Niitti

 

Edellistä juttua otsikolla “ruuvi” kirjoittaessani minulla oli mielessäni myös olla lukijalle mieliksi. Mietin kyllä sitäkin, mistä sanonta “ruuvi irti” mahtaa olla lähtöisin, koska siinä vanhassa maailmassa, jota kaikki kannamme mukanamme, ei oikeastaan ollut ruuveja.

Metallirakenteetkin olivat meillä maalla kirkonkylässä pikemmin harvinaisia. Vuosie kuäuessa usein mainitsemani äidinisä, eli Satakunnasta lähtöisin ollut Taata eli “Itte”, kun hän vastasi puhelimeen (L.M. Ericsson), oli itseoppinut rakentaja, jolla oli kyllä seinällään mestarinkirja - mutta kelloseppämestarin. Kauhavan historia -teos vahvistaa suvun tiedon, että hän veti työnjohtajana pitäjään noin 60 talon rakentamisen, mukana myös pankkirakennuksia.

Alkuun hyvin riittänyt oppi oli saatu Helsingin seudun linnoitus- eli patteritöissä, joissa oli vielä vuonna 1917 eli hänen ollessaan 21-vuotias, kymmeniä tuhansia miehiä ympäri maata. Kun ne työt sitten katkesivat ja Venäjän virallinen esivalta kaatui, tuli pahat ajat. Niistä ehkä omaksikin ihmeekseen hengissä selvimmeemä Taata keskittyi vetämään kymppinä timpuriporukkaa ja huomasi, että etenkin talonrunkoja sai nyt Terijoelta halvalla, kun entiset omistajat oli ottanut ohraleipä. Ja sellaisen talon alle hän päätti ostaa maata aivan toisesta maakunnasta, rautatien varresta. Ja niin heistä tuli pohjalaisia, myös lapsista, jotka oli ehditty sopivassa välissä kastaakin. Ja heitä kertyi sangen lyhyessä ajassa 9, koska joukkoon mahtui kerrassaan kolmet kaksoset. Siitä joukosta äitini oli yksi.

Ilmiantaisin ruuviasiasa kaksi epäiltyä, varhaiset maatalouskoneet ja rautatien.

Ruuvikierre eli se, joka littyy meistä monen mielessä puuruuviin, tunnettiin yli kaksi tuhatta vuotta sitten, ja sille keksittiin toisarvoisia käyttötarkoituksia. Koneruuvi esiintyy esimerkiksi Leonardo da Vincin muistikirjoissa, mutta ajatuksen hahmottelemisesta oli pitkä matka sen toteuttamiseen.

Menneisyyttä miettiessä pysähtyy aika usein ihmettelemään, miten hitaasti ja sattumanvaraisesti asiat ovat muuttuneet. 

Kun joku sanoo “kivikausi”, mieleen tulee kivikirves eli huonojen ja alkeellisten ihmisten huono ja alkeellinen väline. Ehkä se oli kuitenkin suuri keksintö.

Teollisen vaiheemme hieno oivallus oli niitti. Oli keksitty ryhtyä rakentamaan raudasta. Pariisin Eiffel-torni oli ihmeellinen esimerkki. Jos se pienennettäisiin pöydällä pidettävän kokoiseksi eli alle puoli metriä korkeaksi, se painaisi vähemmän kuin 30 grammaa. Tämä toteutettiin 1800-luvun puolella, ja hyvin monissa tapauksissa metallipylväät kiinnitettiin toisiinsa niiteillä. Samalla tekniikalla päällystettiin vielä hiljan lentokoneet ja autot, ja aikaisemmin myös veturit.

Ruuvien juhlaa oli Lontoon Crystal Palace. Se valmistui maailmannäyttelyyn vuonna 1851 ja oli 563 metriä pitkä ja 124 metriä leveä, 33 metriä korkea näyttelyhalli, lasia, puinen lattia ja valurautaiset kannatinpylväät. Suunnitelija oli kuuluisa puutarhuri, joka oli rakennellut yhä parempia kasvihuoneita ja mainitsi ottaneensa opin palatsin rakenteisiin jättiläislumpeen lehdestä.

Kiinnostuin tiedosta, että ruuvin ja mutterin standardointi kehitettiin tähän rakennelmaan. Syntyi Whitworth-standardi, joka oli ympäri maailma käytössä yli 100 vuotta. 

Niitti eri versioina on helpotettu versio. Luullakseni vieläkin tämänkin maan kaikki rautatie- ja maantiesillat on rungoltaan koottu metallista niiteillä. Hiukan tyylitellen voisi sanoa, että paperiniitti ja se laite, jota käytetään nykyisin naulan ja vasaran asemesta rakentamisessa, ovat tuo sama keksintö.

Eli kysymyksessä on ympäristömme rakennetta koskeva vain ensi silmäyksellä pieneltä vaikuttava asia. Satun pitämään sellaisista enemmän kuin esimerkiksi aatteista ja opeista, vaikka niilläkin tietysti on paikkansa.

Onko ruuvi irti?

 

Näin tuollaisen kirjan Amazonissa, ja miltei kyynellyin. Tuollaista kulttuurihistoriaa haluaisin kirjoittaa, jos osaisin.

Tiilet isoisän autokorjaamorakennukseen lyötiin käsin. Työmiehenä oli siirtolainen, jonka sukunimi oli Isrikki. Työnjohtajana oli tätini mies Uki ja insinöörinä oli insinöörienoni Pate, ”keltainen vaara”. Inssit käyttivät ruman keltaista työtakkia, kun taas kunnon monttööreillä oli överhaalarit.

Ihmettelen vieläkin, että isoisä perusti siis kaikkien kauppaliikkeiden rinnalle juuri autokorjaamon, kun samaan aikaan Paldan Lapualla ja Koivisto Seinäjoella ja aikanaan Rinta-Joupit alkoivat rikastua myymällä autoja.

Ehkä se johtui siitä, että enoni – Nurmen ”klopit” olivat käteviä käsistään ja halukkaita purkamaan kuorma-autoja pelkällä jakoavaimella ja ruuvimeisselillä. Vähä vähältä he oppivat myös kokoamaan niitä, mutta enoni Aku oli kyllä lahjakkuus. Hänellä oli se outo intuitio , että hän tiesi viisi minuuttia ennen kuin auto korvasi sen koivun ympäri korjaamolle, mikä siinä oli vikana. Käyntiäänestähän vian kuuli kuka tahansa. Jopa minä erotin ainakin Pösön jakopään helinän.

Ainakin yhden kesän oli korjaamon työkalukopissa antamassa ja ottamassa takaisin työkaluja ja osaisin ehkä vieläkin silmämääräisesti sanoa pelkistä jengoista, onko koneruuvi Withworth vain SAE. Joku toinen erotti tuumaiset ja senttimittaiset vilkaisulla. Muistelen että kaksitahtisissa Saabeissa olisi ollut tuumaiset ruuvit?

Autokoulun kuorma-autona oli Thames tai Bedford. Ainakin kerran olin mukana, kun kannentiiviste vaihdettiin tien päällä. Moottori oli luultavasti aivan sama kuin Fordson- tai Ferguson –traktorissa, joten kansi irtosi jakoavaimella ja pultit kiristettiin sormituntumalla vähän sinne päin. Momenttiavain saattoi olla, mutta ei sellaisia hienouksia yleensä käytetty.

Työsuojelusta ei ollut mitään hajua. Happopulloja kanniskeltiin pikkupoikien voimin siihen huoneeseen, jossa akkuja ladattiin.

Autokorjaamolle tuleminen oli jotenkin häpeällistä. Auton omistajan piti osata itse korjata autonsa. Korkeintaan jokin sylintereiden hoonaaminen tai venttiilien hiominen vaati maksettua työtä. Automiehellä saattoi olla männänrenkaita lompakossa, sekä käytettyjä että käyttämättömiä.

Toisen kerran mentiin Lummukkaan ja mukana oli tuulettimen hihna katkenneen tilalle. Olisikohan siellä ollut pulassa Kuusiston rouvan Singer – sen merkkisiä autoja oli. Tai ehkä rovasti Hautasen eli Vauhti-Villen Kansanauto. Volkswagen oli siihen aikaan liian vaikea sana, eikä ”folkkari” ollut levinnyt maakuntiin. Rovasti sai köllinimen siitä, ettei hän jumalisena ihmisenä koskaan ajanut hyli neljääkymmentä, ei edes Lapuan suoralla eikä Longin oikoosella. Vai olisiko se ollut Karin Nikolain Kaiser tai Henry J? Se jäi mieleen, ettei monttööri viitsinyt tehdä muuta kuin vähän höllätä laturin mutteria. Hän haki pinosta propsin ja väänsi sillä niin että pääsi muljauttamaan kiilahihnan paikalleen ja sitten mutteria vähän kiinni. Siinä!

Isän puoleiset sukulaiset, varsinkin Kemppisen Jussi, olivat olleet auton kanssa vaikka missä. Tosi automiehen tunsikin siitä, että hänellä oli vaihdekeppiä vasten nojallaan pöytäviinapullo, koska ei sitä aivan selvänä hirvinnyt ajoon lähteä. Talvella, sotien aikana kumminkin, saatettiin ottaa hirmupakkasilla koko kampiakseli sisään mukaan. Akusta ei ollut huolta, koska sellaista ei ollut. Auto käynnistettiin veivillä, ja siinä sai olla tarkkana peukaloittensa kanssa, sillä veivi potkaisi.

Vielä isän ensimmäisessä Citroen ID:ssä muuten oli käynnistyskampi, vaikka en muista, että sitä olisi jouduttu koskaan käyttämään.

Kulttuurihistorian summa on selvä – tietyt sukupolvet korjasivat talojaan ja tavaroitaan (jatkuvasti).  Etenkin henkilöautojen tekniikka muuttui 1990-luvulla ratkaisevasti ja dramaattisesti. Luullakseni nykyiset uudet autot eivät ole lainkaan ”korjattavissa”. Ei niille voi tehdä mitään, ja auton alla makaava mies on kadonnut kulttuurimme kuvasta.

En tiedä, onko tätä osattu kyllin korostaa. Nykyinen henkilöauto on virtuaalikone. Se on kuin Java-engine. 

Edelliset kymmenen tuhatta vuotta ihminen oli bricoleur eli näprääjä (Lévi-Strauss, Derrida, Guattari). Nykyisin tuo sana, joka oli ennen englanniksi tinkerer on hacker. Tietokoneohjelmien kanssa näprätään; tietokoneitten kimpussa enää vähän.

Ihminen rakensi ja muutti ympäristöään puheen lisäksi teoilla, jotka ihanteellisessa tapauksessa olivat hiukan älyttömiä, oikullisia, itsetarkoituksellisia.

Onko niin, että tekniikan kehitys eli tämä henkilöauton tie kiintoavaimesta tosiaikaiseen tietokoneanalyysiin, joka mahtuu hyvin yhden ihmiselämän kokemuspiiriin, on jollain pahaenteisellä tavalla ratkaiseva?

Ei intissä ennen purettu ja koottu kiväärin lukkoja ja konekiväärejä taistelutilanteita varten. Toiminta oli rituaalista – koneympäristön valloittamista.

Näin kirjoitin näemmä vuonna 2007. Luen sen niin, että aavistin käsien ja aivojen olevan ikään kuin samaa kappaletta. Aivojen laskeminen lahoaman merkitsee että koha kädetkin riippuvat kuin pyyheliinat naulassa.

Käsi on kuitenkin hyvä keksintö. Se ei ehkä aivan tarkkaan ole ttta, mutta sanotaan ihisyyden mahtuvan peukalo ja etusormen väliin. Se on se pinsetti- eli pihtiliike. En tiedä. Pitäisi kutsua kylään joku sipanssi ja houkutella se poimimaan tulitikku lattialta. Tein sen hetki sitten. Ja rintani kohosi ypeydestä kuin tunturivuori!

Jutut

 

Kysyn vain: eikö huono taide ole yleisesti parempaa kuin hyvä?

Voisi ehkä puhua erikseen tarinoista ja erikseen jutuista. Jälkimmäinen on jonkinlainen kokonaisuus, edellinen ei. Tarinoita tuottaa esimerkiksi televisio. Juttuja kuulemme toisilta ihmisiltä, tai jos sellaisten seura hirvittää, esimerkiksi puhelimella eri alustoilta. Esimerkiksi kissa haukottelee ja kääntyy kyljelleen. Sen voi katsoa kymmeniä kertoja ja peukuttaa kovasti.

Jotkut, luultavasti aika harvat, jaksavat katsoa melkein tunnin tarinaa, jossa esimerkiksi poliisi ottaa kiinni rosvon, tai rosvo poliisiin. Se ei tosiaan ole yleistä, että muuten normaali ihminen jaksaisi keskittyä johonkin melkein tunnin ajan. Tavallisin aika, jonka huomio kestää samassa asiassa, on seitsemän sekuntia. Vaikka olisi raahautunut paikalle jalkapallo-otteluun, minuutissa tai parissa se pallo unohtuu ja mieleen tulevat esimerkiksi eväsjuomat tai omat eiliset vastoinkäymiset.

Kerran olin katsomassa baseball-ottelua, koska se vaikutti kummalliselta peliltä ja olikin. Paikka oli Los Angeles ja saapuvilla oli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Mielestäni monikaan ei tiennyt, kuka siellä pelasi ja ketä vastaan, mutta sen ei annettu häiritä. Omassa seurassani ihmiset olivat kiinnostuneita hodareista, juuri samanlaisista, joita he muutoin välttivät, laihuus- ja terveyssyistä. Ottelun jännittävin hetki oli nähdä, miten stadionilta pääsee ehjin nahoin pois. Onneksi yksi joukostamme oli entinen taksikuski. Sellaiset eivät poliisia pelkää. Kahden mailin kotimatka kesti vain puolitoista tuntia.

Jakaisin nähdyt ja luetut jutut kertomuksiin ja pikareskeihin. Tuo jälkimmäinen sana on hyvin oppinut. Ennen aikaan siitä tuli mieleen Don Quijote tai kuvan esittämä Simplicissimus. Henkilö ei juurikaan muutu eikä opi mitään, mutta hänelle tapahtuu koko ajan ja hän näkee kummia. Aku Ankka on sellainen. Hän pysyy jokseenkin samanlaisena vuosikymmenestä toiseen, mutta aina sattuu ja tapahtuu. Erilainen on esimerkiksi jokin Raamatun evankeliumi. Päähenkilö on Jeesus, jos olette kuulleet. Ensin hän syntyy, sitten puhuu erikoisia asioita, tekee muutamia ihmeitä, ja sitten kuolee. Se on tarina, ja varmaan hyvä, koska sitä on toisteltu koko lailla kauan.

Hyvin tyypillisesti tarinalla on tausta-ajatus tai useita, mutta pikareski on vaikkapa tilannekomiikkaa. Ensin Chaplinilta halkeavat housut. Sitten hän potkaisee mustapartaista miestä takapuoleen. Tämää tyrkkää vahtimestarin kaivoon. Ja niin edelleen.

Tässä lukijalla on tilaisuus erehtyä, jos hän sattuu olemaan sellaisissa aikeissa. Edellä oleva jakolinja on keinotekoinen ja väärä. Tarkkaan katsoen tarinakin on tarkoitettu jatkumaan kuulijoiden korvissa ja sitten edelleen päässä. Tarina on lopetettava, jota kertoja pääsisi omille asioilleen. Itse asiassa se koostuu kuitenkin palasista eli pikareskeista. Niitä voi nimittää myös kohtauksiksi tai episodeiksi.

Kauan sitten tarinalla ja etenkin sen ovelalle lopulle oli hyvä syy. Kertoja hausi rahaa. Islamin maiden ammattimaiset sadunkertoja olivat aiheesta kuuluisia ja saattoivat opettaa meille toisille keinon pidätellä kuulijaa paikoillaan keksimällä hyvinkin epätodennäköisiä lisäyksiä- Juuri saman ongelman edessä olivat nukkeatetterin esittäjät, jotka olivat toreilla jo useita tuhansia sitten, ja varsinkin commedia dell’ arte -näyttelijät harlekiineineen, hassuine tohtoreineen ja muineen. Heistä alkoi se katkeamaton perinne, jota sanomme teatteriksi.

Suomessa on ollut muutama sellainen viisas kirjailija, joka on malttanut pidätellä kättään. Minusta Jotuni oli juuri jutelmien kirjoittaja, ja mainio sellaisena. Veijo Meri kirjoitti selvästi parhaan teoksensa Manillaköyden nuorella iällä, eikä huolinut paljon siitä, että kehyskertomus on jokseenkin väkinäinen ja outo. Junassa kuullut jutut ovat se pääasia. Ja Haanpää toki julkaisi muutaman romaanin, mutta vastoin valistunutta mielipidettä pidän niitä kaikkia heikonlaisina, mhyös Noitaympyrää. Jutuissa hänellä on monta kymmentä loistavaa. Vielä yksi esimerkki on Veikko Huovinen. Kun nyt katsoo, miksi televisiossa pyörivä Havukka-aho ei lainkaan toimi, huomaa nopeasti, että se johtuu alkuperäisteoksesta, jossa silloin nuori kirjailija joutui sepittämään aivan turhaa “juonta” hauskojen asioiden ympärille. Toista ne ovat ne Lyhyet erikoiset!

Erilainen oli Väinö Linna. Kirpeämieliset arvostelijat huomasivat heti mäkättää, että Tuntematon sotilas on seikkailukirja. Se on juuri oikea havainto. Sinä esitellään todella mielenkiintoisia henkilöitä, jotka sitten seikkailevat, elleivät kuole.

Minusta yksi mailman esimerkillsipiä pikareskejä ja siis länsimaisen kirjallisuuden huippua on Lawrence Sternen Tristram Shandy. Se on tosi kirjallisuutta. Siinä ei päästä teoksen laajudesta huolimatta koskaan asiaan, mutta silti lukija istuu vain toisella pakarallaan, pelkästä jännityksestä. Kirja on kuin elämä itse Se muodostuu sivuasioista.

Sulho

 

Tarnoiden taika on salaperäisyys. Juuri sitä tutkijat pyrkivät pilaamaan. Kuten minä.

Eilinen Sulhon haamu, jossa joku seisoi Mariaanan ovella ja hiljalleen kolokutti, on kansanrunoudessa ATU 365. Kirjainyhdistelmä on Aarne-Thompson-Uther. Alkuperäinen suuroivaltaja oli suomalainen tutkija Antti Aarne. Hän käsitteli satutyyppejä jo väitöskirjassaan 1910 ja kuoli 1925 ja unohtui, mutta hänen ja Stith Thompsonin luokitus oli käytössä vuosikymmeniä. Sitä täydensi Uther, ja nykyisin yllä mainittu koodi tarkoittaa “Kuollut sulhanen vie mukanaan morsiamensa”. Esimerkkejä on Englannista (The Suffolk Miracle), Saksasta, Balkanilta, Kreikasta ja niin edelleen kirjojen keksimisestä asti, ja on aivan selvää, että tuo balladi, joka on joidenkin mielestä kaikkien aikojen komein, on vanha tai ikivanha suullinen kertomus.

Itse aloin käyttää 1960-luvun lopulla tarinoiden luokittelua Aku Ankan ja sitten muiden sarjakuvasankareiden ruumiinavauksiin. Huomasin kohta, että myös James Bondit noudattavat ikiaikaisia tarinakaavoja: mahdoton tehtävä, peloton matkaan lähtö, yllättävä avustaja, Bondeissa Q, jolta sankari saa taikakaluja, vihollinen (Smersh, Spectre. Blofeld) asettaa ansoja, mutta sankari tunkeutuu hänen linnaansa, surmaa sankarin ja pelastaa neidon, tai länsimaisen sivistyksen, tai muuta sellaista.

Tarinakuviot löytyvät myös niistä Internetin välittämistä peleistä, joista sinänsä aiheellisesti puhutaan paljon.

Minä katselen karttojani ja tietäen, että hupsut kirjoittavat Lönnrotin kokoaman Kalevalan sammosta mietin Baltian jääjärveä ja Ancylushrveä ja tiedän, että vesistöjen tärkein käyttö oli jäätienä. Esimerkiksi täältä meiltä pohjoiseen ei oikein päässyt kesäkeleillä, mutta talvella sitäkin paremmin.

Niinpä mietin, että jospa Väinämöinen oli “virolainen” ja “suomalaiset” ja saamelaiset savolaisia, tulkitsijat olivat kukaties liian fiksuja.

Ellei seppä (Ilmarinen) takonutkaan rautaa, vaan sepitti. Huomatkaa sana! Arkelogien mukaan jo vanhemmalla kivikaudella kehittivät myös tekniikat, jotka vaativat ammattilaisen. Säleiden lyöminen kivellä kivestä ei ole todellakaan helppoa, mutta tulos on aivan mainio keihäänkärki. Sellaisia on löydetty vaikka mitkä määrät.

Ja tiedämme löytöjen perusteella, että täällä tapettiin syötäväksi myös mammutteja. Se on tosi iso ja kukaties vihainen eläin. Sen kaatamiseen tarvittiin sopiva joukko ja taitavasti mietitty menetelmä. Pohjoisessa Lapissa on löydetty jopa kumpareitten rivejä, jotka supistuvat kapenevaksi kuruksi niin että lopulta ahdistettu eläin ei mahdu kääntymään ja saa sitten rinteestä kiviä ja keihäitä niskaansa.

Ympäristöstä eläminen vaatii aina jonkin verran porukkaa. Eli jo kivikaudella huolto ja logistiikka olivat ratkaisevan tärkeitä.

Sammon tarina ja sen edellä torjumani ajattelemine jonkinlaiseksi koneeksi, kuten myllyksi, taitaa olla paha ajoitusvirhe. Ja mtsästyksen sijaan panisin kalastuksen. Kun kerran piti pysyä hengissä jääkauden jälkeen, kai siinä tulivat ensin mieleen hylkeet ja sillit, silakat ja kuivatut hauet. Jäämeren varhain sulaneissa rantavesissä liikkui herkullinen turska.

Siis Kemppisen ajatus: kaipa sampo “oli” Antrean verkko tai Porin Tuorsniemen verkko. Kuin esihistorian kertauksena minun nuoruusvuosinani elokuvien alkufilmeissä näytettiin joka vuosi nuotanvetoa Rymättylässä. Ja uutisissa mainittiin, että sillejä kuljettava laiva Saukkko oli lähtenht Islannin vesiltä koht kotimaata. Mutta valtamerikelpoisen purren keksivät vata viikingit.

Huvittavaa, että kun Ilmarinen sepittää Sammon, Väinämöinen turvautuu rautaan ja ensi töikseen lyö pahasti polveensa.

Vuoksen kautta noussut Laatokan lohi oli kuulemma niin hyvää, että se kelpasi keisarillekin. Arvattavasti myös Kymijoen rantaan riitti onkimiehiä ja verkon viskojia.

Joten kysyn vain tyhmästi, ovatko arkeologia ja kansanrunouden tutkimus sittenkin samaa asiaa. Ottaen huomioon, että myös meillä ja koko Skandinaviassa hallitsijat ja heitä pienemmät herrat tekivät parhaansa julistaakseen vanhat tarinat ja uskomukset kauhistuttaviksi synneiksi, joiden toisteleminen oli noituutta, siitä aiheutuvine seurauksineen…

Teräsbetonia

 

Tekoäly polkee varpailleni kahdella alallani, juridiikassa ja kulttuurihistoriassa. Pyydän lisää samanlaista.

Minun piti kirjoittaa Bachista mutta päädyin teräsbetoniin. J.S. Bach ei ollut alan miehiä.

Aine ja menetelmä tunnettiin antiikissa. Vitruvius kirjoitti asiasta. Roomalaista betonia on yhä käytössä. Siinä on kikka mukaa - Vesuviuksen vulkaaninen hiekka, joka on juuri oikeaa lajia.

Suomessa vanhin yhä käytössä oleva betonirakennelma on Tönnön silta Orimattilassa (1911).

Käsitteenä lähellä betonia on laasti ja sitä taiten käyttäen saatiin aikaan esimerkiksi tuhat tuomiokirkkoa, joista eräät ovat niin vaikeita ja hienostuneita, ettei vastaavaa enää osata. Esimerkki olkoon Pariisin Sainte Chapelle tai paremman puutteessa vaikka Notre Dame.

Minä keksin hätkähtäen, mitä perua on näytelmäkirjallisuutemme parhaisiin kuuluva romaanin nimi “Viekää tuhkatkin pesästä”. Kysymyksessä on sanonta, ja se johtaa ajatukset Laukon torpparihäätöihin 1907. Linna sovelsi näitä mielikuvia Pohjantähdessä, jossa Laurilat häädetään Akseli Koskelan johtaman työväen yritellessä Kansainvälistä taustalla.

Joka tapauksessa Laukon jäädöt vaikuttivat syvästi kansallisiin mielikuviin, ja valitettavasti kuulun niihin, joiden historian näkemyksen mukaan mielikuvat vaikuttavat joskus voimakkaammin kuin olevat olot. Ja Laukossa nähtiin, että ruotsia puhuvat paronit ajavat köyhät, naiset ja lapset risaisissa vaatteissa lumihankeen. Jopa lain mukaa “majanmuutto” eli yleinen muuttopäivä oli Mikkelinä eli syystalvella. Ja häätö toimitettiin rikkomalla ensin töllin takka, jottei sinne voisi palata asumaan.

Häpeä minulle. Olen osannut 70 vuotta pohjalaisen tappelulaulun, jossa yksi säkeistö alkaa “Ensin portahat särjettiin ja sitten vasta muuri”. Muuri on sama kuin takka. Tuossa laulussa on  sankarina on Iso Antti (talollinen Antti Isotalo) ja puheena on hänen tapansa kohdella naapurustoa. Ja naapureista: kun Rannanjärvi haudattiin, ei kirkonkellot soinut, eikä siellä pappi saarnannu eikä lukkari laulaa voinu.

No, minä päädyin kyselemään tekoälyltä etenkin osuuskauppojen rakennuksissaan suosimista tasakatoista aikana ennen sotia. Tekoäly kertoi SOK:n arkkitehti E. Huttusen vierailleen sangen varhain Yhdysvalloissa ja nähneen etenkin Kaliforniassa paikallaan valettuja teräsbetonitaloja.

Ryhdistäydyin, koska olen selvitellyt oman kotitaloni, Kauhavalla sijainneen massiivisen Nurmen (isoisäni) talon vaiheita, ja se totisesti 1938 valmistuneena oli paikallaan valettu, ja kaikki väliseinät kantavia. Mainitsin tekoälylle, että Oaklandissa oli oudon tutun näköistä, kun kuljin siellä kerran, ja tekoäly sanoi, että juuri siellä maanjäristysvaara (St. Andreas fault) pani rakentamaan teräsbetonista pienempiä ja suurempia kohteita, ja luetteli esimerkkejä. Se lisäsi vielä, että Alvar Aalto sai esimerkkejä varhaisille töiilleen, kuten Paimion parantolalle, juuri sieltä. 

Itsekin joskus kiroamani brutaali betoni on samaa perua kuin teräsbetonin lippulaiva, Helsingin olympiastadion, Ja sen toisen arkkitehdin Yrjö Lindegrenin Käärmetalo.

Istu ja pala. Minä olin ajatellut Aallon ja kumppanien yhteydessä vain saksalaista Bauhausia (Gropius, Mies van der Rohe), mutta unohtanut Sullivanin ja Wrightin. Ja mitä Nurmen taloon tulee, isäni nuorempi veli Eemeli asui ja työskenteli rakennusmiehenä - Oaklandissa, Kaliforniassa.

Mietin edelleen, mistä pirusta isoisäni, vain menestyvä kauppias, sai rahat lopulta 37 huoneistoa käsittäneeseen taloonsa. Tekoäly otti puheeksi Tasavallan suojelulakiin perustuneen asetuksen 340/1939 väliaikaisesta kiellosta matkustaa eräille alueille.

Tuon asetuksen perusteella oli annettu nippu valtioneuvoston ja kansanhuoltoministeriön päätöksiä, joiden nojalla meidän kylämme Lauttamus tuli Ilmasotakoulun vuoksi sotilasalueeksi, ja vastaavasti talossamme oli 200-paikkainen elokuvateatteri ja asukkaina todella paljon armeijan kantahenkilökuntaa.

Huoneissa, joissa itse olen kasvanut, oli asunut Talvisodassa kaatunut suojeluskunnan päällikkö. Toisin sanoen isoisäni sopi upseerien kanssa muutoin säännöstellyistä vuokrista ja kukaties myös rahoituksesta. Hän oli paikkakunalla paljon käytetty rakentaja ja oppinut betonityöt Helsingin seudun työmailla 1917.

Noita asetuksia en olisi ikinä löytänyt omi käsin; ne on hiuka piilotettu myös Kansallisarkistossa eli jätetty digitoimatta.

Samalla selvisi, miksi taloomme tuli korkeajännite ja omalla maallamme oli muuntaja. Ja isoisä kuului sähköyhtiön (Jylhän sähkö) johtokuntaan.

Katsokaapa itse verkosta “Niinisalon kasarmit”. Juuri samaa paikalla valettua, valkoiseksi rapattua betonia.

Xbalanque

 

Emme todella ymmärrä juuri mitään sadan vuoden takaisten ihmisten mielenmaisemasta. Pidemmät aikavälit menevät mielikuvitusleikin puolelle.

Silti: kun yöllä kävin asianajotoimistossani ajamassa pienemmän asian, avasin sen verran puhelintani, että totesin pallon potkiminen jatkuvan Amerikassa.

Kun historia pettää, mikrobiologia ei niinkään petä. Hyvin pienistä jäämistä osaamme nyt koota uskottavaa tietoa menneisyyden elämistä, joihin on luettava myös ihmiset.

Näyttää kovasti siltä, että sekä ruumiillinen että henkinen kehitystaso on romahtanut vain parissa kymmenessä tuhannessa vuodessa. Puhumatta neandertaleista, omien esi-isiemme lihaksisto ja luusto ylittävät tämän hetken huiput. Esimerkiksi nuori nainen kykeni sellaiseen, mihin korkeintaan ikänsä harjoitelleet olympiatason urheilijat kykenevät nyt.  

Ei sillä. Olen lukenut ja kuullut, että noin 12-vuotiaan pikkutytöt kantavat Himalajalla kuuden kilometrin korkeudessa urheilijoiden reppuja ja kantaisivat varmaan urheilijatkin.

Nähdessäni väkisinkin Trumpin ja hänen infantiilisen kaksoisveljensä katsomssa, mieleeni tuli otsikon henklö, jolla oli kaksoisveli. He harrastivat Guatemalan seudun jalkapalloa, joka todistettavasti ja kiveen hakatuin korkokuvin tuli muotiin viimeistään 3 500 vuotta sitten. Mayat, ennen heitä tolteekit.

Se oli kätevä käytäntö, että erän hävinneeltä lyötiin pää irti ja sitä käytettiin sitten jatkossa pallona.

Palloa ei saanut päästää koskettamaan maata, ja jumalat hymyilivät, jos sen onnistui ponnahduttamaan seinässä olevan renkaan läpi.

Katsokaa koiria. Pallossa on noituutta.

Venyminen ja kimmahtaminen puolestaan on tyräkkikasvien maitiaisneteen ominaisuus. Edes voikukka ei ole sitä vailla.

Tuo jalkapallo ei ole “leipää ja sirkushuveja”, kuten väitetään. Sekä Roomassa että Bysantissa tiedettiin oikein hyvin, että ellei ihmisille tarjota ilmaiseksi jotain raakaa ja vastenmielistä huvia, he alkavat kapinoida.

Mutta sitten keisareilta loppuivat rahat ja sitten loppuivat keisarit (paitsi Itä-Roomasta). 

Gibbonsin vanha “Rooman valtakunnan nousu ja tuho” on sekä ansiokas että lystikäs teos. Tosin se on kovin laaja.

Kun varsinaista historiatiedettä ei oikein vielä ollut, saimme kuitenkin taaksemme Rooman. Pitkälle samanlaisia aineistoja olisi ollut kymmenen tai viisitoista, kuten Kiina tai esimerkiksi Egypti.

Silti sain päähäni ottaa uudelleen esiin Ariès’n - Dubyn “Yksityiselämän historian”, johon tehtiin siis viides osa 1990-luvulla. Englanninkielisen version alaotsikko lupaa “nykyajan identiteetin arvoituksia”.

Kuten melkein aina käy, sekä aineisto että johtopäätökset on itse aika osoittanut vääriksi. Nyt jo.

Mutta tuon hyvin laajan teoksen myöhäisantiikkia ksittelevä jakso on kuitenkin jokseenkin yksi yhteen kertomuksena Yhdysvaltojen tuhosta Trumpin ja hänen legioonansa kynsissä. Monet amerikkalaiset näkevät itse nyt tapahtuvan vain tuttuna mafia-kertomuksena.

Mielestäni “yksityisyys” on kuitenkin mielenkiintoinen määre näinä aikoina, kun niin paljon annaan sähköisen median tiliin. Hiljan se oli kulutus ja mainonta ja sitä ennen kapitalismi tai sen myöhäisvaihe. Nyt tiedänne, että pommien heittelyä ajatellen aatteilla ei ole merkitystä, mutta sitä vastoin ajatus valtion ja sen verotulojen kierrättämisestä yksityiseksi omaisuudeksi tuntuu uudelta.

Silti juuri niin tapahtui esimerkiksi Länsi-Roomassa jo ennen vuotta 480 jaa,, jolloin valtakunta kaatui. Myös frankit, uten hyvä ja hurskas Kaarle Suuri, kannattivat Kristusta ja menivät kirkkoon, koska se oli käytännöllinen keino varastaa ehtooollishopeat. Ainakin vuoteen 1500 myös paavin virka oli sukujen “diilejä”. Keskeisiä toimijoita olivat Sforzat, Borgiat ja Medicit, ja oikean ajattelutavan kirjoitti kirjaksi toden totta Macchiavelli. Tosin toisin kuin trumpit ja putinit, hän tiesi asioita. Erityisesti hän tiesi, että mitä enemmän hallitsijalle kertyy kultaa ja kunniaa, sitä enemmän hän pelkää kuolemaa. Ja että hallitsijassa on henki höllässä.

Qigong

 

Daniil Trifonov iski pari vuotta sitten suoraan suoneen. Myönnän että moskovalainen perinne on yleensäkin minulle eniten mieleen,vaikka en palvo Gilelsiä enkä Richteriä. Nuoremmista Pletnev ja Matsujev ovat juuri sitä, mitä lääkäri on määrännyt minulle, mutta Trifonov…

Taustalla on Tatjana Nikolayeva, tuo mainio, joka soittaa kuin maailman kaikkien pappien täti, mutta muistuttaa ulkomuodoltaan ja habitukseltaan Kauppatorin kauppiasta. Tai muistutti.

Jouduin hartauden valtaan, kun eräs tuttavani kertoi olleensa paikalla kuulemassa Helsingin konserttia (The Art of Fugue, 2020). Se jäi hänen viimeisekseen.

Ei sillä, eräs vanhempi tuttavani ainakin väittää olleensa Konsevatorion salissa kuuntelemassa hyvin hyvin vanhaa Cortot’ta silloin kun tllä meni Schumann poikki, suoraan metsään siitä finaalin kohdasta, joka näyttää normaalilta mutta ei ole.

Tiedän hyvin, että nuorista Olofsson on monille suuri, ja mikäpä siinä. Mutta luullakseni musiikista nauttiminen liittyy jotenkin kuuntelijan autoimmuunijärjestelmään, ja omani on ollut rämä jo 70 vuotta,

len vain puoliksi leikilläni. Olen lukenut sen verran korkeakoulutason kirjallisuutta, että tiedän, ettei ääniaalto saavuta eri ihmisten välikorvan elimiä samanlaisina. Liian runsas klassisen musiikin kuunteleminen, joka on ollut syntejäni vaikka miten monta kymmentä vuotta, vaikuttaa myös aistimukseeni, mutta sepä taas ei ole mitattavissa. Siis se, mitä kuulen. Silti ajattelen lapsekkaasti, että input ja output olisivat jotenkin samaa. Eivät ne ole. Siellä on keskushermostossa käsittämättömiä prossuja välissä.

Mutta Trifonov itse kuuluu sanoneen, että etenkin Bachia soittaessaan, kuten hän tekee muun muassa levyllä “The Art of Life”, hän harjoittaa Qigongia ja sitä tehdessääm ajattelee aina puuta.

Minä jolla on omalla nurkalla ajatuspuu, valuin ihastuksesta. Tuo kiinan sana viittaa nykyisin usein erilaisiin puolikaupallisiin “järjestelmiin”, joihin liittyvät rentoutuminen, hiljentyminen ja ajatusten keskittäminen. Ja Trifonov - hän kenties ajattelisi minun kuustani, jos olisi käynyt meillä. Mutta ei ole.

Lukemani perusteella arvelen, että sekoitamme usein puun “itiöemään”, jossa on varsi ja oksia ja muuta sellaista, vaikka se todellisuudessa on mitä mittavin järjestelmä, jossa maan alla sienten rihmaston kärjet ja juuriston pienen pienet kärjet koskettavat toisiaan ja vaihtavat informaatiota, ravinteita, mineraaleja ja vettä.

Kuvan kirjassa, joka on uudempia aarteita ja helposti huokeaan hintaan ostettavissa, on puiden historia jostain jura- tai triaskaudelta nykyaikaan. Se on uljas historia!

Sen ääressä mietin joskus, mahtavatko sinilevää kiroavat grobiaanit tietää, että tuo ilmiö, joka oikeastaan ei ole sininen eikä levä, on isämme ja äitimme, vanhimpia elämäksi nimeämme asian ilmentymiä.

Qigong viittaa muuten muinaislähteisiin, joiden mukaan Li Baonkin (Li Po) ylistämä persikan kukan kuvajainen on olevaisuuden tuolta puolen. Nimenomaan persikan.

Kirjakulta kertoo ja näyttää huikein kuvin, että neidonhiuspuu (gingko) on ollut saman näköinen kuin nykyisinkin ainakin kymmeniä miljoonia vuosia ja että halukkaat voivat etsiä sitä Xitianmun vuorilta Itä-Kiinasta. Laji on erittäin uhanalainen.

Olin ajatellut panna otsikoksi “Sukkulamatojen muistelmista”, mutta en sitten kehdannut. Vanhin tunnettu sukkulamato on elänyt ikiroudassa 46 000 vuotta ja ainakin yksi selviytyi avaruuden kylmyydestä pudotessaan jostain satelliitista.

Palaan kertaamaan Ariès’n - Dubyn yksityiselämän historiaa, josta julkaistiin vuonna 2001 laaja suomnnos “Omassa huoneessa”- Tuosta aineisstosta on peräisin tietoni, että esimerkiksi Montaigne kirjoitti 1500-luvun lopulla tutkielmansa ja esseensä vain itselleen, ei kenenkään luettavaksi. Siksi niissä on niin paljon latinan- ja kreikankielisiä viittauksia. Hänen isänsä oli ollut sikäli omituinen, että lapsen äidinkieli oli latina. Ympäristönsä ranskaa hän alkoi oppia vasta lähes kymmmenvuotiaana. ;utta niinpä oliTolstoinkin todellinen äidinkieli englanti, kotiopettajattaren opettamana, ja venäjä tuli vasta myöhemmin. Nabokovista en muista niin tarkasti, mutta mielestäni hänellä oli neljä äidinkieltä.

Tuottamus

 

Otsikon sana tarkoittaa, että tapahtuma on jonkun syytä, vaikka tämä ei olisi tietoisesti tavoitellut sitä.

Valitettavasti lakimiesten kieli on kankeaa. Ero on iso - eräässä keskiajan maakuntalaissa kirjoitettiin kuninkaan murhasta, että tämä on tihutyö (nidingsverk), sillä joka sellaisen tekee, särkee jumalien lukot.

Hyvä historiankirjoittaja, ikätoverini Kershaw, sanoo ryhtyneensä opsikelemaan saksaa ja selvittämään natsismia, kun juureva baijerilaismies murahti hänelle vuonna 1975, että jos me olisimme pitäneet vain yhtä, ei olisi nytkään kommunisteja kenenkään niskoilla - mutta jutkut ovat syöpäläisiä.

Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin saksalaiset professorit kävivät kulttuurisotaa, jonka tiivistäisin peräti lyhyeksi kysymykseksi: oliko Hitler hallintoineen tapahturma vai tuottamus.

Vielä 1990 joissakin yliopistoissa opetettiin, että sodassa sattuu.

Mieleeni tulee ruotsinmaalainen upseeri, joka johti myös vähemmän kunniakkaita piirteitä sisältynyttä Tampereen valloitusta huhtikuussa 1918 ja sai kuulla, että koko komppania pohjalaisia vapaaehtoisia oli kaatunut. “Sodassa tulee aina kaikenlaisia harmeja.”

Yksi Kalevankankaalla kaatuneista oli vaimovainajani veli, koulupoika, aseenaan pienoiskivääri. Hiukankin koulutetut vapaaehtoiset tiesivät, ettei kohti konekiväärejä ollut viisasta hyökätä varsinkaan syvässä hangessa, ja pysyttelivät vähän loitommalla. 

Olen silmäillyt Tuomas Hopun hyvin laadittuja kirjoja kansalaissodasta siksi, että talvi- ja jatkosodan syitä edelleen etsittäessä on samalla jäänyt mielestä, että vuoden 1918 tapahtumat ovat edelleen myös tutkijoille epäselviä, ja samoin tietysti niille, joille tavanomaiset koosteet tai menneiden vuosikymmenien tarinat eivät oikein riitä.

Toinen syy oli löytää syyt äidinisäni vanhoilla päivillään itse kirjoittaman muistelman sisältöön. Kertomus hänen omasta punakaartilaisuudestaan ja sitä edeltäneistä patteritöistä Helsingin seudulla ovat usein kohdin paikkansa pitämättömiä. 

Vammalan seudulla 22-vuotiaalla, riuskalla miehellä ei ollut mahdollisuutta jäädä ulkopuoliseksi ja siis päätyä suuren karavaanin mukana Lahden Fellmanin pellolle. Näin varmasti oli Vammalan polttamisen jälkeen ja kun sen seudun kaartilaiset olivat käyneet tuhoamassa arviolta 450 rakennusta Lempäälästä ja Vesilahdelta, kukaties vedenjakajaksi kasvaneiden Laukon häätöjen muistoksi. 

Sitä vastoin tekstissä on paljon hienoa ajankuvaa, josta kirjoittaja itse, osaavaksi ja tunteilemattomaksi tiedetty mies, esitti suullisesti yhteenvedon, kun olimme viimeisen kerran yhdessä saunassa vuonna 1983. - Raakuus. 

Mitä mahtoi merkitä ennen luennoimani “mentaliteettien historia”, jos mitään?

Saksalaiset, suosituimpana mielipidekirjoittaja Spengler, todistelivat Länsimaiden tuhoa. Britit eivät olleet varsinaisesti muuta mieltä. Toynbee tuntui kiteyttäneen tunteet. Venäjällä Dostojevski ja Tolstoi opettivat ihmiset maustamaan mahdollisen ajattelunsa saarnolilla ja sattumien korottamisella välttämättömyyksiksi.

Juuri kukaan ei huomaa, että ajattelu ja sen sisällä mielenlaatu muuttuvat samalla kun olot muuttuvat. Kun auto tulee käyttöön, ilmestyvät pappiloiiden ja kartanoiden seinustoille koristekasvit, koska ne kertovat satunnaisellekin kävijälle asumuksen ylhäisyydestä, ja pian näkyy pelargoni mummonkin ikkunalla. Maalaisten pukuun ilmestyy kiiltäviä nappeja ja kirjavia liivejä. “Löytyy ultaa kupiksi, jos talonpoika tahtoo; hopeaa housun napiksi, ken kaluksi sen kahtoo.”

Jotenkin jalostuneeksi väitetyn vanhan maalaisyhteisön liikkeellä pitäviä voimia olivat kateus ja kauna. Kaupungissa se ei ollut niin väliksi, koska köyhille ja vähäväkisille oli oma ghetot, sellaiset kuin Laukon raakalaismaisesti toteutetuista häädöistä tunnetun paroni Standertskiöldin etunimen mukaan nimetty Hermanni ja siinä vieressä ehkä rahankipeyttä kuvastava Toivola. Viipurissa oli Monrepos, “minun rauhani” (mon répos).

Ajatus liittyy tekniikkaan. Jopa Los Angelesin rakennettiin uusi moottoritie (Santa Monicaan), koska sellainen on helppo sulkea rampeilta. Ainakin kaksi kertaa on koettu, ettei vihainenkaan mellakoija jaksa juosta 10 kilometriä, edes verinen kirves kädessä.