli syntyjäänkin niin kova liikkumaan, että käveli aamulla nopean kahdeksikon lattialla ennen kuin ehti saada kahvipannun tulelle ja molemmat silmät auki.

Tuohon aikaan oli paljon tavallisempaa, että istuttiin jossain huoneessa yskimässä, ja ihmisiä saattoi käydä sitten siellä asioillaan. Pelkästään maakunnan laajuinen kuorolaulu ja maanlaajuinen partiotyö ja näitten seassa esimerkiksi Rotary teettivät hänellä sellaisia päiviä, että aamulla Alavudella ja iltapäivällä käynt Kokkolaan. Ennen pitkää olimme koko perhe liikkeellä, paitsi ehkä minä, joka elin ja olin talossani kuin Ville ja Valle. Luin kirjoja, koska en pärjännyt aitajuoksussa. Taaskin ilahduin, kun posti toi kirjaston uhkauskirjeen. Ajatella, sellainenkin paikka on, joka ottaa kirjoja takaisin! Ja vielä halvalla.

Suunnaton

 

Se piti selittää minulle, että olen toistanut saman suunnistusmurheen kuin isäni ja isoisäni. Pahin erehdykseni oli se tavallinen eli luulo, että ymmärrän ympäristöäni ja kohdittain itseäni, sen osana.

Noin 70 vuotta olen ihmetellyt, aina kun asia on tullut mieleeni, millä helvetin rahoilla äidinisäni rakensi itselleen ison kivitalon Kauhavan keskustaan. Se valmistui 1938 ja suvulla eli käytännössä äidinisällä oli minun kouuvuosinaan siinä 38 liike- ja asuinhuoneistoa. Toisin sanoen tuo paikallaan valettu teräsbetonirakennus saattoi olla koko läänin suurimpia, vain maalaiskunnat lukien varmasti olikin.

Äidinisäni, jota puhuttelimme hänen satakuntalaisen tahtonsa mukaan Nurmen taataksi, oli muuttanut paikkakunnalle 1924 ja tuonut mukanaan sopivasti ennen häitä syntyneet kaksoset ja pikkuvauvan, joka oli sitten äitini Laila Matilda. Tuo toinen nimi ei ollut siihen aikaan erikoinen, “Tiltalta”, kun Taata sanoi, oli Venäjän hallitsijahuoneesta. Isänäitini oli ihan toisella puolen Suomea Hilja Dagmar, koska tsaarin äiti oli ollut tuon niminen, lähtöjään Tanskan prinsessa. Ja itsessään Kauhavalla panin merkille, että melkein kaikkien miesten etunimi oli Nikolai. Myöhemmin tunnetut Jussit ja Antit olivat vähissä. Naapurin jalaton Silla, joka oli menettänyt jalkansa pitkillä talvisilla kauppamatkoilla ihan Pietariin, nyt tosin oli Juha.

Kun hiukan kyselin tuosta rahapuolesta, minulle sanottiin, että Taata oli itseoppineena mestarina rakennuttamassa kuuttakymmentä taloa Kauhavalle ja että jalaton Silla lainasi loput.

Ajattelin ettei täällä ole rikkaillakaan talollisilla sellaisia rahoja. Kun verotoimisto kortistoineen oli tässä samaisessa talossa ja isäni sem puheenjohtaja, kävin kyllä läpi kaikkien kunnan veronmaksajien tulotiedot ja olin jo perinyt sen käsityksen, ettei verovelvollisten omiin ilmoituksiin voinut oikein luottaa. Harkinta- ja arvioverotus eli “mätkyt” olivat ahkerasti käytössä.

Tekoäly löysi minulle tammikuussa 1939 annetun asetuksen, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Tasavallan suojelulain nojalla Ilmasotakoulu ja juuri meidän kylämme eli Lauttamus oli muodostettu sotilasalueeksi, johon pääsyäkin olisi voitu säännellä. Kyllähän lentokenttä, jota ruokki rautatie, oli ensisijainen strateginen kohde.

Mutta kun yhdistin mielessäni sen itse muistamani asian, että vuokralaisina oli melkein pelkästään upseereita, entisiä suojeluskuntalaisia ja koulun opettajia, alkoi tuntua, että tässä on koira haudattuna.

Asia jäi minulta siihen. Taata oli kunnan väestönsuojelupäällikkö sotien ajan. Olen hallelujaa siitä, ettei välittömästi sotilaallisista asioista edes tehty mitään papereita. Mutta aloin hahmottaa reittiä, jonka kautta se rahoitus saattoi liikkua. Vaikka äidinisäni poliittinen tausta oli kaikkea muuta kuin kaunis vuodelta 1918, hän asettui jyrkästi ja lopullisesti politiikan ulkopuolelle Kauhavalla ja päätyi hyvin pian nimismiehen ja entisten jääkäreiden tuella eri tehtäviin sähköyhtiössä ja vastaavissa. Hän oli viisaasti itse kertonut paikallisille napamiehille olleensa joukon jatkona punakaartissa mutta että se oli ollut paska reissu. Kysymyksessä ei siis ollut koordinaattikäännös eli takin kääntäminen, vaan täysin uuden koordinaatiston rakentuminen miehen ja hänen ison perheensä ympärille.

Ja se elämäntyö valui hukkaan, kuten usein käy. Taloakaan ei enää ole. Minulle Taata kertoi ihailevaan sävyyn jostain rikkaasta miehestä, joka onnistui hävittämään koko omaisuutensa samalla hetkellä kun potkaisi tyhjää; ehkä se omaisuus oli kiinni mahdottoman arvokkaassa posliinissa tai kristallissa. Niin hän kertoi.

Minun isäni, jonka hänen oma isänsä otti keskikoulun jälkeen pois “laiskistumasta” kirjojen ääressä, oli mennessään armeijaan tammikuussa 1939 siviiliammatiltaan juoksupoika. Talvisodan aikana hän kuitenkin kävi RUK:n ja pääsi hakemuksesta Kauhavalle kouluttautumaan ilmavoimien tähystäjäksi ja viettäessään 1943 häitä rikkaan kauppiaan tyttären kanssa hän opetti luutnanttina samaisessa Ilmasotakoulussa etenkin tulenjohtoa ja lentosuunnistusta, joissa hän oli sodassa osoittautunut erittäin hyväksi. Muun ohella hän luki itsensä ylioppilaaksi sodan aikana ja sitten parissa vuodessa lakimieheksi.

Mutta aika yllättäen ja otettuaan huomattavia lainoja hän siirtyi Helsinkiin arvostetun mutta virttyneen asianajotoimiston osakkaaksi ja toi oman suuren perheensä asumaan Tapiolaan. Lyhyesti voisi sanoa hänen menestyneen hyvin, etenkin kun hän käytti sosiaalisia taitojaan vapaaehtoistyöhön, kuten partioliikkeeseen, Rotaryihin ja mieskuoroihin. Ellei lukija tiedä, etenkin YL muodosti näkymättömän veljesverkoston. Siellä Borenius ja Kemppinenkin tutustuivat.

Siinä oli toinen uuden koordinaatiston rakentaminen.

Itse tein erään monista suurista virheistäni ostamalla 1972 parin kaverin kanssa maata Kirkkonummelta ja rakennuttamalla tänne ilman rakennusliikkeitä muutaman talon. Asun edelleen sen saman katon alla. Samaan aikaan lähdin asianajotoimista Otavaan johtajanplantuksi. En vielä ymmärtänyt, että minkäänlainen johtaminen ei kuulu taitoihini. Myöhemmin kävi ilmi, että olin hyvä tuomitsemaan johtajia vankilaan.

Urani on kirjava kuin vääpelin oksennus. Sen arvellaan tavallisesti johtuvan omasta holtittomuudestani ja kyvyttömyydestä keskittyä oikeisiin asioihin. Lisäksi olen epämiellyttävä ihminen. Tuosta puolesta kerrotaan oikein kirjoissakin.

Hulluuden huippu on tämä blogi. Yli 20 vuotta ja 10 000 sivua tekstiä, kaikki palkkioitta ja ilman mainostajia tai muita tukijoita. Kolmas koordinaatiston muutos. Hyvin alkanut lakimiesurakin alkoi horjua, kun minulle sanottiin suoraan, että on sopimatonta kirjoitella erilaisiin lehtiin etenkin taiteellisista asioista. Ja onhan se niin. Suutari heittäköön lestiään.

Suomi 98

 

Äitini, kuvassa, täyttää tänään 98 vuotta. Tuossa hääkuvassa, joka on lokakuulta 1943, hän on siis 20-vuotias ja isä 22. Kruunu oli lainassa partiotyttöjärjestöltä.

 

Ei ole helppo käsittää, miten tuollainen holtittomuus hyväksyttiin. Äidinisäni oli rahantunteva mies, ”rikas kauppias”, kuten siihen aikaan varmaan sanottiin, ja kivitalonomistaja.

 

Kuvan henkilöihin kiteytyy, miten tyhjän päällä ja haaveiden varassa koko maa oli tuolloin, 1943.

 

Kummallakaan ei muuten ollut muuta koulutusta kuin keskikoulu. Isälläni on komeat vetimet, mutta äidin perheessä oli jo menetetty yksi sulhaskandidaatti ilmavoimista.

 

Maan historia on kirjoitettu jokseenkin poikkeuksetta miesten tarinana. Naisia on mainittu sikäli kuin he ovat näkyneet miesten tehtävissä ja ammateissa.

 

Tällä hetkellä meillä on maassa sekä valokeilassa että sen lähettyvillä kaikki paikat naisia täynnä. ­Vuosi sitten jossain väitettiin tiedettävän, etteivät ”tytöt” selviä vakavasta pandemiakriisistä ja siihen liittyvistä taloudellisista järkytyksistä. Tilanne on kesken ja voi muuttua pahemmaksi, mutta minusta ei ole kiinnostavaa pohtia, olisiko Antti Rinteen johdolla selvitty paremmin.

 

Äidistäni pitäisi olla elämäkerta, mieluummin suoratoistettava dokumenttielokuva kuin kirja. Luulen että maailma on jo lohjennut kuvalliseksi ja sanalliseksi.

 

Äidin vanhimmat itse piirroksin ja maalauksin koristellut leikekirjat ovat 30-luvun puolivälistä. Vanhemmilla päivillä hänen hurjin viritelmänsä oli virkkaamalla tehty omaelämäkerta – lähemmäs sata pannulappua, jotka muuten ovat vilahdelleen näissäkin blogeissa.

 

Minulle on hitaasti selvinnyt, että synnyin ja kasvoin matriarkaattiin. Emo kulki edellä ja itse asiassa määräsi suunnan. Alfauros risteili taustalla ennen kaikkea henkivartiijana. Pohjanmaalla oli sellaista tapaa. Naiset pitivät taloa ja miehet tappelivat kylillä.

 

Se talonpito ei tarkoita ylläpitoa. Suomen kieli toistaa sievästi kreikan kielen viisauden – talo, talous – oikos, oikonomeia (ekonomia). Joskus tuo kreikan sana tarkoitti myös perhettä tai klaania. Niin meilläkin.

 

Suomen historian keskeinen piirre on angloamerikkalaisen yksilökiihkoilun vähyys. Tekeminen on meillä käsitetty tärkeämmäksi kuin puhuminen. Kun pojat ovat oppineet sen laajasti, he ovat oppineet sen äideiltään. Se menee niin, että miehestään tai vaimostaan voi erota – mutta äidistään ei.

Oma vika

Asia on sovittu mutta toteutus auki. Tapaamme ensi viikolla ystäväni Cecilin kanssa, ja asiana on somistaa antikvariaatin ikkunat omilla valinnoilla.

Mielikuvitus käynnistyi heti. Ehkä olette nähneet nuo ikkunat? Mielestäni oivallus on hyvä. Jotkut näytteillepanot, kuten Bo Carpelanin mielikirjat, saivat kirjaimellisesti henkeni salpautumaan. En ole ikinä nähnyt yhdellä katsomalla niin suurenmoista runoutta ja niin monella kielellä.

Omaa valikoimaani tulee kruunaamaan roskakirjallisuus. Se ei ole lukijoilleni yllätys. Mistä löytyisi Pullan ”Jees punamultaa, sanoi sotamies Ryhmy”? Itselläni minulla on Ollin ”Mustapartainen mies herättää pahennusta” perikunnan sympaattisesti sallimana ylipainoksena, joita myytiin yhdessä Lasipalatsin myymälässä pari vuotta sitten, ja ”Vot, iivana” alkuperäisenä, puhki lukemanani niteenä.

Toisin kuin aikaisemmat kohtalotoverit minä pääsen sönköttämään valinnoistani, kun on tämä blogi. Sotahistorian harrastamisen osaan perustella uskottavasti, mutta jos ikkunaan ilmestyy Lehväslaihon ”Panssarisotaa”, Jukka L. Mäkelän ”Teräsvyöry Kannaksella” tai Ilmari Juutilaisen ”Punalentäjien kiusana”, on ehkä pakko myöntää totuus. Ne ovat lajissaan, eli sotiamme kuvaavina seikkailukertomuksina, suorastaan erinomaisia. Suurin suosikkini on Matti Rantasilan ”Joukkueenjohtaja” (1980). – Toisin kuin jotkut, pidän ”Tuntematonta sotilasta” taideromaanina muun muassa siksi, että se on kirjallisuutena niin ylivoimaisen hyvä (joskin intensiteetti lerpahtaa teoksen lopulla, kun kirjoittajalle tulee myös kiire tappaa sankareitaan, samoin kuin muuten Pohjantähden lopulla.

Mielestäni kirjan pitää olla komea. Mitä kansien sisällä on, se ei ole niin tärkeää. Jos antikvariaatissa sattuisi olemaan yli sata vuotta vanha saksalainen tietosanakirja, mieluummin Meyers kuin Brockhaus, sen haluaisin esille.

Ihmisille, jotka haluavat antaa itsestään todellisuutta vastaamattoman hyvän kuvan, paras sijoitus olisi Otavan 1930-luvun Iso Tietosanakirja, joka oli parhaita meillä tehtyjä tietokirjoja. Vaihtoehtona voisi harkita 1960-luvun tietosanakirjaa, joka ei ole ihan samaa tasoa mutta josta silti näkee, miten kirja valmistetaan, kun osataan.

Tietosanakirjan ympärille voisi sitten hankkia kirjahyllyn. Koti ilman kirjahyllyä on kuin emäntä ilman aitanpolkua. Ainakin toistaiseksi kotona olevien kirjojen määrä korreloi lasten menestyksen kanssa, eikä puhe ole pelkästään koulumenestyksestä. Liioittelu ei johda mihinkään. Tuollaiset 50 – 100 kirjaa ajaa asiansa, ja lisäksi kassillinen kirjaston kirjoja.

Erikoissuunnitelma antikvariaatin ikkunansomistamiseksi on tämä. ”Kauhavan kirjakaupan menekkiteoksia 1938 – 1964”. Hiukan pienemmällä kyltti ”koonnut libristi Laila Kempinen”.

Puhuin asiasta äidin kanssa. Hän hoiti tuota kirjakauppaa nuo vuodet ja muistaa suurimmaksi osaksi ulkoa kunkin vuoden kirjamenestykset ja tietää sanoa, mikä Lempi Jääskeläisen Weckroth-kirjoista kilpaili Mauri Sariolan ”Lavean tien lain” kanssa.

Kirjakaupan ovipumppu (Abloy) oli rasvattava, kun jouluna 1945 asiakkaat juoksivat yhtenään ostamassa Waltarin ”Sinuhe egyptiläistä”, vaikka kirja oli iso ja kallis. Pastori, myöhempi rovasti Hautanen oli näet rippikoulua pitäessään varoittanut oppilaitaan synnistä ja eksytyksestä ja maininnut erikoisen varottavana esimerkkinä Waltarin siveettömän teoksen. Ja kauppa kävi!

Jos kaikkea ei muista, meillä on täällä tallessa suuri määrä kustantajien varastoluetteloita. Sellaisia jaettiin aikoinaan kirjakauppoihin, etteivät näytevarasto ja kiinteän tilin kirjat olisi menneet sekaisin. Kun luetteloihin tehtiin myös merkintöjä, pystyisin ainakin joissakin tapauksissa kertomaan tarkasti, miten monta kappaletta jotain tiettyä kirjaa meiltä myytiin. Mutta tuon vaivalloisen tehtävän jätän toisille, tällä puheella. Käytettävissä olisivat myös tähän asiaan kuulumattomat elokuvateatterimme varauskalenterit tuolta samalta ajalta, eli täsmällinen ja aukoton luettelo maalaiskunnan elokuva-annista. Tyypillinen se ei ole, koska kysymyksessä oli varuskuntapaikkakunnassa, jossa pesi epätavallinen määrä fiksua väkeä.

Riivikko

Etelä-Pohjanmaan aate on separatismi. Kapinointi keksittiin siellä – Nuijasota 1500-luvulla. Tuhoisa taistelu suurvaltaa vastaan on sieltä – Isonvihan Napue. Tuossa taistelussa kuoli päivässä enemmän suomaisia ja ruotsalaisia kuin Ihantalassa 1944.

Nyt Turkissa ja Venäjällä sekä valitettavasti Trumpin Yhdysvalloissa näkyy sama surullinen ilmiö valheellisen tai erehdyksiin perustuvan viestinnän vaikutuksista.

Harhaanjohtava propaganda ymmärretään tilapäisilmiöksi. Se on juuri päinvastoin. Vale ei pala tulessakaan.

Kun yleisöllä – ostajilla, kuluttajilla, äänestäjillä – on vaihtoehtona uskoa omia silmiään ja järkeään tai sitten hänelle totena tolkutettua pötyä, valinta on jokseenkin poikkeuksetta jälkimmäinen.

Turkissa vallankaappauksen takana on joku saarnamies, jonka yhteydet hallintoa enemmän Eurooppaan nojaaviin sotilaisiin on aivan uusi ja kummallinen ajatus. USA uskoo Trumpiin ja rouva Trumpiin, vaikkei ole lähempää tietoa, mikä on tarkoitus ja tavoite. Venäläinen katuyleisö tietää, että olympiakomitea ja Vada harjoittavat poliittista vainoa – ihan niin kuin Kiova ja kaikki muutkin.

Kaltaisteni kansakoulunopettajien olisi toimittava tietämättömyyttä vastaan ja tosiasioita toistellen. Me olemme kaikki alkiolaisia. Asiamme on uskoa edistykseen ja vastustaa valheita.

Valitettavasti haaveet ovat haaveita. Sekä Helsingin Sanomien – Ylen linja, jotka itse inhokseni huomaan jatkuvasti myötäileväni ja kaiken kukkuraksi he ajoittain minun – on tuomittu etenemään hyvin hitaasti tai epäonnistumaan. Sanoisin että ajatus voisi olla jokin harkitun ja kriittisen ja maltillisen etenemisen ideologia, jossa otettaisiin erikoisesti huomioon, etteivät läheskään kaikki jaksa yksin. Kuormaa on jaettava.

Kommentoija kysäisi hiljan, miksi en hauku herroja, vaikka olisin siihen tehtävään vapaa. Kyllä minä mielestäni haukunkin. Kun olen itse ”herra” ole kuitenkin sellaisella kannalla, että hyvä hallinto on julkisella ja yksityisellä puolella hidasta, loistotonta ja tuhruista. Pahoja herroja, jotka aivan aidosti tavoittelevat toisille pelkkää onnettomuutta, on hiukan vähemmän kuin luullaan. Esimerkiksi poliisi on munannut viime vuosina muutamassa asiassa tosi pahasti. Pitkän kokemuksen ja tuntemuksen perusteella olen silti sitä mieltä, että poliisit ovat hyvin koulutettua väkeä ja pyrkivät vakavissaan asiallisiin päämääriin.

Ne joilla on kovin kiire toistella ”kansan parasta” tai ”yleistä etua” ovat taas epäilyttävää väkeä.

Eli olemme myös oman propagandamme uhreja ja jonkinasteisia tuulentupalaisia kaikki. Mutta kyynisyys on kaikkein lapsellisin asenne. Se ei vaadi ajattelua. Maailmankuvan voi antaa romahtaa, kuten eräälle lapsuuden ystävälle kävi, kun tämä totesi omin nenin, että opettajakin pierii. Erikoinen johtopäätös oli, ettei maailmassa sitten olekaan mitään arvoja.

Pohjanmaalla näin kahta lajia. Siellä on järkyttävän hienoja rakennuksia. Sattui niin hyvin, että olimme kylässä kahdessakin paikassa, jossa asumisen edellytykset oli saavutettu pieteetillä ja taidolla. Vanha puutalo – myös komea pohjalaistalo – on puoli vuotta jokseenkin kauhea asua.

Ja sitten on näemmä loputtomasti raunioituvia rakennuksia. Perikunnat riitelevät kunnan kanssa rakennusoikeudesta ja riidan jatkuessa ikkunat särkyvät ja katto tulee sisään.

Kirkonkylät on tietysti raiskattu kauan sitten ja taajamat ovat yleensäkin sitä ja tätä – paitsi tietysti Lapuan kirkonseutu.

Pohjalaisen separatismin erikoisuus oli alkiolaisuus, yleiskielessä maalaisliitto eli keskustapuolue. Kun muuta taistelivat kielestä ja osittain elinkeinoista, Alkio ja Kyösti Kallio aloittivat kansanliikkeen, joka muuttui puolueeksi ja halusi edistää edistystä, köyhän asiaa unohtamatta.

Joku kommentoi, että Pohjanmaalle jokseenkin kaikki hyvät asiat on saatu Ruotsista, paitsi ehkä helapääpuukko. Helapää ja hevosenpää on saatu Venäjältä, mukailtu veitseen herrasväen kepeistä ja piiskoista. Puukon tukihelat ovat friisiläistä perua.

Härmän ja Vöyrin raja on kulttuuriraja. Ruotsinkielinen maaseutu on vaurasta. Närpiössä viihtyvät niinkin ihmeelliset keksinnöt kuin tomaatti ja salaatti. Ja rantaruotsalaisten puutyön perinteitä jatketaan mm. Pietarsaaressa (Swan). Toisaalta kirkonrakentajat olivat usein juuri pohjalaisia. Puukkoahan taitava mies ei paljon tarvitse, mutta ympärilleen katsellen näkee, miten hyvin kirves on pysynyt kädessä.

Jos puhutaan erikseen timpureista ja nikkareista eli puusepistä, viimeksi mainittujen tyyssija on edelleen Jurva.

Ihastuin erikoisesta Härmälandiaan eli Power Parkiin. Kävimme syömässä, kun vieressä oli. Vehkeisiin en uskalla mennä eikä tee mielikään. Mutta ihailen suuresti Lillbackaa, joka on rakentanut satojen hehtaarien alueesta toimivan. Siellä käydään töissä Seinäjoelta asti.

Räpyttelin hiukan silmiäni sille, että Road Housessa Härmässä myydään Vuittonia ja Guccia ja vastaavaa. Miksikä ei?

Tähän kirjoitan hienosti järjestettyjen prosessien ällistelläkseni, miten hydrauliikkaputkien liittimillä rahansa hankkinut henkilö keksii käyttää samaa logiikkaa kuljetusliikkeeseen ja sitten teemapuistoon.

Lisäksi tekee mieli osoittaa sormella erilaisille muillekin kirjoittajille, että ”elämysteollisuus” ei ole pelkästään Pokemonia ja ettei kaikki ole digitaalista eikä tule sellaiseksi.

Nähdäkseni valtavat määrät perheitä matkustelevat ympäri Suomea heinäkuussa. Lapset riehuvat hullun kiilto silmissä laitteissa, isät maksavat ja äidit nauttivat huurteiset päivänvarjon tai sateenvarjon alla. Kaikki ovat tyytyväisiä ja rahat jäävät Suomeen. Ei siis todellakaan minun mielitekoni – mutta eikö tuo tuollainen ole aika hienoa?

Viisi erehdystä ja pelko

Kuva on Lapuanjoen sillalta Härmästä etelään. Siinä on tietyö. Pääsin puhumalla työkoneiden keskelle ja sitten oli todella hyvä onni, pilveilevä taivas ja oikea aamupäivän hetki.

Ajoin kaikki erään kommentoijankin mainitsemat reitit ja etsiskelin väylää, jolla tulvavallit eivät häiritsisi eikä olisi valkoisia heinäpaketteja. Saarimaan näkötorniin on 97 porrasta tai yksi enemmän, ja näkymä on ummessa. Minulla on sieltä kymmenen vuoden takainen kuva. Puut peittävät ja luultavasti viljely ja viljelemättömyys ovat muuttaneet värejä. Ei enää toimi. Lapuan Hellanmaasta näkee, mutta ei mahdottoman pitkälle. Klassinen kuvauspaikka olisi Härmän parantolan katolta. Sinne en nyt pyrkinyt.

Sitä vastoin kuvasin paljon taloja ja huvituin nyt havainnostani, että punainen maali (Falu, Riihi) toistuu aivan väärin kuvissa, kun taas auringon ja tuulen syömän haalistunut punamulta pysyy ihanuudessaan.

Taloryhmät ja maisemat ovat aina vaikeita kohteita. Nyt oli kerrankin oikea kalusto, vuokrattu. Ison Roobertinkadun Vuokrakameran Nikon d810 oli oikea väline ja objektiivina se kallis 24 – 70 mm. Koko aikana en osannut päättää, annanko automaatin säätää herkkyyttä vai valotanko käsityönä.

Mielessä pyöri, että Sony ja Zeissin kaikkein kallein kiinteä objektiivi olisi ehkä ollut ratkaisu, mutta vanha romantiikka painosti yrittämään kerralla oikeaa rajausta.

Kommenteissa on puhuttu nykyisisitä ja entisistä kameroista. Käytän itse digiä, koska ei ole enää kärsivällisyyttä hankkia filmejä ja pelata Leican kanssa, saati Linhofin. Sitä vastoin en jätä huomauttamatta, että olen käynyt läpi isoisäni lasinegoilta peräisin olevat mustavalkoiset 20-luvulta ja tietenkin tavattoman määrän eri albumeista skannattuja yli sata vuotta vanhoja kuvia.

Todellinen haaste tuli joitakin vuosi sitten isäni mv-kuvista sota-ajalta. Taso on erittäin hyvä, kamera Zeiss Ikon Super Ikonta II ja filminä oli Agfa Isopan 122, 6 x 6. Negatiivejä on paljon. Vedokset on kuvaaja on tehnyt itse armeijakunnan tykistötoimiston laboratoriossa. Velivainajani kanssa teimme kuvista joukon bromivedoksia, mutta nyt käytössäni oleva tavallinen postiviisisarja on kyllä näyttelytasoinen ja näyttelystä on puhuttukin.

Värikuviin on ollut pakko perehtyä lujasti. Isäni Lapinkuvia on hallussani 25 000 diapositiivia ja ne on käyty kaikki läpi. Skannattuja on muutama tuhat. Kodachrome on tietenkin säilynyt parhaiten, mutta myös Länsi-Agfa näyttää edelleen hyvältä. Ektrachrome ei oikein kelpaa ja Ferranian värit ovat menneet sekaisin. Dioja on säilytetty tämä runsas puoli vuosisataa erittäin huolellisesti mutta tietnekin niissä on roskia, joten skannaaminen on käsityötä.

Kun olen käynyt myös läpi omat Minolta- ja Leica-kuvani 1980-luvulta ja seuraavalta vuosikymmeneltä, tunnen melkein tarvetta jakaa opastusta. Toiminta on näet melkein luovaa. Koskaan ei voi olla oikein varma, mitä vanhoista kuvista saa aikaan.

Nykykalusto on yhtä arvaamatonta. Iso FX-kennon digijärkkäri on tietenkin huono, mutta toisin kuin muistikuvat väittävät, eivät ne vanhat filmille kuvaavat vehkeet olleet erikoisen hyviä liioin. Veljeni Asahilla (6 x 7) ottamissa kuvissa on hienoja, mutta rajoitukset ovat pahoja. Ison ja äänekkään kameran kanssa monet kohteet jäivät tavoittamattomiin.

Kun olemme teettäneet noin 10 000 uutta diaa etenkin interiööreistä, sanoisin hyväksyväni esinekuvat ja etenkin tekstiileistä otetut; olemme kuvanneet joitakin tuhansia äitini käsitöitä, ja niille on yleensä löytynyt sopiva syvyysterävyysalue.

Oman makuni mukaan hyvä ammattikuvaajan otos on tätä nykyä yleensä steriili. Kun seuraa tarkasti pressikuvia, tulee mieleen, että ehkäpä digikuvien ottaminen ja käyttö on vielä alkuvaiheessaan.

HD-keinoilla viiden tai seitsemän kuvan pakkana. Kuka tahansa näkee, ettei hyvänkään digikameran dynamiikka riitä kesäisiin maisemiin. Mutta kun kukaan ei maksa tuntipalkkaa ja kuvat on otettava muuttuvissa tilanteissa.

Jo televisioonkin ehtinyt, luontodokumentteihin käytetty sotilastekniikka mullistaa kuvaamisen pian tai tekee sitä paraikaa. Toistaiseksi on tultava toimeen sillä, mitä on.

Epäily kyllä liikkuu mielessä. Kaiken tasoisissa kesäkuvakilpailuissa palkitaan erikoisuuksia ja kuvallista keikistelyä. Ei kai sitä voi välttää, kun klassiset maalaustaiteen kohteet ovat valokuvalle mahdottomia – nouse tuuli, rauhoittuva meri, kevät joka on niin kukalla, ettei sitä tahdo käsittää,

Olin Pohjanmaalla pidempään ja enemmällä ajalla kuin 50 vuoteen. Nyt oli tilaisuus katsella Isonkyrön harmaakivikirkkoa ja Härmän Powrerparkia, jotka ovat saman ajatuksen vain vähän toisistaan poikkeavia ilmetymiä. Molemmissa taloudellinen etu on ohjannut hyviin ratkaisun. Kyrön kirkkoa on katseltu puoli vuosituhatta; Kauhavalla puretaan kunnantaloja ja kouluja, joiden rakentamista olen itse katsellut.

Tuo jälkimmäinen on ymmärrettävää. Sosiaalinen telttailu tuli muotiin 1950-luvulla ja on tälläkin hetkellä itsestään selvä muoti. Alan ehkä tosissani syrjiä tekokiveä, sitä jonka nimi on betoni. Kiviliima eli laasti on ihan hyvä.

Kävin taas kuolleiden ihmisten asunnoissa, ja tietenkin elävien. Ehkäpä ryhdyn mystikoksi. Kun ihminen on mennyt, hänen tavaroistaan ja huoneistaan katoaa henki.

Surullista että erilaisia hengitysteiden sairauksia ymmärretään ja osataan hoitaa, mutta ympäristöastmaa ei edes tunnisteta.

Kotona on käsittämättömän sotkuista. En ole allerginen, mutta nenä alkoi vuotaa. Syy on tietenkin remontti. Tänään asennetaan kaappeja ja hyllyjä ja päätetään, mitä lattian kärsineelle osalle on tehtävä. Kattopuutarhan haluaisin. Istuttaisin sammalta ja naavaa. Mistä saisi itiöitä?

Ja aseeksi kelpasi halkokin

Säätiön edustaja toi nähtäväksi Timo Leisiön teoksen ”Kun on oikeen hulivililuonto. Pentti Virrankosken kauhavalaisilta oppimat vanhat laulut” (Kansanmusiikki-instituutti). Katselin ja tilasin heti oman kappaleen verkosta.

Ensin jouduin miettimään, onko professori Leisiö sekaisin päästään tai ovatko hänen analyysinsä kehäpäätelmiä. Aikaa meni. En ole ammattilainen, vaikka osaan perinteisen soinnutuksen ja sointuopin. Alettuani hyväksyä luultavasti kansanmusiikin melodioiden analyysin uuden menetelmän erityisine termeineen, kuten ”tutkasävel”, tunnustan täten kokeneeni sarjan oivalluksia ja alkaneeni hitaasti vakuuttua pohjalaislaulujen erikoisuudesta. Leisiö on tosi viisas.

Korvani ottaa vanhastaan etenkin rajut siirtymät kirkkosävellajeihin. Sellainen on esimerkiksi ”Pappani majan” toisessa säkeessä. Nyt alkaa syntyä kuva modaalisen ja tonaalisen siirtymästä ja Leisiön osoituksesta viisisäveljärjestelmän ja vastaavasti sitten kaksirivisen hanurin kolmen soinnun jäljistä sävelmissä.

Pentti Virrankoski on tuttu mies. Tiedän hänen kotitalonsa Kauhavan Kalliossa ja pitkän rivin erilaisia sukulaisia. Kysymys on yhdestä pitäjän mahtisuvuista. Olin Pentin kollega Turun yliopistossa, tosin kurja dosentti vain, kun Pentti oli monet vuosikymmenet Suomen historian professori ja teki moniin vaikutuksen erinomaisilla tutkimuksillaan muun muassa kotiteollisuudesta.

Väitöskaronkassani Virrankoski esitti frakki päällä onnittelun kauhavalaislauluna, ja minä vastasin toisella. Pentti lauloi nuotilleen, minä en.

Tämä uusi kirja jotenkin järkyttää minua. Kysymyksessä on kaikki yhden henkilön muistamat laulut, kansanlaulun ytimestä eri aikakausien ralleihin niin että mukana ovat myös ”Kerenski” ja muita kansalaissodan ajan lauluja.

Kaikista on nuotit ja nuottien kanssa myös tavanomaiset sointumerkit. Sekä Virrankoski että Leisiö selostavat laulu laululta yksityiskohtia.

Ilmaisisin myös kiitoillisuuteni työn säästymisestä. Vaasan Jaakoon pakinoiden äänikirjoihin tulee sanasto eli vaikeiden murresanojen selitykset. Virrankoski on tehnyt saman, joten pääsen suoraan tarkistamaan. Murteellisissa sanoissa on pitkienkin puheiden aiheita. ”Komia” on yhteiseksi osoittautuvan mielipiteemme mukaan ”liiankin ylpeä” (”Kauhavan komiat”) ja ”rento” on ”huoleton ja peloton”. En ole ehtinyt edes katsoa, onko kirjassa mukana ”Färikaran Jaska”, todella komea laulu. Färikara on lossi, käsin vedettävä, ja tässä tapauksessa luultavasti Härmän Liinamaan lossi.

Vaikka olemassa on Kauhavan laulukirja ja Härmän laulukirja ja kaikki tietävät Toivo Kuulan laulujen keräyksen, tämä kokoelma on kyllä hurja ja sen julkaiseminen hieno kulttuuriteko.

Neuvoksi lukijoille vihjaisisin että Leisiön maallikolle usein vaikeatajuisista analyyseista ei kannata hermostua. Minua kiinnostaa ja huvittaa hänen tarkoin selvittämänsä suuret intervallit ja oktaavihypyt, kuten se ”Isoo Antti ja Rananjärvi” –laulun septimi, joka juoppojen yhteismölinässä menee aina väärin, tai isot sekstit, joita esiintyy lauluissa runsaasti. Todella vaikea on esimerkiksi ”Pilvet on taivahalla”, mutta Virrankosken maininta, että tuon laulun revontulia tarkoittava ”rurjat” liittyisi paikannimeen Ruija oli minulle uusi ja kiihdyttävä.

Tämä Virrankoski muuten lisää epäilyäni, että Vaasan lyseossa annettiin oppilaille jotain lahjakkuuspillereitä. Hänkin on käynyt sen, samoin kuin esimerkiksi Nokian johtokunta (dream-team).

Yhdessä asiassa olisin kunnioittavasti eri mieltä kuin Virrankoski. Kansanlaulun tunnettu kaava luontokuva – mielikuva (Eikä ne haavan lehret lakkaa tuulella huiskumasta – eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta) ei ole pohjalainen, suomalainen eikä varsinaan uusi. Kuten saksalainen Curtius osoitti paksulla kirjallaan latinankielisestä runoudesta ja Euroopan keskiajasta kysymyksessä on tyypillisesti ”topos” eli ilmaisukaava, joka oli hyvin tunnettu ja laajasti käytetty jo antiikissa ja siirtyi suoraan keskiajan runouteen.

Se on mielenkiintoinen lisä, että sama tekniikka, nelisäkeisenä vielä, on tyypillinen Kiinan 800-luvun T’ang –kauden runoudellke, jossa tavan takaa on puu tai tuuli tai puro tai persikankukka ja sitten ”minä” näkemäänsä miettimässä tai suoraan kysymässä, missä nyt ovat ystävät.

Kiitos, tekijät. On siinä miettimistä, miksi juuri kauhavalainen kansanlaulu on ainutlaatuinen. Olin luullut, että muualta ei ole kunnolla kerätty. Nyt kuulen, että kyllä on, mutta ei ole löytynyt.

Kuvassa isäntämies Kauhavan Alakylästä.

Opetus

Radio-ohjelmassakin mainittiin sama asia, jota nimitin hiljan puheessani sodan ihmeeksi. En iljennyt puhua sodan myönteisistä vaikutuksista.

Kuuden vuoden opetuksenkaan jälkeen erittäin pelottavin merkein syntynyt Suomi ei muuttunut uudelleen väkivaltaiseksi eikä edes sortoyhteiskunnaksi. Vuosina 1945 – 1951 ei tapahtunut veristä vallankumousta, ei tullut miehitystä eikä ollut edes pahoja levottomuuksia. Kaksi tai kolme ihmistä sai surmansa mielenosoituksissa.

Sen jälkeen siirryttiin suoraan viihdeyhteiskuntaan, jossa näkyvimpiä olivat Armi Kuusela, olympialaiset ja Pekka Puupää. Jopa ”Tuntematon sotilas”, romaanina ja elokuvana täysin toistumaton asia, on jo kauan sitten osoittautunut vaikutuksiltaan lääkitseväksi. Oman aikani opiskelijaliikehdintä oli täysin väkivallaton ja poliittisen vallan siirtyminen kavereilleni toteutui yhtä vähin natinoin kuin perimys finanssivallan alueella.

Se radiokeskustelu oli sopivan pintapuolinen. Siksi lisään havaintoihin suomalaisten instituutioiden jatkuvuuden ja joustavuuden. Esimerkkini on kansakoulu. Heräsin huomaamaan muutaman tärkeän seikan.

Jutun kuvassa on sata vuotta täyttävä kansakoulunopettaja ja hänen lellipoikansa valokuvattuna viikko sitten. Käsitin lopulta olleeni alkeisopetuksen tarpeessa. Haravoin korviini erikoisuuksia, ja niitä kyllä kertyikin. Mutta yleiset asiat olivat tärkeimpiä.

Näytin äidilleni erästä julkaisua, jossa olivat johtavat kauhavalaiset lotat ryhmäkuvassa, ja kommentti oli:” Ne olivat kaikki opettajia, perheettömiä.” Totta. Sekä kansankoulun opettajan että rintamalotan tehtävät sopivat erityisesti naimattomille ja samalla henkisesti hyvin kestäville naisille. Useimmille naisille ei vaihtoehtoa ollutkaan. Se normaali ura olisi ollut liian monta lasta, viinaan menevä aviomies ja harmaa elämä.

Tämän tekstin lukijoista tuskin kukaan erehtyy, mutta kerrataan: rintamalla ja sen lähellä toimivat nuoret naiset tekivät lähes poikkeuksetta erittäin kovaa ruumiillista työtä 12 – 16 tuntia päivässä. Itse olin ehkä kuvitellut kanttiinilotan työt vähän valokuvamaisesti. Opettajani kertoi lyhyesti, miten esimerkiksi pullaa – pullan tapaista – vaivattiin käsin, paistettiin ja leikattiin 25 kiloa kerrallaan pitkin päivää ja jalkojen päällä oltiin tuo puoli vuorokautta yhtä kyytiä. Valkeasaaressa lähellä osuva tykistötuli oli niin tavallista, ettei siltä yleensä viitsitty suojautua, ja läpimurron jälkeen pakolaisjunien huoltaminen oli kammottava urakka. Viipurin, Elisenvaaran ja Simolan pahojen pommitusten jälkeen raivattiin ensiavun näkösuojaan ihmisen kappaleet, joita oli paljon. Näistä asioista ei juuri tiedetä, koska sotasensuuri kielsi aikoinaan uutiset ja miespuoliset muistelmakirjailijat olivat muualla.

Aloitin kansakoulun 1951. Kun nyt puran vaikutelmia lapsen muistikuvistani, käsitän että koulua käytiin hyvin syvälle juurtuneen demokratian hengessä. Opettajista osa oli ehkä autoritaarisia. Osa ei sitä ollut. Pulpeteissa istuvat lapset eivät olleet selvillä eivätkä edes kiinnostuneita taustansa eroista. Jopa meillä keskikylillä oli taivaansinisen köyhiä lapsia ja toisaalta vauraiden talojen vesoja sekä varmaan kymmenen Ilmasotakoulun kantahenkilökunnan jälkeläistä ja sitten me pari virkamiehen tai siihen verrattavan jälkeläistä.

Nyt osaan laskea, että myös koko puoluepoliittinen värikartta oli edustettuna. Itse olin varmaan järkyttävän etuoikeutettu myös siksi, että isoisä oli kauppias ja ihan merkittävä työnantaja ja käytännön käskynjakaja, mutta en ajatellut asiaa tuolla tavoin oppikoulussakaan. Yksi syy oli itsestään selvän koreilematon ja kaikessa nuuka elämänmeno. Toinen syy oli aikakauden käsitykset.

Ainoa muistamani lapsia erottava seikka oli herännäisyys eli uskonto, mutta sekin oli katoamassa. Edes kirkasväristen vaatteiden kielto ei ollut voimassa, kun oli käytettävä mitä saatiin.

Miesten saaminen ala-asteen opettajaksi on nykyisin liian vaikeaa. Tarve on kova, koska kouluun tulee paljon lapsia yhden vanhemman perheistä. Sotien jälkeen miesopettajia oli kansakouluissa vähän ja aika moni oli näkyvästi tai näkymättömästi raakki. Silloin se oli hyvä asia. Rutinoiden naisopettajat tuottivat rutinoituja lapsia, joilla oli erinomaiset valmiudet muuttuneeseen maahan. Luonto itse eli suuret ikäluokat täyttivät ammatti- ja oppikoulut niin että erikoisuudesta tuli sääntö. Ja niinpä oman sukupolveni kuohunta ei johtanut väärään voimankäyttöön, vaan sai päinvastoin aikaan hyviä muutoksia.

Yksi noista hyvistä muutoksista oli peruskoulu. Toinen oli yliopistolaitos, jossa tosin tehtiin myös pahoja virheitä. Mutta kun vertaan omaa ammatillista koulutustani siihen, minkä 50-luvun puolella syntyneet saivat, ero on suunnaton.

Huippututkimuksen ja vaativan koulutuksen pohja lasketaan ala-asteella. Suomen historian vertauskuvana kansakoulu on tärkeämpi kuin konekivääri.