Kirjoittaminen

 

Olen ollut oikeilla, vanhanaikaisilla kinkereillä. Jumaluusopin alkeiden lisäksi siellä selvitettiin lukutaitoa. Siitäkin asiasta tuli merkintä kirkonkirjaan.

Luulen että vasta kansakoulussa alettiin opettaa kirjoittamistakin. Kaikki eivä oppineet,

Kansakouluja perustettiin kaupunkeihin, kun asiasta oli annettu asetus 1866. Maalaiskunnat perustivat niitä laiskanalaisesti, ja oppivelvollisuus tuli vasta 1921.

Merkittävä osa papesta ja varakkaista talollisista vastusti tätä uutuutta, jossa lapse vain vieraantuivat oikeasta työstä ja oppivat laiskoiksi. Valtava enemmistö eli tilaton väestö teki vanhaan tapaan niin kuin käskettiin.

Lähes itsenäistymiseen asti kansakoulunopettaja oli monesti paikkakunnan ainoa kirjoitustaitoinen henkilö; pappi ja lukkari eivät välttämättä asuneet pitäjässä. Muuan 1800-luvun kirjailija (Fellman) mainitsee hoitaneensa pahasti sairaanakin seitsemää seurakuntaa samanaikaisesti.

“Seitsemässä veljeksessä” juoni rakentuu lukutaidon ympärille. Pojat karkaavat metsiin, kun eivät opi. Romaanin lopussa Eero tilaa Turua sanomalehtiä, mutta kirjoittamisesta ei puhuta.

“Nummisuutareissa” lukkari on kutsuttu kirjoittamaan suostumus alaikäisen Eskon kuuluttamiseen avioliittoon vihittäväksi. Siis talossa kukaan toinen ei osaa kirjoittaa, ainakaan tällaista asiakirjaan eli “naima-atestia”. Ja tappelu tulee, kun Esko vaatii, että isän antamaan suostumukseen on pantava hänenkin puumerkkinsä. Puumerkin. Hän ei osaa kirjoittaa.

Pitäjissä oli lautamies tai muu osaava henkilö, joka laati maksusta esimerkiksi perukirjat ja testamentit, ellei sitä tehnyt opettaja. Kirjeen kirjoittajia oli vielä viime sotien aikaan. Monilta rintamamiehiltä mutaman rivin viesti kotiväelle ei onnistunut. Tehtävään tarvittiin tupakkapalkalla siinä toimessa edistynyt aseveli; jotkut heistä kirjoittivat toisille myös rakkauskirjeitä, unohtamatta tarpeellisia lirutuksia.

Sitten oli “hyväpäisiä”. Itsensä papin vaikutusvaltaa tarvittiin taivuttelemaan toisia lähettämään tällanen poikkeusyksilö kouluun, esimerkiksi Turkuun. Ainoa järkevä opintosuunta oli papiksi pyrkiminen, koska pappi oli ainakin 1700-luvun lopulle kuninkaan “virkamies”, joka kätevästi ryösti palkkansa seurakunnasta luonnontuotteina rasittamatta aina köyhää kuningasta.

Olen pahoillani, mutta näen “vanhastaan vapaan” Suomen kansan pakkovallan kohteena. Ja oikeassa säätyläiset ja aateliset olivat. Heti kun suutarit opettelivat kirjoittamaan, omaksuttiin sosialismi ja alettiin inttää parannuksia oloihin. Kansankiihottajat olivat perinteisesti olleet luostarista karanneita munkkeja (Jan Hus, Luther jne.) ja myöhemmin erilaisia lehtimiehiä tai epäonnistuneita lakimiehiä (Robespierre, Lenin).

Vanha vallanpitäjien ohje on, että kapinan uhatessa runoilijat hirtetään ja kirjoituskoneet takavarikoidaan.

En ole tässä puhunut kaupungeista. Myös meillä taitava ja siveellinen nuori mies saattoi kohota kerrassaan konttoristiksi. Jutun kuva muistuttaa, että Yhdysvalloissa oli pitkään kirjoituskoneen käyttöön tulon jälkeenkin tapana pyrkiä siihen, että kaikki liikeyrityksen kynätyöntekijät osasivat kirjoittaa täsmälleen samanlaista käsialaa. Romaaneista ja muistelmista päätellen he osasivat kirjoittaa myös sisällön paikalla pistäytyneen Johtajan ohjauksen mukaan, “tarjoamme vehnästä 2,- bushelilta.”

Läheinen virkaveljeni oli N. Gogolin “Päällystakin” nimihenkilö A. Akakijevits, joka oli kopisti eli siis kirjuri virastossa. Kun hänen uusi, ihana takkinsa, jota varten oli säästetty ja paastottu, varastetaan häneltä, hän joutuu niin suunniltaan, että on työssä tekemäisillään - kirjoitusvirheen! Itse olin virkaa tekevä reistaattori Korkeimmassa oikeudessa, ja pidin päällystakkiani tarkoin silmällä. 

Kirjoitus on niukkuustuote. Kysyntää olisi enemmän kuin tarjontaa. Hetkittäin tuntuu, että Helsingin Sanomat ja Yle yrittäisivät tehdä asialle jotain. Sisällöltään hienoille kirjoile on rakennettu jokin kiirastuli, jossa ne palavat hitaasti tuhkaksi.

Juuri nyt pelkään, että kirjastoja lämmitetään kirjoilla. Vuoden 2000 jälkeen on ilmestynyt kymmeniä erinomaisia suomennoksia, joita ei käytännössä saa mistään.