Aamulla kello viisi

 

 

Kun katsoo tarkoin, näkee metsästään kellonajan, kuukauden ja päivän. Tänään päivä alkaa lyhentyä. Varmaan druidit tanssivat taivasalla, koska heillä on ne jättiläiskivet pystytetty ja katettu niin että päiväntasauksen aikaan aurinko paistaa suoraan silmästä sisään.

 

Kyllä leveyspiirinkin erottaa aamun pituudesta ja illan viipyilystä. 

 

Los Angelesissa, joka on maapalleroisella samalla korkeudella kuin Marokon Casablanca, katsoin kellosta. Vain kuusi minuuttia kesti siitä, kun auringon kehrän alareuna sihahti Tyyneen valtamereen, siihen hetkeen, ettei yläreunaakaan enää nähnyt. Yö tulee iholle.

 

Hyvin kuuluisa esitys tästä asiasta on Claude Monet’n sarja kirkon kuvia. Ne löytää helposti Wikimediasta (”Rouen Cathedral by Monet”). Hän maalasi parikymmentä taulua katedraalista, kaikki samasta kohdasta ja jokseenkin samalla tavalla rajattuina.

 

Kirjojen mukaan maalari oli hyvin syvällisesti kiinnostunut valon vaikutuksista. Olisi ehkä hyväsanoa ”ulkovalon”, koska taivasalla maalaaminen tuli tavalliseksi vasta 1800-luvulla.

 

Tämä taiteilija valitti kirjeessään, että valon kuvaaminen maalaamalla on tse asiassa mahdotonta. Nämä taulut saivat kyllä suurta huomiota; monet katsojat näkivät niissä kirkon, katolilaisuuden tai Ranskan kunnioittamista. Kaupunki ja kirkko tuovat mieleen Jeanne d’Arcin, joka siis poltettiin siellä torilla roviolla. Tarina on tuottanut tunnettuja elokuvia: Dreyer, Victor Fleming, Bresson, Luc Besson.

 

Itse luulisin, että kirkon seinä ei ollut liian vaikea, kuten metsä on. Lisäksi taitelijalla oli kuitenkin katto päänsä päällä, kun hän oli vuokrannut kämpän siitä vastapäätä.

 

Tämän kirjoituksen kuva on esimerkki siitä, ettei valaistuksen valokuvaaminen ole ongelmatonta. Kuva on huono. Minulle se on vain muistiinpano auringon suunnasta kesän keskellä.

 

En vieläkään ymmärrä, mitä ääni on – esimerkiksi kaatuvan puun ääni metsässä. Paineenvaihtelut ymmärrän ja sen, etteivät molekyylit kolise toisiaan vasten, mutta ilmiö on ihmeellinen.

 

Einstein tarttui taitelijan ongelmaan ja käsitteli sitä parin vuoden kuluttua mullistavasti. Hän selitti mielikuvin mietittyään, miten valo irrottaa kohteesta sähköä. Ajatus oli tietysti uskomaton.

 

Valistunut lukija tietää, että viittaan kvanttimekaniikkaan ja siihen mielettömään oivallukseen, ettei valo lirukaan auringosta kuin vesi lähteestä, vaan liikkuu paketteina. 

 

Hunningolle menevä valo on kohinaa, ja kohinan voi kuulla. Se on jossain määrin sama asia kuin vanhojen televisioiden ”lumisade”. St. Denis’n katedraali aloitti kirkkojen goottilaisen tyylin. Ajatuksena on tuoda esiin valo, myös se valo, joka loistaa pimeydessä.

 

 

Juhannus

Tämän pari päivää sitten keskiyöllä Saariselän Pyhän Nattasen huipulta suunnilleen etelään tekoaltaiden yli ottamansa kuvan lähetti minulle ystäväni Jussi Toppari.

Pyysin luvan, vaikka vasta kun olin jo päättänyt lainvastaisesta toimestani.

Lukijoille juhannusterveisenä  haluan välittää tuon tunteen. Jussi on minua vanhempi ja lienee jo kokeneempi kulkija kuin isävainajani – ennen tavanomainen retkikaverinsa.

Jussin ja Kullervon kanssa kiersimme myös Nattasia elokuussa 1955 (vai oliko se 56). Mukana oli enoni Aku ja kymmenkunta partiopoikaa.

Ketolan Seppo sanoi aina, että ei se minusta kiinni ole, kun vain hinnoista sovitaan…

Taitaa olla Seppokin kuollut.

Mutta erämaa elää.

Kuvat kuvien alla

Nyt on ehkä aika. Puhelin on korvannut kameran.

Vain testejä ja vertailuja tutkittuani horjun. Nikon – täyskenno – on tuottanut tavattomasti iloa ja mielihyvää. Vielä yksi aste eteenpäin olisi d850, jossa kuvan laatu on äkkiä sama kuin studiokameralla, tyyppiä Hasselblad.

Hinta ei ole järjen rajoissa, vaikka kysymyksessä ei ole ammattikaluston hinta. Pelkkä runko on 4 000 euroa.

Toisaalta uuden ajattelun puhelin, joista Samsung 10+ taitaa olla jopa parempi kuin Applen uusin ja kallein, on aivan liian kallis, käytännössä tonnin.

Mikä pahinta, kaikkien puhelinten kamerat ovat tätä nykyä erittäin hyviä ja helppokäyttöisiä.

Silti tyrmistyn hiukan, kun puhelimen video kuvaa tanssivaa pikkutyttöä terävästi, tärisemättä ja selvittäen rajun vastavalon ja sitten taas tumman taustan.

Se on se tekoäly, nääs.

Ja puhelinkamera ottaa useita valmiiksi isoja kuvia päällekkäin ja laskee niistä sitten tuloksen. Ja tuon liiallisen hinnan vastapainona on sitten kuvausetäisyys parista kymmenestä sentistä vaikka mihin ja siis polttoväli arvioni mukaan 24:stä ainakin 200:aan, ja tämä kaikki käytännössä automaattisesti.

Viime aikoina olen ollut lehtikuvaaja. Olen kuvannut lehtiä, etenkin vaahteraa, joka on nyt nupullaan. Se ei muuten ole aivan helppoa, sillä jos on keväistä valoa, tuulee myös, ja oksat vipattavat.

Juuri tuo Samsung taitaa oikaista perspektiiviäkin. Kameraa ei siis ole välttämättä pidettävä kohtisuorassa. Vielä vuosi sitten vain luonto, tämä suuri parantaja, ei ollut millänsäkään syvyysvaikutelman heitoista mutta kaikki paikat olivat sitä vastoin täynnä ihmiskasvoja, joissa nenä korostui tai käsi katosi, kieli meni poskelle. ihan tuosta vain.

Kuvallisissa vertailuissa mukana olleet Huawei ja Honor menestyivät nekin. 

Mielessäni ei ole tässä valokuvataide, vaan sääntely. Ihmisten, nimien, viivakoodien, puheiden, avainten, keskustelujen tallentaminen  on nyt ratkaisevasti helpompaa. Jos esimerkiksi vieraan vallan agentti haluaa kuvata lentokenttäliikennettä, etenkin containereita tai postia, siihen ei enää tarvitse erikoislaitteita. Ja kuvaaja sekoittuu sadan ihmisen joukkoon, jotka puuhaavat selfie-kuvia, oli se sallittua tai ei.

Tietosuojasta: tekoäly eli esimerkiksi kasvojen tunnistamiseen ehkä edelleen käytetty algoritmin opettaminen käy koneelta niin paljon helpommin kuin ihmiseltä, koska kone voi harjoitella 23 ja puoli tuntia vuorokaudessa ja merkitsemällä tärpit supistaa haettavaa aluetta.

Ehkä ainona Europassa en ole ihastunut tietosuojalakiin (GPDR). Mielestäni on anteeksiantamattoman naiivia ajatella, että arkoja tietoja väärinkäytettäisiin vain kaupallisesti.

Teollisuuden ihmeet

Joku sanoi vakuuttavasti, että Internet on ihmeellisin muutos sitten teollisutmisen.

Näin ei ole. Teollistuminen vaikutti niin nopeasti hintoihin, että yhteiskuntien rakenteet muuttuivat. Syntyi esimerkiksi niin sanottu keskiluokka. Sillä ei tässä tarkoiteta kaulusten mallia eikä työn luonnetta, vaan tulotasoa.

Metsäteollisuuden historiassa luvataan, että ellei joku olisi kiireesti keksinyt hioketta ja sitten mäntyyn ja lopulta kuusipuuhun perustuvaa selluloosaa, josta voi tehdä muun muassa painopaperia, koululaitos olisi romahtanut ensimmäisenä. Ei mitään oppivelvollisuuskouluja.

Internet ei ole saanut aikaan vastaavaa eikä näytä saavan.

Romaani maksoi Englannissa puuseppämestarin tai vastaavan hyvin toimeentulevan käsityöläisen kuukauden palkan. Painopaperi tehtiin revitystä lumpusta, josta siitäkin alkoi olla pula.

Kun sellunkeittomenetelmät varastettiin Suomeen Saksasta 1870-luvulla, painopaperin hinta putosi kymmenessä vuodessa kymmenenteen osaa lähtöhinnasta. Siinä on teille kansanopetuksen perusta, ja tietenkin työväenliikkeen, joka tuotti enemmän luettavaa kuin muutoksia.

Suomi teollistui etenkin sen tosiasian turvin, ettei Venäjän suuriruhtinaskunnassa ollut toimivaa tenttilainsäädäntöä. Muistaakseni jop Ericssonin puhelinkeskus vietiin suoraan ruotsalaisten käsistä, eikä penniäkään maksettu.

Puhelin maksaa nyt satasen tai kaksi, mutta jos välttämättä haluaa, tonninkin voi maksaa uudesta Macistä – miksi, se ei ole käynyt ilmi.

Tietenkin katson pitkään kameraani. Sen runko maksaa 1300 ja linssit 250 – 3 000 lajista ja tyypistä riippuen. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä iPadillä tai puhelimella saa yhtä hyvän kuvan, tai ainakin välttävän. Lisäksi aivan turhien kuvien ottaminen on suurta muotia.

Lisäksi epäilen, että Nikon ja Canon ovat menon kengissä. Aikoinaan perheessä kuului olla kamera. Jos  perheessä oli heikkopäinen poika, joka oli olevinaan kiinnostunut valokuvista, sellaiselle piti sitten hankki Rolleiflex, vaikka japanilaiset saivat kyllä nopeasti kauppoihin samanlaisen ja yhtä hyvän Yashicaflexin. Canonin ja Nikonin varhaisten jokamiehen kameroiden esikuvia olivat DDR:n korvikekamerat, joissa oli kauan sodan jälkeen erinomainen objektiivi ja suljinkin, ennen sotia valmistettuja.

Erinäisiä kuvia katseltuani jäin miettimään Hasselbladia, jollainen rikkailla harrastajilla saattoi aikoinaan olla. Se on suuren filmikoon kallis kamera, joka omituisella tavalla latisti kuvan kuin kuvan. Ehkä se johtui laitteen kömpelyydestä verrattuna uusimpiin kinofilmikameroihin, joita esimerkiksi lehtikuvaajat alkoivat heti suosia.

Hasselblad, Mamiya, Horseman tai muu ”puolikoon” kamera ei maksaisi enempää kuin premium –tason henkilöauto. Vaivaiset 40 000 euroa rungosta vailla ihmeempää automatiikkaa (autofokus taitaa olla), ja linsseistä sitten paljon enemmän. Oikeasti kallis olisi Linhof.

Meidän maamme

Ehkä maisemavalokuvien aika on nyt menossa ohi.

Ylen Areenassa on otsikossa mainittu ohjelma, lennokkikuvaa eri puolilta Suomea.

Tunnen jotkut paikoista. Joissakin olen itse käynyt. Muutamista minulla on valokuvia.

Pääsin kokeilemaan korkeuksia vuosi sitten, kun täällä kadettiin puita ja tikasauto otti minut kyytiin. Talot ja muukin maisema alkavat menettää mielenkiintoaan hyvin nopeasti. Jokin 15 metriä näyttää hyvältä, mutta tarvitaan myös onnea eli juuri sopiva sää ja valaistus, ja riittävän hyvä objektiivi.

Ylen ”Meidän maamme” on leikattu. Asialla on ollut ammattilaisia, eli kokonaisuudessa on selvä rytmi. Eräin kohdin oudostelen skarveja. Kun on seurattu joen juoksu monta minuuttia, selittäminen siirtyminen ylävirran suuntaan rikkoo jatkuvuuden ja siten tunnelman.

Täytyy myös tehdä kokeiluja. Areena näkyy paremmasta televisiostamme, joka on niin sanottu teräväpiirto. Voisi myös tunkeutua kauppaliikkeeseen ja yrittää houkutella myyjä näyttämään kuvaa esimerkiksi Applen iMacillä, jonka nykyisen version näyttö on jokseenkin raju. Hurjempiakin on, mutta luuloni mukaan niitä viriteltäessä on lähinnä ajateltu pelien pelaamista. Ja lisäksi monitoreiden historia on täynnä rauenneita haaveita.

En uskalla sanoa, mutta CD- ja DVD-levyjen lisäksi Blue-Ray näyttää olevan matkalla kaapin perukoille. Esitän varauksia. Näköni falskaa. Kun oikoluen skannattua tekstiä, jo tuntuu silmissä.

Olisiko niin, että setä Topelius kastelisi housunsa, jos pääsisi näkemään lennokin (drone) ottamaa kuvaa.

Se taisi olla hänellä tiukassa istuva ajatus eikä mikään aikakauden tyypillinen runokuva. Hän kuvitteli itsensä linnuksi. Oksalla ylimmällä Harjulan seljänteen…

Kokonaan luettuna teksti sisältää lennokkiharrastuksen, vaikkei mitään sellaista ollut keksitty. Vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon.

Toinen tulkintalinja on raamatullinen. Siellä on yksiä ja toisia henkilöitä, jotka noin vain hujahtivat taivaaseen, vaikka perusoppi on hautajaisissa toistettu, että ensin on kuoltava ja muututtava maaksi, mutta uuden tulemisen jälkeen asiaan palataan.

Luultavasti epäraamatullinen tulkinta osoittautui vetäväksi, koska niin moni on pelännyt ja pelkää äitiä tai isää, joka vahtii sieltä jostain ylhäältä, onko nenä niistetty ja kengät kiillotettu.

Joku kertoi, että lennokkikuvat ihmisten kesämökeistä käyvät hyvin kaupaksi, vaikka hinta on hirveä. Mainittiin 500 euroa kuva. Olisikohan tuo totta? Käsin väritetyt ilmakuvat maalaistaloista olivat kovaa muotia aikoinaan ja niitä näkee vieläkin kunniapaikalla kammareissa. Ilmakuva on jotenkin hienompi kuin hyväkään maan tasalta otettu.

Tätä hiukan ihmettelisin. Kun kysymyksessä on ihmispesä, onko vaikutelma luonnollinen, kun kuvakulma on sellainen, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt?

Lehdissä on myös alkanut jupina kuvauslennokeista ja lentokurista. Huoli tuntuisi aiheelliselta. Kai niitä tulee alas, ja jos siinä on rahvasta alla, jälki voi olla pahaa.

Mieleen tulee myös Google-auto-ongelma. Tulevatko pusikot takaisin muotiin, kun vaikeasti havaittava kamera tai videokamera saattaa tallentaa hyvinkin herkkää hetkeä? Se että kysymyksessä ehkä on oikeudellisesti salakatselu, ei taida paljon helpottaa.

Ja juuri kun melkein kaikki heinäladot on hävitetty!

Kesällä erääseen tilaisuuteen liittyy taulujen valokuvaamista. Ajattelen kokeilla ensin polarisaatiosuodinta. Minulla on sellaisen käytöstä hyviä kokemuksia entiseltä ajalta. Jos vielä saa apulaisen peittämään esimerkiksi ulkoikkunasta tuleva heijastusta, voi olla, että tulos on mukiinmenevä.

Kokeilemisen jälkeen tiedän, että lasilla päällystetyn maalauksen valaiseminen vaatii aika paljon välineitä ja ennen kaikkea taitoa, jota vailla taidan olla.

Tämä käy mielessä television lennokkikuvaa katsoessa. En tiedä, miten on, mutta maasta käsin kierrettävä polarisaatiosuodin videokameran nokassa parantaisi tulosta, sillä nyt valon suuta ja etenkin auer hiukan häiritsevät.

Läpinäkyvän ilman väri on maalareille ikuinen ongelma. Kun ensimmäistä kertaa elämässään menee Italiaan Toscanaan, siellä oikein hämmästyy. Chiaroscuro eli hämy ei olekaan maalareiden keksintö. Tietyillä seuduilla se, ruskeaan ja keltaiseen painottuen, on jokailtainen ilmiö, ja hyvällä onnella sen saa napattua myös valokuvaan.

Kuvattavan henkilön ihon valaistuksena tuo hämy hipoo ihanteellista. Taiteilijat ovat olleet tikkana. Erilaiset kynttilät, päreet ja piisit ovat suosittuja tauluissa, vaikka palavan puun valo on hiukan turhan punaista.

Toinen esimerkki seudun vaikutuksesta valoon on Englanti, jonka säätiloista kaikilla on oikean suuntainen käsitys.

Ei ole ihme, että sekä Turner että Constable olivat niin mestarillisia värin käyttäjiä ja väsymättömiä kokeilijoita.

Eikä se ole mikään kumma, että harmaan henkisestä Hollannista matkusti monia muitakin kuin van Gogh etelän valoon, jossa sitten kohta olivatkin vallassa leimuavien värien mestarit Picasso ja Matisse. Mutta van Goghin auringonkukat iltayöstä on todella olemassa. Olen itse nähnyt. Suosittelen muitakin. Mutta varokaa tallaamasta niitä kukkia.

Otetaanko terävät

Viikon aikana olen tutkinut ehkä tuhat valokuvaa ja näpertänyt monen kymmenen kanssa vuoroon Photoshopilla, vuoroon Lightroomilla. Antologian kuvat ovat tikulla. Nyt olen valmis huomauttamaan julkisesti, että julkiseen käyttöön verkossa avatut vanhat valokuvat ovat monissa tapauksissa liian pieniä kirjaan ja kun niistä tilaa digitoidun version, hinta on hyvinkin 40 euroa per kuva.

Lapin museo on paalupaikalla. Olen itse käynyt katsomassa, mitkä määrät heillä on valokuvia. Verkon mukaan museon kuvia ei kuitenkaan saa käyttää juuri mihinkään, varsinkaan niitä ei saa itse digitoida eikä missään tapauksessa julkaista.

Jään hiukan ihmettelemään, miksi eivät sitten paista niillä vedoksilla makkaraa turistien riemuksi museon pihalla.

Sen satun tietämään, että museoille on kertynyt kuvia ilman sopimuksia ja ilman selviä sopimuksia. Senkin tiedän, että ainakin itse joudun miettimään vanhojen valokuvien tekijänoikeussuojaa pääni puhki ja varmistamaan välillä kirjasta – minulla onneksi on tallessa Kivimäen vanha kirja – että miten se nyt menikään kumotun lain mukaan.

Oikeus valokuvaan oli vanhan lain mukaan voimassa 25 vuotta siitä, kun kuva julkistettiin. Julkistamattoman kuvan suoja-aika ei toisin sanoen ala kulua, jolloin johtopäätös on, että sata vuotta vanhasta kenkälaatikosta löydetty valokuva saattaa olla suojattu, oli sen ottajasta tietoa tai ei.

Ylimenosäännös nykyisessä tekijänoikeuslaissa on todella monimutkainen, koska tässä välissä osa ”valokuvista” on muuttunut ”teoksiksi”, joiden suoja-aika lasketaan tekijän kuolinvuoden päättymisestä, ja lisäksi jo rauennut oikeus saattaa palautua kuin taikasauvan heilautuksesta.

Pysyn ennenkin esittämässäni kannassa. Tätä lainsäädäntöä ei ole tehty tekijöiden (valokuvaajien) eikä yleisön eduksi. Käytännössä siitä on suurta hyötyä eräille järjestöille ja mediayhtiöille.

Ehkäpä museot siis toimivat viisaasti ja varovaisesti. En tiedä.

En ole aikonut totella hyväntahtoista huomauttelijaa, joka neuvoo minua heittämään kiveen isketyn kirveeni kaivoon eli luopumaan kaikesta paitsi ehkä aamupuuron syömisestä.

Tämän tietäen ja lisäksi ymmärrettyäni, että tietoni ovat ravistuneet kuin kesän kumollaan ollut vene, lisään silti, että kuinkahan nuoremmat selviävät näistä kysymyksistä. Itse olen ollut niiden kanssa tekemisissä 50 vuotta, ja siihen sisältyy erittäin paljon kylläkin vastentahtoista ilmaista neuvontaa erilaisten virallisten ja julkisten tehtävien lisäksi. Neuvon kysyjinä ovat olleet  merkitykseltään huomattavat laitokset.

Niille jotka etsivät tiedon murusta tästä, annan ilmaisen neuvon, johon voi luottaa.

Jos ostat antikvariaatista tai muusta kaupasta postikortin, joka on painettu selvästi ennen sotia, voit digitoida sen ja käyttää verkossa tai kirjassa tai lehdessä.

Itse aion käyttää esimerkiksi kuvaa Pallashotellista 1930-luvulla.

Silloin voimassa olleen lain valokuvaajalle antama oikeus on vanhentunut lopullisesti. (Sen sijaan esimerkiksi Samuli Paulaharjun valokuvat eivät ilmeisesti ole vanhentuneet.)

Jos museo, esimerkiksi Museovirasto, haluaa että maksat vanhasta valokuvasta hinnan, maksa se varmistettuasi laitoksen kotisivuilta löytyvistä toimitusehdoista, että saat oikeudet julkaista sen edelleen. Tämä ei ole niinkään varmaa.

Museot ja kokoelmat veloittavat yleisesti myös vapaista teoksista. Veloituksen voi tulkita ”käsittelykorvaukseksi”. Väite ettei tuo raha liity tekijänoikeuksiin, on järjellinen. Tosin esimerkiksi Ateneum keräsi takavuosina ”tekijänoikeuskorvauksia” 500 vuotta vanhojen maalausten valokuvaamisesta.

Epävarma olen siitä, onko luvallista kopioida verkon sisällä esimerkiksi blogista toiseen valokuvia. Itse en mielestäni tee sitä.

Poikkeus on uutiskäyttö joka ei poikkea paljon mainonnasta. Jos kirjoittaisin solun viestintäjärjestelmistä, saattaisin ottaa luvatta sellaiseen blogikirjoitukseen tiedelehdissä kiertävän havainnepiirroksen hermosolusta uusimman käsityksen mukaan. Voisin käyttää myös NASA:n valokuvia Plutosta. Arvioin että NASA on julkaissut nuo huimat kuvat levittääkseen tätä tietoa veloituksetta. Kannattaa muuten googlata.

Ennen juhannusta yritän saada hyviä valokuvia puista. Ensin kokeillaan valotuksen haarukointia, koska tavoitteena on tämän hullaannuttava vihreys. Photoshop osaa sekoittaa nipun (stack) kuvia yhteen.

Seuraava kokeilu on tuo kuvan tilt-shift-objektiivi, jonka vuokraan Vuokrakameran pojilta Isolta Robertinkadulta. (http://www.vuokrakamera.fi/vuokrakamera/tuoteryhmat ) Periaatteessa tuolla obejtiivilla pääsee täysin vaaka- ja pystysuoriin viivoihin ja terävyysalueeseen noin metristä äärettömään. Verkosta löytyy mallikuvia.

Huima lasi, mutta huoma on hintakin. Onneksi on vuokrausmahdollisuus.

Harvoille järjestelmäkameran käyttäjille: superlaajakulma on erinomainen täyden kennon kamerarungossa lapsia ja etenkin lapsenlapsia kuvatessa. Voi räpsytellä nopeasti ja rajata tietokoneessa ja näin sekaan voi eksyä kuvia, joissa on oikeasti tunnelmaa. Ja syvyysterävyyttä riittää.

Tämä on yhtä outo neuvo kuin maisemien ja jopa ihmisten kuvaaminen telellä. Siinäkin tulokset voivat olla yllättävän hyviä, koska linssit ja kennot ovat niin hyviä nykyisin. Otetaan terävät.

Kuvalaitos

Toissa päivänä poimin tähän blogiin Signe Branderin valokuvan Pengerkadulta Kalliosta. Kiinnostava kommentti pani jatkamaan keskustelua.

Täsmälleen toisin kuin kommentoija en näe tuossa kuvassa kuten harvemmin Branderilla muutenkaan realismin häivääkään. Maininta piktorialismista on mielestäni harhaanjohtava. Hämyisää epätarkkuutta eli siis maalaustaiteen jäljittelyä en osaa nähdä tuossa kuvassa lainkaan.

Kuva on hiukan oman aikakautensa kuvataidetta edellä. Kokonaisvaikutelma on hyvää kubismia, joka tässä tapauksessa esittää myös tekijän oman mielen louhikot.

Kysymyksessä on mieleltään järkkyneen taiteilijan omakuva. Onko kuva ainoa ihmishahmo kuvaaja itse vai ei, se ei ole kovin tärkeää. Rinnakkaisteos on Munchin ”Huuto”, ja tässäkin avain teoksen tulkintaan on silta – penger kaiteineen. On ylitettävä ylittämätön. Ympärillä on rumuutta, särjettyä maisemaa ja pään päällä hyvin vihamieliset johdot pylväineen.

Katsoja käsittää heti, ettei noissa johdoissa virtaa hyviä ajatuksia ja että rakenteilla on hirvittävä tulevaisuus – kuten olikin.

Noilla kohdin Kallio oli kauan epätavallisen rähjäinen ja jokseenkin kuvan osoittamalla paikalla oli sitten rakennus, jossa huoltopoliisi kiusasi työkseen naisia.

Kuvaajan ennakkoaavistus on kauhistuttava. Kuvan ottopaikalla suoraan selän takana oli Neljännen linjan kansakoulu, jonka ruumisröykkiöistä ihmiset haeskelivat taistelussa kaatuneita ja teloitettavia omaisiaan, naisia ja miehiä, huhtikuun lopulla 1918. Ruumiit tuotiin pihaan. Runsaat hevosenraadot kai kärrättiin suoraan mereen, Töölönlahteen Hampparinrantaan.

Tunnelman ja tarkoituksen näkee erikoisuudesta. Kamera on tarkennettu ihmishahmon etupuolelle. Etuala on terävä, taustan rakennukset hiukan pehmeitä. Tavanomaista ja normaalia olisi ollut tarkentaa äärettömään, jolloin tulos olisi ollut tunnelmaltaan aivan toinen.

Panen tähän huolimattomasti käsiteltynä saman kuvan sellaisena että taka-alaa on terävöitetty ja etualaa pehmennetty.

Tulos on aivan erilainen. Sielunmaisema katoaa. Viimeistään tässä vaiheessa katsoja myös huomaa, että kuvan ottopaikka on hiukan erikoinen. Tie (katu) johtaa ei-mihinkään. Sekä vasemmalla että oikealla olisi ollut normaalimpia ja rauhallisempia näkymiä. Oikealta olisi kuvaan tullut myös merta, eli tässä tapauksessa jotain tappavan tavallista.

Voi olla, että Brander joutui ajattelemaan työnantajaansa Helsingin kaupunkia ja näyttämään, miten reippaasti Torkkelin kallioita oli louhittu uuden väylän luomiseksi. Me näemme louhoksen eri silmin nyt. Kallion poraus on meille pahaa ääntä ja kivipölyä, Vuonna 1913 se oli raastavaa käsityötä, jota teetettiinkin mielellään vangeilla. Yksi piteli kaksin käsin poraa ja yksi hakkasi lekalle päälle. Lähistölle tarvittiin seppä ja ahjo, koska teroittamisen tarve oli jatkuva. Tuollaisessa kivilajissa tuskin päästiin paljonkaan lohkomaan. Lopuksi saatiin varsinaista sielunlääkettä, dynamiittia. Panostaja tunki räjähdysainetta hakattuihin reikiin, sytytti ja huusi:” Ampu tulee – palaa jo!”

Isoisäni oli patteritöissä muutamia vuosia myöhemmin nykyisen Puotilan ja Tapanilan vaiheilla. Hän kirjoitti sieltäkin muistelman. Se työ tehtiin urakkana, joten työmiesten tärkeä ammattitaito oli keksiä, miten parhaiten petkuttaisi venäläisiä mittamiehiä. Suosittu keino oli kaivaa maahan litteä kivi, hakata pora sen läpi ja jatkaa reiän hakkaamista pehmeään maahan. Siten reiälle tuli pituutta ja hintaa. Jos kymppi, tulkki tai tulkin nilkki ihmetteli asiaa ääneen, asia oli hoidettavissa käden käänteessä pikku lahjuksella tai kunnon kulauksella holipompelia, jossa spriihin tai huonoon konjakintapaiseen oli sekoitettu mehua, jotta olisi edes toivoa, ettei se tulisi heti ylös. Ellei tullut, vaikutus oli kuin kuulalaakereilla kävelevällä, ja maalliset mittamurheet unohtuivat.

Kun olen nyt kaksi vuotta käynyt läpi valokuvia tuntureista ja löytänytkin yhteensä viisi hyvää tai keskinkertaista (yllättäen Paulaharjulla ei ole yhtään), olen alkanut hitaasti käsittää, että ulkona maalatut maisemat ovat yhtä kulttuurisidonnaisia ja yhtä selkeästi omakuvia kuin muutkin.

Taidehistorian alkeisiin kuuluu kurssi myöhäiskeskiajan maalaustaiteen symboleista. Avoin ikkuna (veduta) on aina ikuisuusnäkymä, taivalla erottuva pääskynen on sielu, ikkunalaudalla oleva pieni appelsiini on hedelmällisyyden vertauskuva jne.

Televisiosta on kuulemma tulossa johdanto näihin asioihin. Tiemmä siinä selvitetään myös varakkaiden kauppiaiden kuvista ilmenevien vaatteiden arvo työmääränä.

Moniin kankaisiin tarvittiin uskomaton määrä oikeanlaisia, tietyn eläimen karvoja, jotta olisi tavoitettu asiaankuuluva kiilto. Muistelen, että korkean silkkihatun ollessa muodissa myös Pohjois-Amerikan majavakanta kärsi vakavasti. Silinterihattu oli aluksi huovutettua majavan karvaa. Myöhemmin myös silkkiä ja sitten pelkkää silkkiä. Oman maamme riistaoloja kuvaa päähineen nimitys ”silkkipytty”.

Knalli oli 1800-luvun puolivälistä etenkin käytännön miesten päähine ja toisin kuin sarjakuvissa kerrotaan, Villissä Lännessä perusasuste, jollaista mm. Billy the Kid käytti. Siksipä elokuvan koomikkojen knalli on hiukan vaikeasti tulkittavissa. Se ei välttämättä tarkoita pyrkimystä herraskaiseen pukeutumiseen.

Mutta maisemamaalaus tai valokuva oli pitkään vertauskuva tai opettavainen esitys yleensä kysymyksessä olevan kansakunnan hyveistä. Siitä se siirti. Manet’n ja Cézannen vaikutuksesta omakuvaksi.

Itse valokuvaan mielelläni yksittäisi puita ja niiden runkoja. Tätä nykyä pyrin pääsemään makrolla riittävän lähelle, koska etenkin kuusen kaarna on hyvin kaunista. Muutaman tuhannen yrityksen jälkeen tiedän, etten minäkään osaa valokuvata tunturia. Se ei ole ihme.

Tiskaamassa

Kommentoija kertoi innostavasti valokuvaamisestaan ja halusta parantaa kuvia. Hyvin pitkiä ajatuksia herättivät lauantai-illan Chaplinit. Niistä vain ”Easy Street” oli läpikotaisin tuttu. En ole aivan varma, onko minulla vuotta 1920 vanhempia Chaplineja, jotka olisivat todella hyvin restauroituja. Mahdollisesti se sotajuttu, ”Shoulder Arms”.

Bolognan väen suurella vaivalla keräämistä negatiiveista koostama, ruutu ruudulta alkuperäiseen kuntoon saattama kokonaisuus oli siis elämys ja samalla yllätys.

Olen mietiskellyt tätä asiaa. Arkistossa näytetään joistakin filmeistä suomenkielisen tekstin takia ainoita kappaleita. Ei ole puhettakaan, että jostain löytyisi rahaa jonkin Ugetsun suomentamiseen ja printtaamiseen uudelleen.

Joku toinen tietää, mikä tilanne on. Minulle riittää oma kokemukseni. Muutin mieltäni. Monet elokuvat ovat teatterissa nähtynä aivan eri teoksia kuin televisioruudulla.

Taustalla on toinen ilmaisumuoto. Kun hankin sen jo esittelemäni Bang & Olufsenin aika pienen mutta Hifi-tasoisen ulkoisen kovaäänisen, jota on nyt käytetty itse nauhalle lukemieni murrepakinoiden esittelemiseen, olen hämmästynyt täysin. Matkan varrella nuo luennat ovat tulleet vastenmielisen tutuiksi, vaikka se oli vaimoni, joka uurasti napsujen poiston.

Siis: ääni on aivan toinen ja luennan vaikutus tyystin erilainen hyvien laitteiden kautta kuin esimerkiksi läppärin tai pädin omilla kovaäänisillä esitettynä.

Joudun siis takaisin töihin. YouTubessa on erittäin runsaasti etenkin ranskalaisia ja saksalaisia tekstejä luettuna. Tasoerot ovat hurjia. Proosassa esiintyy tätä samaa kuin meillä Suomessa. Luenta on sinänsä moitteetonta, mutta täysin vivahteetonta ja siten masentavaa, tai sitten hyvin häiritsevästi ylinäyteltyä.

Sekä proosassa että runoissa esiintyjinä on mestareita. Aika moni näyttää olevan merkittävä teatterinäyttelijä. Esimerkiksi Musilin iso romaani on todella hienosti levyllä ja Ranskassa usea esittäjä ansaitsee leipänsä kansallisnäyttämällä. Englannissa. Kuten arvaa, etenkin Shakespearea on vaikka kuinka, ja osa on niin järkyttävän hyvin esitettyä, ettei sellaista olisi odottanut.

Sitten on erikoisluokka, laulajat. Ymmärrän asian niin, että ääneen lukemisen ja laulamisen ero on luultua pienempi. Monissa maissa diktion perinne on voimassa, ja sitä oikeasti rakastetaan. Siis Racinea tai Corneillea ei todellakaan esitetä niin kuin mitä tahansa vanhaa kielimuotoa. Runomitta on mukana. Ranskassa myös mitallinen aikalaisrunous äännetään toisin kuin proosa. Siellä on äänteitä, jotka muutoin jäävät mykiksi, ja yllättäviä sidontoja (liaison). Niinpä jokin rakas kertosäe saattaakin mennä toisin kuin olemme oppineet.

Lähi-ilmiö on litania, joka on tavallaan käytössä omassa kirkossamme ja sääntönä ortodokseilla.

Jos kuka ymmärtää vanhaa ranskaa, suosittelen Serge Reggianin versiota Villonin ”Testamentista”. Chanson-laulaja käyttää kouliintunutta ääntään valtavin tehoin.

Suomessa lausunta kuihtui, kun taiteellisena pidettiin turhanaikaista mölinää ja temppuilua. Sijaan tuli erittäin niukka ilmaisu, joka ei sekään toimi. Suomenkielistä runoutta ei juurikaan ole levyllä esitettynä niin siedettävästi, että sitä kärsisi kuunnella. ”Ilmiöt” ovat asia erikseen. Minulle Veikko Sinisalo oli ilmiö, ja miksei tavallaan myös Jyrinkoski.

Sääli. Yleisradion kuunnelmista tiedän, että Suomessa oli paljon hyviä ääninäyttelijöitä. On heitä vieläkin mutta aika taitaa mennä piirrettyjen dubbaamiseen ja vastaavaan, koska äänitteitä ei näy. Ja pyydän anteeksi mielipidettäni, mutta Esko Salmisen Leinoon suhtaudun yhtä vihamielisesti kuin Loirin laulamaan Leinoon.

Jos joku väittäisi, että meillä näyttelijöillä ja laulajilla on kovin usein ongelmia tekstin tulkinnassa, ymmärtäisin täysin, mitä tarkoitetaan. Sitä vastoin edelleen on olemassa loistavia radio- ja televisioääniä, asiapuolella.

Ja nyt on puhe valokuvista ja muista kuvista. Kilpailussa palkittuja ja lehdissä julkaistuja valokuvia katsellessa tulee mieleen, että se voittaa, joka osaa konstailla kummallisimmin. Juuri sellaiseen kuvankäsittelyohjelmat ovat omiaan.

Niissä eilisissä Chaplineissa hämmästytti kuvan puhtaus. En ollut ennen tiennyt, että Edna Purviancen kasvot olivat niin ilmeikkäät. Chapen oma ilmaisu osoittautui kymmenen kertaa rikkaammaksi kuin olin tiennyt, koska hänen myöhemmät kulkuri-elokuvansa ovat tyylitellympiä ja myös etenemiseltään hitaampia.

Valokuvauksessa ja maalaustaiteessa mainostetaan efektejä. Nykyelokuvan suurelta osin keskinkertainen taso johtuu samasta syystä, erikoisefekteistä.

Valokuvan kehittäminen oli sata vuotta sitten aivan sama toimitus kuin nykyisin. Siinä on kysymys pelkistämisestä. On nähtävä, mitä kuva esittää ja mikä siinä on olennaista. Kun valokuva on realismin renki, sitä ei voi ehkä pyyhkiä kovin rajusti, mutta sen, mikä ei ole keskeistä, voi painaa taka-alalle.

Jopa muotokuvissa on kovin usein luontokuvauksen henkeä: nyt saatte nähdä harvinaisen otuksen hullunkurisessa asennossa ja tilanteessa.

Kurkiaurassa pääasia ei ole kurjet, vaan aura. Se on ihmeellinen näky. Se muokkaa mieltä.

Tämän takia itse Chaplin palautti mieleen vanhan kysymyksen, oliko värien käyttöön tulo sittenkään onneksi. Onko mustavalkoinen kuva ilmeikkäämpi?

En tiedä. Ehkä kysymys on väärin esitetty. Mutta jos saan valita musiikista (Bachista), valitsen soolosoittimin tai laulun. Jos saan valita Beethovenista, pidän kvartetoista hirveän paljon enemmän kuin sinfonioista ja konsertoista. Ja tästä samasta syystä nero Shostakovichin parhaat teokset ovat mielestäni hänen jousikvartettonsa, eivät missään tapauksessa sinfoniat.

Selfie

Otsikko ja kuva eivät käy yksiin. Kuvan otti Ekholm, joka keksi myös poseerauksen. Paikka on Kansalliskirjaston lehtisali, kerroksissa.

Kostoksi otin hänestä työhuoneessaan kuvan, joka kelpaa paljoon. Työhuone muuten on luultavasti Suomen kaunein. Vasemmalta ikkunasta näkyy Suurkirkon läntinen ovi, sopivan siedettäväksi rajautuneena. Toisin kuin tuntijat en pidä Engeliä ainutlaatuisena arkkitehtina. Hän oli mies paikallaan, ei siinä mitään. Tuomiokirkko ei ole hänen parhaita toimiaan ja fasadi portaineen Senaatintorille tehtiin toisin kuin hän halusi. Tietääkseni räystäille hilattu porukka on myös toisten tekosia. Tusinaveistokset apostoleista näyttävät kummallisilta. Ne ovat vähän kuin kärkkyviä naakkoja.

Itse asiassa en pidä koko empiretyylistä. Silmissäni se on itsevaltaisuuden vertauskuva. Esimerkiksi yliopistolla ja valtioneuvostossa ja korkeimmassa oikeudessa tyyliin kuuluvat huonekalut henkivät samaa aatetta. Niissä on kamala istua. Ehkä kysymyksessä on vihjaus, että olisi viisaampaa seisoa ja kumarrella.

Joskus melkein kaipaan muinaista työhuonettani korkeimman oikeuden talon pohjakerroksessa. Helsingissä ei ole muuta niin dostojevskiläistä. Siinä sisäpihalla ei yhtään hätkähtäisi, jos näkisi ikkunasta Raskolnikovin kirveineen.

Mainoksissa lukee, ettei kannata sössiä rahojaan Adoben kalliisiin kuvankäsittelyohjelmiin, kun on halpoja ja jopa ilmaisia vaihtoehtoja.

Olen eri mieltä.

Maailma täyttyy nopeasti huonoista valokuvista. Pikselit eivät kai kuitenkaan saastuta ympäristöä eivätkä pilaa pohjavettä. Vaikka ei sitä koskaan tiedä.

Scott Kelbyn ”How Do I Do That in Phtoshop” on paras tuntemani opaskirja Photoshopista. Samaa tasoa on vastaava kirja Lightroomista.

Kelby tehtailee digikuvauksen oppaita. Keskimäärin ne ovat kalliita. ”Digitaalivalokuvaus” on hallinnut markkinoita vuosia, ja täysin ansaitusti.

Nämä eivät ole kalliita. Kindle-versiot ovat parhaita käyttää. Lukija haluaa tietysti kokeilla koko ajan. Suosittelen.

Kelby on keksinyt idean. Selostuksen ja perustelujen sijasta hän on täyttänyt kirjansa kysymyksillä, tyypillisesti asioilla, joihin ohjelman käyttäjä juuttuu. Kysymyksiin hän vastaa, usein hyvin lyhyesti.

Muuankin asia, jota olin ihmetellyt ja arvellut sitten tarpeettomaksi ominaisuudeksi selvisi parilla rivillä. Eräs työkalu on käytettävissä, kun ensin klikkaa kuvaa.

Olen jyrkästi eri mieltä kuin Kelby, joka sanoo, ettei näitä kirjoja pidä lukea. Kannattaisi vain katsoa sitä asiaa, joka on ongelmana, ja siinä kaikki.

Kirja on laadittu tuon ajatuksen mukaan. Asioita ei perustella eikä missään kohdassa mennä alan terminologiaan.

Yksi käypä syy varsinkin isojen tietokoneohjelmien vihaamiseen on niiden vaikeakäyttöisyys ja vaikeatajuisuus.

Joitakin termejä käytetään normaalista – pienennä kuvaa. Jotkut sanat ovat metaforisia – pyyhi (”pyyhekumilla”), kloonaa. Jotkut ovat valmistajan omaa insinöörikieltä. Tekijänoikeussyistä ja patenttien vuoksi kaikki tekniset termit eivät ole järkeviä eivätkä ymmärrettäviä.

Yksi syy olla vihaamatta tietokoneohjelmia on se, että kaikilla muillakin tekniikan aloilla tilanne on sama eli surkea. Jos saatte käsiinne oppaan, jossa selvitetään auton moottorin tai polkupyörän toimintaa, siinä näette.

Lukija tuntee välillä itsensä noloksi. Se on oikein. Se on terveellistä. Minä olen tavallisesti korjaillut sisäkuvien vinoon vinksahtavia pystyviivoja käsin ja sitten rajannut kuvaa kuin orpo piru.

Lightroomista löytyi sitten työkalu, joka tekee tuon yhdellä hiiren napsautuksella. Jotain sellaista sopi odottaakin. Vaikka Lightroom on oikeastaan tapa järjestellä suuria kuvamääriä, se on aikamoinen työkalu myös kuvien käsittelyyn – ja aika vaikea.

Älkää tehkö niin kuin minä teen. Olen niin paljon tekemisissä kirjojen kanssa ja minulla on ne kaikki isävainajani vanhat diat, jotka on nyt skannattu, ja niin edelleen. Joudun siis rahallisissa asioissa pyörittelemään muutamaa kymmentä tuhatta valokuvaa, ja muun muassa näiden blogien takia lisää tulee jatkuvasti.

Tavallisiin tarpeisiin ei tarvita näin järeää kalustoa. Mutta jos valokuvia oikein harrastaa, opetteleminen on itse asiassa hauskaa.

Nyt puheena olevista kirjoista ilmenee vähän väliä, että turhan tuntuinen ominaisuus onkin ihan hyödyllinen ja hauska.

Nyt olen tullut uuteen uskoon ja käytän raw-editoria useimpiin asioihin. En ollut todellakaan käsittänyt, ettei kaikkia kuvia tarvitse avata muokatakseen niitä. Kun klikkaa (oikealla hiiren napilla) raw-kuvan eli raakakopion, senyltä, alta ja vierestä löytyy villi valikoima työkaluja, kuten muun muassa perspektiivin korjaus.

Vanhemmissa kuvissani valkotasapaino on usein korjattava. Uusi Nikon on niin viisas, että olen useimmiten samaa mieltä kameran kanssa sopivasta arvosta, ja se osaa ottaa itse huomioon siirtymisen ulkoa keinovaloon ja takaisin.

Otsikon ”selfie” on yritys alleviivata. Oikeastaan olen sitä mieltä, että selfie on jotenkin vastenmielinen tapa. Tuo mielipiteeni on liian äkkiväärä. Aina on otettu kuvia yhdessä jonkun kuuluisuuden kanssa tai mainittavalla paikalla ja sitten näytelty niitä. Maalaustaiteessa en ole kuullut kenenkään moittivan van Goghin tai Rembrandtin selfie-kuvia.

Ja sitten on se käytännön syy. Käytän tänäänkin kuvaa itsestäni, koska toisen henkilön kuvan käyttäminen tässä edellyttäisi tämän suostumusta. Ja EU:kin otattaa itsestään omakuvia monta kertaa viikossa.