Tuijottaja

 

Runoilija varoittaa, ettei ole hyvä tuijottaa tulehen kauan.

 

Sama on kuvien laita.

 

Huvittavasti sensori ja sensori ovat nyt sama sana. Sensuuria harjoittava censor oli vuonna 443 ennen ajanlaskumme alkua perustettu Rooman tasavallan virka. Viran haltijalla oli oikeus jopa viedä ratsuaateliselta hevoset ja sormukset, jos tämä oli menetellyt sopivaisuutta loukkaavalla tavalla. Nyt sensori on anturi, jolla mitataan fysikaalista tai kemiallista suuretta. Sellainen on huokeassa pikku lampussani, joka napsahtaa yöllä päälle, kun menen ajamaan erään asian. Asianajotoimistoni edessä voi kompastua mattoon, mikä olisi onnetonta.

 

Toimilaitetta eli aktuaattoria en tuolloin tarvitse. Sana tarkoittaa laitetta, joka tuottaa liikkeen signaalin vaikutuksesta.

 

Niin kauan kuin kävin sikana Savossa, valokuvasin samat kolme puuta ja yhden taivaan. Erään kerran viidessä puussa oli kolme lintua. Se tuntui järkyttävältä. Puukin kasvoi ja sitten sanoin pojalleni, että sahaa pois, kun kuistia oli levennettävä. Dendrokronologia sai jäädä omalta osaltani. Muutamassa museossa kuuluu olevan nuppineuloin osoitettu yhdeksän tuhannen vuoden säätilat. Puu kasvaa reippaammin, kun on hyvät kelit. Järvistä ja soista on nostettu mahdottoman vanhoja tukkeja. Joten sarja on mainio.

 

Kehotan katsomaan osoitetta kantapuu.finna.fi Hakusanaksi sopii puukiekko. Sivut ovat ansiokkaat ja itse metsämuseo Lusto on Punkaharjulla. Paikkakunnalla on muutakin nähtävää. Runsaasti.

 

Käsiteltyjä, laajasti myös muokattuja, alkuperäiset säilyttäen, minulla on tietokoneella vasta 537 gigatavua. Erikseen on sitten puolen tunnin kaitafilmejä ja yksi kotimainen uudelleen masteroitu koko illan näytelmäelokuva.

 

Aivan viisaita ihmisiä nämä venäläiset, jotka eivät usko, vaikka heille kerrotaan ja näyttää kuvia. On totta, että jokainen valokuva on propagandistinen. Ihmiset eivät liioin ole kovin halukkaita ajattelemaan. Jos näyttää valokuvan, joka ei esitä Kiovan ympäristön taisteluita, vaan esimerkiksi lehmää, he arvelevat tämän todistavan, ettei Kiovan ympäristössä ole taisteluita.

 

Olen lukenut monta varsin uutta viisauskirjaa. Niiden mukaan – neurotieteessä siis – aivot ehdottavat esimerkiksi silmille itse keksimiään aistimuksia, joista ”näkijä” sitten valitsee joitakin. Sama koskee tietenkin kuuloa. Ääntähän ei ”ole olemassa”, koska ilmassa kulkeva aalto ei varsinaisesti helisytä molekyylejä.

 

Kun hermosto on ratautunut sopivasti, se tunnistaa gorillan koripalloksi, kuten siinä kuuluisassa kokeessa, jossa kukaan video katsoja ei tullut huomanneeksi pallokentän yli gorillapuvussa kävelevää ihmistä. 

 

Seuraavaksi askartelen Photoshopilla kuvan, jossa nurmikollani on iso kivenlohkare ja sen päällä ruohoa, paikassa jossa ei oikeasti ole sellaista.  Ja lehmä. Kuva on.

 

 

Hyvä tahto

 

Brändin oikeudellisen arvon huomasi muuan Bartolo de Sassoferrato. Polttoleimaus oli ikivanha ajatus. Sitä käytettiin karjaan ja orjiin Egyptissä aikojen alussa. Tiilileimat painettiin pehmeän saveen ja viini- ja öljyruukuissa ostajien arvostama leima saattoi nostaa hintaa reippaasti.

 

Roomalaisilla oli sammumaton intohimo eräisiin kalan kastikkeisiin, jotka lienevät haisseet hirvittävältä. Mutta roomalaiset olivat valmiita pulittamaan niistä hopearahan poikineen, jos anti oli oikeaa.

 

Antiikin kuluttajakaupasta tiedetään vähän, koska sitä ei ole pidetty yhtä hienona tutkimuskohteena kuin esimerkiksi keisareiden ja sadanpäämiesten toilailuja. Kauppaoikeudenkin väitetään kukoistaneen lähinnä Rhodoksella, vaikka totuus on toinen. Tutkijat saivat parikymmentä vuotta sitten ihmetelläkseen ylellisyystuotteilla lastattuja laivoja, jotka olivat säilynee Välimeren pohjassa erittäin hyvin, ja mukana olivat myös ”paperit”, akkadinkieliset savitaulut, joista ilmenivät ostajat, myyjät ja hinnat. 

 

Esimerkiksi ystäväni Harald Haarmann, kielitieteilijä Luumäeltä, selvittelee hyvin vanhoja piirtokirjoituksia, jotka näyttävät liittyneen ennustamiseen tai – kaupankäyntiin. Tutkimus on täpärällä, mutta mahdollisesti niin sanottu Vanha Eurooppa oli ottanut käyttöön kirjainmerkit jo reippaasti ennen foinikialaisia (vinça-kulttuuri).

 

Bartolus kuoli 1357. Hän kirjoitti (Tractatus de insigniis et armis) muun muassa:

 

Faciens signum unius artificis, quod facit in gladiis et aliis operibus licite prohibetur ab illo et etiam a quolibet tertio. – Joka käyttää merkkiä, jollaisen käsityöläinen lyö miekkaan tai muuhun esineeseen, voi kieltää tuon merkin käytön toiselta tai sivullisilta. Esimerkkinä mainitaan myös paperinvalmistajan vesileima.

 

Tämä on vanhin tavaramerkkioikeuden ja oikeastaan immateriaalioikeuden vahvistus Euroopan historiassa. Patentit ja tekijänoikeus tulivat vähän perässä. Välillistä oikeussuojaa oli saatu rikosoikeuden väärentämistä ja petosta koskevien säännösten kautta kauan.

 

Keskiaika oli merkkien ja värien valtakunta. Kymmenillä munkkien ja nunnien sääntökunnilla oli värinsä ja vaatteensa, joista eräitä käytetään edelleen. Aatelisilla oli vaakunansa. Menemättä tässä pidemmälle väitän, että ainakin kaksi nyt elävää aatelissukua (Orsini, Visconti) väittää saaneensa arvonsa ja aateluutensa Rooman keisareilta pari tuhatta vuotta sitten. Suomessa satun tietämää tyypin, jonka suvun aateloi Otto III nimellä Suda zu Ritterberg hiukan yli 1000 vuotta sitten.

 

Ja politiikasta päihtyneillä kaupunkilaisilla oli värinsä, joita kannettiin vaatteissa ja lippuina ja väärien värien kantaja mukiloitiin tai tapettiin varmuuden vuoksi. Gelfit ja gibelliinit olivat erikoisen kiihkeitä keisarin tai paavin kannattajia, ja gelfit jakautuivat valkoisiin ja mustiin.

 

Metallin leimaaminen oli eräänlainen takuu. Ruotsissa tapa oli käytössä jo 1300-luvulla (Stora kopperberg). Briteissä väitetään, että eräät olutmerkit olisi lähes yhtä vanhoja.

 

Yli sata vuotta ”brändi”, aluksi ”hyvä tahti” eli good-will merkittiin yhtiön taseisiin aineettomana oikeutena.

 

Meillä on Suomessa kaksi esimerkillistä toiminimeä, joista on johdettu tavaramerkki, Kone ja Neste. Kumpikaan ei menisi kaupparekisteriin läpi nykyisin. Ne eivät olisi riittävän yksilöiviä.

 

Konsa huomenna on pyhäpäivä, sallittaneen vanha vitsi brändin rakentamisesta. Tämä on ulkomuistista:

 

”Juo Savon Wiinaa. Se raikastaa hengityksen ja matkaansaattaa hövelin käytöksen.”

Tämä on kysymys

Käymme keskustelua Markku Kuisman kanssa käytännön syistä etenkin sähköpostilla. Jos meidät näkee Hakaniemessä, se ei kuitenkaan ole näköharha. 

Mielenkiinnon yksi kohde on kartelli, laajemmin kilpailunrajoitus. Aineisto etenkin metsäteollisuuden järjestelmistä on hyvä ja valmiiksi painettu. Mutta lisäämistäkin olisi. Monopolit.

Televisiossa näytetty ja uusittu ”United Fruit” eli tarina banaanitasavalloista on kyllä hyvin tuttu, mutta toivoisin sen häiritsevän joitakin katsojia. Otin esiin Pablo Nerudan samannimisen runon kokoelmasta Canto general ja katsoin hänen muistelmiaan (”Tunnustan eläneeni”). Kälyni (ensimmäisestä avioliitosta) tunsi Nerudan ja tapasi häntä usein Chilessä asuessaan. Hänestä kysymyksessä oli yksi vuosisadan taiteilijoista.

Tällaisen muistelemisen kautta mieleeni tuli, miten minusta melkein tuli kommunisti tai ainakin vasemmistolainen. Ei sitten kuitenkaan tullut. Kuvan Baranin ja Sweezyn kirja ilmestyi 1971 ja teki vaikutuksen. Siinä väitetään, että kapitalismi on liian löyhä sana. Monopoli sitä vastoin selittää jotain. United Fruit (Chiquita-banaanit) on vain yksi esimerkki, miten monikansallinen monopoli tuhoaa pienen valtion, kuten Guatemalan, kerää valtavat voitot, kehittää valheellisen ja kuluttajaa kierittelevän mainonnan ennennäkemättömiin mittoihin, ja parempien investointikohteiden puuttuessa sijoittaa ylijäämänsä Yhdysvaltain armeijan hankkeisiin ja kiihdyttää näin militarismia eli kilpavarustelua. 

Juuri näin kehitettiin myös transistorit ja erilaiset tietokoneet (ja matkapuhelin). Armeijan ja ilmavoimien kiire meni ohi, kun sota loppui, mutta asiakkuus jatkui. Piilaakson nyt suurimpien jättiläisyhtiöiden suhteet Pentagoniin ovat julkinen asia. Internet oli Pentagonin tilaus. Sen avaaminen kaikella kansalle oli valtava asia, tosin epähuomiossa toteutettu. Armeija tarvitsi vain hajautetun järjestelmän, joka kestäisin jonkinlaisen ydinräjähdyksen eli megapulssin.

Suuryhtiöt syöttivät suuret voittonsa kysynnän kiihdyttämiseen markkinoinnilla. Yksi tapa oli tavaroiden ja palvelujen sisään rakennettu vanhentuminen. Luulen että flash-muisti ja suoratoisto olivat valmiita jo kun CD-levy tuotiin markkinoille. Luulen että akkutekniikka ei ole lainkaan niin vaikeaa kuin väitetään; ennen sen uutta ”keksimistä” pitää saada myydyksi mahdollisimman monta sataa miljoonaa polttomoottoria. 

Monopolin oloissa lentäminen Kuuhun tai Marsiin tuottaa paljon paremmin kuin sijoitukset terveydenhoitoon, kouluihin tai hyvinvointiin. Tuhlaus, esimerkiksi jätteen tuottaminen ja päästöt, on järjestelmän poliittinen piirre, ei seuraus. Tämä on Trumpin ja republikaanisen puolueen todellinen yhdysside. Talous kasvaa komeasti. 

Ja Trump käyttää 1930-luvun mainonnan keinoja (polta sinäkin tupakkaa – se on terveellistä).

Sosiaalidemokraattisen Kiinan rinnalla Yhdysvallat on kommunistinen valtio. Baran ja Sweezy eivät nähneet monopolifinansseja, jotka ovat olleet kärjessä vallankumouksesta 2007-2009 (”taantuma”) alkaen.

Tämä siis kommenttina soteen ja keskusteluun ympäristön myrkyttämisestä.

Valvokaa

Järjestettyäni kirjojani, perinpohjaisesti eläkkeelle jäätyäni, tiedän varmasti, että tekniikan ja kaupan katsaukset ovat painavia kantaa roskiin mutta muuten jokseenkin jätettä. Jäin vähän tuijottelemaan, kun jopa Manuel Castells erilaisine kumppaneineen osoittautui siinä mielessä silppuritavaraksi, etten keksi ketään, jolle sitä suosittelisin.

Olen hankkinut pojille (tytöt ovat vielä esikouluikäisiä) erilaisiksi lahjoiksi kirjoja, koska he ovat selvästi tottuneet siihen, ettei isoisältä irtoa edes selviä seteleitä, paitsi joskus.

Tieteen ja taiteen ero on juuri tämä. Kuvassa on Paul Kleen ajatuksia Sinbad merenkulkijasta. Vaikka minulla saattoi olla juuri tuokin teos nuppineulalla postikorttina seinässä ennen kuin oli edes lapsia, kyllä sekä Klee että Sinbad kestävät viisisataa tai tuhat vuotta. 

Olin eilen pitämässä sen kovasti työllistäneen luentoni henkilötiedoista ja aloitin leuhkasti sanomalla, ettei tämä ongelma ilmesynyt maailmaan Amsterdamissa 1941, kun Gestapo onnistui liian hyvän synagogan henkilörekisterin avulla löytämään kymmeniä tuhansia juutalaisia kolmessa tunnissa ja toteamaan, että esimerkiksi Anna Frankin perhe oli kateissa.

Sanoin kuulijoille, että monissa maissa henkilötietojen rekisteröinti on ensimmäisiä opittuja asioita. Jouluevankeliumi alkaa lauseella, jossa kerrotaan, miten keisari Augustukselta kävi käsky, että koko maailma  oli verolle pantava. Ei muuta kuin Betlehemiin!

Censor oli Rooman korkein virkamies 600-luvulta eKr. alkaen, joten Raamattu on väärässä väittäessään, että tämä verollepano oli ensimmäinen. Ja verollepano on kovin erikoinen nimitys puoliuskonnolliselle toimitukselle, jossa merkittiin muistiin kaikki, siis myös naiset ja lapset, ja arvioitiin koko omaisuus, siis myös padat ja pannunjalat. Siis henkilörekisteri.

Toimitus tunnetaan erittäin hyvin. Jumaluusoppineilla on harmia siitä, että Kyreniuksen maaherra-aikana Syyriassa ei ollut väestönlaskentaa. Pari vuotta myöhemmin oli, jolloin muuten Rooman juuri alkaneen keisarikunnan väkiluvuksi saatiin 4,2 miljoonaa ihmistä.

Täysin selvä tarkoitus oli myös kirjata nuoret miehet, joista sai aina tarpeellisia sotilaita. Mutta Rooman aikanaan rappeuduttua jouduttiin odottamaan vuoteen 1794 ennen kuin yleinen, kaikkia ihmisiä (myös naisia ja lapsia) koskenut asevelvollisuus (levée en masse) havaittiin giljotiiniakin tehokkaammaksi keinoksi ja tietojen keruu välttämättömäksi. Armeijoiden koko kymmenkertaistui ja johtamisen teknologia muuttui, kun jopa korpraalien oli osattava lukea, käskyjä siis. Lasten asevelvollisuuteen muuten kuului repiä kangasta luntuiksi, jollaisia tarvittiin etenkin tykin mutta myös krouvin kiväärin laukaisemiseen.

Samassa paikassa, jossa olen itsekin luennoinut, puhuu pian Shoshana Zuboff, eläkkeellä oleva Harvardin Business Schoolin professori, jonka tulkinta on suunnilleen se, ettei Trump toista äänestäjää tarvitsekaan, kun sillä on jo Google.

Tulkinta on niin sanoakseni radikaali. Zuboin kirjakaan ei ole vielä ilmestynyt, mutta Frankfurter Allgemeinessa hän selvittää näkemystään. Olemme siirtyneet lisäarvon riistämisestä valvonnan kapitalismiin, joka ei tyydy kähveltämiseen, vaan luo lisäksi ennusteita ja profiileja ohjaamaan sekä ostokäyttäytymistä että politiikkaa. Luullakseni välineenä on 5 G, joka on näinä aikoina meilläkin. Se on niin nopea puhelin- ja tablettiyhteys, että Foxin uutisia voi seurata ainan ja kaikkialla, eikä mitään YLEä edes tarvita..

Häly

Kuten usein muulloinkin, pari päivää sitten vähän vedätin.

Ajatus mieleni pohjalla on, että eilen esittelemäni Samsung Gear 3 on kenties täsmälleen sopiva ”turvaranneke” kaltaisilleni tyypeille.

Rutiinit sujuvat vielä, hiukan hidastuneina, ja autoa ajaessa saa olla tarkkana, mutta se johtuu enimmäkseen silmistä. Kärpäsen saan edelleen siepatuksi lennosta kiinni. Tältä vuodelta ei tosin ole havaintoja, mutta viime vuodelta on.

Olen kaupitellut oikeaa turvaranneketta vuosia monille sukulaisille ja tiedän siis, miten raivokasta vastustusta se herättää ja miten villejä pelkoja siihen liittyy.

Asia on kuitenkin niin, etten itsekään kehtaisi pitää sellaista, siis nykyiselläni ja siis toistaiseksi. En pelkää, että laite hälyttäisi kaljuksi ajeltuja ensihoitajia, jotka kuljettaisivat rimpuilevan minut johonkin laitokseen.

Ranneke on asiallinen, ja jos sitä tulee painaneeksi vahingossa, hätä ei ole suuri. Toisesta päästä otetaan yhteyttä.

Minulla pääsyy on tyhmänylpeys. Tuntuu että voisin saman tien ruveta pitämään huivia ja hametta.

Tässä kuitenkin on muutamiakin tuttuja, jotka ovat saaneet erilaisia oikeita vaivoja, ja sitten tietysti myös minua vanhempia tuttavia, jotka juoksevat katollani kuin orava ja pistelevät klammereita paikoilleen. Meillä kävi eilen Halogeenigallerian mies asentamassa puuttuvia huppuja spottivaloihin. Rouvani kanssa allekirjoittamani yt-sopimuksen mukaisesti en ainakaan rouvani nähden kiipeä edes A-tikkaille, paitsi ottamaan kirjan ylähyllystä tai palauttamaan sen paikalleen.

Katonrajassa touhuaminen on oudosti lakannut viehättämästä. Lattianrajassa askartelemisen on ottanut hoitaakseen tyttärenpoikani T. Vuoroa odottaa sopivan telineen eli räkin bongaaminen ja kiintolevyjen irrottaminen ja kiinnittäminen.

Lamppuhomma kesti kymmenen minuuttia. Itse olisi käyttänyt siihen useita työpäiviä – tikkailla, käsillä eräissä tapauksissa erittäin kuuma lamppu, jonka lasia ei pidä koskettaa sormilla, ja sitten ”yksinkertainen” napsautussysteemi, jolla metallisen kehyksen virityksen saa valmiiksi. Saa kuka saa.

Joka tapauksessa pohdiskelin pitkin kesää ja syksyä, asuillessani välillä muutamiakin vuorokausia ja kerran viikon ihan yksin erilaisten muuttolaatikkojen, työkalujen, koneiden, letkujen, johtojen, iputkien, kittiputkiloiden ja mielenkiintoisten pölyjen keskellä, että kyllä pitäisi olla aina puhelin mukana, jos sattuisi telomaan itseään, vaikka nyt rikkomaan polvensa niin ettei pääse jaloilleen. Vaara ei ole mitenkään kuvitteellinen.

Polveni loukkasin työaikana enkä tarvinnut siinä apua. Mutta vahinko oli lähellä. Siitä siis irtosi pala, nivelkupista. Ei tule takaisin.

Mistään vehkeestä ei ole apua, jos lyö itsensä tajuttomaksi tai romahtaa sellaiseen asentoon ettei saa tavaraa taskusta, tai jos vaikka aivoverenvuoto yllättää.

Mutta tuo luiden rikkominen, joka on ollut tänä talvena oikein suosittua, on toinen asia. Saman asian voi ajaa huono-onninen tyssähtäminen lattialle. Mutta entä jos jää kirjaimellisesti kaapin ja seinän väliin eikä saa mistään otetta.

Siksi esittelin myös lukijoille älykellon epähienotunteisena vihjeenä.

Sillä voi soittaa ja siihen voi puhua. 112 on oma sovelluksensa, jonka tietysti otin, mutta tilanteen mukaan voin soitella naapurustoon tai vaikka tilata taksin ja pyytää vaikka hakemaan sisältä, ja kaikki tämä kellolla. Sillä voi siis soittaa, lähettää tekstiviestejä ja sähköposti ja paljon muuta.

Idea on se, että kello on paritettu puhelimen kanssa. Kantama tuntuisi olevan ainakin 10 metriä, talossani 20.

Kelloon puhuminen näyttää naurettavalta ja on hiukan hankalaa, mutta toimii. Sillä ei ole minulle suurta merkitystä, että saapuva sähköpostit ja tekstiviestit surauttavat laitetta. Jokin osa viesteistä ehdottaa pippelinpidennystä, mutta tuli tässä hiljan aivan aito ja kiireisiä toimia vaatinut viesti, jossa luvattiin rahaa eli siis palkkio, jos kirjoitan jotain tai käyn pitämässä erään luennon. Tietokoneella on tietokoneen ilkeys ja taito pistellä roskapostiin tarpeellisiakin viestejä. En liioin ole koskaan päässyt Elisan kanssa yksimielisyyteen siitä, olenko ostanut heiltä postilaatikkoa 1 vai 1000 gigatavua. Aika usein sieltä tulee tietoa, että laatikko on täynnä.

Ennen digitaalisen kokoelmani rakentamista purin Outlookin backupista kaiken – muun muassa paljon 1990-luvun viestejä, ja tallensin ne tiedostoina eri puolille. Suurin osa oli tietenkin aivan joutavaa, tyyppiä tavataankin torstaina kello 12 eikä tiistaina kello 11.

En osaa vielä käyttää moniakaan kellon toimintoja. Pois käytöstä olen ottanut kuntoilijoiden mittarit ja ohjelman, joka käskee liikkumaan välillä.

Nautin tosin syvästi siitä, että kelloni ilmoittaa päiväunen kuorsauksen täsmällisen keston ja lisää, että uni oli 95-prosenttista. Mistä se sen tietää, siitä en ole selvillä. Ehkä sitten äänestä. Eräs suvun pikkupojista suunnitteli osallistumista television roolikilpailuun näyttelemällä, kuinka isoisä kuorsaa. Sama asento kuin Aku Ankalla sohvalla ja sama ääni, krooh-pyyh.

Mutta toistan vihjeeni vakavasti. Koska puhelin kokemuksen mukaan ei kulje aina mukana ja kaikenlaista voi tapahtua, on tämä parempi kuin ei mitään. Ja lisäksi kellotauluja voi vaihtaa päivän tunnelman mukaan. Luulevaisuuskin pahenee. Eilen sujautin kello kylpytakin taskuun, kun menin yksin saunaan. Sauna lienee yhtä vaarallinen paikka kuin kylpyhuone.

Siinäpä vihje niille, jotka ovat ottaneet asiakseen muka huolehtia meistä ja meidän tavoistamme. Kypäräpakko saunaan ja polvisuojukset perjantai-illan oluttuokioihin. Samaan tuotesarjaan voisi liittää äskettäin ”itse” syömään oppineille vauvoille suunnitellut vauvapakkopaidan. Toisin kuin isojen lepositeissä, tässä voisi olla hauskoja piirroskuvia.

Mannerheim

Sanokoot mitä sanovat, mutta hyvää limppua Mannerheim osasi leipoa. Missä ja milloin hän oppi sen taidon, siitä ei ole oikein tietoa. Olisikohan ollut jossain vaiheessa renkinä Rantasalmella vai viittaisiko päämajan sijoittaminen sodan ajaksi Mikkeliin Suur-Savon Osuusleipomoon?

Marskin limpun yksi arvoitus on sen nimi. Mannerheim nimitettiin marsalkaksi vasta 1933. Siihen asti hän oli ollut kurja ratsuväenkenraali kohottuaan Venäjällä maailmansodan rytinöissä kenraaliluutnantiksi. ”Marski” puolestaan oli ruotsalainen virkanimike keskiajalta vuoteen 1676. Joku humoristi keksi ruveta käyttämään sitä Suomessa. Mahtoiko hänellä olla mielessä, että tuollaisen tittelin haltija olisi loppusoinnun vuoksi myös karski, ellei lisäksi härski?

Mannerheimista on ollut aina muotina kirjoittaa ja julkaista soopaa. Viimeksi tutkijataholla häntä vertailtiin Staliniin. Sitä pitää ihmetellä. Budjonnyi olisi ollut ratsuväen miehiä. Stalin eli kainuulaisittain Talliinin Joopi ei tainnut olla sen ihmeempi hevosharjoittaja. Olisi ehkä katsottava Babelin ”Punaisesta ratsuväestä” tarkemmin.

Tuossa mainitsemassani vertailussa on kevyesti kytketty vuoden 1918 vankileirit Mannerheimiin ja sivuutettu se tosiasia, että M. erosi kesäkuun 1. päivänä 1918. Vankeja oli otettu lähes sata tuhatta huhtikuun lopusta alkaen, suurin saalis Lahdessa pellolla, jonka läheltä sekä juna että moottoritie menevät nyt. Monissa kunnon tutkimuksissa on tuotu esiin vankileirikurjuuden syitä. Suurimpia syitä olivat viha ja hallinnollinen kyvyttömyys. Kaikkien Suomen lakimiesten lisäksi O. Procope ja sotaministeri Vilhelm Thesleff – vankiasia ei kuulunut armeijalle. Ja maassa pitivät valtaa saksalaiset.

Thesleffiä ei muuten koskaan mainita niiden kenraalien joukossa, joita Mannerheim vieroksui tai vihasi; hän kuoli 1941 61-vuotiaana.

Pidän vähän lapsellisena, ettei tutkija mainitse ”saksalaisparenteesia” eli vuoden 1918 jaksoa Saksan sekaantumisesta Suomen sisällissotaan erinäisten senaatin jäsenten kutsumana ja poistumisesta Saksan kaaduttua maailmansodassa syksyllä. Outoa. Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat sittenkin saaneet aikaan rauhansopimuksen 3.3.1918. Kumpikin joutui hiukan hillitsemään sotatoimia. Suomen punaiset, joiden tehtävä ei varmaan ollut vallankumous, vaan Pietarin suojaaminen, jäivät jalkoihin, kun Saksa rauhansopimuksesta huolimatta lähetti Hankoon ”vapaaehtoisia”, jotka sitten heti valloittivat Helsingin ja antoivat valkoisille mahdollisuuden aiheuttaa Viipurissa täysimittaisen sekasorron ja siihen liittyen verilöylyn.

Mannerheim ja vankileirit on näitä suosittuja historian oikaisuja. Punaisia hän tietenkin vastusti rajusti ja edellytti mitä ankarimpia toimenpiteitä. Silti kuva Mannerheimista vankileirimiehenä on asiallisesti väärä. Senkin voi mainita samassa yhteydessä, että ylimalkaan suomalaisiin miehiin hänellä ei ollut tuohon aikaan oikeastaan lainkaan kosketuksia ja että saksalaismielisistä jääkäreistä hänellä oli jatkuvasti harmia.

Tässä kirjoituksessa kaivattu yhteys ruislimppuun löytyy kauniista laulusta ”Mannerheimi vankka”, joka kävelee kuin ankka ja rinta on kuin romukaupan näyteikkuna – posket niin kuin ryssänlimppu, nenä niin kuin siankinkku, pää on kuin Haminan kaupunki.

Syötyäni ahneesti puolet Savonlinnasta tuomastani Mikkelin limpusta, Marski jälkiuuniarinalimpusta, jossa on vehnäjauhoa mukana normaaliin tapaan, tulin taas kerran siihen tulokseen, ettei parempaa ole. Mietin että hyvinhän tätä voisi ajaa linja-autolla ostamaan Mikkelistä. Ei siihen menisi kuin päivä.

Outo päähänpisto sai kuitenkin selaamaan nettiä, jossa sitten väitettiin, että tämä ihanneleipäni kuuluu Prisman valikoimiin kaikkialla.

Yllätyksen tuotti Kirkkonummen Prisma, jossa ensin vastattiin puhelimeen ja sitten haettiin linjalle joku toimihenkilö, joka käveli katsomaan ja sanoi että juu, tässä on, isoa ja pientä, ja kuuluu valikoimaan.

Joten Mikkeli saa jäädä muiden rientojen kohteeksi – onhan siellä jopa Kansalliskirjaston digitointiyksikkö, joka sekin on nähtväyys.

Limpunhimon iskiessä voin tarveharkinnan suorittamisen jälkeen kurvata ennenkin kellottamallani tavalla motarin kautta seitsemän minuutin päässä olevaan myymälään ja jatkaa sieltä esimerkiksi kirjastoon, johon nyt aina on asiaa.

Kunhan eivät siellä söisi minun limppuani. On tullut pantua merkille, että kirjastot laajentavat jatkuvasti toimintojaan. Toivottavasti siellä ei tässä asiaa mennä liian pitkälle. Siitä ei pitäisi Mannerheimikaan. Tämäkään kirjoitus ei ole mainos. Maksan limpusta saman kolme euroa kuin muutkin.

Autorämä

Autorämä, peltijuna,

yhteiskunnan mätämuna

olet sinä, mutten minä.

Siitä on kyllä aikaa, kun olen leikkinyt kirkonrottaa, tikkuja laudalla tai vinkkiä. Sääli. Hauskoja leikkejä. Ei kuulemma ole enää pihoja eikä leikkijöitä. Niillä kavereilla, joita olen tavannut, on hakkapeliitan jäljet kasvoilla, kuten on minullakin. Pirtsakat mummelit käyttävät samoja kutsumanimiä kuin muistamani kesämekkolumoojattaret.

Tekniikan alan lehti (Tuulilasi) julkaisi verrattoman koosteen, joka valottaa kysymystä ”vanhoista hyvistä ajoista”. Siinä esitellään vanhoja hyviä autoja, kestotestejä monen vuosikymmenen ajalta.

Yksi maahantuojan testiin luovuttamista ritsoista syttyi palamaan heti kättelyssä, toisesta katosivat jarrut, kun jarrusatula irtosi ja katosi sen siliän tien. Ehkä useimmat ajolenkit suuntautuivat huoltokorjaamon kautta, koska jäähdytysneste katosi, isoin vaihde eli siis kolmonen lakkasi menemästä päälle, tuuletin puhalsi sisätilaan halutun kuuman ilman sijasta kylmää ja joomiehen puolelle lattialle ja takakonttiin tuli sateella sangollinen vettä.

Nämä tiedot koskivat länsiautoja. Testissä olleet Moskvitsh Elite ja Lada olivat sitten asia erikseen. Kuljettajan kuului ottaa jo pukeutumisessa huomioon, että moottorin purkaminen tien pientareelle tai ihan irronneen pakoputken kiinnittäminen rautalangalla oli jokapäiväistä elämää.

Kun tuossa kerrotun liittää omiin kokemuksiinsa, Simca-tonni ja sitten tuhatsata, se josta tapasi kärähtää kondensaattori, ja seuraavaksi suorastaan Saab ysikutonen, jonon kävin kerrankin juhannusliikenteessä etsimässä omia aikojaan sulaneen eturenkaan tilalle uutta (Kutijaari tupelessina eli Goodyear Tubeless), johtopäätös on maailmanlaajuinen salaliitto.

Polttomoottori, siis bensiinikäyttöinen ottomoottori, ja toisaalta akut ja paristot, siis puhelimien ja kannettavien tietokoneiden paristot, on käsitykseni mukaan jätetty varta vasten kehittämättä, koska asiakkaille kelpaa huonompikin tavara ja vielä täyteen hintaan.

Liiketoimintaa häiritsevän innovaation käyttämättä jättäminen ja kätkeminen ei ole uutinen. Patentin ostaminen kassakaappiin suljettavaksi on suorastaan jokapäiväistä. Syy ei ole siis aina tyhmyys, vaan ilkeys, tarkemmin sanottuna keinottelutarkoitus. On esimerkkejä sarjasta teknisesti parempia uusia laitteita, jotka lasketaan markkinoille aikataulun mukaisesti niin että ostaja päätyy kerran toisensa jälkeen hylkäämään vielä käyttökelpoisen laitteen. Tässä ollaan jo lähellä käsitettä ”suunniteltu vanhentuminen”.

Tarkoitus on tässä kehua yhtä autoa. Se on joku Fiesta, siis foordi. Omistaja on tyttäreni ja auto on minulla lainassa. Olen toistellut halukkaille ja haluttomille, että myös kalliit kulutustavarat ovat kaikki samanlaisia. Esimerkiksi henkilöautoissa jokin epämääräinen tuntuma ratkaisee. Muulla ei ole väliä. Kilpailu eli markkina, tämä aikamme vakioselitys ja veruke täydelliseen henkiseen välinpitämättömyyteen, muka hoitaa asian.

Ajatus on todistettavasti väärä. Siitä käsityksestäni en kuitenkaan tässä luovu, että mitä kalliimpi hankinta, sitä vähemmän järkeä sen valintaan käytetään. Vielä henkilöautoa huolimattomammin ostetaan asunto tai talo.

Jos tuotteen – esimerkiksi moottoriöljyn – kauppa ei oikein käy, hinnan kaksinkertaistaminen voi auttaa. Ostaja ajattelee, että kun se on niin kallista, niin on se sitten varmasti hyvääkin. Aika harvinaiset riippumattomien tahojen toteuttamat testit osoittavat juuri toista. Ruokasooda on hämmästyttävän monissa kodin kohteissa parempi puhdistusaine kuin kymmenen – viisikymmentä kertaa kalliimmat tuotteet.

En ole vaihtamassa autoa enkä asuntoa. Tulin vain huomanneeksi, että auton koeajo ei kerro paljon mitään. Muutama päivä ja monta tyypillistä pyörähdystä vasta kertoo jotain – heti postiin tai kirjastoon, sitten ruuhkassa kaupunkiin ja hankalaksi tiedettyyn halliin tai taskupysäköinti pahaan paikkaan. Kun tulisi vielä asiaa maalle, että pääsisi kokeilemaan yksitoikkoista maantieajoa.

Jouduin tarkastamaan rekisteriotteesta. Kyllä Fordkin on mukana pelissä. Tämän auton moottori on puolta pienempi kuin omani, ja bensaa menee kolmannesta vähemmän – alle litrainen turbo siis. Ajokäyttäytymisessä ei mitään eroa. Tämä ei ole Fordin mainos. Juuri lukemani mukaan pieni Skoda on vielä rapsakampi ja vielä vähän halvempi. Rupeaisiko sittenkin lottoamaan? 

Kehlo

Luulin viatonta kysymystä vitsikkääksi. Mikä on esimerkiksi ’kehlo’. Se oli etenkin puinen, laakea viiliastia. Siitä ei suoraan syöty, vaan otettiin lautaselle, ja yritettiin samalla raappaista keltaista kermapintaa, jota nykyisissä kaupan tuotteissa ei juuri ole.

Nykysuomen sanakirja ei sekään kelpaa antikvariaateille. Myynnissä sitä on. Hinnat ovat kahdenkympin korvilla. Se on vähän kuusiosaisesta niteestä. En neuvo ostamaan teosta. Se on vanhentunut ja jokseenkin vähäkäyttöinen. Itse käytän sitä tosin jatkuvasti. Rakastan teoksen kirjallisuusesimerkkejä. Ne eivät ole kuitenkaan verrattavissa brittien suureen sanakirjaan (OED), jota varten muistaakseni käytiin läpi kaikki englanniksi kirjoitettu tai painettu teksti ainakin 1700-luvun loppuun. Ensimmäisessä painetussa laitoksessa sitaatteja oli lähes kolme miljoonaa. Uusinta painettua laitosta ei tule, ja elektronistakin voisi epäillä. Verkossa olevat kilpailijat ovat kaikkine puutteineen suunnattoman suosittuja helppoutensa vuoksi.

Etsin nyt itsekin eräitä sanojani. Kommentin lähettäjän kysymä ”lerkutella” näyttää olevan murresana samoin kuin esimerkiksi Hannu Salaman käyttämä, samaa tarkoittava ”hemputella”. Kysymys on miespuolisen olion virtsan heittämisen loppuvaiheesta. Harva ikääntyneempikään herrahenkilö on erikoisen ylpeä kusiraidasta housujen etumuksessa.

Vaasan Jaakkoo kirjoitti 1920-luvulla pakinan, jossa hän oli kysyvinään eduskuntaherroilta, mikä se on se ’astalo’, joka silloin liitettiin rikoslain pahoinpitelyä koskevaan pykälään. (Se poistettiin lakitekstistä taannoin.) Jaakkoo kyselin pohjalaisen kansan puolesta, missä niitä astaloita myydään, lyödäänkö sillä vai paukahtaako se, ja muuta asiaan kuuluvaa.

Kysymyksessä on kielimiesten munaus. Vanhasta kielestä otettiin rikoslakiin sana ja valehdeltiin, että se on sekä yleinen että osuva. Ja kukaan ei tuntenut sitä. Kysymyksessä on esine, jolla lyödään ja joka ei ole pelkästään ’ase’. Kirves, Jaakoon mainitsema puukko ja nykylukijalle ehkä tuntematon pannunjalka olivat käypiä tappeluvälineitä. Pannunjalka oli metallista valmistettu, sopivasti kahvalla varustettu teline, joka laskettiin tulelle tai hiillokselle ja jonka päälle tuli keittoastia, kuten pannu. Suosittu oli myös nykyisille tappelijoille tuntematon puntari. Niitä ei näe enää kauppatorillakaan. Puntari on kädessä pideltävä vaaka, tanko jonka toisessa päässä oli paino ja toisessa päässä koukku ja keskellä painomerkinnöillä varustettua tankoa pitkin liikkuva kahva. Esimerkiksi kala ripustettiin koukkuun ja kahvaa siirrettiin niin että tanko tuli vaakasuoraan. Paino luettiin asteikolta.

Puntarit olivat alkujaan puisia, minun nuoruudessani metallisia. Ja puntari oli siis hengenvaarallinen astalo, koska sillä lyödyn henki oli katkoilla. Väittäisin että kauppatoreilla puntarin oli ahkerassa käytössä vielä muutama vuosikymmen sitten. Minultakin taitaa löytyä digitaalinen ”puntari”, jossa on koukku niin että sillä voisi punnita isonkin lohen, jos sellaisen saisi. Laitteen peruskäyttö – tarpeellinen – on matkalaukun punnitseminen ennen lentokentälle lähtöä. Nämä turvaihmiset ovat tulleet kovin krantuiksi viime aikoina.

Lapsuuteni hienoin vaaka oli osuuskaupan varastolla. Ensin ajettiin hevonen kärryineen ja heinäkuormineen puolen pallokentän kokoiselle alustalle ja merkittiin paino muistiin. Kuorman tyhjentämisen jälkeen isäntä, hevonen ja kärryt punnittiin uudelleen, ja erotus oli myytäväksi tuotujen heinien paino.

Äidinkielen sanakirja on kieli-ihmisten suuri päähänpinttymä. E.N. Setälä melkein kaatoi Turun yliopiston ennen sotia suhdattomalla sanakirjahankkeellaan. Tiettävästi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran seinät pullistelevat tänäkin päivänä erilaisista sanastuksen tuottamista lapuista. Etymologiset sanakirjat ovat nekin hankalia käyttää ja verkkoversiot puutteellisia. Suomessa ongelmana ovat murteiden lisäksi sukukielet. Perinteisesti sana-artikkelissa mainitaan ainakin kahdentoista lähikielen versiot niin että lerkuttelemasta työn ääreen kiiruhtanut henkilö saa selvän, mitä esimerkiksi ’lammas’ on aunuksen, tverin karjalan kielessä tai viron kielessä ja kahdessa kieleksi katsotussa murteessa.

Aitoa murresanakirjaa emme luultavasti koskaan saa. Pienempiä sanastoja on runsaasti. Ne ovat hyvinkin käyttökelpoisia. Paksu opus on myös Helsingin slangista. Murteen ja slangin periaatteellinen ero on kielioppi. Slangissa puhekielestä eroavat yleensä vain sanat, murteessa myös rakenteet. ”Et sinä tätä ymmärrä” on Turun murteelta maistuvat tapa kysyä ”ymmärrätkö”. Väitteeltä kuulostava lause on kohteliaaksi tarkoitettu kysymys.

Minusta yksikielinen sanakirja on vanhentunut ajatus. Vielä Veijo Meri julkaisi hauskan mutta arvauksia liian usein tosiasioiksi väittävän kirjan. Muuan tutkija nimesi tuon kirjan kaunokirjalliseksi erikoisuudeksi. Se on hyvin sanottu. Riitaa haastaakseni väittäisin itse, ettei sanoja merkitystä ajatellen varsinaisesti ole olemassa erillään käyttöyhteydestä. Te ja minä olemme varmaan samaa mieltä siitä, mitä tarkoittaa ”blogi”, mutta joku kolmas inttää, ettei sana ole suomea, ja neljäs ilmoittaa, ettei ole mokomaa kuullutkaan. Vastaavasti jotkut teistä eivät ole varmoja, mitä tarkoittaa ”pakina” ja tuskin kukaan käyttää itse kansanlaulun sanontaa ”oi, jos armas lähtisi papin pakinoille, hentukseni heittyisi ja taipuis talosille”.