Sotahullut

 

Valtiota ja ihmistä ei voi verrata toisiinsa. Myönnän, että kissaa voi verrata kaappikelloon, mutta tuskin tulos rikastaa ymmärrystämme tai elvyttää tunne-elämäämme.

 

Lähimmäisenrakkauden aate on hyvä, vaikka posket voivat loppua kesken Jeesuksen esimerkkiä noudattaen. Olisi käännettävä toinen poski lyötäväksi saatuaan iskun jo toiseen poskeen. Mielestäni pakoon juokseminen olisi hyvä ajatus tuossa tilanteessa. 

 

Ehkä arvaatte lukumäärän, jos ryhdyn luettelemaan ruumiinavauksessa vainajasta laskettujen haavojen ja ruhjeiden lukumäärää. Minulla on siis kokemusta ruumiista, ruumiinavauksista ja etenkin oikeudenkäynneistä. En uskonut korviani, kun kuulin, että vanha ystäväni olisikin hengissä. Tapasin käydä tapaamassa häntä pakkolaitoksessa. Hänet oli tuomittu muun ohella kolmesta murhasta. Hän oli päättänyt kostaa kaikille, jos pääsee joskus vapaaksi. Häntä oli alettu tahallaan hermostuttaa jo kansakoulun alaluokilla. Satuin kuulemaan asiasta muitakin versioita, ja ne poikkesivat kyllä tästä.

 

Valtioille ja erilaisille ruhtinaskunnille sota on yleensä ollut elinkeino. Siinä on yleensä ollut sama vika kuin orjatyön teettämisessä. Tehottomuus. Nykyistä panos – tuotos -ajattelutapaa noudattaen tulos on ollut yleensä heikko.

 

Roomalaisten ja partialaisten (persialaisten) sota kesti tuhat vuotta ja päättyi ratkaisemattomaan. Satavuotisen sodan osapuolet olivat Ranska ja Englanti ja tulos vahvasti miinuksella.

 

Jeremy Denkin musiikkia ja pianonsoittoa ynnä muuta käsittelevä kirja (”Every Good Boy Does Fine”) voi hyvinkin olla taidetta sivuavista kirjoista paras koskaan lukemani (vaikka se on vielä hiukan kesken, kun pelkään sen loppuvan ihan kesken). Ravelin pianokonsertosta vasemmalle kädelle D-duuri kirjoittaja sanoo, että se osoittautuu heti hurjaksi vastalauseeksi kaikelle sille, mikä äsken yritettiin tuhota. Äsken oli ensimmäinen maailmansota ja kätensä sodassa menettänyt pianisti oli Paul Wittgenstein, Ludwigin vanhempi veli. Kirja on täynnä omakohtaisia ja omaperäisiä ajatuksia ehkä hiukan vähälle valolle jääneistä sävellyksistä eli aarrekartta.

 

Tuota sotaa sanotaan yleensä turhaksi ja myrkylliseksi, koska se aiheutti myös Venäjän ja Saksan diktatuurit ja itse asiassa myös Kiinan. Eli toisen maailmansodan. Tuleeko nyt kolmas, sitä pitää kysyä Lavrovilta, jolla tuntuu olevan asiasta tieto.

 

Otsikko liittyy siihen, että kun minun mielestäni Nato yrittää tosissaan estää sellaisen sodan, Naton lähentyjiä eräät sanovat sotahulluiksi.

 

Ajatus ei soi, vaikka käyttäisi pedaalia. Sotahulluja olen muuten tuntenut. Yksi – en kerro nimiä – oli aikeissa hyökätä Neuvostoliittoon aseenaan tuppipuukko, joka oli pahasti ruosteessa. Hän oppi tyytymään osaansa läänin -mielisairaalassa. Eräs toinen oli sodan uhri. Hän kerskui ja korskuin Talvi- ja Jatkosoan muistoilla. Minulle kuiskattiin, ettei hän ollut osallistunut kumpaankaan, koska ilkeät sotilaat olivat arvioineet, ettei hänestä olisi ollut edes hämmentämään hernekeittoa. Eräs kolmas sai valkoista vaahtoa suupieleensä muistellessaan sotaa esimerkiksi jonkun hautajaisissa. Sotamuistoja hänelle oli kertynyt käpykaartissa, mitä hän ei korostanut.

 

Eli ymmärrän tuon sanan ”sotahullu” toisin kuin jotkut muut. Mielestäni sodassa tulee hulluksi ja se on vielä yksi syy visusti välttää ja varoa sotaa.

Napalm

 

Hyödyllisistä patentoiduista keksinnöistä on mainittu dynamiitti, joka tuotti Nobelin veljeksille niin paljon rahaa, että siitä riittää köyhille tänäkin päivänä, mutta mainitsematta on napalm, hyytelöity bensiini, jonka sideaineena on nykyisin polystyreeni ja nimessä kummittelevat öljy (naphtha) ja alumiinioksidi.

 

Mainioista kertojankyvyistään ja ajatuskirjoistaan tunnettu Malcom Gladwell on tällä kertaa alittanut itsensä. ”The  Bomber Mafia” on faktoja aika mielivaltaisesti valikoiva kertomus, joka huipentuu napalmilla toteutettuun Tokion palopommitukseen 1945. Ihmisuhreja tuli ehkä enemmän kuin Nagasakissa ja Hiroshimassa, ja vaikka tehtaitakin meni, eniten kärsi siviiliväestö.

 

Japanilaiset eivät ole tehneet asiasta numeroa toisin kuin saksalaiset, jotka ovat välillä kyselleet, pitikö koko heidän maansa särkeä sodan lopettamiseksi.

 

Siinä Gladwell on oikeassa, että kuuluisa pommitustähtäin Eagle ei kelvannut Saksan kuulalaakeritehtaiden tuhoamiseen eikä varsinkaan Japanin kaupunkeihin. Lentävät linnoitukset raportoivat suurten korkeuksien suihkuvirtauksista, jotka veivät pommeja ja lentokoneita minne sattui. Oli keskityttävä mataliin korkeuksiin ja polttamaan aina kymmenen neliökilometriä kerrallaan, kaupunkia ja ihmisiä.

 

Oikullisista tuulista oli kyllä kerrottu, mutta päätöksiä tekevät tahot, kuten kenraalit, ajattelivat että se on juttua vain. Nykyisin ne muuten ovat sään- ja ilmastontutkimuksen kulmakiviä ja sopivia tietämättömyyden kohteita niille, jotka ovat huomanneet äänestäjien tahtovan jotain reippaampaa kuin tosiasiat.

 

Pommituslaitteisto teki minuun vaikutuksen, Museossa on pala Junkers Ju-88 -pommikonetta, jollaisella isäni nimenomaan pommitti viimeiseksi Vuotson lähellä Tankavaaraa ja Enontekiöllä Lätäsenon asemia Kannakselta selvittyä.

 

Oma vaikutelmani oli, että ohuesta pleksistä koottu lentokoneen nokka, jossa pommittaja makasi mahallaan tähtäimen päällä, oli samaa tyyppiä kuin panssarivaunu sisään kurkistettaessa. Ajattelin, että minua ei saisi hyvillä köysilläkään tuollaiseen paikkaan.

 

Amerikkalaiset ja englantilaiset ovat puolestaan hiukan tiukkahuulisia, jos kysytään heidän ilmavoimiensa miehistöjen tappioita. Oli näet sellaisiakin suuren lentolaivaston pommituslentoja, joissa pommittajia kuoli enemmän kuin kohteita. Mustangit eli isot hävittäjäpommittajat muuttivat sitten tilanteen täysin, varsinkin kun saksalaiset lentäjät alkoivat kuolla sukupuuttoon.  

 

Napalm sai odottamatonta julkisuutta Vietnamin sodassa. Lehtikuvat osoittivat, että se ei sammu iholla eikä vedessä.

 

Kerrotaan että kolmella suurvallalla on nytkin merkittävän suuret varastot napalmia ja että sillä on mielenkiintoisia käyttömahdollisuuksia muita kemiallisia aseita vastaan.

 

Ammuksia tarvitaan metallin palanen per vihollinen. Se on kallista ja epätarkkaa. Napalm ja sen nykyiset johdannaiset valuu ja polttaa hapen. Se tehoaa siis kaivautuneisiin ja myös esimerkiksi bunkkereihin. Keksijän nimi oli muuten Louis Fieser ja paikka Harvardin yliopisto, salainen laboratorio.

Saksan kenraali

Pekka Visuri on julkaissut kenraali W. Erfurtin vuoden1941 päiväkirjat ja laatinut niihin johdannon ja viitteitä.

Lukijalla on erehtymisen mahdollisuuksia. Erfurthin ”Suomi sodan myrskyissä” ja päiväkirja 1944 on julkaistu kauan sitten. Erfurthin ja von Blücherin sekoittaminen ei ole vaikeaa. Jälkimmäinen oli täällä lähettiläs, kun taas Erfurth oli yhdysupseeri Mannerheimin päämajassa.

Toisen maailmansodan merkittävät saksalaiset nimet Suomessa on oikeasti vaikeita. Kirjassa mainitaan amiraali Canariksen pistäytyminen maassa; hän johti Saksan vakoiluorganisaatioista tavallisinta ja värjäytyy myös tässä kirjassa epäilijäksi. Täällä toimi Cellarius, jonka todellinen rooli on muiden ohella minulle edelleen epäselvä. Ei pidä olla äkkiä varma, onko käypäläinen diplomaatti, sotilas, asekauppias, päätoiminen vakoilija, puoluemies, kulttuurihenkilö, jolla on näkymätön lieka…

Tämä kirja on kaiken runsauden keskellä mielenkiintoinen ja antoisa. Jos kirjan lukee hyvin tarkasti, se on erittäin antoisa.

Päiväkirjan pitäjä oli pitkän linjan esikuntamies, tohtoriksi täysin ansioin väitellyt sotahistorian tutkija ja lisäksi taustansa ja ympäristönsä huomioon ottaen sivistynyt ja miellyttävä henkilö, ehkä lievän henkisen näivettymisen vaivaama eli siinä mielessä enemmän sukua yliopistoväelle.

Muutamat raittiushenkilöt ärisevät kommenteissaan aina kun mainitsen sodan. Ymmärrän asenteen. Sotahistoria ja etenkin eräät Suomen sodat muodostuvat joskus pakkomielteeksi, joiden suoltaminen on tietysti raskasta lukea. Tässä tapauksessa toistan taas neuvon: ei pidä lukea.

Itse olen toisella kannalla. En välitä taistelukuvauksista, mutta esikunnan johtaminen ja tässä tapauksessa saksalaisen kenraalin kirja olisi mielestäni onnen omiaan kauppakorkeakoulun (Aalto-yliopisto) tenttikirjaksi, johtamisen oppiaineessa ja yhtä hyvällä syyllä muutaman muun aineen.

Historia-oppiaineen kannalta esitän kärjistyksen. En ole lainkaan varma mistään mutta kysyn, löytyisikö tästä vahva selitys arvoitukseen, jota Pekka Visuri ei tällä kertaa sivua.

Viime vuosisadan suuria kysymyksiä on, miksi suomalaiset hyökkäsivät Syvärille ja Ääniselle ja kärsivät Jatkosodan ensimmäisten kuukausien aikana raskaammat miestappiot kuin koko talvisodassa. Mitä tekemistä meillä oli siellä? Mannerheimin mainitsema ”pantti rauhanneuvoteeluissa” on tietoinen ja törkeä vale.

Saksa oli laskenut aivan oikein, että Suomi joutaa Neuvostoliiitolle, ja tuo kanta tuli heille selväksi viimeistään 1937. Vuonna 1940 Saksa oli muuttanut mielipidettään samanlaiseksi kuin se oli alkuvuodesta 1918: valloitetaan Suomi ja tehdään siitä nöyrä siirtomaa. Suomalaisista voi olla apua kaivosmiehinä Outokummussa ja vaihdemiehinä Saksan rakentamalla rautatiellä Rovaniemi – Petsamo. Muutoin: suomalaiset ovat alempirotuisia verrattuna esimerkiksi suomenruotsalaisiin ja etenkin ruotsalaisiin.

Erfurth esittelee, dokumentoi ja perustelee, että sodassa suomalaiset voivat vaikean maaston vuoksi varmistaa sivustaa Saksan hyökätessä pohjoiseen, Vologdaan ja Arkangeliin. Puheet Kannaksen takaisin valloittamisesta sivuutettiin hyväntahtoisesti.

Lentokoneen käyttöliittymä

Tony Holmes on tehnyt palvelun yleisölle laatimalla suuritöisen ja isokokoisen kirjan, joka on nyt ilmestynyt suomeksi, ”Taistelu ilmojen herruudesta. Toisen maailmansodan parhaat hävittäjät.” ISBN 978-951-20-8883-6

Mukana on maininnat Focke-Wulffin taipumuksesta sisäluisuun ja tietysti Messerschmittin (Me-109 E ja F) pyrkimys muljahtaa nousussa. Suomessakin saatiin sankarivainajia, kun lentokone alkoi nousussa pyöriä potkurin ympäri eikä päinvastoin.

Thunderbolt ja Mustang on katettu kiitettävästi ja samoin tietysti Spitfire, jonka omalaatuinen ja verraton siipiprofiili kuulemma syntyi vahingossa – tykit piti kiinnittää vähän sivuttain, lappeelleen.

Tällainen on varmaan jumalatonta puhetta, mutta hävittäjäkoneissa, joista Japanista Mitsubishi Zero tietenkin esitellään hyvin, oli jokseenkin samat ongelmat kuin nykyisten formula ykkösten varikoilla. Säätöjä tehtiin jatkuvasti, ja voitto eli hengissä säilyminen saattoi olla kiinni ahdinten toiminnasta yläkorkeuksissa tai lisäpolttoaineen vaikutuksesta kaartosäteeseen.

Thunderbolt oli niin hyvä syöksymään, että siihen piti rakentaa jarrut – lentojarrut.

Lukija jää hiukan haikalemaan neuvostokoneita. Hajanaisten tietojeni mukaan Jak-3 oli yhtä hyvä tai parempi kuin edellä mainitut.

Brittien ja saksalaisten koneiden hyvyydestä emme saa koskaan selkoa. Spitfire oli tietenkin odottamaton täysosuma, josta voi sanoa, että se pelasti Englannin 1940. Mutta sodan lopulla Saksan ilmavoimat kukistui lentäjien puutteeseen ja polttoaineen vähyyteen. Vielä alkuvuodesta 1944 Euroopan taivaalla oli niin kokeneita ja taitavia saksalaisia lentäjiä, ettei heille tahtonut pärjätä mukaan, kunnes kimppuun kävi yhtä aikaa kuusi Mustangia. Kun sankarit olivat kuolleet, sijaan otettiin rintamalle suoraan purjelentokerhosta kovin kokemattomia nuoria, ja jälki oli sen näköistä.

Amerikkalaiset hallitsivat seikkaperäisen koulutuksen ja ymmärsivät brittejä paremmin, ettei lentäjille kannata opettaa sotilaallisuutta eikä perinteitä. Kovin myöhään amerikkalaiset ymmärsivät sen, mikä usein unohtuu Saksan valtavia pommituksia aiheellisesti kauhisteltaessa. Nimittäin pommikoneen lentäminen oli hengenvaarallista sotimista. Etenkin ennen saattohävittäjien sisäänajoa pommikoneista saatettiin menettää yhdellä lennolla jopa viidennes, 20 prosenttia. Kun koneita oli joskus liikkeellä 1 000, siitä voi laskea.

Tyynen meren sodan yhteydessä kaikki ajattelevat aiheellisesti laivastoa ja merijalkaväkeä. Siellä ilmavoimilla oli koko ajan suuri ja todellinen merkitys, ja pitkänmatkan pommitukset Japanin kotisaarille olivat onnen arpapeliä.

Voi8n olla väärässäkin, mutta isäni jo aikoinaan väitti (saatuaan Norjata lentäneiltä Focke-Wulffeilta kyytiä Ju 88:n nokassa), että hyvien tapojen mukaan hävittäjät ampuivat pilotit ja konekivääriampujan ensimmäisinä. Japanilaisilla oli sama käytäntö. Raskaiden pommareiden ala-ampujan virka lienee ollut samalla lailla miestä syövä kuin saksalaisella sukellusveneellä seilaaminen. Tai ehkä ei sentään. Sukellusvenemiehistöistä kaatui lähes 90 prosenttia.

Holmesin lentokonekirja on mielenkiintoinen, jos lukija sattuu olemaan mekaanisten laitteiden ihailija. Mutta on siinä muutakin. Strategioita ja taktisia vaihtoehtoja esitellään hyvin. Välillä esitetään siviilimiehillekin sopivia elämänohjeita – perehdy syvällisimmin välineesi heikkokuksiin, äläkä sitten tiukan tullen unohda niitä koskaan.

Oli lentokoneita, joilla pääsi ahdistajasta irti puolivaakakierteellä ja syöksyllä – mutta niillä joutui todennäköisesti lattakierteeseen.

Yleiskielen termi ”siipimies” näyttäisi muuten olevan vanhaa lentäjien kieltä. Etenkin Saksassa ässien pudotusmäärät paisuivat todella valtaviksi myös siksi, että paremmalla ampujalla oli aina siipimies, jonka tehtävä oli pitää silmällä takasektoria. Useimmat hävittäjäkoneet oli helppo yllättää syöksymällä kimppuun takaa ylhäältä, etenkin auringon suunnasta.

Siipimiehen velvollisuus oli estää tällaiset epäkohdat.

Ehdottaisin kunnioittavasti arvoisille kollegoilleni, että kun nykyisin tieteestä ja tutkimuksesta puhuttaessa sivutaan ryhmiä ja niiden organisointia, toisen maailmansodan ilmataistelujen kertaaminen voisi antaa oivalluksia.

Eri osapuolet käyttivät alkuvaiheessa hyvin mielellään kiinteitä muodostelmia. Britit väittivät, että kaikki huomio meni välimatkojen säilyttämiseen niin ettei ympäristöä ehtinyt tarkkailla eikä vihollisia väistää. Amerikkalaisillakin oli muodostelmia, jotka muka olivat aikaisempia parempia.

Saksalaiset sallivat koiratappelun jo varhaisessa vaiheessa, mutta sellainen tapaa tietenkin jäädä tuloksettomaksi. Jos hävittäjät keskittyvät jahtaamaan toisiaan, kohteet jäävät suojaamatta.

Siipimies-järjestelmä itse asiassa on käytössä tutkimustoiminnassa. Kaveri, joka ei saa Nobelia, nimitetään ehkä assistentiksi. Mutta kaikkein tärkeintä on saumaton yhteistyö kentällä toimivan ryhmän kanssa. Juuri samalla tavalla kuin Ferrarin varikolla.

Befehl

Saksaa ajatellen – Suomen lain mukaan virkamiehen tai esimiehen antamaa määräystä on toteltava, paitsi jos se on ilmeisen lainvastainen. Sotamies jonka käsketään surmata vihollisen haavoittuneet, ei vapaudu vastuusta tuohon käskyyn vetoamalla.

Eilinen kirjoitus oli myös johdanto tähän: heti Neuvostoliiton ja Saksa jälkeen toinen maailmansota aiheutti suurimmat tuhot Kreikalle, Puolalle ja Jugoslavialle. Hiukan oudostelen, ettei Kreikan kaikkien taloudellisten ja kulttuuristen rakenteiden murskaamista koskaan mainita nyt, kun maassa käyttäydytään meidän muiden mielestä vallan omituisesti. Siellähän käytiin maailmansodan jälkeen tuskallisen pitkä sisällissota, ja aseisiin on tartuttu senkin jälkeen.

Vielä vaikeampi kysymys on tämä: vaikuttiko kustannuksiltaan hirvittävä voitto 1945 Neuvostoliiton romahtamiseen 1991? Siihen liittyen: miksi sodan häviäjät Saksa ja Japani voittivat rauhan?

Tavattuani enemmän tai vähemmän ohimennen kollegoita Kuisma, Rentola ja Pernaa sekä lukuisia muita, muotoilen kysymyksen näin:

Esiintyykö myös viimeksi kuluneiden 100 vuoden historiassa sellaisia äkillisiä konfiguraation muutoksia, joiden vaikutus jää pysyväksi, vaikkei niiden havaitseminen ole helppoa? Yleensä sellaisiksi on nimetty vai vallankumoukset, kuten Venäjä 1917.

Sekä Länsi-Saksa 1949 ja edelleen, että Japani tuntuisivat olevan esimerkkejä. Suomi jatkoi toimintaansa oleellisesti sotatalouden keinoin ja yhden kiveen hakatun kulttuurin hallitessa 1944 - 1968, jonka jälkeen kaikki muuttui.

Jugoslavia piti tapanaan teloittaa tuhansin kappalein mm. liittoutuneiden väkisin ”palauttamia” kansalaisiaan. Espanja ja Portugali siirtyivät diktatuurista hämmästyttävän vähin näkyvin vaurioin teolliseen kasvuun ja Euroopassa tavalliseen hallitusmuotoon. Italian päivänpolitiikassa tuntuvat jatkuvan yli tuhat vuotta voimassa olleet vastakohtaisuudet Po-joen laakson, erilaisten vuoristolaisten, kolmanneksi Etelä-Italian ja neljänneksi Sisilian kesken. Lisäksi myös siellä on havaitsevinaan edelleen jälkiä toisen maailmansodan rajusta jakaantuneisuudesta.

Vastausehdotukseni on tämä: monissa tapauksissa maa näyttää kestävän pahan väestöllisen menetyksen. Poikkeustapauksesta esimerkki on Ranska, joka ei koskaan toipunut 1914 - 1918 menetyksistään, mutta on edelleen olevinaan niin suurvaltaa, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pääsäännöstä esimerkki on Suomi, jossa vuosien 1917 - 1920 harventamat ikäluokat pitivät maan käynnissä 1939 -1944 etulinjassa ja kotirintamalla (naiset).

Vastaus olisi avoimuus eli uusi verkottuminen eli puhtaalta pöydältä lähteminen. Saksassa ja Japanissa teollisuus ja finanssi rakentuivat siitä huolimatta vanhan luottamus-koodin varaan hiukan samaan tapaan kuin Kiina tuntuu nyt rakentavan kapitalismia koeteltujen kommunisteiksi itseään väittävien toimijoiden varaan.

Jopa Yhdysvallat kärsi havaittavasti suurista koulutuskelpoisten miesten menetyksistä, mutta nousi maailman herraksi juuri 1945 - 1966. Neuvostoliitossa, jossa rauhan ajan elämää oli hallinnut eräitten suurtenkin paikkakuntien miesten ja naisten suhde 1: 10 tai 1 : 20, vallassa pysyivät Gorbatshoviin asti sotasukupolven miehet, jotka olivat lukeneet Clausewitziä väärin: rauha on sodan jatkamista toisin keinoin. Siinä kävi ainoalla mahdollisella tavalla; koko suurvalta lensi sippiin.

Saksa ja Japani hyötyivät suunnattomasti armeijan puuttumisesta ja (Saksan tapauksessa) vähäisistä kustannuksista. Vielä enemmän ne hyötyivät uudesta avoimuudesta, joka siivitti seuraavat sukupolvet maailman parhaaseen oppiin, yleensä Yhdysvaltojen yliopistoihin.

Ero on valtava, kun vertaa entisen itäblokin maihin, joiden tieteellinen ja taiteellinen kehitys melkein pysähtyi sorron vuosiksi. Meillä asuinsijat avartuivat. Muuttuneen, nykyisen Suomen symboliksi haluan kuvan esittämän Oiva Toikan lasilinnut ”Karjalan laujoutsen”. Se on kaunis, kansallinen ja innovatiivinen ja lisäksi korkeaa teknologiaa. Ei tuollaista tuosta vain puhalleta eikä maalata käsityönä.