Kodikasta

Tuli mies Arimatiasta ja laukoi, että tilanne tulee olemaan pahin sitten toisen maailmansodan.

Tai saattoi Tulla YK:sta, huipulta.

Minulla on kotona tietokoneessa kaikki ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden numerot skannattuina. Maalla ne lehdet ovat lehtinä. Ne on sicotu siniseen kartonkiin, vuosi kerrallaan.

Opin niistä lehdistä kirjoittamista ja toimittamista. Huono esimerkki vaikuttaa paljon vahvemmin kuin oma kokemus. Muualta luettu puristuu pintaan, vaikka olisi omiakin kokemuksia.

”Kollaa kestää” oli Aamulehden toimittajan tuolilta rintamalle tulleen kirjoittajan tilaustyö, joka ilmestyi hyvin pian Talvisodan päättymisen jälkeen. Nähdäkseni ”Sankaripoikia” ja ”Kumpujen yöstä” olivat tehneet kirjoittajaan liian suuren vaikutuksen. Ainakaan itse en käsittänyt vuosikymmeniin, että Kollaan erikoispiirre ei ollut sankaruus, joka oli suurta. Erikoispiirre oli hyökkääjän tykistö puolustajan jalkaväkeä vastaan.

Sanovat että jatkuva tykistökeskitys ilmapommituksineen on erittäin vaikea paikka.

Väinö Linna vakiinnutti sotakirjallisuuteemme pelon, nälän ja ylivoimaisen rasituksen.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että nykyisen epidemian aikana en joudu kantamaan mitään ylivoimaisen painavaa eikä ole nälkä eikä jano. Pelosta on vaikea sanoa. Se on yleensä huono merkki, ettei pelkää.

Opin aikoinani kokeneilta psykiatreilta, että ihminen, joka pelkää tulevansa hulluksi, on mieleltään terve. Kääntäen: moni hullu pitää itseään erinomaisen terveenä. Sanaa ”hullu” käytän, kun en ole lääkäri, vuosikymmeniä sitten Foucaultilta oppimallani tavalla. ”Hulluuden historia.” Sanassa on mukana polttomerkitsevä ja poliittisesti ohjaava elementti. 

”Pelkäättekö?” oli ala-arvoisen sotilaskoulutuksen käyttämä kysymys. Se on älytön. Normaali eli toimintakykyinen ihminen pelkää taistelutilanteessa ja ennen sitä. Joka vastaa ettei pelkää valehtelee. Tai sitten hän on henkisesti täysin edesvastuuttomassa tilassa. Kyky toimia vaikka pelkää on opittavissa, ja sitä kannattaa toistaa koulutuksessa.

Vertaus viime sotiin on Suomessa ontuva. Uhka jakautui niin epätasaisesti. Kuolemanpelkoa ajatellen en oikeastaan ymmärrä, miten eräät naiset jaksoivat. Tiedän useitakin naisia, jotka tekivät kotona hyvin raskaita miesten töitä ja joilta oli mies ja rivi poikia rintamalla, ja tyttöjäkin. Eräs jonka hautajaisissa olin, haavoittui vakavasti pohjoisessa rintamalottana. Isoäidiltäni oli mies ja neljä poikaa sodassa ja se viides, aivan keskenkasvuinen, soitto-oppilaana kasarmissa.

On sitä kuvailtu ja on siitä kerrottu  mutta vaikea silti on eläytyä elämäntapaan, jossa jokainen polkupyörän rämähdys tuo mieleen pahan viestin tuojan. Helpompi on eläytyä tehtäviin, joissa isoisäni oli toisen sodan aikana, kaatuneiden evakuointikeskuksessa vääpelinä.

Tuntematon

HS:n arvostelija Toini Havu osui heti naulakantaan kirjoittaessaan Väinö Linnan uutuuskirjasta: sammakkoperspektiivi.

Havu oli hyvä lukija ja hyvää herrasväkeä. Havuissa (ennen Falck) on tohtoreita ja hovioikeudenneuvoksia niin että päät yhteen kolisevat.

Sitä hän ei tajunnut, ettei teos ole sotaromaani eikä muistelma. Taistelutoimintaa kuvataan silmiinpistävän vähän. 

Ollin lukevinani jostain päin verkkoa arvostelun, jonka mukaan Tuntematon onkin heikko teos. Tynnyreitä valmistetaan edelleen, ja sellaisen reiästä tähystellen voi muodostaa mielestään maailmankuvan.

Teos ei ole kehityskertomus eikä seikkailu tai pikareski. Se on hieno kuva kansanvaltaistumisesta, jolla tarkoitan keskinäisten riippuvuuksien käsittämistä. Siksi muuten upseereista vain joukkueenjohtajat ja yksi komppanian päällikkö ovat esillä. Ja pataljoonan komentaja. Heidän tehtäviinsä ei kuulunut tutustua miehistöön, eivätkä he tutustuneet.

Sekä lukijat että arvostelijat, joista kielteisen kannan ottaneet ovat käytännössä jo kadonneet, käyttivät samaa väärää perustelua: tämä on totta tai tämä ei ole totta. Lukijoista ainakin mukana olleista moni sanoi: tältä se minustakin tuntui. Arvostelijoista osa paheksui myös ”suuren kuvan” puuttumista.

Tolstoin lukijoista osa tietää, ettei suuri kuva ole toistettavissa kirjallisessa teoksessa, eikä sitäkään vähää, minkä voi kertoa, pidä sekoittaa historiaan. Muistaakseni kukaan tutkija ei ole kirjoittanut sodasta kelvollista romaania eikä kirjailija historiaa. 

Moni lienee huomannut, että ainakin yksi – trolli – vingahtaa aina kun mainitsen toisen maailmansodan. 

Itse näen Seitsemän veljeksen maailman eli oppimisen muiden osoittamin keinoin siivoille tavoille muuttuvan jatkosodassa parissa vuodessa riippuvuuksien maailmassa, myös epämiellyttävissä ja vaikeissa tilanteissa. Tuntemattomassa emme näe ainuttakaan asiantuntijaa emmekä muutenkaan henkilöä, jonka arvostus perustuisi muuhun kuin kaikkien näkemään toimintaan.

Romaani kannattaa lukea ajatellen vuoden 1918 tapahtumia. Kansalaissota oli lähtenyt puolin ja toisin täysin käsistä. Saamme kiittää Stalinia siitä, että voimme edelleen rauhassa riidellä asioista. Talvisota oli joka suhteessa Neuvostoliitolta pöyristyttävä erehdys. Jatkosota oli lopetettava, koska se oli muuttumassa jäätyneeksi konfliktiksi, joka olisi seurannut armeijan kukistumista. Nämä ovat V. Molotovin omat sanat. 

Olimme Saksan sylissä. Stalin tyrkkäsi meidät sinne. Itsekin hän käsitti sen. Irti rimpuilimme itse. Tuntemattoman loppu on muuten hiukan epähistoriallinen. Talin ja Ihantalan lisäksi hyökkäys pysäytettiin U-asemassa Impilahdessa. Siellä ”Määttä” ja ”Vanhala” keittelivät korviketta. Kunnia suuren isänmaallisen sodan sankareille.

Kieli ihmettelee

Hammaslääkärini sanoi aamulla, että kieli aikansa ihmettelee korjattua hammasta. Se entinen hammas oli mennyt eriä poikki, mutta syvältä.

Pakkoruotsi on hyvä ja tehokas nimitys. Itse olen pakkosuomalainen. Kukaan ei ole koskaan kysynyt mielipidettäni siitä asiasta.

Pakkoruotsalaiset eivät ole keksineet kampanjaa ”on hienoa osata ruotsia”.

Olisiko se pakkosaamea, se kieli, jolla luetaan uutisia televisiossa ennen viittä iltapäivällä? Ajatus on peräisin pakkovenäjästä, joka tuli oppikouluihin vähän yli sata vuotta sitten. Vielä minunkin tuntemani vanhat miehet kehuivat, miten he kieltäytyivät oppimasta sanaakaan keisarin pakottamaa kieltä ja paiskoivat opettajaa venäjän kielioppikirjoilla.

Pakkosaksa ei nostattanut tunteita. Käytännössä saksa oli ainoa pitkä kieli vuoteen 1944. Se aloitettiin toisella luokalla ja sitä luettiin seitsemän vuotta. Saavutettu kielitaito oli yleensä vaatimaton. Jos ranskaa tai englantia oli tarjolla, niitä ei suosittu. Pitkä latina oi muutamassa klassisessa lyseossa.

Tuo venäjän vastaisuus ei ole ainakaan helpottanut asioita. Poliittisista syistä siinä mentiin niin pitkälle, että venäjän osaamista pidettiin epäilyttävänä maanpetturuuden oireena.

Luultavasti pakkoruotsin vastustajat ovat oikeilla jäljillä. Se on pitkä perinne, että kieltä käytetään poliittisen vallan ja myös sorron välineenä. Tuo äsken mainittu pakkovenäjä oli sitä avoimesti. Sotien välisen ajan kiistelty ruotsin kielen asema yliopistoissa sisälsi ainakin vihjauksen, ettei suomen kielellä voi esittää mitään riittävän tieteellistä.

Uskonpuhdistus merkitsi Saksassa, Alankomaissa ja Skandinaviassa kansankielen murtautumista kirkkoon ja hengelliseen kirjallisuuteen. Englannissa tuo kehitys oli alkanut oikeastaan jo hiukan aikaisemmin.

Katolisen kirkon latina on oikeastaan erikoinen valinta. Raamatusta pätkääkään ei ole kirjoitettu sillä kielellä. Toinen kirja on hepreaa ja toinen hyvinkin kansanomaista kreikkaa. Silti paavinkirkko piti yli tuhat vuotta kiinni ajatuksesta, että Jumala kuulee vain latinan kielisen huokauksen.

Juutalainen uskonto käytti hepreaa vuosisatoja itse kielen kadottua muusta käytöstä. Heprea elvytettiin toisen maailmansodan jälkeen poliittisena tekona. Ei Koraanikaan mene toteen muilla kielillä kuin arabiaksi, vaikka esimerkiksi Turkista tuli suuri ja Persiasta muuten merkittävä uskontokunnan jäsen. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa monet erikoisen pyhät kirjat ovat sanskritiä, jonka merkitys on ollut viime vuosisadat lähinnä seremoniallinen.

Tulkitsisin että meillä eli Ruotsissa ja sen Itämaassa Suomessa kansankieliin kääntyminen oli poliittinen teko. En usko Kustaa Vaasan edes suosineen tai kaikin ajoin sallineen Lutherin tähdentämää henkilökohtaista hurskautta. Vielä 1800-luvulla sellaista pidettiin Suomessa pahana. Oli uskottava niin kuin pappi ja piispa käskevät, ja pulinat pois.

Kansankieltä käyttävä papisto oli uusi poliittisin perustein valittujen hallintovirkamiesten luokka, jonka turvin ainakin täällä saatiin aikaa hyödyllisiä valloituksia ja muutettiin yhteiskunnan toimintatapoja perinpohjaisesti. Rinnalla tulivat kansankieliset lakitekstit, jotka nekin korvasivat entisen latinan. Näin ajatellen tähdentäisin, että pakkosuomi on sekin läpikotaisin poliittinen ratkaisu, ja edelleen toimiva.

Moottoripyöräilyä

Eilinen kirjoitus ajelulla käymisestä sisältää monta kerrosta. Yksi on Kiina. Uusimman tutkimuksen mukaa siellä Ming-kaudelta kukoistanut ”matkakirjallisuus” ei ollut matkakirjallisuutta.

Kirjan nimi saattoi olla ”Matka Keltaiselle vuorelle”, mutta kirjoittaja ei ollut käynyt mainitsemassaan paikassa eikä ollut siitä kiinnostunut. Tämä liittyy Lapin kirjoitusten kokoelmaan.

Kuka tahansa ymmärtää, että ne alle kymmenen tunnettua ulkomaalaisten yhteenvetoa kokemuksistaan Lapissa – Maupertuis, Outhier, Schaefferus, muut – kertoo paljon kirjoittajista ja aikakauden hyväksytyistä ”totuuksista”, mutta vähän aiheestaan. Aavasaksalla on hyttysiä. Kiitos tiedosta.

Mielenkiintoisempaa on, että sama ajatus sopii omiin kirjoittajiimme, alkaen Castrénista, Lönnrotista, Fellmanista. Mielestäni linja jatkuu. Mahdoton ajatuskoe: jos Erno Paasilinna ja Kullervo Kemppinen pantaisiin kulkemaan samaa reittiä esimerkiksi Luirojärveltä Vongoivalle, he näkisivät aivan eri asioita. Erno näkisi ihmiskunnan ongelmia ja sortoa, Kullervo ei. Ajatuskoe on mahdoton, koska molemmat ovat kuolleet ja eläessään he eivät olisi olleet kehuttavissa puheväleissä ja jonkinasteinen halveksunta olisi ollut molemminpuolista.

Jos Antti Tuuri ja minä poikkeaisimme autosta jossain Nuorgamin tai Nellimin tienoilla, mikä on jopa käytännössä mahdollista, näkisimme kumpikin maiseman pohjalais-kaunokirjallisesti.

Muistan enoni, joka vertaili ensimmäisellä Lapin matkalla sikäläisiä metsiä Ylihärmän metsiin ja arvioi kiintokuutiometrejä vielä Lutolla. Jossain vaiheessa hänellä napsahti pää, ja hän ihan kuunteli, että metsä näyttää oudolta siksi, että maaperän ravinneköyhyyden vuoksi aluskasvullisuutta on vähän ja eräät muutkin tekijän vaikuttavat siihen, että metsä on kuin pihdeillä ja pinseteillä hoidettu puisto.

Euroopassa ”matkakirjallisuuden” ensimmäiset suuret nimet olivat Laurence Sterne (A Sentimental Journey) ja R.L. Stevenson. Saksan kielialueella tälläkin alalla kunnostautui Goethe (Italianische Reise), jossa kirjoittaja selvästi tekee yrityksiä nähdä muutakin kuin mitä kirjojen mukaan kuuluu nähdä. Hän ei tiennyt, että se on mahdotonta, ja että tämän ongelman parissa tuskaili jo Leonardo da Vinci. Hänestä oli erehdys maalata edes maisemaa näkemänsä perusteella. Maalaus on ”cosa mentale”, mielen ilmiö.

Tässä sivuutan tietoisesti ritariromaanit, myös Don Quijoten. Ritarit olivat vaeltavia ritareita, ja maantieteelliset paikat olivat heidän urotekojensa kulisseja. Ja sivuutan pyhiinvaellukset, joissa vaeltaminen rinnastetaan tietoisesti uskonnolliseen kilvoitteluun. Ja pyhiinvaellukset liittyvät kiinteästi kaikkiin muihin suuriin uskointoihin paitsi meidän. Mekka, Itkumuuri, Compostella, Ganges.

Suomessa kirkon epäluulo henkilökohtaista hurskautta (herännäisyyttä) kohtaa oli perusteltua, ja samoin kauan vaikuttanut nationalismin eli isänmaallisuuden epäily. Kotimaamme on tähtein tuolla puolen, ja ”Kaanaanmaa” ei ole Vaasan läänissä.

Nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa Simon Schama on vienyt eteenpäin Gombrichin ajatusta. Maisema on täynnä metaforia, ei puita ja pensaita.

Olen samaa mieltä. Olen kirjoittanut tästä asiasta viisi tai seitsemän runokokoelmaa. Wallace Stevens oli runoilijana maailman taitavin vaihtamaan nähtyä (ja kuultua) maisemaa mielen maisemaan ja kuvittelemaan vuoren ja vaihtamaan mäntyjen paikkaa vaikka ne olivat sen näköisiä kuin niillä olisi surullisia nimiä. Erään runon nimi on Ei käsityksiä ilmiöistä vaan itse ilmiö. Männyn ja tuskan (pine, pain) ero äännettynä on ohueksi kuluneen hiuksen hieno.

Jutun kuva on suvun piiristä. Lasteni äidinisä oli valokuvaajana huono. Näistä kuvista tulee mieleen, että asialla oli ehkä samassa albumissa esiintyvä lanko Yrjö Lindegren, jolla oli käytössään myös erinomainen valokuvauskone.

Kuvia on koko joukko. Lähtöpiste on Pielisjärvi eli siis suunnilleen Nurme. Ja todella ajelulla ollaan, enkä olisi odottanut, että saan silmieni eteen maantien sellaisena kuin maantiet muistan – vaikka minun aikanani risuaita oli jo väistymässä piikkilangan tieltä. Penkereiden pehmeys ja ojien huonous oli syy jatkuviin ojaan ajoihin, jotka eivät yleensä aiheuttaneet vahinkoa. Ojasta auttamiseen ei onneksi tarvittu traktoria, joita ei siis vielä ollut (yleisesti). ”Peltovetureita” kaupiteltiin jo 1920-luvulla, mutta sellainen oli aina jäämässä itse kiinni. Eivätkä Lapin metsätyömailla käytetyt lokomotiivit, jollainen on näytteillä Sodankylässä, osoittautuneet onnistuneiksi, vaikka tietäkin niille rakennettiin vaikka kuinka.

Kuvien lähettäjästä tuli mieleeni moottoripyöräily. Se lienee hyvin usein ajelulla käymistä. Tosin olen kuullut, että Turkuunkin voi ajaa prätkällä, varsinkin jos riisuu suojapuvun ja saappaat ennen luentosaliin menemistä. Ja tänne kotiin voi ajaa sieltä länsirannikolta. Mutta moottoripyörällä ei ole järkeä lähteä kolmen kilometrin päähän kauppaan. Ne ajat ovat onneksi menneisyyttä, kun isolla pyörällä ajettiin verryttelypuvussa, tennarit jalassa.

Tiedän miten erilainen moottoripyörämatka on kuin autolla tehty. Ymmärrän jopa polkupyörällä tehtyjä suurmatkoja. Jätin tyhmästi tarkemmat tiedot kysymättä, mutta juuri sotien alla oli suorastaan tavallista, että tytötkin ajoivat kesällä polkupyörällä Helsingin korkeudelta Karjalaan. En tiedä, missä ja miten he yöpyivät ja kuinka ruokapuoli oli järjestetty.

Eräässä tekniikka-lehdessä kerrottiin, minkä näköiseksi tamperelaisen konepajan omistajan naama meni, kun armeija tilasi häneltä miljoona polkupyörää. Vaikka vihaan tuota rakkinetta henkilökohtaisesta syystä (tykkimiehenä jääkärien matkassa), myönnän että se ehkä oli polkupyörätaiteen huippu. Laitteen käyttämisestä sodankäyntiin kertoo tarkasti kenraali Keinonen muistelmissaan.

Mutta kaikkiaan, ajelu on aate ja vaikka en enää nouse moottoripyöränkään matkustajaksi, ilmaisen arvonantoni ilman mitään zeniä, joka onkin japanilainen versio kiinalaisesta youji-perinteestä.

Finna

Blogistin ei tarvitse kirjoittaa pääkirjoitusta ainakaan kovin usein. Kun maailmassa tapahtuu hyvin pahoja asioita, ainakin alkuun niistä tulee tietoa normaaleja väyliä.

Siten jatkan pienestä asiasta.

Tänään olin soittamassa Museovirastoon ja kaivelemassa esiin satasia kuin jätkämies käräjillä. Halusin joka tapauksessa itselleni pari vanhaa valokuvaa, mutta viraston sivut eivät olleet samalla kaupallisella tasolla kuin hinnat.

En soittanut, vaan muistin Helsingin kaupunginmuseon, joka jakaa omastaan ilmaiseksi, ja vasta sitten Kanalliskirjaston.

www.finna.fi sisälsi ne samat maksulliset kuvat maksuttomina mihin tahansa käyttöön. Niitä saa panna vaikka blogiin! Niitä saa käyttää vaikka mainonnassa.

Kun kommentista käy ilmi, että Lapissa on muidenkin mielestä näissä asioissa sekava tilanne, niin tässä olisi siis lisää saippuaa mummun silmiin.

Antaisin vielä yhden ilmaisen oikeudellisen neuvon. Lakitekstin tarkoittama valokuvan julkistaminen tapahtuu, kun valokuva on luovutettu museon kokoelmiin.

Tästä on prejudikaatti Jos kirjoittaisin asiantuntijalausuntoja – mitä siis en tee – ottaisin pitkän pennin professorin mielipiteestäni, jossa perusteltaisiin vakuuttavasti, että julkistaminen samoin kuin ”yleisön saataviin saattaminen” ei edellytä todistelua siitä, että kukaan ihminen olisi koskaan saanut kuvaa käsiinsä.

Suunnilleen sama ongelma raivosi silloin kun tapeltiin verissä päin ja nenin etenkin tietokoneohjelmien kopioimisesta yksityiseen käyttöön. Lakiamme muutettiin tässä niin sanotussa konsumoitumiskysymyksessä ja lopputulos oli tyypillisen naurettava. Jos naapuri osti tietokonelevykkeitä ja lainasi niitä sinulle, sait kopioida ne koneellesi. Se oli yksityistä käyttöä. Jos naapurisi oli ostanut ulkomailta ne levykkeet, aivan samat kuin kotimaassa myydyt, et saanutkaan tehdä niistä koneeseesi kopiota.

Oikeudellisesti kysymys on sama kuin julkisen tilaisuuden määritelmä. Oliko luvallista kieltää tyhmien lehtien toimittajia tulemasta kirkkoon seuraamaan julkkishäitä. Kirkko lienee paikka, johon kenellä tahansa on pääsy, ilman erillistä kutsua.

Siellä Finnan tietokannassa on muuten niin hienoa tavaraa, että suureksi mielihyväkseen sitä katselee.

Ettei menisi vain kirjaston kehuksi, pankaa merkille, että rihkamahenkisistä kauppaliikkeistä saa tavattoman halvalla kuvakirjoja ja muuta pientä mukavaa. Tutkimukset alkavat tuottaa sellaisia tuloksia, että lapsen kehitykselle ja myöhemmille asenteille on erittäin tärkeää, että kotona on oikeita kirjoja.

Tämä jakelu ja hinnoittelukysymys peittää taakseen jokseenkin vakavan ongelman.

Meillä on lujassa Saksan 1880-luvun ajatus, että kaikenlaiset asiat voi hoitaa lailla. Lakimiehet itse ovat tietenkin enimmäkseen vakuuttuneita tästä asiasta, mutta valitettavasti tuo virheellinen tulkinta on levinnyt paljon laajemmallekin. Kuinka moni käsittää ettei esimerkiksi rakentamisen heikkoa tasoa voi järjestää muuttamalla lainsäädäntöä.

Olen seurannut läheltä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Saimme gryderijärjestelmän pois päiviltä. Suuren muuttoliikkeen aikana rakennusurakoitsija ja pankit yksissä tuumin kehittivät järjestelmän, jolla asuntojen ostajilta vietiin kaikki mahdollisuudet puuttua jopa rakennusvirheisiin. Ostajat säästivät asuntoa ja saivat luottoa väliaikaistodistusta vastaan. Osakekirjat ja siis puhevalta yhtiössä annettiin vasta kun takuuaika oli kulunut umpeen.

Näinä päivinä sitä katselee kummissaan, miten toisten terveydestä kiihkeästi kiinnostuneet ihmiset – usein lääkärit – ovat kylmän raivon vallassa kehittämässä yhä uusia kieltoja ja käskyjä.

Millaista viinaa marketissa saisi myydä on kuohuttava kysymys, ja yksi ja toinen on valmis panemaan päänsä pölkylle väittäessään, että viisiprosenttinen ehkä menettelisi mutta viisi ja puoli on ilman muuta liikaa.

Huomasi Kaliforniassa asuessani, että reippaat ja terveet elämäntavat ja niiden kaikinpuolinen edistäminen on myös lääkäreille nokkela keino pysytellä kaukana todella suurissa vaikeuksissa olevista ihmisistä. Jos jonkun todellinen ongelma on köyhyys, on määrättävä lääkettä, joka on varmasti niin kallista, että se jää ostamatta ja siis ottamatta.

Trumpin hinku ajaa heikennyksiä hoitojärjestelmiin hätkäytti. Yhdysvalloista tiedämme, että siellä on ollut vuosikymmeniä maailman kallein ja huonoin systeemi.

Karmea ajatus on lähellä: mitä muuta sote-uudistuksen takana on kuin väitetty palvelujen parantaminen?

Arvaukseni on, että uudenlainen tulonsiirtojärjestelmä, jolla tuloja siirretään köyhiltä rikkaille.

Nyt kannattaa olla nuori juristi. Toteutui tuo järjestelmä missä muodossa tahansa, kyllä lakimiehille riittää töitä.

Viime päivien blogikeskusteluissamme on vilahdellut kysymys yksityisen ja julkisen rajapinnasta.

Pidän välttämättömänä toistaa, ettei maailmaa rakenneta määräyksillä, vaan työllä ja että Suomessa julkisten järjestelmien hallinto, englanniksi public administration, on perinteisesti yksi kaikkein huonoimmin hoidetuista aloista. Sosionomitasoinen koulutus toimii, mutta sitä ylempi ei. Jotta lukija ymmärtäisi, mainitsen nimeltä hallinnon oikeina asiantuntijoina Tuomas Pöystin ja Lauri Tarastin.

Synkistelyä

Tänään on. Tänään oli aamulla ainakin aito Suomen 100-vuotispäivä.

Olen miettinyt monesti vappuriemua Mantalla eli Havis Amandalla Helsingissä kauppatorin rannassa vuonna 1918.

Talonpoikaisarmeija oli juuri marssinut kiellettyyn ajosuuntaan Esplanadia kärjessä kenraali Mannerheim, jonka ratsu hiukan vikuroi. Talonpoikaisarmeijaa tarvittiin kipeästi, koska kaupunki oli jo täynnä saksalaisia krenatöörejä ja heidän kivääreitään ja konekivääreitään.

Uljasta uutta Suomea symboloi uuden nimen saanut Viapori, josta tuli Suomenlinna. Se kuulostaa yhtä hienolta kuin Äänislinna. Aikakauden valokuvassa näytetään, mitä rannassa olevan ryssänkirkon torni kiskottiin köysillä maahan. Ei suomalaisen Suomen etuvartioonvoi ajatella sipulitorneja.

Ja tämä Suomen Helmi oli viimeinkin saanut sotilaallista käyttöä. Sinne perutettiin vankileiri. Vankileiri täytettiin vääränlaisilla suomalaisilla. Joku Maiju Lassila ammuttiin malliksi mereen laiturin lähellä. Ampujien joukossa oli hänen kustantajansa. Kustantajan ja kirjailijan suhde sai pysyvän muiston – jota tosin kukaan ei enää muista, ainakaan kustantajien keskuudessa.

Helsingin Vanhankirkon puistossa on maailman ainoa miehittäjän kaatuneiden muistomerkki. Saksan väitetty ”pyyteetön avunanto” oli tuoreeltaan käsitetty myös sotatoimeksi, jonka todellisena kohteena oli sekasortoon joutunut Venäjä ja sen kanssa tehdyn Brest-Litovskin rauhansopimuksen vahtiminen.

Suomalaiset olivat silloinkin käyttäneet aikansa väittelyyn pakkoruotsista ja siihen verrattavista asioista ja tulivat hankkineeksi kesän 1918 kuluessa maan sangen huonoon huutoon koko Skandinaviassa ja puolessa Euroopassa.

Vuoteen 1914 asti työväenliike oli ollut määrätietoisesti epäisänmaallista. Se oli kansainvälistä. Sen tunnuslaulu oli nimeltään ”Kansainvälinen” ja sen juhlapäivä oli vappu.

Jos joku opiskelisi kulttuurihistoriaa, voisi selvittää, missä määrin tietoisesti ylioppilaiden kevätjuhla valui yhä vahvemmin kukanpäivästä vappuun.

Meillä on ollut kahden vapun perinne näihin päiviin saakka, ja se on maantieteellistynyt. Helsingissä roistokansa kokoontui Hakaniemessä ja Mäntymäellä, kun taas isänmaalliset ylioppilaat Kaisaniemessä, Tähtitorninmäellä ja edelleen Ullanlinnassa.

Juhlikaamme vappua kahden keskinäisen vihamielisyyden ja pahojen muistojen värittämän kansanosan kunniaksi!

Tiedossa ei ole mitään vapunviettoa ylioppilaslakein muista maista, ja yleismaailmallinen työväenjuhla alkoi näivettyä 1914 muuttuakseen yhdeksi Neuvostoliiton maiden monista virallisista juhlista, kun taas lännessä työläisten juhlaa vietetään vaihtelevalla ponnella. Enempiä ennustelematta – marssit ja mielenosoitukset on pakkokin nähdä nyt uudessa valossa. Viittaan siis terrorismiin.

Patsaan lakitus on viehättävä perinne. Itse olen hyvilläni, että juhlinnan kohde on Helsingissä juuri Havis Amanda. Lempinimestä on monia selityksiä. Virallisesti se kai on Merenneito, ja se kuvaa kaupungin nousua merestä.

Oma selitykseni, jostain joskus luettu tai kuultu, on prostituoitu Amanda eli Manta vaan, joka harjoitti ammattiaan korttelissa Merikasarmi, eli slangissa Havis. Ellei sitten olisi ollut Punavuoren Merikortteli. Joka tapauksessa veistoksen takamukset aiheuttivat aikoinaan kiihtymystä.

Isäni ei saanut tilaisuutta laskea silloin hyvinkin kiharoille kutreilleen ylioppilaslakkia, vaan kannattelee sitä kädessään myös lakituskuvassa 1944. Hänellä ei ollut siviilipukua, joten ainoa vaihtoehto oli esiintyä luutnantin formussa, eikä siihen sovi valkolakki. Ainakin muutamia vuosikymmeniä sitten sekapukeutuminen oli armeijassa virallisesti kielletty. Kun viimeksi katsoin poliiseja koskevia säännöksiä, nekin osoittautuivat tarkoiksi. Tunnetusti vartiointiliikkeiden kamppeita ei aina heti erota poliisin asuista, joten tarkkuus on tarpeen. Ja tunnetusti armeijan vermeitä saa kuka tahansa kaupasta, mutta arvomerkkejä ei ole lupa käyttää esimerkiksi kylpytakissa.

Vappu on sopiva Tuulentupien päivä.

Suomalaiset kirjailijat, historioitsijat lehtimiehet ja muut rakensivat 1800-luvulla kuvitelman siitä, millainen Suomi on ja millaista on Suomen kansa. Ensimmäisen raivokohtauksen aiheutti Aleksis Kivi, joka sai vastaansa myös syytöksen ”tällaista ei ole se Suomen kansa, jonka minä tunnen”. Puhuja oli Agathon Meurman. Ahlqvist sanoi sitten paljon muutakin ja tiesi mistä puhui, koska oli itse kohonnut hyvin surkeista oloista korkealle ja vaati kaikkia muita tekemään samalla tavalla.

Kansalaissodan aikana ja sen jälkeen kaikki kynälle kykenevät saivat aiheen samaan pohdintaan. Juhani Ahon ja Eino Leinon kirjoitukset ovat kuuluisia, samoin Sillanpään romaani, jotka kustantaja tosin tiettävästi hiukan siisti ennen julkaisua.

Kolmas aalto oli yleisvasemmistolaisuus – stalinismi 1960- ja 1970-luvulla. Kyllä, olen itse saanut korvamakeaa väitteellä: todellinen suomalainen ylioppilas ei voi olla sosialisti (vaikka en siis ollut sosialisti). Samoihin aikoihin oli alettu selvitellä, millainen on todellinen suomalainen tai todellinen suomalainen ylioppilas.

Tutkimustulokset jäivät rajatiedoksi, ja sitten yhteiskuntatieteet jotenkin menettivät kiinnostavuutensa. Tälläkään hetkellä moni ei osaa sanoa, millainen on suomalainen keskiluokka ja paljonko se ansaitsee ja kuluttaa (vaikka virallinen tilasto on verkossa).

Tälläkin hetkellä puhutaan esimerkiksi perussuomalaisista. Jos puhe ei ole tuon puolueen kannattajista, ilmoitan että minulle perussuomalaisuus on yhtä sekava ja outo käsite kuin sotien välisen ajan aitosuomalaisuus. Onneksi televisio äänestyttää katsojia niin että saamme tietää, mitä se on se suomalaisuus sitten.

Perustuslakia muutettava

Nyt on mainittu uskollisuus omalle maalle. Muuan kaksoiskansalainen sanoi asevelvollisena, että Suomea hän puolustaisi mutta Venäjälle ei hyökkäisi. Se oli hyvin tiivistetty. Suomen sanotaan hyökänneen Neuvostoliittoon 1939 ja 1941. Myös nykyjohto löytää hyökkääjiä kulloisenkin tarpeen mukaan.

Perustuslain muutoksella kaikille annettiin ne perusoikeudet, jotka olivat ennen kuuluneet vain Suomen kansalaisille.

Laissa käytetään sanoja ”ihmisillä” ja ”jokaisella”- Ihmisillä on oikeus. Jokaisella on oikeus.

Maanpuolustuksesta perustuslaki määrää: ”Suomen kansalaisilla on velvollisuus…”

Niin epäselvästä asiasta kuin uskollisuudesta omaa maata kohtaan ei mainita mitään.

Maanpetokseen suhtaudutaan Suomessa vanhastaan hyväntahtoisesti. Enin rangaistus olisi kymmenen vuotta vankeutta. Valtiopetos oli murhan veroien rikos, josta rangaistus oli elinkautinen vankeus. Koska kommunistipuolueen eräs siipi ja mahdollisesti eräät Saksaan siirtyneet sotilaat loppuvuodesta 1944 ei ole ollut hyvää käytöstä mainita hankkeesta muuttaa oikeudettomasti Suomen valtiosääntö väkivallalla tai väkivallalla uhaten.

Myöskään nyt, vihapuheesta keskusteltaessa, ei mainita tuota säännöstä, joka kuitenkin on ollut laissa tuhat vuotta. Se on sama säännös kuin muinoin kuninkaanmurhaa koskenut.

Säännös on tietysti kiusallinen kaikkialla maailmalla. Kuinka moni nykyinen hallitus on noussut valtaan aseellisen kapinan turvin? On niitä, jotka mainitsevat Suomenkin esimerkkinä. Suomen syntymässä ollut valtio tuomitsi vihollisensa – punaiset – äkkiä perustetuissa valtiorikosoikeuksissa maanpetoksesta. Takana oli ajatus maan liittämisestä Venäjään, jota kuitenkaan ei tuomioitten aikaan ollut valtiona olemassa.

Rikoslaissa olisi silloinkin ollut sopiva pykälä, kapina. Se tarkoitti aseitten käyttämistä laillista esivaltaa vastaan. Ajatus eduskunnasta ja valkoisesta senaatista ylimmän vallan käyttäjänä ei ollut mitenkään järjenvastainen. Mutta rangaistus kapinasta ei ollut tarpeeksi ankara.

Tämä on yksi peruste otsikolle ”laillisuuden haaksirikko”. Olen itse aina torjunut sen, koska en näe, että maassa olisi ollut ennen joulukuuta 1917 sellaista laillisuutta, jonka olisi voinut sanoa haaksirikkoutuneen.

Toinen syy vierastaa tuota otsikkoa on kylmä tosiasia: voitetun vapaussodan jälkeen ei ole ketään vaatimassa rangaistusta itsenäisyyssodasta. Tämä ajatus oli 1800-luvun juridiikan keskeisimpiä. Esimerkiksi Ranska ja Italia itsenäistyivät väkivaltaankin tukeutuen.

Suomessa osa maan etevimmistä lakimiehistä oli teloitusten vielä jatkuessa vankileireillä yllättäen samaa mieltä kuin poliittiset vastustajansa  - laillinen esivalta olikin saatava Saksasta, ja kuninkaanvaali toimitettiin Saksan aseiden varjossa. En ole huomannut, että Paasikiveä ja kumppaneita olisi epäilty valtion- tai maanpetoksesta. Siinä eduskunnassa, joka teki päätöksen kuningasasiassa, oli 101 kansanedustajaa ja lisäksi tasavaltalainen porvarillinen ja maalaisliittolainen vähemmistö.

Nykyisen käsityksen mukaan ylin valta oli kesällä ja syksyllä saksalaisilla, vaikka tämä haluttiin unohtaa Saksan hävittya maailmansodan loppusyksyllä. Sen jälkeen Pietarin punaisten kimppuun ei käyty, koska valtionhoitaja Mannerheim oli haluton tekemään maanpetosta. Valkoiset venäläiset eivät näet halunneet vahvistaa Suomen asemaa.

Mannerheimin juhlavuonna on syytä palata presidentinvaaliin heinäkuussa 1919 ja sitä edeltäneisiin eduskuntavaaleihin maaliskuussa 1919. Presidentin valitsi poikkeuksellisesti eduskunta, ja eduskuntavaalit olivat maailmansodan voittajavaltioidenehto Suomen tunnustamiselle. Mannerheim siis hävisi ja Ståhlberg voitti.

Perustuslaki on ollut koko Suomen 100 vuotta erittäin vaikea ja kiistainen asia. Sotien aikana 1939-1944 eduskunnan asema oli perustuslakia ajatellen täysin toisarvoinen, ja sen jälkeen kahdeksan vuotta Suomen perustuslaki tulkittiin Moskovan Kremlissä.

Sellainen väite ei ole järkeä vailla, että eduskuntaan ja jopa valtioneuvostoon verrattuna tasavallan presidentti Kekkonen käytti niin suurta valtaa, ettei sellaiselle ollut tukea silloisesta perustuslaista (hallitusmuoto, valtiopäiväjärjestys).

Näillä huomioilla ei oteta mitään kantaa siihen, milloin toimittiin maan eduksi ja milloin maan vahingoksi. Kriittisen vaihe oli tietenkin 1931, ja historiamme suuri kysymys, jota ei esitetä juuri koskaan on Mannerheim – miksi hän ei ottanut silloin vastaan yksinvaltiaan asemaa, jota tyrkytettiin, erityisesti olettaen, että parlamentaarinen demokratia ei ehkä ollut hänen henkilökohtainen ideaalinsa?

Nyt ovat esillä kysymykset, jotka liittyvät kaikki valtiosääntömme ongelmiin. Rohkenisin väittää, että kaksoiskansalaisuuskysymys on nostanut esiin ongelman.

Kysymys ei ole vain venäläisistä armeijassa ja ulkoministeriössä, vaan ihmisoikeuksista. Sanovat eräät poliittiset ryhmät mitä sanovat, esimerkiksi maahan pyrkivillä on suuri määrä oikeuksia mutta ei juuri mitään velvollisuuksia. ”Maassa maan tavalla” esitetään piireissä sananlaskuna. Sen takana on verinen totuus. Suomen kansalaisuus merkitsi ennen monia raskaita velvollisuuksia.

Olisiko mahdollista, että EU:n syntymisen ilmapiirissä ihmisoikeuksien kääntöpuoli jäi vähälle miettimiselle. Kun perustuslakimme tuli voimaan, ei tiedetty mitään sotaisista uskonnollisiksi esittäytyvistä järjestöistä eikä uusagressiivisista ydinasevaltioista.

EU:ta ja Natoa itse puoltaen ehdotan, että Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi olisimme suomalaisia. Se ei tarkoita Suomessa syntymistä eikä suomea äidinkielenä, vaan vilpitöntä rupeamista tämän maan kansalaiseksi.

Luokkaerot

Yhdistän luokkaerot ja maahan saapuneet ulkomaalaiset.

Joku sanoi, että minä ja kalaiseni eivät tiedä mitään luokkaeroista. Olisikohan väitehiukan liioiteltu?

Yksi hankkeista, joita yritän edistää tosissani niin kauan kuin sormi nousee, on yritykseni suomalaisen keskiluokan kuvailemiseksi.

Olen pahoillani lukijoiden puolesta siitä, että politiikan ja tutkimuksen luokka-käsite on niin epäselvä, ettei siitä todellisuudessa tahdo ymmärtää mitään. Mikä oli ”työväenluokka” ja ketä siihen kuului, se on melkein yhtä vaikea täsmentää kuin nuoruudessani vielä käytetty nimitys ”herrat”. Osa kansasta tiesi, että herran perkeleet olivat kaiken pahan takana ja joka hetki viemään leivän nälkäisen suusta.

Useita vuosikymmeniä olen ollut mieltynyt Bourdieun tapaan puhua erikseen taloudellisesta pääomasta ja kulttuurisesta pääomasta ja piirustella nelikenttiä niin että pääoman voi tässä tapauksessa arvioida myös miinusmerkkiseksi.

Hallussani on harvinainen perheeni ja sukuni kirjallinen ja kuva-aineisto, se sama joka on jo digitoituna Kansalliskirjastossa.

Kysmykseni on, miten 100 000 nuorta miestä ja siis pian sama määrä perheitä nousi 1945 – 1955 alemmasta keskiluokasta ylempään keskiluokkaan. En jätä käyttämättä esimerkkinä (ei siis todisteena) isääni ja omaa sukupiiriäni tuon aineiston vuoksi. Dokumentaation varaan voi jotain rakentaakin.

Isä oli siis hyväntapaisuutensa ja nopeapäisyytensä ansiosta parin herran toimesta kansakoulusta napattu nälkiintynyt lapsi, joka napattiin keskikouluun. Hänen vaiheisiinsa vaikutti eniten pirunmoinen onni. Nälkä oli todellista 20-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun Vaasankadulla ja Kustaankadulla, koska työtä ei oikein ollut ja isä joi vähätkin rahat.

Isäni sosiaalisen nousun syyt olivat hyvä laulunääni, supliikki ja sota. Myös nuoremmilla veljillä oli samat lahjat, mutta syntymävuosi oli väärä. He kuuluivat siihen suureen joukkoon, joilta sota söi mahdollisuudet, ja yksi haavoittuikin vaikeasti.

Koska yhteiskuntamalli oli juuri se sama suomalainen luokkayhteiskunta, johon olen itsekin kasvanut, erittäin merkittävä tekijä oli oikeistolaisuus. Kannattaisi yrittää selvittää kansa- ja keskikoulupohjaisten reservin upseerien poliittisia taustoja. Ennen Talvisotaa Rukkiin piti olla puhtaat paperit. Isän suku oli maantieteellisistä syistä kokoomukselaista alaluokkaa. Sitä ei muuten ole kukaan huomannut tutkia ja luulen etteivät sosiologit oikein vieläkään tiedä, mitä tuo tarkoittaisi. Kavereista ja asuinpaikasta riippuen tuo kokoomukselaisuus saattoi olla myös Isänmaallisen kansanliikkeen kannatusta. Karjalassa rajan pinnassa asuneilla ei Kansalaissodan jälkeen ollut lämpimiä tunteita sosialismin aatteella. Maakunnan punaisuus oli enimmäkseen Viipurin maalaiskunnasta, joka oli hurjempi paikka kuin Tampereen Pispala ja Turun Raunistula.

Nämä rintamatyypit lukivat itsensä ylioppilaiksi sodan jatkuessa tai heti sen jälkeen ja nopeasti heistä tuli sitten metsänhoitajia tai opettajia tai lakimiehiä vaikka eivät välttämättä tienneet, kuinka vessa vedetään. Isä istui Helsingin seurahuoneella vuorineuvosten ja pankkiirien pöydissä viimeistään 40-vuotiaana. Hänelle tie tulevaisuuteen ei ollut monien meinailema normaalilyseo, vaan YL. Kiivas opiskelutahti ei sallinut osakuntaelämää eikä muita hullutuksia, mutta kun päivät menivät luennolla ja kirjastossa eikä viina kiinnostanut, ylioppilastalolla voi poiketa lauluharjoituksissa. Samoissa treeneissä olleet erittäin yläluokkaiset nuorukaiset hyväksyivät oikeistolaisen ylioppilaan yhdeksi muka kaltaisistaan, ja tie oli auki.

Pohjanmaalla kauppiassääty piti jälkikasvunsa töissä. Koulunkäynti oli enempi heikkoa. Oppikoulustamme edettiin kyllä yliopistoon tavalliseen tapaan, vaikka ei yhtä tehokkaasti kuin Lapualta.

Lahjakkuutta en siis pidä luokkakierron kannalta tärkeänä. Ei se tietenkään pahaksikaan ole. Yhdet isänpuolen serkut lukivat puolisalaa ylioppilaiksi ja eteenpäin evakko-pienviljelijän pohjalta, ja heistä tuli erilaisia suurlähettiläitä ja ylijohtajia. Superlahjakkuuksia tunnen itse eri yhteyksistä. Heille ei huonoinkaan koulutus mahda mitään. Tarkoitan siis niitä ihmisiä, jotka väittelevät 22-vuotiaana matematiikasta ”koska se on niin helppoa”. Neroja en ole tavannut. Tuota nimitystä on kai käytettävä maailmanhistoriallisen tason oivaltajista.

Köyhistä lapsista tuli enimmäkseen köyhiä aikuisia. Kulttuurinen pääoma on ja oli hyvä hyppyri, musiikki esimerkkinä helpoin mutta urana niin vaikea, että vielä minua hiukan vanhemmassa polvessa turvauduttiin usein peiteammatteihin lukemalla esimerkiksi lääkäriksi.

En tiedä, onko nyt puheena oleva luokkaerojen kasvaminen, joka tuntuu ajatuksena innostavan myös ay-liikettä, todellista vai ei. En osaa yrittämälläkään erottaa näitä eroja elinkeinorakenteen muutoksesta enkä kulutustottumuksista. Elinkeinorakenteen muutos eli työpaikkojen katoaminen on tavattoman nopeaa. Kulutustottumuksista näkyvä esimerkki on kirjojen ja lehtien myynti ja esimerkiksi nyt tapahtuva kuvatallenteiden katoaminen – ensin siis menivät videovuokraamot ja kohta on vaikea löytää DVD-levyjä. Pienten erikoisliikkeiden katoaminen ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta.

Suomessa on köyhiä mutta myös köyhyys-romantiikkaa. Näkyvä ja kuuluva huoli vanhuksista voi olla osittain näköharhaa, kun vanhoja on prosentuaalisesti enemmän kuin koskaan ennen maailmanhistoriassa, ja esimerkiksi Suomessa lapsia vähemmän. Kerrataan: 40-luvulla syntyneitä oli tyypillisesti yli sata tuhatta vuodessa, nyt kuusikymmentä tuhatta (kuvassa dramaattiset ikäpyramidit).

”Kansankodille” kävi samoin kuin sosialidemokratialle Euroopassa. Se tuli valmiiksi. Tämä ei tosiaan tarkoita, että eriarvoisuus, vähäosaisuus ja sorto olisivat poissa. Tämä tarkoittaa että eräät epäkohdat (kuten peruskoulutuksen ongelmat) saivat vaatimansa mielenkiinnon ja eteenpäin päästiin. Saavutuksia olivat kansakoulu ja kansaneläke ja sitten työeläke. Tuntemani ja kokemani luokkayhteiskunta ei ole tietenkään kadonnut. Se on muuttunut.

 

Katajainen kansa

Luen Juhani Ahosta ja Ahoa. Teksti tuntuu kulottuneelta, mutta välillä taas ei. ”Katajainen kansani” ei ollut häävi teos, mutta ilmestyessään ilmestys. Se oli osa Suomen taiteen kultakautta. Ruotsalaisetkin innostuivat siitä kovasti, sillä he eivät tienneet käytännössä mitään suonalaisista.

Ahon suuri merkitys oli hyppy Kalevalan ja Snellmanin imuun. Hyllyssäni on kirja, joka käsittelee väärennyksiä kansoista. Kukin kansa vuorostaan väärentää itselleen menneisyyden valikoiden muistettavaksi sopivia seikkoja ja vaieten paljosta. Ahon mestarivalehtelijan taidonnäyte oli ”Panu”, kertomus suonalaisesta pakanasta, jonka otteen ympäristöstä pappi murskaa. Olaus-pappi edustaa Ruotsia eli sivistystä. ”Keväässä ja takatalvessa” törmäyskurssilla ovatkin sitten 1800-luvun herännäisyys ja kansallismielisyys. Yllättäen uskonto saa romaanissa enemmän myötätuntoa kuin suomalaisuus ja suomen kieli. Aho sai valtavan aseman kansalliskirjailijana. ”Seitsemän veljestä” oli 1900-luvun alussa käytännössä unohdettu.

Mainitsemiani Ahon teoksia ei enää jaksa lukea. Kivi tuntuu nyt luettuna käsittämättömän nerokkaalta.  Mutta Aho keksi bloggaamisen! Monimielisiä tekstejä – lastuja – tuli lehdissä ja kirjoina. Kolme parasta olivat Tshehovin luokkaa ja Turgenevin tyyliä. Läpimurto Saksan lisäksi Ranskaan oli lähellä mutta ei ihan onnistunut.

Kansojen älykkyydestä puhuttaessa mitataan epäselvää epäselvällä. Sen näkee siitäkin, miten kiivaasti tämänkin blogin kommenteissa puolustetaan prosentteja. Se toinen epäselvä käsite on tämä ”kansa”. Tarkoitetaanko sillä valtiota? Onkohan puhe kieliryhmistä vai jostain vielä vaikeammasta, kuten juutalaisista, joilla ei oikein ole valtiota, kun kaikki juutalaiset eivät tunnusta Israelia isänmaakseen, eikä heillä ole yhteistä kieltä, kun kaikki eivät osa hepreaa eivätkä jiddishiä, eikä heillä ole yhteistä uskontoakaan, koska ennen virallisissa asiakirjoissa mainittu ”mooseksenuskoisuus” on heistä monille vallan vieras.

Nyt tulvii Eurooppaan syyrialaisia. Kuinka moni lukijoista tietää, onko olemassa Syyrian kansaa? Sen tiedämme, että sielläkin ihmiset tappavat toisiaan.

Olisi kiinnostavaa kuulla tieteellinen selvitys siitä, ketkä ovat älykkäimpiä, ateistit, islamin tunnustajat, kristityt vai hindut, vain muutamia mainitakseni. Esimerkiksi Intiassa on niin monta kieltä, kulttuuria ja uskontoa, että tieto intialaisten keskimääräisestä älykkyydestä ei tunnu kiinnostavalta. Tuo sama koskee Indonesiaa, Kiinaa ja Venäjää, itse asiassa myös Yhdysvaltoja.

Kun näitä valtioita ja kansoja muodostuu joka tapauksessa huiman nopeasti ihmisen psykologiaan ja etenkin biologiaan (perinnöllisyys) verrattuna, niin mitähän tässä sitten mitataan. Saksa ja Italia muodostuivat valtioiksi vasta 1800-luvun puolivälissä, ja niitäkin on, joiden mielestä Italian etelä ja pohjoinen eroavat edelleen toisistaan dramaattisesti, myös väestöltään.

Joukkojen älykkyyttä mietittäessä olisi ajateltava myös pienempiä ryhmiä. Ovatko savolaiset osuuskaupanhoitajat älykkäämpiä kuin varsinais-suomalaiset K-kauppiaat? Ovatko perussuomalaiset älykkäämpiä kuin vihreät?

Ovatko naiset älykkäämpiä kuin miehet? Minna Canth ja hänen hengenheimolaisensa olivat sitä mieltä, ja minusta tuntuu, että tuossa ajatuksessa on kenties vinha perä. Jos tutkimustuloksia laajennettaisiin, olisivatko lukemat kansojen älykkyydestä samat, jos tilastoitaisiin vain naiset?

Ovatko lapset Ranskassa älykkäämpiä kuin Suomessa? Jos ominaisuus on periytyvä, se pitäisi kai mitata. Olen ihmetellyt, miten sievästi ranskalaiset kakarat istuvat pöydässä ja miten sujuvasti he vastailevat vanhemmille.

Tiedän Berkeleyn yliopistosta, että aasialaissukuiset nuoret ovat järkyttävän ylivoimaisia vain-amerikkalaisiin verrattuna, ja opintosuorituksissa on eroa. Mutta ajan myötä erot tasoittuvat, ja tutkijoina he eivät enää erotu siinä määrin. Käytin viimeiset 15 vuotta työelämässä Suomessa ja USA:ssa ryhmissä, joissa oli nuoria tohtoreita todella joka puolelta maailmaa. Katsoin entisen työpaikkani HIITin tämän hetken työntekijöitä. On kirjavaa joukkoa, jota yhdistää vain loistelias kyvykkyys vaikeana pidetyllä alalla eli tietotekniikassa.

Monikulttuurisuus on hurmaava mahdollisuus. Tieteen ja taiteen tavoittamattomissa on hurjaa kykyä. Muukalaisuuden näkemiseen uhkana en osaa samaistua. Muukalaisvirtojen ohjailu on tyypillinen poliittis-hallinnollinen ongelmaryhmä, jota on pidetty kautta aikojen vaikeana. Mutta satoja vuosia sitten ranskalaiset opettivat ruotsalaisille vuorityötä ja hollantilaiset ulkomaankauppaa. Meille suomalaisille näyttivät esimerkkiä teollisuudessa skotit ja metsäteollisuudessa norjalaiset. Tieteellinen ja taiteellinen emämaamme on kuitenkin Saksa. Harmittaa kun jopa musiikista kirjoitettaessa sekoitetaan saksalaisvaikutteet natsismiin, jota harjoitettiin oikeastaan vain runsaat kymmenen vuotta. Saksaa puhuvien suhteet tänne pohjoiseen olivat vakiintuneet jo 1500-luvulla Lutherin aikaan – itse asiassa jo 2500 eKr, vaikka emme ole aivan varmoja, mitä meille muuttanut nuorakeraaminen porukka puhui, vallitsevan käsityksen mukaan kuitenkin jotain indoeurooppalaista.